Aateli on tavallisesti mielletty hyvin korkeaan ihmislajiin kuuluvaksi. Tähän on kuulunut etenkin se, että massia ja maata on riittänyt ainakin ulkopuolisten ihmisten mielestä. Tietysti Suomessa aateliskalenterissa on nykyisin peltiseppiä, metsureita, poliiseja, nuohoojia ja jopa siivoojia. Suomessa tämä pieni noin promillea väestöstä edustava ryhmä ei siis ole pystynyt säilyttämään homogeenisyyttään vaikkapa esimerkiksi saksalaiseen tai brittiläiseen aateliin verrattuna. Suomen aateliin kuuluu tänä päivänä ihmisiä jokaisesta tulo- ja varallisuusluokasta. Mielestäni, vaikka arvot ja henkinen pääoma ovat tärkeimpiä aatelisuudesta kertovia perinteitä, on siinäkin mielessä nykyään suomalaisessa aatelissakin ihmisiä, jotka voivat olla todella epäaitoja ja henkisesti kyvyttömiä. Oma käsitykseni aatelista on se, että se tuo ihmiselle velvoitteen tuntea kulttuureja, kieliä ja historiaa. On myös tunnettava oman suvun sukupuu perusteellisesti ja mieluiten jokaisesta suvun jäsenestä on pystyttävä kertomaan tarvittaessa tarkempia elämän piirteitä. Mielestäni siis henkinen perintö on arvokkaampi kuin materiaalinen perintö, joka ei ole Suomessa säilynyt jossain muodossa kuin muutamissa rikkaammissa suvuissa, joissa niissäkin on vähemmän varakkaita. Ei voida siis sanoa, että joku suku olisi kokonaisuudessaan todella varakas, vaikka tietyt muutamista jäsenistä koostuvat pienet suvut voisivat tällaisilta jossain mielessä vaikuttaa. Itse olen tulkinnut aatelisen perimän myös siinä mielessä, että antiikkia, taidetta ja kirjoja arvostetaan. Sekään ei nykypäivänä tarkoita välttämättä perittyä omaisuutta, koska Suomessa ei ole ylläpidetty brittiläisen tyylistä primogenituuria, jossa vanhin poika ja nykyään joissain tapauksissa tyttö perii kaiken, jonka myötä suvun materiaalinen kulttuuriperintö pysyy suurimmalta osin yhdessä paikassa. Siinä mielessä myös oman sukuni materiaalinen kulttuuriperintö on kadonnut aina, kun perinnönjako on suoritettu perheen useimmissa tapauksissa lukuisille lapsille ja jälkeläisille. Siinä mielessä meidän suvun ainoan isohkon maatilan päärakennuksen kulttuuri- ja taideaarteet ovat levinneet useille jälkeläisille, joihin on kuulunut esimerkiksi monia Adolf von Beckerin tauluja ja suvun jäsenten muotokuvia. On myös huvittavaa miten sukuhaarassa periytynyt valtiopäivämiekka periytyi jostain syystä ukkini tädille eikä isälle, ja sitä oli kuulemma käytetty perheessä hiilihankona, minkä myötä se on varmasti kulunut pilalle ja rikki. Itse olen hankkinut antiikkia, taidetta ja kirjoja jo nuorelta iältä alkaen, ja lähiaikojen suunnitelmiini kuuluu öljyväritöiden teettäminen tärkeimmistä sukulaisista valokuvien perusteella. Suomessa aateliset eivät pitkään ole olleet ainoita rikkaita, ja eron luominen aatelin ja porvariston välillä ei ole ollut niin tärkeää kuin mitä se on ollut esimerkiksi Saksassa. Suomessa on aina ollut rikkaita ihmisiä, jotka eivät ole kuuluneet aatelistoon. Esimerkiksi näiden Saksan ennakkoluulojen kautta ihmeteltiin sitä, kun muutettuani talvella 2009 Saksaan asuin pari viikkoa soluasunnossa yliopiston asuntolassa. Saksassa aatelisuus kantaa vielä jonkinlaista prestiisisiä, joka perustellaan monesti edelleen vauraudella, vaikka on kuitenkin sanottava, että esimerkiksi Itä-Preussin, Sleesian ja Pommerin maa-aateliset menettivät omaisuutensa Puolan länteen siirtämisen yhteydessä, ja näistä perintömaiden menettämisestä johtuen monet entiset tilanomistaja-aateliset ovat muuttuneet kerrostalojen etage-aateliksi. Tässä esimerkkinä Kreivi Alexander von Schönburg, joka kirjoitti saatuaan potkut journalistin työstään eräästä lehdestä suuresti suositun ja kulttiteokseksi nousseen kirjansa ”Tyylikkään köyhäilyn taito”, mutta on senkin jälkeen kirjoittanut mm. kirjansa Euroopan kuninkaallisista. Etenkin Itä-Preussia on pidetty junkkeriaatelisten, kuten Paul von Hindenburgin kotipaikkana, minkä takia Stalin halusi toisen maailmansodan lopussa rankaista Itä-Preussia juuri junkkereiden takia. Historian kunnioittaminen tarkoittaa sitä, että tiedostetaan omat sukuun liittyvät linkit historiaan ja ollaan tietoisia historian tapahtumista. Kielitaidon yhteydessä aateli on etenkin sen takia, koska aateli on aina ollut kaikista kosmopoliittisin väestöryhmä, koska monessa suvussa on linkkejä lukuisiin erilaisiin Euroopan maihin. On siis pitänyt aina voida pitää yllä kansainvälisyyttä ja kosmopoliittisuutta. Mielestäni aatelinen eroaa joskus nykypäivänä etenkin sen kautta, että aatelinen saa monesti hieman muista poikkeavan kasvatuksen, jossa aatelista opetetaan kunnioittamaan tiettyjä asioita ja edistämään aateliin liittyviä henkisiä arvoja, vaikka suuressa määrin se ei nykyään tarkoita enää mitään. Itse olen valinnut kasvatukseni ja tiedostanut varhaisella iällä ne ihmiset ja asiat, joista tulee ottaa oppia. Siinä mielessä hakeuduin aina äitini vanhempieni piiriin äitini ja isäni tunnekylmyydestä johtuen. Keskustelin mummoni, Rouva eli Lady Salli Virrantalon ja ukkini, Herra eli Sir Leo Virrantalon kanssa, ja pyrin jättämään muistiini heidän kertomiaan asioita. Olen siis painanut mieleeni asioita, joiden olen katsonut voivan olla jollain tavalla merkityksellisiä ja liitteellisiä taustaan. Isäni on aina suhtautunut kasvatukseen anarkistisesti ja välinpitämättömästi, jonka suhteen on ollut varsin samantekevää mitä jälkeläiset samassa kiinteistössä tekevät. Kun äitini on yrittänyt antaa ohjeita ja periaatteita noudatettavaksi, on isäni tavallisesti huudahtanut: ”Antaa tehä!”. Isäni jenkkitausta ja lehtolapsitausta on siis tuonut jonkinlaisen defektisyyden kasvatukseeni, josta on ehkä silloinkin kuitenkin ollut hyötyä, koska tämän välinpitämättömyyden takia aloin etsiä sellaisia periaatteita, jotka ovat vahvoja ja joilla on todellista pysyvyttä ja vaikuttavuutta. Aateli on siis etenkin kasvatukseen liittyvä asia, koska monissa suvuissa suku on pysynyt jatkuvana vai adoption kautta. Nykypäivänä on turhaa kuvitella monessa polvessa porvarilliseen vereen sekoittuneen veren olevan aatelista itsessään, vaan tärkeä osa on myös arvoilla ja kasvatuksella. Siinä mielessä on antiikin Kreikan filosofeista sanottu, että he arvostivat tavallisesti kasvattamaansa filosofista oppilasta, kuin mahdollisesti hyvinkin isäänsä nähden erilaista oman verensä tuotetta. Olen lukenut teini-ikäisenä Reverend Vicesimus Knoxin kirjoittamaa kirjaa, joka tosin on koottu nimensä mukaisesti yhteen eräälle nuorelle aatelismiehelle lähettämistään kirjeistä, eli ”Personal Nobility Or Letters to a Nobleman on the Conduct of His Studies and the Dignity of the Peerage”. Knox kehottaa oppilastaan etenkin ottamaan oppia vanhoista kreikkalaisista ja roomalaisista, kuten esimerkiksi ehkä maailman tunnetuin yleisnero Goethe on opettanut nuoria tekemään. Yksi tärkeä kirja aatelin arvojen tulkitsemisessa ja havaitsemisessa on myös etenkin Jacob Burckhardtin ”Italian renessanssin sivistys”. Söderhjelmin veljekset ovat 1900-luvun alussa koonneet samaan aiheeseen liittyvän kirjan ”Italiensk Renässans”. Kuitenkin monessa tapauksessa aateliselämästä ja sen arvoista saa helposti käsityksen myös tunnettujen aatelismiesten elämänkertojen ja omaelämänkertojen kautta. Esimerkiksi on mainittava sellainen itäpreussilainen grandee kuin Alexander von Dohna zu Schlobitten. Myös Sitwellin baronettisukuun liittyvät sisarukset ovat hyvin kuvanneet aikansa landed gentryn elämää. Willaim Waldegrave, ministeri Thatcherin ja Majorin kabineteissa ja Jaarlin nuorempi veli on kirjoittanut hyvin hienot muistelmat, kuten myös Dalyellin baronetti, labourilainen Tam Dalyell, ja kirjan nimi on itseironinen kuten herrasmiehelle kuului: ”The importance of being awkward”. Wolf von Lojewski on kuvannut vanhempiensa kotimaakuntaa Itäpreussia hyvin vielä 2000-luvulla. Marion Gräfin von Döhnhoff on myös kuvannut kotiseutuaan Itä-Preussia. Nicholas Sykes on kuvannut Sledmeren kartanon baronettisukua kirjassaan Big House. Lisäksi kotimaisista esimerkeistä on mainittava etenkin Nils Gustav Grotenfeltin Vehmaan kartanon historiaa kuvaava trilogia, jonka ensimmäinen osa on ”En Berättelse från Savolax”. Meidän suvullamme oli vielä 1800-luvulla kymmeniä tuhansia hehtaareita maata lukuisilla eri paikkakunnilla, kun taas nykyään suvun maaomistukset, ellei lasketa vaatimattomia yksityisomistuksia ja kesähuviloita, koostuvat noin 100-200 hehtaarista maata, joka keskittyy Kaavin Virrantalon ympärille. Vanha päärakennus on mennyt rappiolle, ja ellei joku ala sitä pian korjaamaan, voidaan se varmaan 10-20 vuoden päästä tönäistä caterpillarilla kumoon. Kartanoita suvussa ei ole ollut ainakaan sataan vuoteen. Muut sukuhaarat ovat sammuneet ainakin Suomesta, ja nyt enoani ja äitini serkkua lukuunottamatta maanviljely ei ole pitkään muita kiinnostanut. Sanon kuitenkin, että aatelissa merkitsee veri, mutta tärkeämpää on koulutus ja hienostetut ja prosessoidut arvot. Vastenmielisyyteni ja välinpitämättömyyteni rahaa kohtaan on varmasti tullut minulle äitini suvulta. Yksi kirjallinen suosikkini, joka tuli hyvin varakkaasta aatelissuvusta oli belgialainen Maurice Maeterlinck, joka sai lisäksi vielä 1900-luvun alussa myös henkilökohtaisen aatelisarvon. Myös Henri de Toulouse-Lautrec on jollain tavalla itseäni kiehtonut taidemaailman sisällä. On mainittava myös yksi vanhasta samuraisuvusta tullut taiteilija, joka loi itselleen mainetta Pariisissa 1900-luvulla, Tsuguhara Foujita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti