Hämeen ja Savon välinen raja on määritelty ensimmäistä kertaa jo 1400-luvulla. Silloin kysymys nousi esiin etenkin eräomistuksia selvitellessä, mikä oli ominaista aiheuttamaan kiistoja savolaisten ja hämäläisten välille. Muinainen Suur-Sysmä, joka käsitti myös Joutsan sijaitsi tuolla kiistoja aiheuttavalla seudulla. Hämäläisten ja savolaisten kiistat jatkuivat vielä 1700-luvulla, jolloin rajapaikkana pidettiin etenkin Meiskonmäkeä. Einar W. Juva on maininnut, että savolaisilla oli paremmat mahdollisuudet näissä kiistoissa, koska lännessä sijaitsi vaikeakulkuinen Päijänne samalla kun Savossa oli vain pienempiä vesistöjä.
Ruotsin valtakunta valloitti Hämeen jo 1200-luvulla toisen ristiretken aikana. Hämeen ristiretken ajaksi on kerrottu vuosi 1249, kun taas Karjalaan keskittynyt retki tapahtui 1293 samalla kun Lounais-Suomessa se tapahtui jo vuonna 1155. Retkien tarkoitus oli kristinuskon levittäminen Suomeen ja lujan lukon lyöminen itää Karjalaa ja Novgorodia vastaan. Tuohon aikaan heimoraja karjalaisten ja hämäläisten välillä kulki Suomenlahdesta Kymijokea ja Savon vesistöjä kautta Maanselkään ja sieltä edelleen Pohjanlahteen. Tämän kautta muotoutui valtakuntien välinen raja, joka realisoitiin ristiretken myötä.
Ristiretki, joka kohdistui Hämeeseen aloitti kehityksen, jossa hallinnolliset olot ja asetuksen laajentuminen alkoivat kehittyä. Kuitenkin on muistettava, että Päijännettä ympäröivän alueen merkittävimmät pitäjät, Sysmä, Jämsä, Padasjoki ja Asikkala alkoivat laajentumaan vasta 1400-luvulle tultaessa. Ensimmäinen valtakuntien välinen raja määriteltiin vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauhassa, ja kyseinen raja sijoittui pitkälle Hämeen alueen itäiselle puolelle. Se kulki Joutsan kirjan mukaan Karjalan kannakselta Saimaan vesistöalueiden kautta Keski-Suomen erämaihin ja sieltä edelleen Pohjanlahteen.
Ristiretken, joka oli kohdistunut Hämeeseen, määrittelemä raja muuttui Pähkinäsaaren rauhan jälkeen merkityksensä, vaikka siitä muodostui maakunta- ja heimoraja. Kun asutus laajentui savolaiset ja hämäläiset joutuivat riitoihin keskenään etenkin erämaa-alueiden omistuksesta, vaikka kiistan alla olevat maa-alueet eivät olleet yleisesti sanottavan suuria.
Rajan aluetta käytiin läpi 1400-luvun alussa kolme kertaa lyhyin väliajoin: vuosina 1415, 1446 ja 1452. Näiden ohessa annettiin päätös ”Kälän metsästä ja vedestä”.
Vuoden 1415 päätösten mukaan Kälän vesi ja metsä jäivät Joutsan, Kangasniemen ja Hirvensalmen alueiden sisään. Samankaltaista länteen liittyvää vaikutusta osoittaa Vahvajärven erämaa, joka nykyisin sijaitsee Hirvensalmella. Piispa Maunu II Tavast osti alueen itselleen ja perustipa hän sinne majatalonkin.
Rajan pinnasta pyrittiin hankkimaan erämaita molemminpuolisesti, jotka olivat omiaan aiheuttamaan aluekiistoja. Sittemmin asiaa yritettiin ratkoa vuonna 1446, ja kun entinen valtionhoitaja Kaarle Knuutinpoika Bonde kuljeskeli Savossa ja Hämeessä selvitellessään oikeusjuttuja, niin silloin molemmat heimot kohdistivat hänelle rajaa käsitteleviä valitteluja. Kuitenkin tämäkään ei ollut riittävää siihen asti, että molemminpuoliset valitukset olisi voitu hiljentää. Rajan vetäminen herätti toistuvasti kullekin osapuolelle kiistoja rajan määrittämisen suhteen.
Oikeus koottiin kokoon ja kumpikaan heimo ei ollut tyytyväinen tarkastusmiesten työhön ja heille annettiin käsky määrittää raja uudelleen ja kokoontua sen jälkeen Viipurissa. Vuonna 1452 määriteltiin uusi vastaus ongelmaan. Bonde, josta oli tullut tällä välillä kuningas syytti rikkomuksista etenkin savolaisia. Tässä yhteydessä Viipuriin kokoontui puoli määrää rälssimiehiä ja puolet talonpoikia. Asiassa saatiin ratkaisu kuninkaan ja häntä ympäröivän neuvoskunnan päätöksellä. Samalla Viipurin linnanhaltija käskettiin oman henkensä uhalla varmistamaan sen, että rajakiistojen riitapukareita rankaistaisiin hengen ja omaisuuden uhalla.
Nämä uudet päätökset näyttivät ratkaisevan savolaisten ja hämäläisten väliset kiistat joksikin aikaa. Rajan paikkaan jäi vielä joitakin epämääräisyyksiä ja se jakoi uudelleen mainitun Kälän alueen, jonka savolaiset saivat pitää ja jota ei palautettu hämäläisten alueeseen. Savolaisten liikkuminen länteen on ollut noina aikoina varsin selkeästi havaittavaa. Vuoden 1452 rajatuomio käsitettiin ehdottomaksi, vaikka nämä samat asiat nousivat vielä esiin kolmesataa vuotta myöhemmin. Sysmän itäistä aluetta, johon Joutsakin kuului, alettiin asuttamaan niinkin myöhään kuin 1500-luvulla, ja tuona aikana ei ollut suuremmin rajaan liittyviä kiistoja savolaisten ja hämäläisten välillä.
Kuningas Kustaa II Aadolf vahvisti vuonna 1614 savolaisten pyynnöstä Hämeen rajan ja Savonlinnan läänin rajan sellaiseksi, millaiseksi se oli vuonna 1452 päätetty. Esimerkiksi Kangasniemen alueen läntisintä osaa on pidetty rajakiistojen aiheena, ja tässä savolaiset olivat suuremmin hyökkäävässä roolissa.
Tämä riita kasvoi niin suureksi 1730-luvulla, että kihlakunnanoikeudet olivat voimattomia – eli raja tuli käsitellä uudelleen. Suurimmat kiistan alaiset alueet olivat Pertunmaa ja Mieskonmäki. Kuningas siirsi Savonlinnan, Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherroille viestin ruveta etsimään ratkaisua asiassa. Perustana asian selvittämisessä käytettiin vuoden 1452 rajakirjaa. Kyseinen iänikuinen maakuntaraja oli läänien rajana vielä 1700-luvulla. Turun hovioikeuden asessorista Georg Malmista tuli puheenjohtaja erityiseen rajantarkastusoikeuteen.
Rajankäynnistä ei meinannut tulla mitään, koska hämäläiset eivät tulleet kokoon. Rajaa laskeskeltiin pohjoisesta alkaen ja kun oli saavuttu Mäntyharjuun asti alkoi leviämään huhuja, joiden mukaan Pertunmaan hämäläisalueisiin kuuluvien kylien asukkaat olisivat lähteneet neljän ladatun aseen kanssa vartomaan rajantarkistusmiehiä. Rajan käyminen jouduttiin siis keskeyttämään ”hämäläisten jumalattomien ja murhanhimoisten aiheiden takia”.
Pyssyhommia tutkittiin ja lopulta ei löytynyt riittävän paljon todisteita ko. Toiminnasta. Vuoteen 1736 mennessä maanmittausinsinöörit saivat valmiiksi kartat rajan sijainnista. Vuoden 1749 aikana maanmittarit saivat aikaan yhteenvetokartta, jossa oli kaksi erillistä rajanlinjaa, toinen savolaisten ja toinen hämäläisten mukaan. Lopulliseen päätökseen ei päästy ja savolaiset olivat tyytymättömiä ja heidän edustajansa jätti vuosien 1755-1756 valtiopäivillä vaatimuksen rajantarkistuksen uudentamisesta.
Hattujen sota oli kuitenkin muuttanut Suomen asemaa ja kaakkoiset alueet olivat tulleet menetetyiksi. Tästä johtuivat muutokset lääninjakoon. Itäpuolinen alue Päijänteen rannoilla liitettiin Kyminkartanon lääniin ja entinen maakuntien ja heimojen välinen rajalinja ei ollut enää läänien raja. Tästä seurasi se, ettei tätä rajaa pyritty enää lopullisesti ratkaisemaan. Raja käsitti enää kyläkunnat sekä niiden pienet ja vähäpätöiset riita-asiat, ja jatkossa rajantarkastusoikeudet lakkautettiin ja maanjako-oikeudet alkoivat käsittelemää näitä kysymyksiä ja ongelmia.
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti