Pakkomielteeni, mikä minuun sinusta jääpi
aina se mikä minulle sinusta mieleen käypi
”On elon aika lyhyt kullakin,
siis palakaamme lieskoin loimuvin.”
Monesti joudun vakuuttamaan
että minäkin ihminen olen
se saa minut aina raivoamaan
kun yksinäisyyttä joukossa poden
mikä vakuutus siitä todella tarvittaisiin
riittäisikö kun sinulle kertoisin
siitä minulle heikkous annettaisiin
olisin kuitenkin yhtä saman vertoisin
jos oisin sitä kuin mitä olen
olisin jo tullut luoksesi kuin tuuli
kaikessa näemme me siitä toden
ei siinä aina ole ollut jutun juuri
mutta nyt puhuu, von Becker, kuin muu
aina omin painoinensa, ilman muuta
avautuu silloin moni muu suu
vaikka ei kuitenkaan totuus rajoita suuta
on miehen suvun aatelisen
otettava vastaa kaikenlaista
pakkomielle, sinua en ole valinnut
on ehkä se vain maisen maista
ketään toista en ole näin halunnut
ei löydy yhtään muuta samanlaista
kun yhdyn sinuun en muuta halua
ei merkitse muu mitään
vain jos sinua en tajua
silti kaikki sanomaton ja sanottu pitää.
Miestä et ehkä usko, näin karua
voisi se olla tosi rajua....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti