Olen tullut vanhaksi

Mahani roikkuu

se on täysin röllykällä

huomaan paheksuvani nuoria ihmisiä

en ymmärrä sosiaalisesta mediasta

tai teknologiasta yleensä - mitään

aivan kuin minua ei ymmärretä

munani on kutistunut psyykenlääkityksestä

ennen se seisoi,

nyt paljaat tissit joskus riittävät

laavan lentämiseen

liioittelen pieniä kokemuksiani

todellisuudessa olen aivan osaamaton

keskustelen yli kaksi kertaa -

itseäni vanhempien ihmisten kanssa

kokemusta on auttamatta enemmän

mutta hautaa kohti he siirtyvät

aivan kuin en minä

en jaksa enää edes juoda -

viittä päivää peräkkäin

katson puoli yhdeksän uutisia

tilaan ja luen Kauppalehteä

fraseeraan kuin sivistynyt vanha pappa

minua luullaan ikäänikin vanhemmaksi

kuitenkin muistutan nuorempaa

babyfaceni ja ison pääni takia

meillä autistisilla ei ole juovia eikä ryppyjä

en jaksa välinpitämättömiä ihmisiä

aivan kuin en itse sellainen olisi

en mene jututtamaan -

hauskan näköisiä tyttöjä

implantteja on pian laitettava suuhun

että voisi purra härän sisäfilettiä

St Emilionin pehmeän bordeauxn kera

olen liian sivistynyt, tähän

sivistymättömään aikaan

aivan kuin olisin!

Olen rajoittunut, ennakkoluuloinen!

Olen tullut vanhaksi!

Luhangan kunnan ja kunnallishallinnon synty 1800-luvun toisella puoliskolla

Luhanka erosi Sysmästä vuonna 1864 ja luhankalaiset perustivat oman kunnan. Pitäjänkokouksen toimintaan ei alkuun tullut minkäänlaista muutosta kappeliseurakunnan aikaan nähden. Kaikessa oli mukana pienen maalaispaikkakunnan hidas, verkkainen rytmi. Kokouksia järjestettiin vain silloin kun asiat sitä vaativat. Kokouksen kutsui kokoon kirkkoherra, ja mukana oli kirkonmiehiä ja joskus muutakin väkeä. Ehdotuksia teki puheenjohtaja ja ne tavallisesti hyväksyttiin siinä muodossa, niistä tehtiin pöytäkirjat, minkä jälkeen osallistujat piirsivät papereihin allekirjoituksensa tai puumerkkinsä. Kirkonmiehet, kirkkoherra, pitäjänmakasiinin hoitajat ja muut paikalla olleet toimittivat asiat huomioiden sen, millä kohdin asiat seurakuntaa koskivat. Pitäjänkokous hoiti tuohon aikaan etenkin köyhäinhoidon asioita.

Kunnallishallinnon edistyminen alkoi vuonna 1865, kun julkaistiin kyseinen asetus maaseurakuntien hoidettavaksi. Ruotsalaisen mallin mukaan katsottiin parhaaksi erottaa toisistaan pitäjien kirkollinen hallinto ja kunnallinen hallinto. Kukin seurakunta sai valita kuntakokouksen esikunnan ja kunnallislautakunnan esimiehet. Asetus tuli toteuttaa kolmen vuoden määräaikana, mihin kuitenkin sai hakea tarvittaessa jatkoa. Vuoden 1867 kesäkuussa käsiteltiin tuomiokapitulista tullutta kirjettä, missä ohjeistettiin käsittelemään kunnallishoidon kirjallisen aineiston erottamista kirkon arkistosta. Tässä yhteydessä pitäjänkokouksen osallistujat esittivät toiveen kunnallishallituksen mahdollisimman nopeasta perustamisesta. Kirkkoherra B.K. Masalin kutsui pitäjänkokouksen koolle, mutta silloin talollinen Antti Mönkölä oli sitä mieltä, että koska kunta oli niin pieni, voitaisiin sen asiat hoitaa ilman kirkkoherran johtamaa kunnallishallitusta. Paikalla ollut kirkkoherra Henrik Renqvist esitti tämän muotoisen hallinnon hyviä puolia: hänen mielestään oli hyvä, jos pitäjänmiehet ottivat ilman palkkaa hoitaakseen yhteisten asioiden hoitamisen ilman kirkkoherran läsnäoloa kokouksissa. Kokouksessa olleet henkilöt suostuivat kunnallishallinnon tämän muotoiseen perustamiseen ja kyseiset toimihenkilöt valittiin asemiinsa.

Kunnallishallinnon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirkkoherra Masalin ja hänen varalleen valittiin lukkari Otto Nevander. Rusthollarit Juho Kylmälä ja Sipi Jutila valittiin lautakunnan esimieheksi ja varaesimieheksi. Kirkkoväärti Nikodemus Markkula, rusthollarit Antti Jutila, Matti Salminen, kirkonmies Antti Mönkölä ja värjäri Henrik Pihlman valittiin lautakunnan jäseniksi.

Kunnallinen toiminta oli tarkoitus aloittaa alkuvuonna 1868, mutta ennen sitä tarvittiin vielä pari kokousta edellisen vuoden aikana. Kunnallislautakunta kokoontui ensimmäistä kertaa 1. päivä joulukuuta ja kuntakokous 15. päivä joulukuuta. Näissä kokouksissa haettiin toimikuntaa rakentamaan sääntöluetteloa kuntaa varten. Tämä sääntöjen kokoelma, ns. sääntölenki, hyväksyttiin jo seuraavana vuonna. Se muistuttaa suuresti vuonna 1867 hyväksyttyä Sysmän ääniluetteloa.

Jo vuoden 1868 lopussa saatiin aikaan kaksi suurta edistysaskelta. Kunnallislautakunnan armollisesta esityksestä kuntakokous otti asioiden hoitoon kirjurin ja perustettiin rahasto kunnallisia tarpeita varten. Kunnankirjuriksi tuli Klemettilän Vanhoisten herra Karl Johan Taube 100 markan palkalla kahdeksi vuodeksi. Hänen toimeensa kuului kuntakokousten ja kunnallishallinnon pöytäkirjat sekä kaikki kunnan asioita sisältävät kirjeet. Taube oli ensimmäisiä kunnankirjureita koko maassamme. Lisäksi jokainen jolla oli ääni kunnan asioiden hoidossa velvoitettiin maksamaan 20 penniä kunnanrahaston perustamiseksi.

Yleisesti kunnallishallinnon eriytymistä vastustettiin muualla sen kustannusten takia. Myös oli tyypillistä mielipiteet, jonka mukaan kirkkoherran palkasta tulisi eriyttää osa kunnalle, jos seurakunnan toimintaa ohjattiin muualla. Myös oli lähikunnissa tyypillistä, että kirjoitustaitoisten miesten puute aiheutti kyräilyä uudistuksen eteen viemisessä. Lisäksi talonpojat olivat tyytyneet pitkään olemaan kirkonmiesten johdossa. Luhangassa oli tarpeeksi ”herroja” ja välttävästi kirjoittamista hallinneita talonpoikia, joten kunnan perustamiselle ei ollut esteitä. Papeilla oli kuitenkin pitkään johtava asema näissä asioissa.

Papit siis hallitsivat kuntia vielä pitkään. Kuitenkin jotkut heistä valittivat työtaakkaansa, ja halusivat sen takia itsekin vähentää omaa työtään kuntien hoidettavaksi. Haluttiin lisäksi selkeämmällä tavalla jakaa kunta ja seurakunta hoitamaan itselleen kuuluvia asioita. Masalinin jälkeen toimessa jatkoi vielä neljä kirkkoherraa, ja insinööri Oskar Nordqvistista tuli vuonna 1882 ensimmäinen ei-papillinen kunnalliskokouksen esimies. Jo ennen häntä oli kauppias Otto Helenius ollut väliaikaisena toimen hoitajana.

Masalinin aikaan kunnankokouksia pidettiin pääasiassa Hakasen rusthollissa, mutta hänen seuraajansa järjestivät ne kirkossa. Viimeisen puhemiehenä toimineen kirkkoherra Pohjosen kaudella kokoukset pidettiin sakastissa. Kunnallislautakunta kokoontui säännönmukaisesti Hakasella.

Kunnallishallinto alkoi Luhangassa järjestymään kunnolla irti seurakunnasta vasta 1880-luvun alussa. Tämä runsaan kymmenen vuoden siirtymäkausi ei ollut Suomen muihin alueisiin ja kuntiin nähden mitenkään epätavallista. Aiemmin pitäjänkokouksissa toimineet henkilöt siirtyivät vaivatta hoitamaan asioita myös kunnallishallinnossa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Valtiopäivämiehiä Luhangasta ja Luhangassa

Luhangassa oli aikanaan kolme valtiopäivämiestä: Robert Ruohtula, Juho Kylmälä ja Alfred Filip Danielson. Näistä Ruohtula edusti vaalipiiriään kansan valitsemilla valtiopäivillä ja kaksi muuta olivat mukana säätyvaltiopäivillä talonpoikaissäädystä.

Juho Kylmälä oli alkuaan Juho Heikinpoika, joka syntyi vuonna 1812. Hän siirtyi Tammijärven Varmajoelta Judinsaloon Kylmälän rustholliin vuonna 1855 mentyään avioon leski Maria Widbomin kanssa. Kylmäläkin oli ollut jo aiemmin kerran naimisissa. Kylmälä harrasti lukemista ja oli itseoppinut esimerkillinen talonpoika, joita tuon aikaiset valtiopäivät säännöllisesti suosivat ja toivat esille. Hän oli osallisena Itä-Hämeen Maalaisseurassa, ja hänellä sanotaan olleen merkittävä osa paikallisen maanviljelyksen edistämisessä. Kylmälän Judinsaloon pystyttämä kaksikerroksinen päärakennus on ollut pitkään pystyssä vielä hänen jälkeensäkin. Kylmälä oli kansanvalistusseuran asiamies ja jäsen sekä seuran kalenterin pitkäaikainen tilaaja. Heinolan tuomiokuntaa valtiopäivillä hän edusti v:n 1867 ja vuosien 1877-1878 valtiopäivillä, missä hänen etevyytensä tuli esiin. Valtiopäivillä hänet valittiin talonpoikaissäädyn valitusvaliokunnan jäseneksi, muutamaan talonpoikaissäädyn lähetystöön ja suostuntavaliokuntaan.

Kylmälä teki paljon aloitteita: hän esitti kanavan rakentamista Vesijärven ja Päijänteen yhdistämiseksi, tuomiokuntien erottelua pienemmiksi, Mikkelin lyseon suomalaistamista sekä oman sotaväen perustamista maahan. Kylmälällä oli myös paljon kunnallisia luottamusmiesasemia. Hän oli kunnallislautakunnan esimies ja varaesimies, suostuntaverokomitean jäsen vuosina 1865-1866, pitäjänmakasiinin rakentamisessa vuonna 1856 ja kirkkoneuvostossa useita vuosia. Edelleen vielä 1880-luvulla yli 70-vuotiaana Kylmälä oli henkikirjoituksessa kylänjohtajana ja taksoituslautakunnan jäsenenä. Hän ehdotti uusia ”rasituksia” kunnalle säännöllisesti, vaikka hänen tilansa joutui maksamaan suuria maksuja sekä kunnalle että seurakunnalle. Näihin kuului mm. kansakoulun perustaminen pitäjään. Toimekas ja tietoviisas mies kuoli lopulta vuonna 1898.

Alfred Filip Danielson syntyi Hauholla ja siirtyi sittemmin opettajan toimestaan Sysmän meijerikoulussa Luhankaan vuonna 1887. Hän viljeli Käärmelahden virkataloa siitä alkaen kuolemaansa vuonna 1904 asti. Hänen halukkuutensa kehittää uudistuksia maanviljelyssä antoi ympäröiville ihmisille aiheen kutsua häntä termeillä: ”hullu maisteri”. Danielson edusti Heinolan tuomiokuntaa valtiopäivillä vuosien 1888 ja 1900 välisenä aikana. Danielsonin on sanottu olleen perusteellinen mies ja yksi huomatuimpia omassa säädyssään. Danielson toimi lukuisia kertoja talonpoikaissäädyn valiokunnissa ja Suomen pankin tilintarkastajain toisen varamiehen tehtävässä. Hän teki anomuksia mm. maatalouden kehittämisestä, naisten ja miesten tasa-arvoisuudesta, Mikkelin lyseon suomalaistamisesta ja rautatien rakentamisesta Jyväskylästä Leivonmäen ja Joutsan kautta Lahteen. Danielson teki muutaman muun edustajan kanssa esityksen pienviljelijäin lainansaannin helpottamiseksi vuonna 1894. Vaikka talonpojat tukivat ehdotusta, ei siitä tullut mitään, koska kaikki muut säädyt vastustivat sitä.

Kun vuoden 1891 valtiopäivillä käsiteltiin rautatien rakentamista Pohjanmaan radan yhteydestä Jyväskylään, Danielson oli sitä mieltä, että rata tuli rakentaa Keuruun kautta ja hylkäsi ehdotetut Myllymäen ja Vilppulan. Hänen mukaansa rata ei saanut tuottaa etua pikkupaikkakunnille vaan sen tuli edustaa koko maan etua. Tälle esitykselle koko sääty antoi runsaat suosionosoitukset. Myös Danielson oli mukana myös paikallisissa luottamustehtävissä: Hän oli kahteen kertaan Itä-Hämeen Maalaisseuran esimiehenä ja kunnan esimiehenä hän oli vuodesta 1895 alkaen, mutta joutui luopumaan tehtävästä huonon terveyden takia. Hän oli merkittävänä osana Tammijärven kansakoulun ja kunnan säästöpankin perustamisessa.

Robert Ruohtulaa on kuvattu perin hämäläiseksi luonteeltaan: hän oli suuresti huumorintajuinen vaikka hiljainen mies. Ollessaan säästöpankin johtajana antoi hän virkatehtävässään olleelle pankintarkastajalle yöpöytälukemiseksi pankin korkokirjan ja sanoi vieraalleen: ”Hyviä unia”. Ruohtulasta on jäänyt kunnan asukkaille pitkään viljelty fraasi: ”Sitä mieltä minäkin, sanoi Ruohtula valtiopäivillä”. Koska valtiopäivillä ollessaan vuosina 1911-1913 hän käytti vain yhden ainoan puheenvuoron, on sanonnalla varmasti jonkinlainen totuusperä. Pyrkiessään valtiopäiville hän palkkasi erään maisterin puhumaan puolestaan vaalikarjalle. Valtiopäivillä ollessaan hän oli monien valiokuntien jäsenenä ja varajäsenenä. On sanottu Ruohtulasta, että hän ei ollut puheen vaan toiminnan mies. Myös Ruohtula toimi kunnankokouksen esimiehenä ja lisäksi hän toimi kunnallislautakunnan esimiehenä ja lautakunnan jäsenenä vuosina 1889-91, 1892-94 ja 1898-1900.

Kun pitäjään alettiin suunnitella säästöpankkia, Ruohtila oli mukana hankkeen valiokunnassa, säästöpankin toimikunnassa ja pankin ensimmäisessä hallituksessa. Ruohtula valittiin heti pankin perustamisen jälkeen sen kamreeriksi ja esimieheksi. Tässä tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka. Hän sai paljon aikaan etenkin Tammijärven suunnassa: hän oli kansakoulun johtokunnan esimies vuosina 1908-1914, Tammikosken osuusmeijerin puuhamiehenä, puimaosuuskunnassa, maamiesseurassa, yhteissahassa, nuorisoseurassa ja Itä-Hämeen maanviljelysseurassa. Hän lahjoitti vuonna 1913 täytettyään kuusikymmentä vuotta vaimonsa Amandan kanssa 3000 markkaa köyhien koululaisten kouluolojen parantamiseksi. Vielä samaisena vuonna hän perusti Mikkelin läänin ensimmäisen metsänhoitoyhdistyksen, johon kuuluivat Luhangasta ainakin seuraavat tilat ja tilalliset: Pohjola, Veijo, Vanhoinen, Ruohtula, Kesäniemi, Nisula ja Koivumäki. Ruohtula kuoli vuonna 1914.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Luhangan kunnanvaltuustosta ja sen perustamisesta kuntakokouksen työn jatkajaksi

Vuoden 1917 kunnallislaki pakotti kuntia perustamaan kunnanvaltuustoja. Joissakin harvoissa tapauksissa kuntakokouksen muodosta oli luovuttu jo aiemmin mutta se ei tosiaan ollut mitenkään yleistä. Eri ryhmittymillä oli tästä lähtien mahdollisuus asettaa omia ehdokkaitaan kunnallisiin vaaleihin. Luhangan kohdalla uuden järjestelmän käyttöönottaminen poikkesi tavallisesta.

Uutta kunnallislakia ja sen toteuttamista käytännössä opettamaan oli Mikkeliin järjestetty kursseja aivan vapaussodan kynnyksellä. Luhangasta sinne lähetettiin talolliset Konstantin Nieminen ja Lauri Koivikko. Kurssit kuitenkin peruttiin, koska kapina oli alkamaisillaan, joten myös Koivikko ja Nieminen palasivat kotiin tyhjin käsin.

Valtuustovaalit oli määrätty järjestettäväksi 20. maaliskuuta, jolloin sota oli jo käynnissä ympäri maata. Vaaleja ei kuitenkaan pidetty, sillä puolueiden, osuuskaupan ja yksityiskaupan kannattajat sopivat ehdokasasetelmasta niin, että ylimääräisiä ehdokkaita ei mukaan otettu. Vuorotellen molemmat ryhmät nimesivät edustajansa valtuustoon ja tätä myötä keskuslautakunnan tunnistama 18-jäsenestä koostuva valtuusto tuli valituksi.

Luhangan historian viimeinen kuntakokous järjestettiin 17. päivä maaliskuuta vuonna 1918, ja valtuuston ensimmäinen kokous pidettiin ensimmäistä kertaa 1. päivä huhtikuuta. Kuntakokous ei kuitenkaan kokonaan hävinnyt, vaan sen toimintaa jatkoi manttaalikunnan kokous. Valtuuston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli agronomi P.O. Kesäniemi, varapuheenjohtajaksi Iivari Rantamäki ja sihteeriksi opettaja Ilmari Katila. Jäsenet jatkoivat toimintaansa aina kolmen vuoden kauden ajan. Lisäksi määrättiin siitä, että 1/3 valtuustosta erosi kolmen vuoden välein ja se luonnollisesti täytettiin uusilla asiamiehillä. Vuodesta 1925 alkaen kaikki edustajat on valittu samanaikaisesti. Ensimmäisen valtuuston ammattijakauma oli: kuusi talollista, kolme torpparia, kaksi opettajaa, kauppias, agronomi, rouva, mäkitupalainen, emäntä, työnjohtaja ja vuokraaja.

Uusi kunnallislaki toi sellaisen uudistuksen, jonka myötä täysivaltaiset ja täysi-ikäiset kuntalaiset pääsivät ottaman osaa kaikille yhteisten ja samojen asioiden hoitamiseen. Kansanedustuslaitoksen synnyttyä vuosisadan alussa maahan oli syntynyt järjestäytyneitä puolueita. Kunnallinen elämä Luhangassa ei varsinaisesti alkuun vaatinut poliittisten puolueiden myötätuulta. Kaksi syntynyttä ryhmittymää keskittyivät yksityiskaupan ja osuuskaupan keskuuteen. Vaikka torpparit pääsivät osallistumaan aktiivisemmin kunnalliselämään, ei se kuitenkaan aiheuttanut oikeiston ja vasemmiston keskinäistä kamppailua. Luhanka oli maatalousvaltainen paikka, eikä torpparikysymys ollut kunnassa niin hektinen kuin mahdollisesti muualla.

1950-luvulta alkaen on vasta alkanut kannanottoja poliittisten ryhmittymien näkemysten värittämänä. Voimasuhteet oikeiston ja vasemmiston välillä pysyi pitkään samanlaisen staattisena. Tässä Tammijärvi ja kirkonkylä ovat muodostaneet binaarisen vastinparin. Tämähän havaittiin jo 1880-luvulla kirkon rakentamisen aikoina. Periaatteena kunnan asioiden hoitamisessa on korostettu yksimielisyyttä, eli kunnan parhaan arvostamista. Lapuan liikkeen ja kyyditysten aikana yhteenotoilta ei selvitty Luhangassakaan. Kuitenkin erimielisyydet hävisivät nopeammin kuin monella muulla paikkakunnalla.

30-luvulta alkaen kunnallinen päätöksenteko vaati yli kahtakymmentä toimi- ja lautakuntaa. Näitä olivat kunnallisten vaalien lautakunnat, 12-jäseninen tutkijalautakunta, 3-henkinen metsälautakunta ja raittiuslautakunta. Vuodesta 1919 oli toiminnassa maatalousrahasto ja varallisuusverolautakunta. Seuraavana vuonna perustettiin uudelleen asutuslautakunta.

Varhaisessa vaiheessa vuonna 1921 Luhanka liittyi maalaiskuntien liittoon, jossa oli muutamaa vuotta myöhemmin jäsenenä yli puolet maalaiskunnista. Jäsenmaksua vartin perittiin 20 markkaa jokaista sataa kuntalaista vastaan. Kunnallislautakunnasta erotettiin vuonna 1922 köyhäinhoitoasiat ja niitä varten perustettiin erityinen lautakunta. Vuonna 1952 perustettiin sosiaalilautakunta. Sairaalalaitoksien osalta yhteistyötä on tehty etenkin Joutsan kanssa omien varojen ja resurssien puutteen takia. Ammattientarkastajan virka perustettiin vuonna 1925. Liikuntakasvatuslautakunta vuonna 1932. Kunnansihteerin virka perustettiin vuonna 1948.

Sanotaan, että kunnan taloutta on hoidettu tarkkuudella ja kaukonäköisyydellä. Tulot on kerätty pääasiassa kuntalaisten verotuksella, joten on pitänyt venyttää penniä. Pääomatuloilla on pystytty tarpeen mukaan rahoittamaan rakennustöiden vaatimia kustannuksia. Luhangan veroäyri oli alkuun yksi suurimpia koko maassa, joka ei enää muistuta nykyistä tilannetta. Kunnalle on lahjoitettu ajan saatossa paljon rahastoja, joista suurin osa on kuitenkin menettänyt arvonsa inflaation takia. Esimerkiksi Valter Veijo lahjoitti 10 000 markkaa Klemettilän koululaisille.

Kunnalliskoti valmistui kuntaan vuonna 1932. Kunnantupa taas oli jo vuoteen 1920 niin rähjäisessä kunnossa, ettei sen käyttö enää ollut sopivaa. Sen takia päätettiin rakentaa uusi toimitalo. Rakennuksesta tuli taitekattoinen kunnantalotyyppiä edustanut talo ja sitä on myöhemmin kohennettu toisen kerroksen uusimisella ja talon alakertaan rakennettiin arkisto-osa. Talo, joka nimettiin Kuntalaksi, maksoi noin 150000 markkaa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Luhangan maatalousolojen varhaisesta kehityksestä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa

1800-luvun alkupuolella Suomessa siirryttiin maataloudessa enemmän viljanviljelykseen. Niityt käännettiin pelloiksi ja karjaa vähennettiin. Pellot eivät saaneet riittävästi lannoitusta. Varsinainen romahdus tapahtui 1860-luvulla. Itä-Suomessa vuosi 1865 oli kadon vuosi ja pari vuotta sen jälkeen kato koettiin koko maassa. Lääni lääniltä kato koettiin eri tavalla. Esimerkiksi Mikkelin läänissä vuoden 1867 sato ei eronnut tavallisesta. Lääni oli säästynyt halloilta sen monien järvien ansiosta. Kato ilmeni aina seuraavana vuonna ruuan määrässä. Jos talonpoika ei kärsinyt kadon myötä, aiheuttivat suurempia ongelmia nälkäisten kerjäläisten laumat kulkutauteineen. Luhangassa kuolleita oli tavallista enemmän vuosina 1866-68.

Maatalouden järjestämiseksi tarvittiin valistustyötä ja yleiseltä tasolta johdettua maatalouspolitiikka. Monet rupesivat tässä vaiheessa suuntautumaan karjatalouteen. Vähitellen karjanpitämistä suosiva politiikka alkoikin näkymään lupaavissa kehitysaskelissa. Esimerkiksi voin tuotanto laajeni, että vuonna 1883 maasta vietiin voita kymmenen kertaa enemmän kuin kolmekymmentä vuotta aiemmin. Separaattorin yleistyminen 1880-luvulla teki mahdolliseksi suurempien maitomäärien käsittelemisen ja kestävämmän voin valmistamisen.

Maaperä on ollut tietynlaisena haitta-aiheena maanviljelykselle Itä-Hämeessä. Päijänteen itärannat ovat karua ja kivistä seutua, vain Sysmä on tässä poikkeuksena. Kaskenpoltto on tämän takia ollut Itä-Hämeessä yleistä ja sillä on korvattu puuttuvaa peltomaata. Luhangan metsistä oli vielä 1950-luvulla koivua yli 40 prosenttia, samalla kun koko maassa sitä oli vain 13.1 prosenttia. Vaikka kaskeamisen hyötyä alettiin epäillä, harjoitettiin sitä Luhangassakin vielä 1900-luvun alun vuosina. Soiden ja koskien perkaaminen oli yleistä 1800-luvun lopussa. Peltoala kasvoi koko ajan vuosisadan alusta Luhangassa. Luhangan peltoala koko kunnan pinta-alasta oli vuonna 1901 vielä vain 3.7 prosenttia, kun taas kuudenkymmenen vuoden päästä se oli jo 8.74, joka oli suurin piirtein sama koko maan keskiarvon kanssa.

Vuonna 1865 Luhangan väkiluku oli 2231 henkilöä, joista 1982 sai toimeentulonsa maataloudesta. 1800-luvun puolessavälissä Luhangassa oltiin monen indikaattorin mukaan yhtä kehittyneitä maataloudessa ainakin yhtä pitkällä kuin naapurikunnissa. Pellot oli ojitettu lähes täysin: 95 prosenttia pelloista oli ojitettu. Kivinavettoja oli Luhangassa peräti 21, joista 6 säätyläisellä ja 15 talollisella. Vastaavasti Sysmässä niitä oli 2 ja Hartolassa 3. Monta kivinavettaa Luhankaan rakennutti Abraham Kandelin, joka oli toiminut Jämsässä rakennusmestarina ennen paluutaan Luhankaan.

Nälkävuodet koettelivat pahasti myös Luhankaa. Lainajyvästöt ja vanhat viljat loppuivat. Itä-Hämeessä ei kuitenkaan tavallisesti kuoltu nälkään, vaan ihmisiä vei hautaan etenkin heikko kunto ja siihen iskevät taudit. Nisulan kartano oli tuohon aikaan rikkain, ja sieltä myytiin viljaa muualle päin kuntaa. Nisulasta haettiin tuolloin viljaa aina Orivedelle asti.

Katovuosien jälkeen kehitys oli hitaudesta välittämättä rivakampaa kuin aiemmin. Luhangan edistymistä kantoivat vastuun noin kymmenkunta suurtalonpoikaa. Luhangan maatalouden edistäjinä on tavallisesti mainittu nämä isännät: mm. Odert Otto Alfred von Becker, Bruno Blom, A.F. Danielson, Sipi Jutila, Sipi Helenius, Antti Jutila, Benjamin Helenius, Niklas Hietanen, Abraham Kandelin, Joonas Ruohtula, Robert Ruohtula, Juho Kylmälä, Juho Varmanen ja Oskar Nordqvist. Näistä useat olivat maatalousseurojen jäseniä ja yleisesti edistyneitä ja valveutuneita.

Itä-Hämeen maalaisseura teki 1800-luvun lopulla työtä esimerkiksi oikean kynnön ja ojituksen edistämiseksi. Maatalousnäyttelyissä laitettiin pystyyn kyntö- ja ojituskilpailuita. Seuran kautta sai myös uusia työvälineitä. Kaikista tyypillisimmät työkalut Luhangan maatiloilla 1800-luvulla olivat käyrä, peltoarra ja kaskimailla käytetty hyvin hyödyllinen suora paloarra, jotka kaikki rakennettiin puusta, vain kärkiosa tavattiin raudoittaa myöhempinä aikoina. Hyvin oksarikkaasta näreestä tehty karhi ja punainen lata kuuluivat myös joka maanviljelijän työkalustoon. 1800-luvun lopulla varakkaammissa taloissa oli seppien valmistamia nivelkarheja. Talikot ja lapiot olivat puusta tehtyjä. Metallityökalut olivat vielä tuolloin harvinaisia. Maalaisseura levitti työkaluja etenkin omille jäsenilleen.

Peltojen oikeamittainen lannoitus mietitytti viljelijöitä kun peltoala lisääntyi. 1800-luvun lopulla käytettiin jo Itä-Hämeessäkin apulantoja, vaikka useimmat käyttivät edelleen karjanlantaa. Aikansa elänyt 3-jakoinen viljelyksen tapa väistyi, ja jo vuosisadan lopulla siirryttiin vuoroviljelyyn, jossa toimittiin monilla tavoilla peltojen ja tarpeitten mukaan. Vilja puitiin vielä 1800-luvun lopulla varstoin ja lajiteltiin äyskäreillä. Kuitenkin samanaikaisesti yleistyi ”rosma” eli puimakone. Sitä oli mieskiertoista ja suuremmissa taloissa se oli jo pian hevoskiertoinen. Jälkimmäisiä oli vuosisadan lopulla ainakin Tammilahdessa, Ruohtulassa, Kärmelahdessa, Koivumäessä ja Huuskolassa. Viljan lajittelussa alettiin käyttää jo samaan aikaan viskuumyllyä, jonka saattoi valmistaa kotonakin. Myllyjä viljan jauhamiseen oli Luhangassa noina aikoina ainakin Tammijoella ala- keski- ja ylämylly, Lempään mylly, Kylmälän mylly ja Uuden Jutilan mylly. Nautakarja oli tuohon aikaan yleisesti Luhangassa sekarotuista ja siihen tyydyttiin.

Maatalouden edistämiseksi tarkoitettu valistustyö oli kruunun ja sen virkamiesten hallitsemaa. Mikkelin läänin kuvernöörin vuoden 1861 koollekutsunnan kautta perustettiin Talous- eli maanviljelysseura Seura järjesti maanviljelyskokouksia, joihin sisältyi esitelmiä ja maatalousnäyttelyitä. Seura myös palkkasi erityisiä maanviljelysneuvojia. Sysmän kartanonherra kutsui Itä-Hämeen maalaismiehiä perustamaan Meijeriyhdistyksen haaraosastoa, mistä syntyi Itä-Hämeen maalaisseura. Seurassa oli jäseniä Sysmästä, Luhangasta, Heinolasta, Joutsasta, Hartolasta ja Leivonmäeltä. Pitkäaikaisia luhankalaisia jäseniä olivat mm. Oskar Nordqvist, A.F. Danielson, P.O. Helenius, Juho Kylmälä ja Bruno Blom. Seura edisti merkittävällä tavalla edistänyt maatalouden kehitystä 1800-luvun lopulla. Vuonna 1901 perustettiin Kaarlo Laaksovirran, Robert Ruohtulan ja P. O. Heleniuksen toimesta Luhangan maamiesseura ja vuonna 1941 se järjestäytyi Luhangan maatalousseuraksi.

Vuonna 1910 maanviljely oli Luhangassakin koneistunut ja sen vuoden tietojen mukaan Luhangassa oli 20 niittokonetta, 6 hevosharavaa, 20 puimakonetta ja 6 muuta konetta. Lypsykoneet, traktorit ja puimurit tulivat Luhankaan vasta runsaat neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Elokuussa Luhangan Tammijärvellä järjestettiin maatalousnäyttely. Sen on sanottu antaneen oivan kuvan Luhangan silloiseen asti kehittyneestä maataloudesta. Lisäksi se oli kunnianosoitus niille edeltäville polville, jotka olivat kehittäneet maataloutta aikaisemmin. Kaikki pioneeriluonteet eivät enää olleet tätä todistamassa, mutta yksi nestori, P.O. Helenius oli paikalla kunniavieraana. Näyttely antoi toiveita jatkuvasta maatalouden kehityksestä Luhangassa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Torpparilaitoksesta ja torppareista Luhangassa

Vielä 1900-luvun alussa Luhanka oli varsin tyypillinen Päijät-Hämeen maanviljelyksestä elävää seutua. Teollisuutta ei juuri ollut. Oli paljon suuria talollistiloja ja muutamia aatelisten hallinnoimia kartanoita. Torpparien asutus oli laajaa ja poikkeuksellista. Vuonna 1912 Luhangassa oli eniten torppia kaikista Heinolan kihlakunnan kunnista. Torpparitilojen osuus kaikista viljelmistä oli 74.6 prosenttia. Alueilla, jotka elävät maanviljelyksestä, kaikenlainen kehitys on usein hidasta. Siellä kunnioitetaan perinnöllisiä käsityksiä ja käsitteitä. Siellä kunnioitetaan vallitsevia olosuhteita ja pelätään äkkinäisiä muutoksia. Luhangassa säilyivät samat olot 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin parin sukupolven ajan.

Vuonna 1870 Luhangassa oli 36 itsenäistä tilaa, 9 lampuotitilaa ja 96 torpparia. Asukkaita tuolloin oli kirkonkirjojen mukaan 2141. Vuonna 1910 Luhangassa oli 33 itsenäistä tilaa, seitsemän lampuotitilaa ja 90 torppaa. Asukkaita tuolloin oli kirkonkirjojen mukaan 2202.

Torpparisääty oli tullut Suomeen 1600- ja 1700-lukujen yleisen taloutta koskevan politiikan johdosta. Suurinta osaa tiloista ei saanut perintötila-käsitteen takia jakaa, eikä maanviljelyksestä elävä yhteiskunta pystynyt sijoittamaan ylimääräistä väkeä muualle kuin omille vuokratiloilleen. Tämä välttämättömyydestä syntynyt ongelman ratkaisu jäi noiden olojen jälkeen pysyväksi. Tilojen nuoremmat tytöt ja pojat saivat osansa perinnöstä torpanpaikan kautta ja tilittivät sen jälkeen vuokraa kotitilalle. Varaton renkimieskin pystyi lunastamaan isännältä torpan perustamisluvan, kunhan tämä pystyi maksamaan torpan vuokran omalla työllään. Luhangan kirkon penkkijärjestyksessä vuonna 1780 luetellaan jo yhteensä 48 eri tilojen torpparia. Luhangassa perustettiin paljon torppia etenkin 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Siihen aikaan kunnan väkiluku nousi ja vauraiden tilojen tuli hankkia lisää työvoimaa, jonka torpparit ja mäkitupalaiset pystyivät näille tarjoamaan.

1800-luvun puolenvälin aikoihin päästiin torppien ja tilojen lukumäärässä korkeimpaan ennätykseen. Kun kaikki kuntalaiset eivät saaneet torppaa tai tilaa, piti maata omistamattomalle väestölle järjesteltävä toimeentulo maanviljelysyhteiskunnan toimesta. Siihen tarkoitukseen otettiin tiloille piikoja, renkejä, kestejä ja muonamiehiä, jotka tekivät tilojen töitä luontoispalkkaa vastaan. Kun torppariaika vallitsi, muodostivat tilalliset, lampuodit ja torpparit maanviljelyyn osallistuvan väestön. Samalla kun tilallisia ei voitu ajaa tiloiltaan pois, oli torppareilla mielessä tieto siitä, että jos he eivät hoitaneet torppaansa kunnolla, pystyi isäntä häätämään nämä torpistaan. Piiat, rengit, muonamiehet ja kestit olivat yhteiskunnan köyhimpiä. Heillä ei ollut omaa asuntoa eikä omia viljelyksiä. Monesti heillä ei ollut mahdollisuutta vaurastuakaan.

Vuonna 1890 Luhanka koostui väestöltään 48.5 prosenttisesti loisista, eläkeläisistä ja irtolaisista, 27 prosenttisesti torppareista, 11 prosenttisesti palvelusväestä, 3.1 prosenttisesti lampuodeista, 5.8 prosenttisesti maanomistajista, 2.6 prosenttisesti käsityöläisistä ja sahan väestä ja 2 prosenttisesti virkamiehistä.

Torpankontrahti tarkoitti sopimusta siitä, että isännän puista rakennettua torppaa ja maata vastaan torpparin tuli maksaa isännälleen veroa oman työnsä tuotolla. Käytännössä isäntä määräsi vuokrasopimuksen muodon ja pystyi koska tahansa asettamaan uusia ehtoja omille torppareilleen, eikä siinä ollut väliä siitä, tehtiinkö sopimus suullisesti vai kirjallisesti. 1900-luvun alussa kuitenkin pyrittiin luopumaan suullisista sopimuksista, ja vuonna 1912 oli Luhangan 97 vuokrasopimuksesta suullisia enää 19. Vuokrakirjassa määriteltiin isännän vaatimat ehdot, verot ja sekä olosuhteet, jolloin sopimus katsottiin loppuneeksi. Torppari maksoi asemansa omalla työllään. Työvero oli kunnassa voimassa niin kauan kuin torpat olivat isäntiensä alaisia. Työvero ei ollut tässä ainoa vero, vaan oli myös parselivero ja rahavero.

Työvero jakaantui kahteen tyyppiin, jotka olivat päivätyöt ja työviikot. Päivätyö koostui yhden päivän mittaisesta työsuorituksesta, jonka laadusta torppari ei tavallisesti tiennyt töihin lähtiessään. Päivätöitä suoritettiin jalan ja hevosella. Hevostyöt olivat tuottavampia, joten sopimuksessa määrättiin tarkkaan niiden lukumäärästä. Torpparin piti tulla kutsusta töihin ja joutui jättämään omat toimensa kesken, jos isännän kutsu kävi. Työviikkojen sisältö oli määritetty sopimuksissa. Torppareita tarvittiin heinää tekemään, kyntämään, ajamaan sontaa, viljaa korjaamaan ja puimaan. Muita töitä olivat mm. rakentamaan tai korjaamaan rakennuksia, ajamaan hollikyytejä, tekemään maantietä tai vaikka muuttamaan torpan paikkaa. Yleistä oli myös reissu johonkin kaupunkiin kuten Jyväskylään tai Heinolaan hoitamaan isännän kaupunkiasioita. Esimerkiksi Kärmelahden torpparit rakensivat vuoden 1899 joulukuussa päivätöiden tilien mukaan saunan kiuasta, ajoivat mutaa, sontaa, kanervia, halkoja, pärepuita, tiiliä, risuja, hiekkaa, heiniä, jauhoivat viljaa, panivat sahtia, muurasivat, hoitivat hevosia, hakkasivat riihipuita, erottelivat perunoita, tekivät pajatöitä, tekivät navettatöitä, avasivat mutasuota ja vaihtoivat maata.

Työveron ohessa torpparit maksoivat rahaveroa, jonka suuruus vaihteli 1890-luvulla kymmenestä markasta 180 markkaan, riippuen pääosin torpan suuruudesta. Vielä kehittyneempi oli parselivero, joka maksettiin luonnontuotteina, kuten vaikkapa puolukoina, kauroina, suoloina tai palvattuna lihana.

Vuokra-aika määritteli suuresti torpparin mielialaa ja työintoa. Tavallisesti sopimus koski vain yhtä isäntäpolvea, joten vaikka poika olisi halunnut jatkaa, oli tämän mahdollisuus arka. Kuitenkin vähitellen tuli tavaksi se, ettei torpparia saanut häätää torpasta kuin sen huonon pidon takia. Häätökäsky eli ulossana piti isännän antaa ennen tuomaanpäivää, milloin torpan haltijan tuli lähteä torpastaan marianpäivään mennessä.

Erikoisen suuresti torpparit erotti isäntäväestä heidän sivistyneisyyden ja varallisuuden kautta. Talonpojan talokin oli kuin kartano torppaan verrattuna, köyhyys viljeli välinpitämättömyyttä, kun taas rikkaat isännät kouluttivat lapsiaan ja olivat kiinnostuneita maailmasta. Isäntä oli käskijä ja torppari tottelija. Luhangassa ei kuitenkaan havaittu suurta skismaa näiden kahden ryhmän jäsenten välillä.

Esimerkiksi Sipi Jutilaa pidettiin oikeudenmukaisena miehenä, joka kerran, kun torppari ei saapunut verotyöhönm odotti hän aikansa ja lähti sitten torpalle ja myhäili pelästyneelle alaiselleen tulleensa katsomaan oliko torppari muuttamut muualle.

Vuoden 1868 Luhangassa suoritetun seurakuntavaalin yhteydessä torpparit oli jaettu varallisuuden mukaan eri ryhmiin: perintötorpparit saivat äänestää kolmella äänellä, verotorpparit kahdella ja työtorpparit yhdellä. Talollisilla äänimäärä määräytyi manttaalimäärästä, jolloin esimerkiksi Vanhoisten Taube ja Kärmelahden Helenius äänestivät 50 äänellä kumpainenkin. Torppareidenkin välillä oli säätyeroja, minkä etenkin muonatorpparit saivat havaita. Näiden ja mäkitupalaisten välillä ei juuri ollut eroja. Torpparien varakkuus määräytyi kuitenkin siitä miten paljon vuoden aikaisesta tuotosta jäi omaan käyttöön sen jälkeen kun vuokranmaksu oli suoritettu.

Luhangan torppareilla ei tavallisesti ollut vaikeuksia veronmaksun kanssa ja monet pystyivät vielä vaurastumaankin. Verotorpista suurin osa koostui 5-10 hehtaarista, ja yli 10 hehtaarin torppia oli viidesosa kaikista. Ero kartanon ja torpan välillä oli valtava etenkin irtaimiston suhteen.

Torpparit eivät tarvinneet sivistystä, eikä torppien peruluetteloissa juuri ilmene kirjallisuutta, edes hengellistä. Kuitenkin jo 1870-luvulla kohdataan ensimmäinen torppari kunnallislautakunnassa – Johan Niemelä. Muutamia vuosia myöhemmin löydetään torppari Eerik Juurtioja kirkkoraadissa, ja torppari Benjam Kantonen Tammijärven piirin lautamiehenä. Myös esimerkiksi Säästöpankin isännöstössä toimi torppareita. Heitä ei kuitenkaan huolittu tärkeimpiin positioihin.

Sydänmaan työväenyhdistys aloitti sosialistisen hapatuksen viimeistään vuoden 1905 suurlakon aikaan. Vuoden 1907 vaaleissa sosiaalidemokraatit saivat 65.7 prosenttia äänistä, samalla kun loput tulivat suomalaisen ja vanhasuomalaisen puolueen osaksi. Vuonna 1918 saatiin aikaan laki, joka mahdollisti torpparien vapauden isäntänsä alaisuudesta torpan lunastamisen kautta. Vuonna 1925 oli pitäjässä jo 173 itsenäistä tilaa. Esimerkiksi Nisulasta irronneet 16 torppaa muodostivat koko Sydänmaan asutuksen. Isäntä-torppari-asetelma hävisi ja kuljettiin kohti suuremmin toteutuvaa tasa-arvoa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kaupan varhaisesta kehittymisestä Luhangassa

Anders Chydenius oli jo 1700-luvulla kirjoittanut vapaan kaupankäynnin puolesta Suomessa. Tästä huolimatta oikeus perustaa maakauppoja tuli voimaan vasta vuonna 1859. Kaupungeilla oli yksinoikeus kaupankäyntiin, koska vuonna 1734 säädetyn lain mukaan oli kiellettyä myydä kaikkia kaupunkitarvikkeita tai pitää niitä varastossa tai varastossa pitämisen maaseudulla. Laki kielsi myös kaupunkitarvikkeiden ostamisen maalla tapahtuvaa myymistä varten.

Ennen makasiinien perustamista maaseudun kauppa oli laukkuryssien, markkinoiden, kaupunkimatkojensa ja salakauppiaiden varassa. Luhangastakin oli huonot kulkuyhteydet yhdessä sijainnin maaseudulla kanssa. Laukkuryssien tavaroissa ei ollut erikoisuuksia, minkä lisäksi heidän tuli altistua jatkuvan kulkemisen rasitukselle.

Markkinat olivat tärkein kaupankäynnin muoto tavaranvaihdon kannalta. Nekin menettivät suosiotaan jo 1820-luvun alussa, koska maaseutumarkkinoiden määrää jouduttiin vähentämään niillä vietetyn huonon ja jopa riettaan elämän takia. Lopulta markkinatkaan eivät enää pystyneet vastaamaan kasvavaa hyödykkeiden kysyntää. Myös markkinointi oli tuolloin huonossa jamassa. Lähimmät markkinat järjestettiin syksyllä ja talvella Luhangassa. Lisäksi käytiin Mikkelin, Anianpellon ja Jyväskylän markkinoilla. Jyväskylään myös tehtiin paljon kaupunkimatkoja. Rannikolta sai esimerkiksi suolan halvemmalla kuin sisämaassa, ja sen takia luhankalaiset tekivät kaupunkimatkoja aina Loviisaan ja Porvooseen saakka. Ennen kuin maakauppa oli vapautettu, tekivät kauppiaat ostoksensa kaupungeissa.

Pitkät kaupunkimatkat tulivat maaseudun asukkaille kalliiksi, mutta kuitenkin se virkisti ja toi vaihtelua päivittäisen elämän kulkuun. Kaupan vapauttamista odotettiin kärsivällisesti aina 1800-luvun alusta. Tuo aika toi esiin myös salakauppaa, joka levisi kulovalkean tavoin ja pian jokaisessa kunnossa oli ainakin yksi laiton maakauppa.

Maalaisyhteisö koki murroksen 1850-luvulla – oli aikeissa lopettaa talouselämän holhousjärjestelmästä. Ensimmäinen harppaus vapaan maakaupan suuntaan oli vuonna 1842 tapahtunut maantuotteiden vapauttaminen. Tämä ei kuitenkaan tarjonnut ratkaisua alkuperäiseen ongelmaan, koska esimerkiksi nautintoaineet luhankalaistenkin käydä ostamassa kaupungissa. Tällaisia olivat esimerkiksi makeiset, tupakka ja alkoholi. Kulutustavaroiden kysyntä oli suurempaa kuin tarjonta. Maakauppa alkoi saada kannattajia myös korkeimpien tahojen toimesta Helsingissä. Esimerkiksi J.V. Snellman osallistui hankkeen ajamiseen. Hänen mukaansa kauppakiellon myötä tullut lainrikkomisilmiö oli haitallinen ja samalla hän katsoi maakauppojen korottavan syrjäseutujen elintasoa.

Maan hiljalleen virinnyt lehdistökin tuki hanketta. Tunnettu lehtimies ja kirjailija Pietari Hannikainen kirjoitti vuonna 1857 maakaupan täydellisen vapauttamisen puolesta. Tavaroiden hankinta ja mainostaminen kävisivät silloin paremmin ja helpommin. Suomen Julkisissa Sanomissa kirjoitettiin perusteista miksi kaupan tulisi olla vapaata. Jos jokaisessa pitäjässä olisi oma kauppias, tällöin jokainen kuntalainen saisi tarpeensa läheltä eikä tarvinnut kulkea pikkuasioiden perässä pitkiä matkoja. Kansan johtomiehet ja kansa olivat ottaneet maakauppa-hankkeen omakseen koko maassa. Senaatti säätikin joulukuun 28. vuonna 1859 asetuksen, joka avasi päivittäistavaroiden myynnin maaseudulla.

Keski-Suomen suurissa pitäjissä perustettiin kauppoja hyvin pian maakauppa-asetuksen voimaantulon ansiosta. Keski-Suomen ensimmäinen kappeli Luhangan muodossa sai ensimmäisen kauppansa vuonna 1862. Kuntalaisten pääsy kauppaan helpottui laivaliikenteen Päijänteelle tulemisen myötä, ja esimerkiksi Suomi-laiva kulki Anianpellon ja Jyväskylän väliä. Tästä parannuksesta johtuen yksi kauppa riitti tarpeisin yli kymmenen seuraavan vuoden ajaksi. Yksi tekijä joka oli alkuun haittana kaupankäynnille oli se, että kauppiaat valittiin tarkan seulan kautta ja rajoituksia oli paljon kaupankäynnissä. Maakauppiaan vaatimukset olivat luku-, kirjoitus- ja laskutaito, hänen piti olla hyvämaineinen, ehtoollisella käynyt, ja itse oman omaisuutensa hallitseva mies. Hänen tulisi myös hallita kaupan yksinkertainen kirjanpito. Näillä vaatimuksilla ehkäistiin vilpillisten kandidaattien ilmentymistä pitäjään talonpojan tappolinjalle.

Kauppiaaksi aikovan oli haettava oikeutta kaupan pitämiseen kuvernööriltä. Jos se ei palannut kuvernööriltä hylättynä, piti aikovan hakeutua kihlakunnan oikeuteen, joka antoi asiassa lausunnon kun oli kuunnellut ensin käräjillä kuntalaisten kantaa kaupan tarpeellisuudesta. Mikäli aie meni läpi käräjien päätöksellä oli seuraavana vuorossa senaatin arvio, joka myönsi yleensä kauppaoikeuden hakijalle. Kaupan tuli päätöksen mukaan sijaittava vähintään 50 virstan päässä kauppalasta.

Petter Siren haki vuonna 1861 maakauppiaaksi, mutta häntä ei toimeen otettu, koska hän oli köyhä ja reppanaluonteinen. Lisäksi Siren asui erossa vaimostaan. Ensimmäinen kauppias Luhangassa oli Joonas Ruohtula, jolle annettiin hakemuksen jälkeen oikeus kaupanpitoon vuoden 1862 alussa. Ensimmäinen kauppa perustettiin Ruohtulan tilan maille Tammijärjelle. Ruohtulan monopoli jatkui vuoteen 1867, milloin Frans Oskar Stenberg perusti pitäjän toisen kaupan Tammilahden pohjukkaan. Pian tämän jälkeen Ruohtula luopui kaupanteosta ja Stenbergin kauppa jatkoi ainoana Luhangassa.

Seuraavana kaupan perusti Tammijärvelle Otto Helenius vuonna 1875. Niin ollen Luhangassa oli taas kahdenlaisia kauppoja. Molemmat olivat tosiaan Tammijärvellä, koska kulkuyhteydet olivat sinne edullisemmat kirkonkylään nähden.

Tiedetyin luhankalainen kauppias oli Robert Ruohtula. Hän hyötyi hyvän tukkikauden noususuhdanteesta, ja perusti kaupan 1870-luvun puolivälin tiedoissa. Muiden ansioidensa ohessa hän oli kauppiaana yli kaksikymmentä vuotta. Vuodesta 1876 1880-luvulle pitäjässä oli kolme kauppaa. Kuntalaiset tottuivat nopeasti tähän uudistukseen. Kauppa kehittyy tunnetusti vain kilpailun kautta, ja sen takia kuntalaiset myönsivät ilomielin lupia uusien kauppojen perustamiselle.

Vuonna 1879 annettiin elinkeinolaki, joka pohjustui täydellisesti elinkeinovapauteen. Ainoa asia mitä kauppiaan piti virallisesti tiedottaa, oli liikkeen nimi, paikka ja yleisesti tiedotettava että

tällainen liike oli nyt perustettu. Tätä mahdollisuutta hyödynsivät Ivan Mitrofanof ja Juhana Jeremejeff, jotka olivat alkuaan laukkuryssiä. Ensin mainitun kauppa sijaitsi kirkonkylässä ja jälkimmäisen Tammijärvellä Mäkelän talon mailla. Mitrofanoff hoiti kauppaansa aina vuoteen 1902, jonka jälkeen se siirtyi Vasili Tilikoffille. Ebenhard Nieminen perusti kaupan Judinsaloon, jossa toimessa hän jatkoi vuoteen 1925, jolloin hän luovutti liikkeensä toiselle. Vuosisadan vaihteessa Tammijärven kaupan uudeksi kauppiaaksi tuli Topias Hietala, Mitrofanoffin kirkonkylän kauppa siirtyi Vasili Tilikoffille. Mitrofanoffin ja Jeremejeffin toimesta järjestettiin laaja kiertelevien laukkuryssien armeija, joiden päätukikohta oli Mitrofanoffin kauppa kirkonkylässä.

Ei olisi Luhankaa ilman Päijännettä ja toisinpäin. Vesitie oli tärkeä etenkin kauppiaille. Tavarat kuljetettiin useimmin vesitietä. Syksyisin kauppojen varastot täydennettiin tulevan talven ja jäätyneen Päijänteen takia. Tammilahden laituri oli sulan aikana kiireinen paikka, koska Joutsankin tavarat tulivat sinne. Kauppiaan puoti toi uusia elämyksiä – etenkin Mitrofanoff, Ruohtula ja Tilikoff. Maakaupan aikaan asiakasta ei pidetty oikeassa olevana, vaan myyjän markkinat näkyivät esimerkiksi siinä, kun minkäänlaista mainostamista ei ollut. Kaupanteko oli verkkaista, asiakkaiden tuli hakea Ruohtula kotootansa, jos halusivat ostoksia tehdä. Tilikoffin kauppa oli myöhemmin auki aamukuudesta iltakahdeksaan. Tavarat olivat hyllyissä vierekkäin, Ruohtulan kaupan ovenpielessä oli toisella puolella petroolitynnyri ja toisella sillitynnyri. Aikamoiset hajut varmasti johtuivat ainakin osittain näistä kahdesta tuotemerkistä. ”Sillitynnyrin päällä oli Amerikan läskiä, katossa olivat pieksut ja huovikkaat. Puoliksi auki käärityissä säkeissä oli jauhot. Tupakoista oli tunnetuin ”Venäjän lehti” ja savukkeissa Rettigin paperossi.” Paperipusseja ei harrastettu ja sokeri ja kahvi laskettiin paperista kietaistuun tötteröön tai ostajan tuomiin astioihin.

Kun Mitrofanoff perusti kauppansa, lisääntyi pitäjässä kuljeskelevien laukkuryssien määrä. Mielipiteet heistä vaihtelivat, ja etenkin suomenmieliset eivät heitä hyväksyneet. Tämä kaupanteon muoto loppui suurelta osin ensimmäiseen maailmansotaan mennessä.

Olli von Becker

Kunnan virallisen päätöksenteon järjestyksen ja kunnallislaitosten varhaisesta kehittymisestä Luhangassa

Kuntakokousten sääntömääräiseksi luvuksi vuodessa vakiintui kolme. Maaliskuun kokouksessa tehtiin päätökset edellisen vuoden tileistä ja hallinnosta. Syyskuun kokouksessa päätettiin seuraavan vuoden talousarviosta ja valittiin toimihenkilöt, jotka alkoivat virkaan seuraavan vuoden alussa, mikäli edellisten toimikausi oli katkolla. Asemakausi oli tavallisesti kolme vuotta. Joulukuun kokouksessa perehdyttiin ääni- ja taksoitusluetteloon, jonka taksoituksesta vastannut lautakunta tai kunnallislautakunta lisäjäsenin oli sitä varten valmistellut.

Luhanka ei poikennut muista kunnista siinäkään mielessä, että kokouksia oli järjestetty useamminkin. Esimies kutsui kokouksen koolle non kaksi viikkoa ennen kokousta laittamalla ilmoituksen ko. Ajasta ja käsiteltävistä asioista sovitulle paikalle. Myös kirkossa suoritettiin tavallisesti ainakin kaksi kuulutusta asian osalta. Tavallisesti kokoukset pidettiin ja oli tarkoitus pitää arkisin, mutta useimmiten sopivin päivä oli sunnuntai. Talollinen Matti Lehmola ilmoitti vuonna 1884 mielipiteensä sen johdosta, että kokoukset sunnuntaina häiritsivät kirkon hartautta ja vaati niiden pitämistä vain arkisin.

Ånäsin isäntä Bruno Blom kuitenkin huomautti silloin yhden puutteen siinä, miksi kokouksia ei voi arkena pitää, ja se johtui siitä, että osallistujia oli arkena vähemmän, jopa niin vähän ettei sääntömääräistä kokoontumista pystytty pitämään. Myös talollinen Antti Jutilan mielestä kirkon asiat ja hartaus eivät kokoontumisista mitenkään häiriintyneet.

Osanottajia kuntakokouksissa oli tavallisesti vähän, ja monesti tapahtui niin, että kuntakokouksen puheenjohtajan oli lähdettävä koputtelemaan tarvittavien ihmisten ovia osanottajien toivossa. Kuitenkin jos kyse oli uusista ”rasituksista”, oli tupa väkeä väärällään. Luhangassa valitettiin sitä, että vaikka kunnallislautakunnalla olisi mennyt kauan asioiden valmistelemisessa, eivät ihmiset tulleet päättämään asioita kunnankokoukseen. On merkitty muistiin sellainenkin, että ainakin kerran kokous piti siirtää, koska osallistujia ei tullut paikalle.

Levottomina aikoina 1900-luvun alussa oli hyvinkin tyypillistä, ettei osallistujia tullut ollenkaan paikalle. Kun kuntalaiset jättivät 15. päivä maaliskuuta 1903 tulematta paikalle ja syy oli varsin selvä: kokouksessa oli tarkoitus tarkistaa asevelvollisten kutsuntaluettelo ja määrätä jäsenet arvanvetoon kutsuntatoimistoon. Vuonna 1901 oli tullut voimaan laiton asevelvollisuusasetus, jonka toteuttamista vastustettiin Luhangassakin erityisesti vuosina 1902 ja 1903. Esimerkiksi Sysmässä, kun kirkkoherra kuulutti asevelvollisuusasetukset ja sen vaatimista toimista, poistui koko seurakunta kirkosta. Myöskään kuntakokouksessa ei ollut yhtään osallistujaa.

Huomioiden Luhangan luonto-olot oli kuntakokouksissa kuitenkin tavallisesti riittävästi osallistujia. Esimerkiksi Judinsalosta ja Tammijärven takaa matka kuntakokoukseen kesti pidempään kuin yhden päivän. Juho Kylmälä on esimerkiksi kirjoittanut olleensa 19. päivä huhtikuuta lautakunnan kokouksessa ja olleensa ystävänsä luona yötä. Lisäksi kun 3. päivä toukokuuta järjestettiin lainakirjasto, on hän kirjannut olleensa suntion luona yötä.

Kuntakokouksen päätökset olivat laajoja ja mittavia. Ne päättivät kaikesta, mikä ei kuulunut seurakuntien tai valtion virkamiesten toimialaan. Tietyt talouteen liittyvät asiat tuli kuitenkin ilmoittaa virallisesti kuvernöörille ja ilmoittaa toimihenkilöiden vaalista. Näin ollen kokouksissa käsiteltiin kunnan talous, elinkeinojen edistäminen, köyhäinhoito, koulutoimi, teiden ja laivasiltojen kunnostus, terveydenhoito ja kuvernöörin määräykset ja esitykset. Suuria vaikeuksia kuntakokouksen osallistujille tuotti tavallisesti etenkin teiden ja laivasiltojen kunnossapito ja rakentaminen.

Kunnallisasetus antoi paljon valtaa kunnallislautakunnalle, mutta Luhangassa se hoiti etenkin köyhäinhoidon asioita. Kunnan kokouksiin osallistui pääasiassa miehiä, mutta esimerkiksi jo vuonna 1881 edusti kartanonrouva Vendla Blom-Ånäs miestään valtakirjalla. Kun kokouksessa ei päästy yksimielisyyteen, määrittyi sen jälkeinen äänestys manttaaliin pannun maan mukaan. Vuonna 1868 talolliset saivat sata ääntä manttaalia kohden, säätyläisillä arvio tehtiin erillisesti tilanteen mukaan. Suurmaanomistajilla oli kuntakokouksessa suuri valta.

Luhanka oli pieni ja köyhä ja sen takia ei suosittu varhaisessa vaiheessa laitosten ja toimikuntien perustamista. Kunnallislautakunnan lisäksi valittiin henkikirjoituksessa tarvittavat kylänvoudit, kansakoulun johtokunta, kutsuntatoimiston jäsenet, edustajat valtiopäivävaaliin ja muita tiettyjä toimihenkilöitä. Luhangan lainakirjasto perustettiin vuonna 1868, kun värjäri Henrik Pihlman lahjoitti kunnalle 50 kirjaa sisältäneen siemenkirjaston, jota alettiin vuosittain kasvattamaan kunnan varoilla. Kansakoulu perustettiin Juho Kylmälän toimesta jo vuonna 1874 ja jo neljän vuoden päästä on kartutettu kansakoulurahastoa. Kuitenkin koulu toimi vasta vuodesta 1886 alkaen. Luhangan säästöpankista päätettiin vuonna 1896 ja perustettiin neljä vuotta sen jälkeen.

Sitten aloitettiin lääkärikäyntien järjestäminen, joka oli kuntakokouksen suurena vaivana. Vaivaismajasta päätettiin vuonna 1903. Tilattoman väestön lainarahasto näkyy kunnan pöytäkirjoissa vuonna 1899. Torpparien aseman helpottaminen oli suuresti huomion kohteena, ja vuonna 1909 perustettiin vuokralautakunta, joka koostui kahdesta talollisesta ja kahdesta torpparista. Asutuslautakunta perustettiin vuonna 1916, ja siihen tuli jäseniä osuuskassasta, säästöpankista ja maamiesseurasta. Se osti myytävänä olevia tiloja asutustarkoituksessa. Kun maailmansota häiritsi elintarvikkeiden saamista, perustettiin vuonna 1917 elintarvikelautakunta.

Ensimmäiset valtiolliset vaalit vuonna 1906 lisäsivät töitä kunnallismiehille. Yleinen äänioikeus ja salaiset vaalit tuottivat lisäjärjestelyjä. Äänestyksen olojen tuli olla kaikille mahdollisimman samanlaisia. Luhangan kunta jaettiin kahteen äänestysalueeseen, joista toinen käsitti Tammijärven puolen ja toinen Judinsalon ja kirkonkylän puolen kunnasta. Kahden vaalilautakunnan puheenjohtajiksi määrättiin opettajat Ilmari Katila ja Edvin Hämäläinen.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Luhangan varhaisia kunnallismiehiä

Luhangan historiassa on ilmennyt lukuisia merkittäviä kunnallisia päättäjiä, jotka ovat olleet osallisina monissa kuntaa koskeneissa päätöksissä ja edistäneet sitä kautta kunnan asioita monipuolisesti, ja jotkut ovat suoranaisesti olleet joskus osallisina aivan kaikkeen. Joissakin tapauksissa voidaan puhua tiettyjen päättäjien kohdalla jonkinlaisesta yksinvallasta, vaikka ei kuitenkaan suoranaisesta despotiasta. Pieni kunta on ollut sopiva kenttä siihen, että kokonaisuuksia on pystytty pitämään yllä ja kasassa aivan yksilöidenkin kautta. Kuitenkin monissa tapauksissa merkittäviä miehiä on ollut vallan kahvassa monia samanaikaisesti.

Merkittäviä kunnallismiehiä ovat olleet esimerkiksi Antti ja Sipi Jutila, Benjamin Helenius, Sipi Ikonen, Mooses Partanen, Niklas Uus-Rekola, Sipi Ikonen, Santeri Niemelä ja Juho Kivilaakso monen muun miehen lisäksi.

Karl Johan Taube, joka syntyi vuonna 1831 ja kuoli vuonna 1879, oli aatelisesta saksalaisperäisestä suvusta tullut Vanhoisten herra. Hänen tilansa Klemettilään kuulunut Vanhoinen oli tila, jota Taube hallinnoi perusteellisesti ja huolella. Metsien arvoa ei vielä Taubenkaan aikana suuremmin tajuttu, mutta hän rakensi siihen aikaan ojia, jotka on voitu havaita Vanhoisten metsissä vielä nykyäänkin. Taube mutta etenkin hänen vaimonsa elivät aatelisten tyyliin yli varojensa, ja onkin aiheesta sanottu, että ”sen minkä Taube hankki ahkeruudellaan, sen emäntä hävitti keittiöllään”. Vanhoinen Tauben komennossa ajautuikin konkurssiin, ja Niklas Uus-Rekola ja Tuomas Huuskola ostivat sen vuonna 1880. Nykyään sen omistaa Weijon suku.

Ensimmäinen maininta Taubesta on vuodelta 1856, joka merkintä kertoo hänen olleen mukana rakentamassa pitäjänmakasiinia. Hän oli myös makasiinin johtaja yli kymmenen vuoden ajan ja jättäytyi tehtävästä vuonna 1871. Kunnan asioiden kirjurina hän toimi vuodesta 1869 vuoteen 1873. Samoihin aikoihin hän oli holhouslautakunnan esimies, vaivaishoitokunnan varaesimies, suonviljelyskomitean sihteeri sekä kirkon erilaisissa luottamustehtävissä. Hän oli kunnallislautakunnan puheenjohtaja vuosina 1871-73. Mutu tehtävät vaativat sen, että hän jättäytyi kesken kaiken pois tästä tehtävästä. Taube hoiti ahkeraan koulutuksensa ja säätytaustansa ansiosta kunnan asioita ja sai niistä myös aikaansa nähden varsin kohtuullinen korvauksen.

Toinen merkittävä kunnallismies oli insinööri Oskar Nordqvist, joka syntyi vuonna 1843 ja kuoli vuonna 1917. Hän oli osallisena kunnallistoiminnassa miltei neljänkymmenen vuoden ajan. Hänen hallinnassaan oli Koivumäen ja Matkutjärven tilat, joista ensimmäinen oli hänen pääasiallinen kotinsa. Nordqvistia on kuvattu ystävälliseksi ja kansanomaiseksi mieheksi. Hänen harrastuksiinsa kuuluivat hevoset, metsänhoito ja sepän työt.

Kunnalliselämä Luhangassa arvosti suuresti Nordqvistin laajaa näkemystä ja asiantuntemusta, joita tarvittiin monesti kunnan asioiden hoidossa. Hänellä ei ollut omaa dynastiaansa kunnan asioiden hoidossa, mutta kaikkien uusien hankkeiden ja uudistusten yhteydessä hän oli innokkaasti mukana. Hän oli kuntakokouksen esimies 1883-85 ja 1892-94, minkä lisäksi hän oli kunnallislautakunnan ja kuntakokouksen esimiehenä useaan otteeseen. Näiden lisäksi hänen merkittäviin tehtäviinsä voidaan laskea myös kunnankirjurin toimi vuonna 1873, kasöörin toimi vuonna 1880, kutsuntatoimiston, suostuntakomitean, kirkkoraadin jäsen, kirkon isäntä, tilintarkastaja ja holhouslautakunnan puheenjohtaja.

Kun pitäjään perustettiin säästöpankki, oli Nordqvistin yksilöpanos suurin kaikista ihmisistä. Hän vastasi mm. pankin sääntöjen laatimisesta, jota hän hoiti pankintarkastajan ja kuvernöörin toivomusten mukaisesti. Nordqvist kuului luonnollisesti pankin ensimmäiseen hallitukseen, jossa oli muitakin merkittäviä kunnallismiehiä kuten A.F. Danielson, Robert Ruohtula, Juho Kivilaakso, Mooses Partanen ja Niklas Hietanen. Kun perustettiin Luhangan-Putkilahden osuuskauppa, oli Nordqvist siinäkin puuhamiehenä. Hänen viimeisin kunnallistoimi oli jäsenyys vaalilautakunnassa.

Yksi merkittävä kunnallismies Luhangassa oli maanviljelijä Vihtori Jaakkola, joka syntyi vuonna 1877 ja kuoli vuonna 1959. Hänen on sanottu olleen lujahermoinen, tarkka ja lujatahtoinen mies. Hänen säästäväisyyden ihanteensa aiheutti joskus yhteenottoja toisten kunnallismiesten kanssa. Hänen osakseen kunnassa tuli suuren luottamuksen kantaminen, ja hänet valittiin mm. vuonna 1915 yksimielisesti kunnallislautakunnan puheenjohtajan toimeen, vaikka hän oli samana vuonna yrittänyt estää erään kunnankokouksen päätöksen toimeenpanemista. Kun pitäjässä alettiin suunnitella uutta kunnantaloa, piirsi Jaakkola sen pohjapiirroksen tupakka-askin kanteen, ja katsoi ettei kalliita piirustuksia sitä varten tarvita. Mitä hullunkurisinta – hänen esityksensä hyväksyttiin, vaikka kunnantalon rakentamisen pitkittyessä sen piirustukset pystyttiin tilaamaan ammattilaiselta.

Jaakkolan kunnallinen toiminta alkoi vuonna 1906, milloin hän oli kunnallislautakunnan jäsen. Alkaen vuodesta 1909 hän oli yhteen menoon viisi kautta lautakunnan puheenjohtajana. Kunnallislautakunnan jäsen hän oli aina 1950-luvulle asti. Hänen miehuutensa päivät sijoittuvat 1910- ja 1920-luvuille. Lautakunnan puheenjohtajan virassa hän hoiti noihin aikoihin paljon köyhäinhoitotoimen asioita. Erityisesti voidaan korostaa hänen ansioitaan taloudenhoidon ja kirjanpidon piirissä. Kunnan tilien hoito alkoi uudelle uralle 1910-luvulla. Jaakkola oli suunnittelemassa ja rakentamassa kunnan toimitaloa myöhempien aikojen merkittävän kunnallismiehen maanviljelijä Lauri Koivikon ohessa. Jaakkola sei herastuomarin arvonimen vuonna 1941 oltuaan lautamiehenä kymmenen vuoden ajan. Hän teki myös töitä säästöpankin, kirkon ja suojeluskunnan toiminnan eteen.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Osuuskaupan perustaminen Luhankaan 1900-luvun alussa ja sen kehittyminen

Elinkeinovapauslain tultua voimaan, maakauppaan oli ilmestynyt piirteitä, jotka eivät miellyttäneet kaikkia ostajien piirejä. Kauppiaiden perustamisen hetkellä vaadittu yleissivistys oli laskenut ja oman voitonpyyteen mukaan toimiminen on yleistynyt. Velkakauppa oli ongelma, joka kasvoi kasvamistaan. Kauppiaat myivät rätingillä ja velaksi, ja kävi joskus niin että ostaja ei pitänyt huollta maksukyvystään ja kauppiaat perivät saataviaan ulosotolla. Myös hintojen suuri eroavaisuus ja värikkyys herätti moitteita kauppamiehiä kohtaan. Tuotteiden hinnat määräytyivät henkilön mukaan eroavalla tavalla, ja nämä hintasuhteet olivat lisäksi niin nurinkurisia, että joskus vähävaraisemmat ostajat saivat maksaa enemmän kuin varakas kaupassa käyjä. Nämä poikkeamat vaativat sitä, että pitäjään tulisi perustaa osuuskauppa.

Osuuskauppa-aalto tavoitti Luhangan 1800-1900-vuosisatojen vaihteessa. Osuustoiminta-aatteen kulku oli alkuun vaatimatonta ja hidasta, mutta se alkoi otollisena aikana, koska sen katsottiin muistuttavan siveellisesti ja taloudellisesti siitä, mikä oli todella tärkeää juuri sortovuosien ajan kansallisen puolustautumisen takia. Luhankaan osuuskauppa-aate tuli etenkin parin tunnetun henkilön kautta: nämä olivat insinööri Nordqvist, seurakunnan kirkkoherra ja maisteri Aarne. Tämän triumviraatin ehdotus osuuskaupan perustamisesta sai heti tuulta siipiensä alle, koska maakaupan piirissä oli havaittu haittoja ja haitallisuutta.

Ajatuksesta siirryttiin rivakasti toiminnan tasolle ja huhtikuussa yleisessä kokouksessa päätettiin osuuskaupan perustamisesta Luhankaan. Osuuskunnan säännöistä päätettiin saman vuoden heinäkuussa. Perustamisasiakirjaan nimensä laittoivat yksitoista osuuskunnan jäsentä. Osuuskunta päätti, että liiketoiminta aloitettaisiin 8. päivä elokuuta vuonna 1904. Luhankaa oli asiassa palkittu, koska ennen tätä Keski-Suomessa oltiin perustettu vain yksi osuuskauppa – Äänekoskelle ja sekin vain muutamaa kuukautta ennen Luhangan osuuskaupan perustamista. Uusi aate oli nopeasti hurmannut luhankalaiset.

Aikaisemmin maakauppiaana toiminut Ebenhard Niemi ryhtyi alkuun myymälän hoitajaksi. Puotitilana kaupalla oli alkuun vain yksi huone kunnantalosta. Hallitus käytti suurta valtaa kaupan asioissa. Se määräsi myytävien tavaroiden hinnat ja se oli velvollinen rahastonhoitajan ja kaupanhoitajan kanssa suorittamaan hankintoja kaupalle. Myymälän tuli olla auki aamukuudesta iltakahdeksaan. Velaksi myyntiä ei harrastettu kuten maakaupoissa oli tapana. Luoton määrä laskettiin niin että osuuskunnan jäsenet saivat korkeintaan 50 mk luottoa ja vähempivaraiset 15 mk. Aika luoton voimassa olemasta oli kaksi kuukautta. Tällä pyrittiin estämään ostajien velkaantuminen ja ulosmittauksen tuottamat harmit.

Hinnat olivat kiinteitä uudessa kaupassa, eikä tinkimistä otettu vastaan. Hallitus vastasi kyselyyn isojen ostoksien hinnan suhteellisesta laskemisesta, että hinnat liikkeessä olivat jo valmiiksi suhteellisen matalia. Osuuskaupalla oli puhdistava vaikutus kunnassa, vaikka edelleen sitä eivät kaikki ymmärtäneet ja hyväksyneet. Puoti ei ollut erimielisyyden aihe, vaan periaate ja ideologia, jolla se seisoi. Monet rupesivat jo puuhaamaan osuuskaupan lopettamista, jopa jotkut sellaiset, jotka olivat olleet sitä perustamassa. Sittemmin vuonna 1911 osa lainoista sanottiin irti ja kaupan tilanne oli tämän jälkeen ymmärrettävästi suuresti huolestuttava. Tällä keinolla pitäjän yksityiset yrittäjät halusivat päästä kysymyksessä vallankahvaan. Nopeilla ja sitkeillä toimenpiteillä kiprakasta tilanteesta selvittiin ja osuustoimintaan perustava yritys jatkoi kehitystään tulevaan.

Toinen hyökkäys osuustoiminta-aihetta ja kauppaa kohden tuli 1930-luvulla. Kuntalaiset jakaantuivat osuustoiminta-aatetta kannattamaan ja vastustamaan. Välit kiristyivät entisestään, kun osuuskaupan ystävät saivat enemmistön kunnanvaltuustoon. Yksityiset puotien pitäjät järjestäytyivät ja perustivat Maanviljelijäin Kauppaosakeyhtiön, jonka pyrkimyksenä oli saada valta-asema Luhangan kauppaoloissa ja tukahduttaa samalla kaikki myyt kauppaliikkeet. Tämän hankkeen ihmiset lähettivät osuuskauppaan kirjelmän, jonka mukaan osuusliikkeen hoitajan tulisi erota ja sen mukaan vain yksi hallituksen jäsen olisi saanut jäädä paikalleen.

Osuuskauppa nakkeli niskojaan ehdotukselle ja Maanviljelijäin Kauppaosakeyhtiö sai vähän jalansijaa kunnassa. Uusi tulokas kilpaili jonkin aikaa osuuskaupan kanssa. Kuitenkin jonkin ajan jälkeen sen tuli luopua toiminnastaan, ja osuuskauppa sai näin ollen paljon vapaata tilaa ja sillä alkoi tasalaatuinen kehityksen vaihe.

Yhdentoista perustajajäsenen huimapäinen yritys, josta seurasi osuuskaupan perustaminen, täytti kaikki pistorasiat. Osuuskaupan suosio nousi ja sitä pidettiin myöhemmin ”oman väen” kauppana. Toisin kuin voisi ajatella, otti pitäjän sivistyneistökin roolin osuustoiminnan ja osuuskaupan seuraajana ja kehittäjänä. Osuuskaupan jäseniä oli vuonna 1904 vain 46, kymmenen vuoden päästä heitä oli 108, vuonna 1924 jo 454, vuonna 1934 534 ja vuonna 1944 jo 755 jäsentä.

Osuuskaupan jäsenistä vuonna 1918 58 prosenttia oli talollisia ja torppareita, maataloustyöntekijöitä 24 prosenttia, virka- ja liikemiehiä 4 prosentti, työväestöä kahdeksan prosenttia ja muita kuusi prosenttia. Päättävä taho osuuskaupan hallituksessa oli etenkin Lauri Koivikko, joka toimi tässä tehtävässä noin viitisenkymmentä vuotta. Varhaisia myymälänhoitajia olivat Ebenhard Niemen lisäksi mm. Vihtori Uski, Viljam Seikkula, Joonas Koivisto ja Sampo Pulkkinen.

Osuuskaupan kirkonkylän puotia kehitettiin koko ajan ja se siirtyi vuonna 1907 kauppias Tilikoffilta hankittuun huoneeseen, josta tuli uusi päämyymälä aina vuoteen 1860 asti. Muualle kirkonkylän ulkopuolelle toimintaa laajennettiin perustamalla sivumyymälöitä ja jakelupaikkoja. Vuonna 1916 perustettiin Putkilahteen sivumyymälä Luhangan Osuuskauppa n:o 2. Kuitenkin nimi muutettiin pian Luhangan ja Putkilahden osuuskaupaksi. Tammijärvelle saatiin sivumyymälä vuonna 1921. Sydänmaalle perustettiin 1934 jakelupaikka, joka kuitenkin muutettiin sivumyymäläksi. Puoti oli alkuun Kinkolan ja sen jälkeen Turva-nimisessä tönössä, minkä jälkeen se siirtyi omaan kiinteistöönsä. Sen jälkeen sivumyymälöitä perustettiin ainakin Judinsaloon ja Päivölään.

Osuuskauppa oli siis selviytynyt vaikeuksista voittoonsa. Kaikki liikkeet kilpailivat hinnoissa ja asiakaspalvelun tasoa pyrittiin nostamaan jatkuvasti. Vähitellen alettiin tajuta se, että asiakas on aina oikeassa. Korkealaatuisia tuotteita alettiin myydä kohtuullisin hinnoin sekä osuuskaupoissa ja yksityisellä puolella. Merkittävimmät yksityiskauppiaat olivat kirkonkylässä liikettä jo vuosisadan alusta pitänyt Jaakko Ahlqvist, myöhemmin aloittanut Jaakko Aro. Tammijärven puolella Ruohtulan aloittamaa liikettä pitivät myöhemmin Sauli Nieminen, Abel Laitinen ja Matti Meriluoto, aina Maanviljelijäin Kauppaosakeyhtiöön saakka.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kirjojen ja kirjallisuuden arvostamisesta

Kirjat ovat minulle tärkeitä, tärkeämpää kuin mitkään muut tavarat, ainoastaan matkustaminen on minulle yhtä tärkeää kuin kirjojen lukeminen ja niiden hankkiminen. Kirjoihin on tallennettu kaikki sellainen tieto, mitä ei ole saatavilla mistään muualta. Käytän suhteessa tuloihini varsin paljon rahaa kirjoihin joka kuukausi. Ostan enemmän vanhoja kirjoja kuin uusia, koska Suomessakin perustava tieto ja oikeanlainen suhtautuminen ihmiskuntaan ja maailmainkaikkeuteen sisältyy etenkin sellaisiin kirjoihin, joita ei ole saatavilla esimerkiksi vaikka Adlibriksestä, Bookysta, Suomalaisesta kirjakaupasta tai Akateemisesta kirjakaupasta. Esimerkiksi Amazon on paikka mistä tilaan myöskin kirjoja. Suomessa tärkein sivu on Antikvaari, jonka jäseniä suurin osa suomalaisista kirja-antikvariaateista tänä päivänä on. Kirja on parhaimmassa tapauksessa kuin uusi maailma, ja toisessa tapauksessa kirjojen lukeminen, ainakin silloin kun erottaa maailmankirjallisuuden kioskikirjallisuudesta, on kuin keskustelu maailman kehittyneimpien älyjen ja ihmisten kanssa. Olen huomannut joidenkin hyljeksivän vanhoja kirjoja, ja on sanottava, että he ovat ihmisiä, jotka rajoittavat itseään, koska vanhoista kirjoista peräisin oleva tieto on hankittava kirjojen kautta, jos esimerkiksi vanhempien tai isovanhempien jne. sukulaisten kirjastoissa ei kaikkia olennaisia kaanonin mukaisia kirjoja ole ollut. Eli, jos haluaa ottaa selvää kaikesta siitä olennaisesta tiedosta, joka sisältyy etenkin vanhoihin kirjoihin, on silloin hankittava vanhoja kirjoja. Jotkut jotka arvostavat erilaisia asioita, kuten yhdenmukaisuutta ja hygieenisyyttä ja järjestystä, voi silloin joku ajatella, ettei vanhoja kirjoja tarvitse pitää kodissaan, mutta minulla ainakin tiedon hankkimisen halu ja etenkin perustavan ja historiallisen tiedon hankkiminen ovat tärkeämpiä kuin se, onko jossain kirjassa sivuja hiirenkorvilla tai tahra jollain sivulla. Joku voi myös ajatella, ainakin sellainen ihminen, joka ei ymmärrä tätä tiedon asettamista korkeimmalle tasolle, että ihmiset tilaavat ja ostavat vanhoja kirjoja, koska heillä ei ole muuhun varaa, mutta on tietysti selvää, että nämä ihmiset ovat maailman- ja kirjankuvaltaan rajoittuneita ja ennakkoluuloisia. Esimerkiksi on sanottava tästä ohjelmasta, jossa rahattomat ja ylempään keskiluokkaan omasta mielestään kuuluvat ihmiset vertailevat omaa elintasoaan, että eräässä jaksossa oli kelan tuilla elävä nainen, jolla oli lisäksi vielä lapsi, jonka harrastus oli ”kirjojen etsiminen kirpputoreiilta”, ja on sanottava, että minulle tuli käsitys naisesta, että taloustilanteestaan huolimatta hän haluaa kehittää itseään lukemisen kautta, ja minulle tuli naisesta se käsitys, että hän vaikutti mieleltään ja puheeltaan selkeältä ja älykkäältä, ja minulle tuli myös sellainen käsitys, että hänen vähän poikatytöltä vaikuttava tyttärensäkin saattaa menestyä hyvin koulussa. Tuosta naisesta tuli siis itselleni käsitys, että kelan tuilla elävä nainenkin voi olla hyvinkin lahjakas, ja olen itsekin huomannut, että etenkin isoilta kirpputoreilta voi tehdä hyviä ja edullisia kirjahankintoja. Olen siis iloinen siitä, että kyseinen nainen on saanut itselleen kirjoja huonosta taloudellisesta tilanteestaan huolimatta, ja on voinut kehittää itseään ja saada älylleen vastinetta kirjojen myötä. Eli useimmiten, ainakin koulutettujen ihmisten ollessa kyseessä, vanhojen ja joskus hyvinkin halpojen kirjojen hankkiminen johtuu siitä, että ihminen haluaa tietoa ja kehittää omaa sivistystään ja älyään. Ja tuota tietoa ei tavallisesti saa mistään muusta paikasta kuin vanhoista kirjoista, koska tosiaan missään netissä tai wikipediassa on vain pieni mikro-osa siitä tiedosta, mikä on saatavilla etenkin vanhoista kirjoista. Esimerkiksi Goethe korosti sitä, että sivistyneen ihmisen on luettava etenkin vanhoja kreikkalaisia ja vanhoja roomalaisia. Siinä mielessä katson jo kyseisen mainitun naisen ylittäneen oman varallisuutensa rajoitteet, koska minulla on itselläni edelleen sellainen romantisoitu käsitys olemisesta ja maailmasta, että tiedon saamisella on itseisarvo, johon nähden ei ole paljon muita korkeampia tavoitteita tai päämääriä. Minulla on kirjastossani etenkin historiaa ja filosofiaa. Minä meinasin vielä lukion alussa aloittaa opiskelemaan poliittista historiaa yliopistossa, mutta filosofia vei kuitenkin lopulta voiton. On sanottava, että historian lukeminen olisi saattanut olla parempi vaihtoehto kuin filosofian ainakin työllistymisen mielessä. Minulla on jonkinlainen käytännöllisen filosofin luonne, koska katson että kaiken on voitava tulla esiin käytännöllisessä maailmassa: En todellakaan jaa minkäänlaisia yhtenäisiä käsityksiä poliitikkojen kanssa sen suhteen, mihin puolueeseen he sattuvat kuulumaan, koska keskustelua ylläpidetään etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa ihmisten ennakkokäsitykset eroavat jollain tavalla, koska se lopulta perustuu vain erilaisiin käsitteisiin ja tapaan käyttää niitä, jonka pyrkimys on kuitenkin jonkinkaltaisessa näkemyksien fuusiossa. Käsitteet monesti eroavat nimiltään, vaikka politiikan teossa ja esimerkiksi puolueen valitsemisessa olennaista on etenkin käsitteiden pintapuoliset merkitykset ja laajuudet, eikä voida sanoa, että jokin politiikan piiriin tuleva käsite olisi välttämättä sellainen, että se estäisi yhteisen keskustelun toisella tavalla käsitteitä käyttävien ihmisten/ihmisen kanssa. Loppujen lopuksi politiikassa on olennaisempia asioita kuin se, mihin puolueeseen joku kuuluu. Samalla tavalla monella tapaa voidaan huomata asennoituminen kirjoihin. Esimerkiksi yksi lähisukulainen on sanonut mm. seuraavalla tavalla: ”vanhoja haisevia kirjoja ei tarvitse nurkissa olla”. Vaikka joku kirja voi haista, ei tuossa ole todennäköisesti pelkästään kyse siitä, vaan enemmänkin siitä, että joitakin, joilta kirjat ovat jääneet lukematta, saattaa pelottaa tai ahdistaa se, jos joku toinen pystyy omalla tiedollaan ja sivistyneisyydellään vaikuttaa paremmalta kuin tällainen ihminen. Toisin sanoen on kyse tiedon ja sivistyksen vastaisuudesta, mitä harjoitettiin laajalti esimerkiksi Natsi-Saksassa. Heinrich Heine on todennut: siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan pian myös ihmisiä, ja näinhän esimerkiksi Saksassa natsiaikaan todella tapahtui. Minulle olennaisempaa kuin raha on sivistys, vapaus ja tieto. Olen valinnut itselleni tien, jonka tarkoituksena on kasvattaa minua henkisesti, kuin että sen sijaan olisin valinnut tyypillisen ”menestymisen” ja rahan haalinnan tien. Voin varmasti sanoa, että jo nykyinen sivistystasoni on sellaista, mitä ei olla äitinikään suvussa aivan lähiaikoina kohdattu. On hauska sattuma, että kun tässä pamlaan vielä suomeksi, että sukulaiseni keksi kyseisen käsitteen, josta tässä kirjojenkin kanssa on etenkin osittain kysymys, eli ”sivistys”: Reinhold von Becker oli muutenkin mainio mies, ja on käsittämätöntä etteivät kustantajat ole vielä tätä tajunneet. Olen miettinyt, että kun kirjoitan Reinholdia käsittelevän näytelmän valmiiksi, niin olisiko kysyntää elämäkerralle enemmän sen jälkeen jos saisin näytelmän parin tutun asiantuntijan kautta isoon teatteriin Suomessa? Vai olisiko parempi julkaista elämäkerta ensiksi? Luulen, että tavallisesti on kyllä käytetty näistä ensimmäiseksi mainittua tapaa ja metodia. Olen tullut arvofilosofiksi sen takia, koska olen kotonani havainnut etenkin yhden ihmisen toimivan ehdoitta omien arvojensa mukaan, jotka vain sattuvat olemaan täysin päinvastaisia omiin arvoihini nähden. Jos lasketaan joukkoon isovanhemmat, on sukulinjassa kaksi ihmistä, joilla on pakkomielinen tarve enforceroida omia arvojaan kaikille ja tunkea nenänsä toisten asioihin. Molemmat ovat todennäköisesti autismin kirjolla, ja sen takia he ovatkin hyvin sulkeutuneita omiin kupliinsa. He ovat ehdottomia ja absoluuttisia puritaaneja, johon minutkin jossain vaiheessa vedettiin, vaikka voin sanoa kasvaneeni tuosta yli ja täysin erilaiseksi. Minulla ei taas ole absoluuttista tarvetta toitottaa omia arvojani ja elämänasenteitani toisille ihmisille, siinä mielessä katson, että on tärkeää toimia omien periaatteiden kautta, mutta toisille ihmisille ei tule sanoa, että tässä on minun arvoni, ja koska ne ovat minun, on sinunkin sen takia niitä noudatettava. On selvää, että minäkin olen jollain tavalla nepsyjä, mutta minä en ole samalla tavalla ehdoton, rajoittunut ja ennakkoluuloinen ihminen tänä päivänä verrattuna siihen, millaisia nämä kaksi ihmistä ovat. Näistä kyllä vielä pahempi tänä päivänä on vanhempi ihminen, koska epäilisin nuoremman päässeen oman keskimääräistä korkeamman älykkyytensä kautta hieman avarampaan katsomustapaan. On rasittavaa olal mainitun vanhemman ihmisen kanssa tekemisissä, koska minä en voi tehdä muuta kuin provosoitua henkisesti hänen pikkuihmisille kuuluvien periaattteidensa, joita hän minulle toitottaa, takia. Hän on esimerkiksi minusta päättänyt, että minä en voi enkä toisaalta hänen ajatustensa takia edes saa tienata, menestyä ja edetä myös ihmisten välisissä suhteissa, toisin sanoen, hänen ankeutensa on hänen mielestään sitä, mikä kuuluu myös minulle. Hänellä on niin mustavalkoinen tapa ajatella ja jaotella ihmisiä, että en ole koskaan aiemmin kohdannut tällaista puritanistia. Hän ajattelee, että menestyminen kuuluu tietyille ihmisille, samalla kun toisille ei kuulu mitään tai ainakin hyvin vähän. Mielestäni ihmisellä on potentiaalia niin kauaan kun hän vain hengittää ja on läsnä kehonsa toimintojen kautta, ja tässä mielessä minua on suuresti vituttanut kyseisen ihmisen tapa luulla, ettei minusta ole mihinkään, koska hänen mukaansa menestys tarkoittaa sitä, ettei saa esittää kritiikkiä vaan kaikessa on mukauduttava muiden ihmisten todellisuuteen, ja tiettyjen ihmisten myönteinen tai kielteinen mielipide ratkaisee kaiken. Kirjoista voin kirjoittaa, että niidenkin suhteen olen kohdannut vastustusta, koska nimittäin minun mielestäni kirjoja ei voi koskaan olla liikaa, niin eräs lähisuvun ihminen on toistanut monta kertaa niistä ”aapisia ja lorukirjoja”; ja onpa se arvostava kommentti, etenkin jos luen vaikka teoreettista filosofiaa tai teoreettista fysiikkaa. Tuollaisen kommentin mukaan nämä aiheet ovat turhia, ja toisaalta niin ettei niillä ole helppouden takia jolla ne on kirjoitettu edes minkäänlaista arvoa. Ei tarvitse ihmetellä jos minusta on tässä ympäristössä kehittynyt toisinajattelija ja arvofilosofi. On selvää, että ne asiat, joista minä innostun ja rohkaistun, eivät ole koskaan lapsuudenkodissani saaneet minkäänlaista vastakaikua. Toisin sanoen, aina kun olen innostunut älyllisesti tai taiteellisesti jostain, on vastauksena ollut aggressiota tai tyly mitäänsanomaton naama. Jos ajatellaan sitä, miten yksinäiseksi olen tullut tämän reagoimisen takia, ei ole ihme, jos on tullut mielenterveysongelmia. Esimerkiksi kun teininä olen kuunnellut vaikka Sibeliuksen viidettä sinfoniaa omassa huoneessani ovi auki, on mieleeni jäänyt miten isäni tuli ovelle naama norsunvitulla ja paiskasi oven kiinni. Tällaiset asiat jäävät mieleeni, koska varmaan minulla on esteettistä silmää ja korvaa aika paljon. Olen varmaan myös omaksuntu suuresti ajatuksen, että suurin osa ihmsistä on tyhmiä ja ymmärtämättömiä sen takia, koska olen aina saanut kokea ja olla yksin omassa lapsuudenkodissani. Voin vaan kuvitella, miten onnellisempia ja sosiaalisempia sellaiset ihmiset ovat, joiden kiinnostuksen kohteet ovat saaneet vastakaikua omissa vanhemmissaan. Isäni on aina ajatellut, että minun olisi pitänyt vain hänen takiaan olla kiinnostunut samoista asioista kuin hän, ja jos näin ei ole, niin ”jos ee kelepoo niin sua olla iliman”. Ja näin on todellakin käynyt minun kohdallani. Olisi kannattanutl lisääntyä jonkun Möttösen kanssa, ettei vaan polvi olisi mitenkään parantunut. Taiteellisuuttani ja älykkyyttäni ei ole koskaan isäni puolelta ymmärretty. On selvää, että eroavaisuuksistamme huolimatta, äitini on aina ollut minulle läheisempi, kun toinen on kuin raivohullu. Olen oppinut lukemaan 4-5 vuotiaana, koska äitini luki minulle lapsena, ja kotona oli kirjoja, joista olin silloin kiinnostunut. Äitini on myös varsin paljon maksanut ja ostanut minulle kirjoja myös aikuisiällä. On selvää, että kirjallinen lahjakkuuteni on tullut enemmän äidin kuin isän puolelta, vaikka on sanottava isäni isän Arvi-ukin lukeneen paljon, ja etenkin hän osti aina merkkipäivinä ja jouluina kirjoja äidilleni,joka on aina lukenut paljon kirjoja, ja äitini mukaan nämä lahjakirjat olivat aina yleensä hyvin laajoja ja paksuja. Siinä mielessä Ari-setäni on tullut isäänsä, järkiperäiseen Arvi-ukkiin, samalla kun isäni on tullut tunteelliseen ja ennakkoluuloiseen äitiinsä. Jos ajattelisin sitä, ketkä isovanhemmistani muistuttavat minua eniten, on sanottava, että ensimmäiset ovat isäni isä, äitini äiti, kolmas on Leo-ukki ja viimeisenä tulee ainoana näistä hengissä oleva isäni äiti. Minä en ole koskaan harrastanut yliemotionaalista parkumista ja herkkänahkaisuutta, vaikka on sanottava, että oikeanlaisella hetkellä minäkin kyllä liikutun, mutta en ole yhtä herkkänahkainen kuin esimerkiksi isäni äiti. Hän haluaa komennella, tietää kaikesta paremmin ja yrittää tunkea nenäänsä toisten ihmisten asioihin, sellaisiinkin asioihin, jotka eivät todellakaan hänelle millään tavalla kuulu. Molemmissa mummoloissani on ollut sellainen kirjasto, joka on ainakin tiettyyn ikään asti pystynyt vastaamaan mielenkiintooni, mutta olen kuitenkin myöhemmin tajunnut miten rajoittuneella mielellä kirjastot on rakennetut. On tietysti selvää, että oma kirjastoni, koska ne on tosiaan rakennettu yleisen ja oman mielenkiinnon kautta, vastaa paljon enemmän omiin intellektuaalisiin tarpeisiin. Olen lopulta tullut ajatelleeksi, että kirjallisuutta tulisi harrastaa myös sillä tavalla, että voi varmasti tunnistaa niissä eroja, ja sen takia esimerkiksi runoja kirjoittavan ihmisen tulisi lukea myös vaillinaista runoutta, eikä vain tuijottaa satoja tai tuhansia vuosia kaanoniin kuuluneita suuria klassikoita, koska lukemisen tarkoitus kirjoittavalle ihmiselle on myös se, että siitä voisi tulla aiheita ja tapoja omaan kirjoittamiseen. Kirjoittaminen syntyy itselleni inspiraatiosta, ja vaikka on sanottava että olen korostanut vaikutteellisuutta kielteisenä asiana, niin joskus jonkinlaisten satiirien ja pastissien luominen vaatii myös tekstien lukemista, ja on varmaan niin, että jos ihminen ei saa koko ajan ulkoisesta syötettä joistain tärkeistäkin asioista, on kirjojen kautta tuleva tieto tärkeää. Mielestäni maailmassa matkustaminen tuottaa paljon sisältöä ja avaruutta maailmankatsomuskeen ja mahdollisesti myös ihmiskuvaan, niin pyrin itsekin matkustamaan vähintään suurin piirtein kolmen kuukauden välein, joskus tietysti useammankin kerran. Kirjoitin Luhangan historiasta viime yönä yhdeksän lehtiartikkelia, ja olen tullut Luhangan historiasta niin tietorikkaaksi, että voisin varmaankin luennoida aiheesta, jos sellaiseen joskus olisi tarvetta tai mahdollisuutta. Voisinhan minä artikkelejani lähdemateriaalina käyttäen kirjoittaa myös jonkinlaisen historiikin Luhangasta. Kirjoitan toisinaan näitä paikallistietämysartikkelita lähinnä rahan takia, koska niistä todellakin maksetaan, ja pienissä lehdissä ne ovat halutumpia kuin jonkinlaiset yleisiin aiheisiin keskittyvät kolumnit tai pakinat. Haluaisin toisaalta oppia kirjoittamaan myös humoristisia faktaa ja fiktiota sekoittavia pakinoita, koska on varmaan niin, että itse tuotan hauskoja ilmaisuja itseni huomaamatta, koska ironia, itseironia ja satiiri syntyy toisinaan sillä tavalla, ettei sitä itsekään tiedosta. Pakina on siinä mielessä enemmän kehitelty vitsi kuin minkäänlainen satiiri. Siinä mielessä, koska ironiassa ja satiirissa ei tavoitella naurua, on kehitelty vitsi, jolla on pyrkimys reaktioon, matalamman tasoista huumoria. Ironiahan tarkoittaa lähinnä sitä, että katsotaan asioita monesta kulmasta ja näytetään asiat monesta kulmasta. Tästä ”kulmasta” tulee toisaalta mieleen sen, että kun Markus Kuotesaho pyrki eduskuntaan, ja kun Kaisa lähti häneen adjutantikseen, oli vaatimuksena pidempi hame Markukselle, ja Markushan selitti että, ”kun Kaisa on lyhytkasvuinen, niin hän läheltä kävellessä saattaa nähdä hammeen alle”', ja avoimeksi jäi se, mikä se siellä hameen alle piileskelee. On loistavaa olla näin idearikas, kun aina riittää kirjoitettavaa, pitää vaan olla selvin päin ja lääkkeet on pitänyt ottaa. Wolfram Eilenbergerin länsimaisen filosofian historiaa 1900-luvulla esittelevä trilogia on loistava, ja olen itse mieltynyt etenkin osaan, jossa käsitellään kuuluisimpia naisfilosofeja, kuten Randia, Arendtia, Beauvoiria ja Weilia. On mainittava, että siinä mielessä olen elänyt kuplassa, etten ole pitkään aikaan ollut tekemisisä nuorien naisten kanssa, mutta siinäkin on tapahtunut jonkinlaista muutosta. Olen myös miettinyt sitä, olenko itsekin jossain mielessä rajoittunut, mutta muodollisuuteni on varmaan kehittynyt suojelemaan omaa epäsosiaalisuuttani. Minä en jää tavallisesti mielelläni julkisee tilaan haastamaan paskaa. Siinä mielessä minulla on tapa erotella julkinen tila ja yksityinen tila toisistaan. Kokoomus ei näytä ottavan minua ehdokkaakseen, joten minun on käännyttävä seuraavan vaihtoehdon, Vihreiden puoleen. Keskustelin äskettäin erään Taube-sukuun jotain kautta linjan omaavan miehen kanssa, ja siinä nousi ideana esiin se, että Luhangan kirkkoon järjestettäisiin kunnan historiallisten aatelissukujen, eli von Beckereiden, Reethien ja Tauben vaakunat, jotka sijoitettaisiin johonkin kohtaan kirkon seinälle (tietysti sisäpuolelle). Tämä olisi historiallinen arvonanto, koska nämä suvut ovat olleet merkittävällä tavalla mukana kehittämässä Luhankaa, ja epäilen vanhimpien ihmisten olevan tietoisia näistä suvuista, ja samalla nuoret ihmiset saisivat tietoa siitä, millaisia vallasväki-ihmisiä kunnassa on aikaisemmin ollut, ja siis tällä tavalla kristallisoitaisiin pitäjän historiaa ja muistettaisiin sitä jatkuvasti. Toinen projekti, joka kaiken muun ohessa on ollut mielessä, on Adolf von Beckerin taidekilpailun järjestäminen mieluiten johonkin taidelukioon Suomessa. Pitää löytää rahoittajia, ja palkintoja vastaan kilpailun toimikunta lunastaisi palkittujen nuorten työt itselleen. Lisäksi olen kehitellyt ideaa Frans Josef von Beckerin hyväntekeväisyysjärjestöstä, johon liittyy paljon hänen uraansa ja historiaansa liittyviä asioita. Mitkä kirjoitukset ovat tällä hetkellä paikallishistoriaan liittyen mielessä ovat itähämäläinen kartano ja savolainen kartano. Tässä mielessä pitäisi varmaan tilata Atte von Wrightin kirja sukunsa muinaisesta pääkartanosta Haminalahden hovista, vaikka kyseinen kartano on etenkin Wrightien aikaan ollut suhteellisen vaatimaton. Mieleeni on siitä jäänyt, vaikka en nyt muista lähdettä, että kun Georg Henrik von Wright oli lukiolaispoika, vietti hän muutaman kesän osan oppimassa suomenkieltä Kuopiossa, vaikkakin Haminalahti oli jo tuolloin myyty, että kun Adolf (?) von Wright halusi ylläpitää yhteyttä sukuhaaran ruotsinkieliseen menneisyyteen, niin Pirttisaareen tai Salolansaareen (?) tilattiin Hufvudstadsbladet, ja heti kun se tuli, niin se säilöttiin ulkohuussiin, minne Georg Henrik ensisijaisesti ruotsinkielisenä vetäytyi aina sitä lukemaan. On myös mainittava, että googlesta löytyvässä Joutsan seudussa viime kesänä julkaistussa kirjoituksessa näkyvä tönö Tammijärvellä ei ole ukkini isosedän, majurin, aikainen Hongala gård, eikä edes kaukainen sukulainen, joka on kyseisen tönön ennen Litku Klemettiä omistanut usko, että kyseinen mörskä olisi ollut majurin arvokas kartano, standardit aatelisen asuinpaikaksi olivat kuitekin tuohon aikaan paljon tiukemmat, eikä nykyistä Honkalaksi nimitettyä tönöä voi hyvällä omallatunnolla kartanoksi kutsua.

Tutkimussuunnitelma Uno von Schrowen elämänkertatyötä varten

Työn tausta liittyy jossain määrin etenkin sukulaisuussuhteeseen Uno von Schrowen kanssa. Eräs Schrowe siis oli isoisäni isoisän äiti. Mielestäni joitain piirteitä Schroweilta on tullut meillekin. Olen keskustellut aiheesta myös Hellevi von Schrowen kanssa, jonka isoisän veli Uno von Schrowe oli. Hellevi von Schrowe on kuvannut tätä alussa olevaa työtä todella tärkeäksi myös hänen oman sukunsa kirjalliseksi dokumentiksi.

Kuitenkin hankkeella on myös selkeä paikallinen ja Itä-Hämettä koskeva merkityksensä mutta myös yleinen kansamme kirjallisuushistoriaa koskettava merkitys. Tilasin Schrowen yli sata vuotta sitten postuumisti julkaistun runoteoksen itselleni jo noin viisitoista vuotta sitten. Schrowe on ollut merkittävä runoilija omana aikanaan. Hänet on myös jollain tavalla unohdettu, eikä hänestä kertovaa materiaalia ole helposti saatavilla. Tätä varten tulee harrastaa perusteellista lähteiden etsimistä sekä tietysti lähdekritiikkiä. Ritarihuoneen Schrowe-suvun kansioissa saattaa aika varmasti olla jonkinlaisia lähteitä aiheeseen liittyen. Myös tiettyjen hänelle läheisten ihmisten kirjeitä, mm. Kansallisarkistossa voidaan hyödyntää tältä osin. Olen ottanut selvää lähteistä ympäri Suomea ja ulkomailta. Tämä saavutettu tieto mahdollistaa sen, että Schrowesta voidaan saada aikaiseksi elämänkerta. Schrowea on kutsuttu Itä-Hämeen ensimmäiseksi nimeltä tunnetuksi taiderunoilijaksi ja sen takia olen valinnut maakuntarahastoista Päijät-Hämeen rahaston. Olen saanut suosittelijoiksi historian emeritusprofessori Ohto Mannisen, mainitun Hellevi von Schrowen ja Itä-Hämeen museonhoitaja Vesa Järvisen. Näistä Järvinen on pitänyt Koskipään kartanossa olevassa Itä-Hämeen museossa näyttelyn Uno von Schrowen vaiheista. Siinä mielessä kaikki kolme ovat tietoisia siitä, että kyseessä on merkittävä, hieman unhoon jäänyt kulttuurihenkilö 1800-luvulta. Olen myös keskustellut aiheesta myös esimerkiksi emeritusprofessori Yrjö Varpion kanssa. Manninen kertoo lausunnossaan lukeneen kirjoittamaani Reinhold von Beckerin elämänkertaa ja kokee sen takia minun olevan kompetentti kirjoittamaan myös Uno von Schrowen vaiheista. Olen aina halunnut kirjoittaa hänestä elämänkerran, ja tällä hetkellä hänen vaiheensa kirjoittamisen kohteena on koittanut. Schrowen elämänkerta on myös kunnianosoitus sammuvalle von Schrowen-suvulle ja sen historialle, ja Uno von Schrowe on varmasti oman sukunsa eniten yleistä merkittävyyttä kantava yksilö. Tämä siitä huolimatta vaikka hän meni kuolemaan varsin varhaisemmin kuin ihmisen taival tavallisesti jopa tuona akana on nähty ja tulkittu. Hain hankkeelle apurahaa jo pari vuotta sitten, mutten sitä saanut, ja sen jälkeen hanke on ollut väliajoin telakalla ja väliajoin työn alla. Nyt aion kuitenkin saada elämänkerran valmiiksi tämän vuoden aikana. Schrowen elämä liittyy moniin aikansa kulttuurihenkilöihin, runoilijoihin ja kirjailijoihin. Tållaisia ovat esimerkiksi Paavo Cajander, Oskar Uotila, Arvi Jännes, Isa Asp, Julius Krohn ja Kaarlo Kramsu. Tutkimuksessa on myös tarkoitus vertailla Schrowen tuotantoa mainittujen aikalaisrunoiljoiden suomenkieliseen tuotantoon. On siis tarkoitus miettiä sitä, millä tavalla kulttuurielämä oli tuohon aikaan muotoutunut ja millainen rooli Uno von Schrowella siihen oli. Minuun Uno von Schrowe liittyy siten, että isoisäni isoisän äiti oli Johanna Fredrika von Schrowe, jonka veljenpojan poika Uno oli. Olen siis ollut tietoinen Uno von Schrowesta jo viimeistään teini-ikäisestä alkaen. On valitettavaa miten vähän tästä mestarillisesta runoilijasta on tähän mennessä tiedetty. Siinä mielessä olisi tärkeää saada elämänkerta valmiiksi ja sitten laittaa se kustantajille. Schrowen elämäkerralle on tarve siinäkin mielessä, että saadaan hahmotettua sitä, millaisessa kulttuuripiirissä hän luovuuttaan toteutti ja miten hänen elämänsä on osunut yhteen muiden esim. aiemmin mainittujen runoilijoiden ja kirjailijoiden luovan työn kanssa. Schrowella on siis merkittävä rooli suomenkielisen lyriikan ja etenkin Päijät-Hämeen mutta myös koko Suomen laajuisen lyriikan edustajana, ja hänestä ei olla aiemmin tehty yhtä mittavaa tutkimusta.

Itä-Hämeen alue saisi tästä työstä boostia oman kulttuuri- ja kirjallisuushistoriansa tutkimiselle ja pönkittämiselle. Tässähän kronikoidaan Uno von Schrowen vaiheiden lisäksi myös Itä-Hämeessä olevia virikkeitä kirjallisuudelle ja runoudelle. Schrowe on paikallisestikin niin merkittävä kirjallisuushistoriamme hahmo, että hänestä on hyvä aika saada tehtyä elämänkerta. En tunne yhtään elävää tutkijaa, joka olisi koskaan keskittynyt Schrowen merkityksen ja elämänvaiheiden kuvaukseen. Siinä mielessä hänet on merkityksestään huolimatta unohdettu varsin täysin. On mielestäni väärin ajatella niin, että jos joku hahmo on unohtunut menneeseen, eikä hänestä ole julkaistu juuri mitään, että tällaisesta hahmosta kirjoitettu tutkimus olisi tarpeeton tai että se ei kiinnostaisi ketään. Samalla tavalla kuin Reinhold von Beckerin elämäkerta, on Uno von Schrowen elämänkertakin merkittävä pioneerinen hanke saada ajassaan tunnettua ihmistä näkyville nykypäivässä.

Uno von Schrowen vaiheet ovat tärkeitä kuvattaviksi, koska hän kuvasi merkittävällä tavalla runoissaan myös aikaansa ja oloja täällä sekä muualla. Hän oli innostunut Unkarin pyrkimyksistä erottautua emämaastaan Itävallasta, ja on lisäksi miainittava yksi tietty runo, nimittäin Pieni mierolainen, joka kuvaa olosuhteita nälkävuosien aikaan Suomen maaperällä. Lisäksi hän sai virikkeitä lähiympäristöstään Hartolan Putkijärveltä ja myöhemmin perheen muutettua Joutsan Puttolasta, joka sijaitsee Joutsansalmen rannalla. Kotiseudulla ja lähiympäristöllä oli siis merkittävä rooli hänen lyriikassaan ja etenkin sen luontokuvauksissa.

Tutkimuksen tavoitteena on esitellä Uno von Schrowen elämän vaiheita, ja niiden kautta liittää hänet oman aikansa suomalaiseen kulttuurielämään. Myös voi olla tarpeellista ajatella hänen taustaansa, koska tuohon aikaan ei Suomessa ollut tyypillistä, että aatelissuvusta tuleva mies alkaisi hieman epämääräiselle ja paheksuttavalle runoilijan ja kirjailijan uralle. Tässä mielessä merkittävä tekijä Uno von Schrowen kirjailijanuralle antautumiseen oli hänen äitinsä Charlotta os. Sjöholm, joka ei ollut aatelinen ennen kuin avioitui Johan Henrik von Schrowen kanssa.

Tutkimuksen tavoite on siis se, että hahmotettaisiin Schrowen elämän tärkeimmät kohdat ja tuodaan esiin hänen merkitystään tuonaikaiseen varsin lapsenkengissä olleesseen suomenkieliseen lyriikkaan. On olennaista määrittää ne kontekstit, joiden yhteydessä ja joihin liitteessä Schrowe toimi aikanaan. Myös on tarkoitus miettiä sitä, miten Schrowen vaikutus on näkynyt hänen jälkeensä tulleisiin suomenkielisiin runoilijoihin. Pääasiallinen tarkoite on siis myös se, että hahmotettaisiin tuon ajan kulttuurielämää ja minkälaiset ominaisuudet vallitsivat siihen aikaan tärkeinä. Olisi myös mielenkiintoista pohtia nuorena kuolleen Schrowen imagea tuon ajan runoilijana ja yleisesti jonkinlaisena bard-tyyppinä. Paljon romantiikkaa liittyy myös Schrowen perintöön etenkin kiivaan ja lyhyen elämänsä takia, jota voidaan pitää aikalaisen tyypillisenä runoilijan elämänä.

Tutkimuksen merkitys on etenkin se, että tässä saadaan tuotua esille periaatteessa täysin unohdetun Uno von Schrowen vaiheita, hänen merkitystään ja hänen elämänsä pääasiallisia kohtia. Tarkoitus on purkaa kaikki saatavilla oleva lähdemateriaali tähän kirjaan, koska minkäänlaista elämänkerrallista kokonaisuutta, edes minkäänlaista puhetta tai esseetä, ei ole Schrowesta aikaisemmin kirjoitettu.

Schrowen vaiheiden esiin saaminen ja niiden vertailu muihin aikansa runoilijoihin on tärkeää, koska sitä kautta voidaan saada esiin erilaisia vaikutussuhteita samana aikana eläneiden runoilijoiden ja kirjailijoiden välillä. Tutkimuksen merkitys on myös siinä, että hahmotetaan myös ns. sivuhenkilöiden vaiheita tuona aikana, ja millaiset suhteet Schrowella oli omiin aikalaisiinsa. Mieslinjaisia Schroweja on nykyään elossa neljä tai viisi, ja on ollut mielenkiintoista kuulla myös heidän mielipiteitään asiasta. Merkitystä tällä työllä on siis etenkin sen takia, että saadaan liitettyä Uno von Schrowe ja hänen työnsä muiden paremmin tunnettujen aikalaistensa yhteiseen kontekstiin ja kuvaan. Olisi lisäksi pohdittava sitä, miten lahjakkaita Unon ja hänen aikalaistensa runot ovat huomioiden suomen kielen suhteellisen kehittymättömyyden tuossa ajassa kirjakielenä. Minkälaisia runot ovat genreltään ja minkälaisia kielikuvia ja ilmauksia niissä on käytetty ja hyödynnetty.

Suoritan työn kotonani, mahdollisesti on käytävä Kansallisarkistossa ja Helsingin Yliopistolla. On käytävä Itä-Hämeen museossa Koskipään kartanossa Hartolassa.. Lisäksi on ehdottomasti käytävä entisessä Görbersdorffissa, joka on nykyään Sokolowsko Puolan rajojen sisällä. Siellä sijaitsee Uno von Schrowen hauta, ja on mahdollista että paikkakunnan arkistoista voisi löytyä jotain kiinnostavaa Unoon ja hänen oleskeluunsa paikkakunnan kylpylässä liittyen. On hankittava lisää lähdemateriaalia kaikkialta, ja matkustaa tarvitsee etenkin Suomessa. Myös on mahdollisesti käydä Saksassa, missä on pieni kylä, josta Uno von Schrowen suku on saanut nimensä yli viisisataa vuotta sitten. Lisäksi on vierailtava ainakin Hartolassa, Joutsassa ja Heinolassa. Mahdollisesti myös Jyväskylässä ja Porvosssa, missä hän opetti Borgå Gymnasietissa.

Tutkimuksen tämänhetkisestä vaiheesta voin kertoa sen, että olen kirjoittanut työtä jo jonkin verran, ja olen kirjoittanut alkuun tietoja hänen alkuperästään, kasvuympäristöstään, sukulaisistaan ja esivanhemmistaan. Alkuun tutkimuksessa käydään läpi biografisia vaiheita ja muu, lyriikka ja sen vertailu aikalaisten tuotantoon, tulee myöhemmin kirjan valmistamisessa.

On siis tärkeää vertailla Schrowen tuotantoa aikalaisten tuotantoon ja tämän takia olen ostanut kirjallisuutta mm. Uotilalta, Cajanderilta, Jännekseltä, Aspilta ja Kramsulta. Olen siis hankkinut jo suurimman osan saatavilla olevasta lähdemateriaalista, joiden pohjalta voin valmistaa tämän elämäkerran. Muuten tavoite saaada työ valmiiksi on tämän vuoden puolella. Minulla on kokemusta elämäkertojen kirjoittamista sen kautta,, että minulla on käytännössä valmis Reinhold von Beckerin elämäkerta käsissäni sekämyös elämänkerta, joka käsittelee Reinholdin poikaa taiteilija ja akateemikko Adolf von Beckeriä. Toteutuksen kuvauksesta voi mainita sen, että ensin on perehdyttävä lähdemateriaaliin huomioiden tietyt toistuvuudet ja pysyvydet lähdemateriaalissa. Eli on löydettävä jonkinlaisia yleisiä invariantteja, jotka voisivat kertoa siitä mitkä asiat näissä asioissa ovat todella merkityksellisiä. On siis luotava mahdollisimman tarkka kuvaus Uno von Schrowen elämänvaiheista, jossa mitään ei saa jättää kirjoittamatta. On siis muotoiltava kirjallisesti se polku, jota kautta Schrowe kulki Hartolan Putkijärven hovista kuolemaansa Sleesian Görbersdorffissa. On kirjattava kaikki mahdollinen tieto ylös ja täydennettävä sillä kuvaa, jonka hänen elämänkertansa on saava. On myös perehdyttävä kaikkeen hänen kirjoittamaansa materiaalin, mm. Dillingin Jutelmia-kirjaan, jonka hän käänsi, Syntymäpäiväkirjaan, Kaikuja Hämeestä-albumeihin kirjoittamiinsa runoihin sekä lehdissä ja postuumisti julkaistussa Runoja-kirjassa olleisiin runoihin, joista osa on käännettyjä ja osa omin pikku kätösin kirjoitettuja. Myös on tarpeen ottaa huomioon esimerkiksi hänen innostuksensa fennougristiikkaan, kun hän oli tekemisissä varhaisen heimotyön kautta mm. virolaisten aktiivien kanssa. Hän lisäksi käänsi mm. unkarilaista runoutta, kuten Petöfiä. Lisäksi on tiedossa, että hän osasi myös esimerkiksi kroatiaa ja tsekin kieltä. On oletettava, että hän sai tietämyksensä epätavallisemmista ja epäyleisistä kielistä täysin itseopiskelulla, vaikka nyt luentoja yliopistolla toisinaan kuuntelikin. Kansallisarkistosta olisi myös mahdollsita saada selville, millaisia hänen arvosanansa olivat kokeissa Jyväskylän Lyseossa, vaikka tiedetäänkin se, että hän valmistui ylioppilaaksi laudaturin yleisarvosanalla hypättyään ensin yhden luokka-asteen yli varmaan lahjakkuutensa ja opinhalunsa takia. Olihan hän toisaalta syntynyt tammikuussa. On otettava selvää, millä tavoin hän menestyi kielissä, olihan hänen kotikielensä kuitenkin ruotsi. Missä hän on suomen kielen oppinut ja minkä takia. Reinhold von Beckeristä on sanottu, että hän oppi suomen kielen leikittyään talonpoikien lasten kanssa, ja voi olla niin, että jo Uno von Schrowen isä Johan Henrik von Schrowe oli vähintäänkin kaksikielinen ja hallitsi suomenkin hyvin. Johan Henrik von Schrowe oli ammatiltaan nimismies, joten on selvää, että hänen on täytynyt hallita suomen kieli toimiessaan virassaan Hartolan syrjäseudulla.

On mielenkiintoista ajatella, että hän kirjoitti tuotantonsa suomeksi, aikana jolloin suomenkielen yleinen käyttö ei ollut aatelin piirissä tavallisesti yleistä. Hän on lisäksi edustanut sukuaan säätyvaltiopäivillä, minkä takia on käytävä ritarihuoneella lukemassa kyseisten valtiopäivien lokia. On myös mainittava, että hänen nuorempi veljensä, Hellevi von Schrowen isoisä, Johan Gerhard (Jussi) von Schrowe oli kahden muun ensimmäisen miehen joukossa puhumassa suomen kieltä ritaristossa säätyvaltiopäivillä. Kaksi muuta miestä olivat Pehr Evind Svinhufvud ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. On ilmeistä, että Schrowe on ollut tekemisissä mm. runoilija ja kirjailija Lydia Koidulan kanssa oleskellessaan Tallinnassa. Myös ensimmäiset laulujuhlat kuuluvat Schrowen osittaisansioon. On todennäköistä, että Schrowe on ollut tekemisissä myös muiden itämerensuomalaisten vähemmistöheimojen, kuten Kuurinmaan Liivinrannassa eläneiden liiviläisten kanssa.

Hän siis omasta baltiansaksalaisesta alkuperästään huolimatta oli Eestissä hoitamassa ja edistämässä vironkielisten asemaa, vaikka hänen olisi voinut nimestään, aatelisuudestaan ja alkuperästään johtuen ollut tuolloin hallitsevassa asemassa olleiden baltiansaksalaisten puolella Baltiassa. Varmasti jonkinlainen kansallisuusaate on ollut Schrowella hallitseva ja siihen nähden voidaan katsoa yksinkertaisesti tuon edellyttävän myös suomen kielen, Suomen valtakielen hallitsemista. Voi olla että aikalaisensa Snellman on voinut vaikuttaa Schrrowen kielen valintaan ja kansallisiin aattteisiin. Eihän baltiansaksalaiset olleet mikään valtaryhmittymä, vaan he olivat omasta mielestään herrakansaa, ja siksi parempia. Schrowella oli siis syvällinen tietämys itämerensuomalaisten kansojen ja kielten vaiheista, vaikka hän kuitenkin julkaisi myös käännöksiä ruotsista ja norjasta. Tässä mielessä olisi järkevää käydä tutkimassa lähdemateriaalia myös Tallinnassa ja Tartossa. Tämä sen takia, koska kun Schrowe-suku tuli aateloiduksi vuonna 1650 Tukholmassa, niin on tulkittu, että suku oli aateloitu jo jossain muualla, koska sen aateloitu kantaisä Gerhard von Schrowe käytti prepositiota von jo ennen Ruotsissa tapahtunutta itsensä ja sukunsa aateloimista. On todennäköistä, että suku on aateloitu ennen Ruotsin aateloimista joko Saksassa tai saksalaisessa Baltiassa.

Olisi myös mielenkiintoista pohtia tuohon aikaan niin yleistä keuhkotautiakin, joka lopulta vei Uno von Schrowenkin hengen. Lisäksi olisi otettava selvää entisessä Görbersdorffissa sijainneesta kylpylästä, ja miten siellä keuhkotuberkuloosin saaneita yritettiin hoitaa parempaan kuntoon. Siinäkin mielessä paikkakunnalla on käytävä. Lisäksi on otettava selvää Uno von Schrowen tekemistä matkoista Euroopassa: onhan hänen kuvattu olleen levoton ihminen runoilijalle ominaisella tavalla. Siinä mielessä Schrowen vaiheet muistuttavat tyypillistä runoilijan elämää, vaikka ei ole tiedossa, onko hapan hänelle maistunut ja jos niin, kuinka usein ja kuinka paljon.

On lisäksi hankittava kaikki mahdolliset valokuvat ja tiedossa olevat muotokuvat Schrowesta omaan haltuun. Tällä hetkellä hänestä on tiedossa kolme tai neljä ylävartalonkuvaa

Schrowen alkuperää on myös tutkittava perusteellisesti, että saataisiin selville mistä hänen runoilijan ja taiteilijan geeninsä ovat peräisin. Niin isän eikä äidin puolella ei hänellä ole varsinaisesti ollut vereen liittyviä esimerkkejä, ehkä äiti lukuunottamatta, koska tämä harrasti kuulemma luovia aloja, kuten näyttelemistä ja laulamista. Julius Krohn otti Unon siipiensä alle, ja olisi tältäkin osin tarpeellista selviittä, kuinka läheinen näiden kahden yhteys oli. On kerrottu, että Scherowe asuikin tietyssä vaiheessa alivuokralaisena Julius Krohnin kanssa. Viljo Tarkiainen kirjoitti esipuheen postuumisti julkaistuun Runoja–teokseen ja Tarkiaisen papereista voitaisiin varmasti löytää jonkinlaista julkaisemattonta materiaalia Unoon liittyen.

On myös käytävä perusteellisesti läpi Unon esipolvet ja katsottava millaisia miehiä ja naisia sieltä löytyy. Tätä olen jo jonkin verran ennättänyt harrastaa. Myöhemmin tulleista luovista ihmisistä Schrowe-suvusta voidaan mainita Viivi von Schrowe-Kallio, joka oli taidemaalari, eikä hänen sukulaisuussuhteensa Uno von Schroween ollut edes kovin kaukainen. Pääosa suvusta on ollut sotilaita, ja Kari Uusikyläkin on kirjassaan Lahjakkaiden kasvatus maininnut, ettei sotilaan ja runoilijan uta ole ihan niin erilainen kuin luulisi. Runoilija voi syntyä upseeriperheeseen samalla kun luovaa ilmaisua korostavasta suvusta tai perheestä voi tulla ammattisotilas.

Schrowen runot ovat merkitsevällä tavalla henkilökohtaisia ja hän hallitsi runouden genreistä etenkin balladit, josita on mainittava esimerkiksi runo Morsian, joka kertoo hänen vanhemman siskonsa epäonnesta rakkaudessa. Lisäksi on mainittava hänen loistelias tapa kuvata luontoa ja etenkin Päijät-Hämeen ja Itä-Hämeen luontoa. Monissa runoissa sihde paikkaan on jopa obsessiivisen tarkka ja omistautunut. Hän on lisäksi kirjoittanut joitain ns. taistelulauluja kuten Oi terve, Magyar, joka liittyy siis Unkarin kansannousuun ja itsenäisyyden tavoitteluun.

Kääntäjänä Schrowea on kutsuttu yhdeksi parhaimmista, ja hän käänsi mm. mainittua Petöfiä, Tegneriä; Goethea ja Schilleriä. On sanottu, että hän oli enemmän parhaimmillaan käännöstöissä kuin omissa runoissaan, jotka ovat nykypäivän näkökulmasta vanhentuneita sanastoltaan.

Uno von Schrowe on unodettu, mutta tämän häntä koskevan työn jälkeen hän ei enää ole sitä. Samalla kun Schrowe-hanke on kunnianosoitus sammuvalle von Schrowe-suvulle, on se myös kartoitus, jossa saadaan lähemmäksi kuva Schrowen aikakaudesta, tovereista ja aikansa kulttuurielämästä. Minulla ei ole tiedossa, puhuiko Schrowe esimerkiksi Helsingissä suomenkieltä kuten Yrjö-Koskinen, vai oliko hänen suomen kielen harrasteensa vain ammatillista, joka voidaan liittää yhteen Reinhold von Beckerin suomenkielisen lehden ja suomen kielen kieliopin kanssa. Voidaan katsoa että sellainenkin merkitys Unosta löytyy, että hän oli mukana aloittamassa suomalaisen aateliston osittaista suomenkielistymistä, ja nykyään aatelisista ihmistä Suomessa noin 45 prosenttia on enssijaisesti suomen kielisiä, kuten myös jäljellä olevat mieslinjaisen Schrowe-suvun viimeiset jäsenet.

Liitteessä Hartolaan ja Joutsaan tulee tietysti perehtyä paikallishistoriaan ja alueiden maantietoon, mitä olen jo harrastanut lehtien minulta ostamissa paikallishistoria-jutuissa.. On myös otettava selvää, onko olemassa valokuvia Hartolan Putkijärvestä ja Joutsan Puttolasta, ja tässä mielessä varmasti Museoviraston kuva-arkisto olisi asiaan sopiva paikka, mistä lähteitä voisi hyvinkin löytyä. Mutta yksi tärkeä asia on etenkin se, että on otettava selvää, millaisia puheenvuoroja hän on käyttänyt edustaessaan sukuaan Ritairhuoneelle ritariston säätyvaltiopäivillä. Ilmeisesti tästä päätellen hän kuitenkin koki itsensä aateliseksi ja oli varmaan ylpeäkin omasta alkuperästään. Schrowea voidaan kutsua kameleontiksi, koska hänen alkuperänsä, minänsä ja harrastuksensa poikkesivat toisistaan ja hän edusti itsessään monta roolia samanaikaisesti.

Suunniteltu sisällysluettelo (päivittyy)

1. Esipuhe

2. Johdanto

3. Schrowe-suvun tausta ja yhteydet

3.1 Millaisia miehiä ja naisia

3.2 Miehet menevät sotaan

4. Vanhemmat ja perhe

4.1 Isä

4.1.1 Suvun ensimmäinen siviilivirkamies

4.1.2 Otto Reinhold von Beckerin huoltaja (!)

4.2 Äiti

4.2.1 Tuliko taiteellisuus täältä vai tädeiltä

5. Nuori aatelismies oppimassa porvariksi

5.1 Miksi olisi menetetty potentiaalia

6. Paluu Jyväskylään oppimaan

6.1 Iloa tiedosta

7. Riemuylioppilas

7.1 Potentiaalia löytyy

7.1.1 Kirjalliset harrasteet ylioppilaana

8. Harhailua luovuuden ja teologian välillä

8.1 Murros

8.2 Luopuminen teologiasta

9. Uusi vakaumus: töihin

10. Runojen kirjoittelua leikillä ja vakavasti

10.1 Missä runoja on ollut

10.2 Ketkä ovat ottaneet

10.3 Laaja kielitaito ja sen hankkiminen

11. Aateluuden ja saksalaisuuden paino

11.1 Säätyvaltiopäivillä

11.1.1 Pikakirjoittajana

11.1.2 Sukunsa edustajana

11.2 Vanha ja arvokas suku

11.3 Schrowe-suvun alkuperä

12. Valmistuminen yliopistosta

12.1 Mitä hyötyä opinnoista oli Unolle

13. Nostalgiset tunnot kotiseudusta

13.1 Hartolan Putkijärvi

13.1.1 Putkijärven historiaa

13.2 Joutsan Puttola

13.2.1 Maisemat

14. Rahan takia tehtävää työtä

14.1 Runoilijan osa

15. Vertailukohdat ajan runotaiteessa

15.1 Cajander

15.1.1 Kirjailijana

15.1.2. Kääntäjänä

15.2 Kramsu

15.2.1 Viinan kauhistus

15.2.2 Synkkyys

15.3 Uotila

15.3.1 Ehkä lahjakkain aikalaisista

15.3.2. Yhteys Schroween

15.4. Asp

15.4.1 Nuorena kuolleiden runoilijoiden osa

15.5. Jännes

15.5.1. Tieteellinen työ

15.5.2. Runoilijana

15.5.3 Yhteys Schroween

15.6. Erkko

16. Yhteyksiä Krohniin ja muihin aikalaisiin

16.1 Heimotyö Eestissä

17. Aatelismies jolle ruotsi ei ollut tärkeää

17.1 Schrowe-suku ensimmäisten suomalaistuneiden aatelissukujen piirissä

18. Hengen vienyt hullutus

18.1. Jaegerilaisuus

19. Mies lepää saksalaisuuden seudulla

1. Sleesia ja sen kulttuuriyhteydet

   20. Liitteet

21. Lähdeluettelo

Kirjallisuusluettelo, joka päivittyy koko ajan

Aateliskalenteri, Finska ridderskapets och adelns kalenderm useita vuosia

Anrep, G.: Svenska släktboken

Dilling, Lars,; Jutelmia, suomenkielinen käännös 1885

Ellilä, E.J.: Itähämäläisiä kirjailijoita, 1966

Heikinheimo, I.: Suomen elämäkerrasto, s. 670, 1955

Hyytinen, E.: Isa Asp, Elämä ja valitut runot, 1983

Juvelius, E.: Sysmän pitäjän historia

Jännes, A.: Muistoja ja toiveita, 1918

Kaikuja Hämeestä: Hämäläisen osakunnan albumi, 1874-1883

Kallio, O.A.: Uudempi suomalainen kirjallisuus I-II, 1928

Korhonen, A.: Hakkapeliittain historia, 1928

Kramsu, K.: Runoelmia

Kramsu, K.:Valikoima runoja

Markkanen, E. Toim.: Hartolan kirja, 1968

Musikka, M.: Joutsan kirja, 1976

Niemi, J.: Paavo Cajander, Suomentajan ja runoilijan muotokuva, 2007

Niinistö, M.: Kaarlo Kramsu

Ramsay, J.: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden, 1909

Schrowe, M.: Sukukirja – von Schrowe, 1950

Schrowe, U.: Runoja, 1913

Schrowe, U.: Syntymäpäiväkirja – värssy kullekin vuoden päivälle, 1885

Stjernvall-Järvi, B.: Kartanoelämää Itä-Hämeessä, 2009

Suomalainen Parnasso: Varhaisrunous II, 1958

Suomi, V.: Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan, 1954

Suvijuhla: Itä-Hämeen kansanopiston 20-vuotisjulkaisu juhannuksena 1928

Talvio, M.: Itä-Hämeestä ollaan, 1928

Uotila, P. Toim.: Oskar Uotilan kootut runoteokset, 1911

Wasastjerna ', O.: Ättartaflor öfver den på Finlands riddarhus introducerade adeln

Wilmi, J.: Heinolan pitäjän historia 1860-luvulle, 1988

Vuorinen, A.: Itä-Hämeen kirja, 1959

Kirjoitetun median lähteet:

Suomen kuvalehti

Virallinen lehti

Hälläpyörä

Uusi Suometar

Turun ylioppilaslehti

Kirjallinen kuukausilehti

Kaikuja Hämeestä Hämäläisen osakunnan albumi

Muut:

Ritarihuoneen arkisto, Schrowe-suvun kansio

Valtiopäivien protokolla ritarihuoneella

Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899

Kansallisarkiston kokoelmat

Helsingin yliopiston kokoelmat