Isoisäni isäni puolelta oli Arvi Vehviläinen, joka syntyi vuonna 1928 ja kuoli keväällä 2001. Isoisäni työskenteli metsäinsinöörinä Hackmanin metsäosastolla. Isovanhempani asuivat Mäenpäässä, Salmisella, Outokummussa ja vuodesta 1982 alkaen Kuopiossa. Arvi-ukki sai sukunimensä äidiltään, jonka vanhemmat olivat Josua ja Eeva Vehviläinen. Arvin Alma-äiti asui tietyssä vaiheessa Yhdysvalloissakin, ja tämän yhteyden tuotos oli Arvi-ukkini alkuperä. Arvin isää ei lue edes kirkonkirjoissa, ja voin sanoa saaneeni asian selville vasta muutama vuosi sitten.
Muistan isoisäni lempeänä, järkiperäisenä ja vastuuta kantavana miehenä. En muista hänen suuttuneen minulle ja veljelleni kuin yhden kerran, kun olimme kuunnelleet liian kovalla volyymilla musiikkia isovanhempien luona. Arvi oli etenkin vastuunkantaja, ja hän kuskasi minua ja veljeäni kaikenlaisiin harrastuspiireihin 1990-luvulla. Siinä mielessä on mielenkiintoista se, ettei hän koskaan tuntenut omaa isäänsä, ja sai miehenmallia vain isoisältään ja enoiltaan. Läheinen täti hänelle oli Anna, jota kutsuttiin Annikiksi. Annikki työskenteli Helsingissä lukionopettajana. Annikin kautta isoisäni on muistanut aina rukouksen ”Ystävä sä lapsien”.
Vehvilän kylällä on ymmärrettävästi aina ollut Vehviläisiä, ja sieltä isoisoäitinikin maailmalle lähti. Sisaruksia oli yli kymmenen. Huuha ja muut tilat Vehvilässä olivat ylläpidetyt myös torpparien avulla. Huuhaan johtava koivukuja on kuin jostain kartanoromantiikasta peräisin. Nykyään Huuhaa hallitsee sukulaiseni Pertti Vehviläinen. Vehviläiset ovat olleet Suonenjoella 1600-luvulta alkaen, minne he tulivat Karjalasta, mahdollisesti Jääsken pitäjästä. Huuhaa on sen verran pilkottu, että nykyään siellä on useampia tiloja, kuten esimerkiksi Siepon tila, joka kuului isoisäni enolle, Matille. Vanhimmaksi elänyt eno/täti ukilleni oli Jussi Vehviläinen, joka kuoli yli sadan vuoden iässä noin kymmenen vuotta sitten.
Muita hienon uran tehneitä Vehviläisen sukupiirin ihmisiä ovat esimerkiksi lääkärinä toimiva Arto Vehviläinen, hänen veljensä Risto, joka käsitykseni mukaan on opettanut matematiikkaa, hänen tyttärensä, joka on klassisen musiikkiopetuksen läpikäynyt muusikko, kansanedustajana toiminut Anu Vehviläinen, professori Katri Vehviläinen-Julkunen sekä Olavi Vepsäläinen, joka on tämän sukupiirin tunnetuin kuvataiteilija. Myös kannattaa mainita historian professori Olli-Pekka Vehviläinen. Olavi Vepsäläinen piirsi neljäkymmentäluvulla muotokuvan ukistani lukemassa kirjaa tai opiskelemassa yleisesti, joka kuva on tällä hetkellä isoäitini luona Kuopiossa. Olivathan ukki ja Olavi ensimmäisiä serkuksia äitiensä kautta. Ukkini oli sanonut että serkkunsa kuoli mahdollisesti viinanjuontiin tai ainakin sen pitkäaikaisiin vaikutuksiin ja sairauksiin. Hän oli noin vuoden isoisääni vanhempi. Kuvataiteen tekemisen lisäksi Olavi Vepsäläinen oli suunnittelemassa seteleitä ja postimerkkejä.
Selkeimmät muistoni Suonenjoelta ovat peräisin isovanhempieni kesäpaikasta, joka on rakennettu isäni äidin perintömaille Lempyyllä. Siellä vietimme kesiä, kun olin itse vielä alle kaksitoistavuotias. Monesti nukuimme perheemme kanssa mökin aitassa, jonka portailta oli tarvittaessa mukava heitellä vettä. Ravustimme kahtena kesänä 1990-luvulla, kun Kumpusessa oli vielä rapuja. Molemmissa tapauksissa pidettiin syksymmällä rapujuhlat, ja olen itse sen takia oppinut pitämään ravuista ja hummerista jo pienestä pojasta alkaen. On sanottava, että suomalainen rapu on kaikkien aikojen parhaimpia kokemuksiani kotimaisesta ruuasta. Muistan sen, miten Suonenjoella ollessa kävimme joskus ruokakaupassa Suonenjoella, ja suosikkiruokaani silloin oli etenkin meetvursti. Samanlainen voimakas ja muistettava auringon loiste on jäänyt mieleeni noista Suonenjoella käymisistä, joka muistutti samaa kuin äitini suvun yhteydet Riiassa ja Tallinnassa. Onhan suuri osa minun esivanhemmistani olleet suonenjokelaisia. Myös sukuyhteyttä olen kokenut äitini sukuun Heinolassa, Sysmässä, Mikkelissä, Luhangassa ja Kangasniemellä.
Isoäitini isoisä oli Oskari Ropponen, jota punikit tavoittelivat kapinan aikaan vuonna 1918. Hän meni paikalliseen syvästi hurskaan perheen taloon, missä hän tiesi olevan aikuisia poikia ja aseita, eivätkä punikit tämän takia uskaltaneet sinne tulla. Tämän Oskarin vaimo oli omaa sukua Kaipiainen, jonka suvulle kuuluu päärakennukseltaan iso Kutvelon tila. Mummoni äidin suku, Kröger, on myös peräisin Suonenjoelta, Lyytilänmäeltä tarkemmin sanottuna.
Minulla on korostunut hajuaisti, ja voin sen perusteella palata aikaisempiin kokemuksiin. Esimerkiksi suomalaisen hieman kostean kesäyön tuoksu on tuonut aina mieleeni varhaiset kokemukset Lempyyn mökiltä. Mökillä vietettiin viikonloppuja joskus aivan syksyyn asti, ja sen takia tuo kostean loppukesän tuoksu on jäänyt mieleeni. Matkustimme monesti veljeni kanssa ukin ja mummon kyydillä Kuopiosta Lempyylle. Muistiini on jäänyt sellainen kokemus, että kerran nuorena poikana intouduin syömään kokonaisen purkillisen silliä, josta seurasi massiivinen oksentaminen. Mummolla oli aina tapana sanoa, kun pysähdyimme mökkireissulla automarkettiin, että mitä hyvänsä oli vapaus kaupassa valita.
Ukkini toimi Hackmanin metsäosastolla päällikköasteella, ja jäi varhaiseläkkeelle 1990-luvun alkupuolella- Ukkini oli lahjakas mies, joka hallitsi ammattinsa, mutta piti myös lukemisesta ja kaikenlaisista sivistysaktiviteeteista. Olen nähnyt isoäitini luona mm. suunnitelmapapereita kaikenlaisista siltarakenteista, joita hänen tuli tehdä tukkien metsästä saamista varten. Ukkini antoi lukemisesta pitävälle äidilleni aina lahjaksi kirjoja, ja äitini on sanonut, että nuo kirjat olivat tavallisesti paksuja ja eivät aina helpointa mahdollista tekstiä.
Isättömyys ei jättänyt isoisäni mieleen minkäänlaista katkeruutta, ja hän vaikutti todella tasapainoiselta ihmiseltä. Ukki ei syönyt maustettua ruokaa ja ei pitänyt etenkään sipulista ja paprikasta, jotka aiheuttivat hänelle vatsanväänteitä. Hän ei ilmeisesti ollut koskaan käyttänyt säännöllisesti alkoholia. Hänen suosikkiateriansa oli kaupungilla käydessä mukillinen vahvaa kahvia ja omenamunkkiporsas.
Ukki oli lempeä mies, jolle etenkin lastenlapset olivat tärkeitä kaitsettavia. Hän kysyi vielä kuolinvuoteellaan minulta, mitä kissalleni kuuluu. Hän oli tietysti tietoinen siitä, että kissa oli minulle tärkeä, ja sen takia hän halusi ottaa minut tällä tavalla huomioon. Ukkini on jäänyt myös nuorempien serkkujeni mieleen ja nuorin serkkuni, joka ei ollut vielä kymmentä vuotta ukin kuollessa, on sanonut ukin sanoneen, että; ”jos vasta menee rikki, ei saunassa ole riittävästi lämpöä”.
Suvussa Suonenjoella on ollut paljon kunnallispoliitikkoja. Ukkini äänesti varhain Kansanpuoluetta, joka oli liberalistinen yleispuolue. Mieleeni on jäänyt ukin rallatus: ”Siellä Helsingissä on se eduskuntatalo, josta loistaa järjen valo”. Epäilen hänen äänestäneen myöhemmin Kokoomusta ja Kepua. Hän oli sanomalehtien lukija ja hänelle tuli muun muassa Savon Sanomat, Karjalainen, Helsingin Sanomat ja Maaseudun tulevaisuus. Lisäksi paikallislehdistä Sisä-Savon sanomat ja Outokummun seutu.
Mummoni, joka tulee Ropposten suvusta, on nykyään liitteessä avioliittojen kautta esimerkiksi Kääriäisten ja Ovaskaisten sukujen kanssa. Isotätini Annikin mies Martti Kääriäinen sanoi vanhoilla päivillään Annikille tämän kertoman mukaan minusta, että tämän pojan perässä naiset tulevat vielä juoksemaan. Annikin jälkeläisistä pisimmälle edistynyt on Osmo Kääriäinen, joka on nykyään saanut myös Kiinteistöneuvoksen arvonimen. Olimme veljeni kanssa keräämässä mansikoita, josta Osmo antoi palkan laskettuaan sen ensin vanhanaikaisella palkanlaskulaitteella.
Olin joskus 1990-luvula isäni kanssa juhannuksena Lempyyn kokolla, jossa tapasimme isäni enon Unton, joka lämmitti kylmän sään takia käsiäni omissa kourissaan. Mistään isän puolen sukulaisista minulla ei ole minkäänlaisia huonoja kokemuksia.
Ukin suosikkiharrastus oli hirvenmetsästys, ja me lastenlapset kutsuimme häntä yleisesti hirvi-ukiksi. Ukin tarina päättyi kevääseen 2001, mutta ei ole meiltä unohtunut eikä tule koskaan eläessämme unohtumaan.
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti