Isätön aatelinen

Suomalainen aatelisjärjestelmä perustuu patriarkaalisuuteen ja patrilineaarisuuteen. Se ohittaa aateliset naiset, elleivät he ole avioituneina toisten aatelisten kanssa, ja heidän jälkikasvuaan ei Suomessa tulkita aatelisiksi. Eikö isätönkin aatelisen naisen poika voisi kerran osoittaa arvostavansa perimäänsä ja kokea itsensä ylpeäksi suvustaan? Eikö vanhentuneet aateliset käytännöt voida silloin unohtaa, jos poikkeuksen tekijä on riittävästi erilainen, eikä mikään luokkaloinen. Isäni isä oli lehtolapsi, Alma Vehviläisen ulkopuolella avioliittoa saama poika. Isäni isästä tuli sittemmin metsäinsinööri ja Hackmanin metsäosaston piirityönjohtaja ja hän ansaitsi työstään huomattavasti keskimääräistä ansiotulon saajaa suuremman palkan. Sittemmin isoisäni kuoli vuonna 2001, kun olin 12-vuotias. Muistikuvani ukista ovat kaikki kirkkaita ja myönteisiä. Hän epäilemättä halusi kohdella lapsenlapsiaan paremmin kuin mitä oli kohdellut kahta poikaansa. Lehtolapsius voi periytyä suvussa monta polvea ellei joku jälkeläinen ala kyseenalaistamaan tämän kostonhimoisuuden, jonka mukaan vanhemmat voivat haluta kostaa itsensä saaman kasvatuksen. Äitini on hakenut isästäni korviketta omalle heikolle isälleen, jota hän on aina palvonut, ja joka ei ole koskaan onnistunut livahtamaan äitini äidin tossun alta. Näin ollen, koska hän edustaa ikiaikaisinta aatelista periaatetta eli isän mukaan periytymistä, on hän koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan hyväksynyt isäni despoottimaisen käytöksen omia lapsiaan, mutta etenkin minua kohtaan. Olen aina kokenut olevani keskimääräistä herkempi, ja sen takia ankara ja julma kasvatus on jättänyt minuun jälkensä. Ellei ihmisellä ole kuvaa hyvästä isästä, jonka myötä voisi mallintaa itse itsensä häneen, tulee se varmasti vaikuttamaan siihen, millainen isä hänestä itsestään tulee. Jotkut sanovat myös, että isätön lapsi muuttuu tavallisesti jotenkin mielisairaaksi, vaikka en tunnistanut isäni isässä tuollaiseen viittaavia piirteitä. Isätön aatelinen on absurdi käsite, mutta mielestäni tämä absurdius sopii hyvin nykypäivään kritisoimaan tiettyjä isälähtöisiä vanhentuneita yhteiskunnallisia käytäntöjä ja instituutioita. Onhan se aivan saman tekevää periikö lapsi aatelisen verensä äidiltä tai isältä. Sen takia minua on aina vähän huvittanut ritarihuonegenealogien ja muutamien oman sukuni miespuolisten edustajien lievästi halveksiva asenne, joka perustuu siihen, että he katsovat, etten minä ole yhtä hyvä aatelisen sukuni edustajat, kuin aatelisesta siittiöstä tulleet herraihmiset, jotka noudattavat traditioita ja perinteitä. Äitini isä on aina suhtautunut minuun arvostavasti ja voinkin jotenkin kokea, että hän oli ennen dementisoitumistaan minulle merkittävämpi isähahmo kuin oma isäni. Olen myös huomannut, että olen henkisesti kypsyttyäni alkanut muistuttaa etenkin äitini isää. Stiff upper lip ja tietyllä tavalla vanhanaikainen käytös, ovat asioita, joita olen alkanut nuoruuden kapinallisen vaiheen jälkeen arvostamaan. Jotkut sanovat, että ihmisen jumalsuhdekin häiriintyy yleisimmin, jos yksilöllä ei ole kuvaa hyvästä ja suvaitsevaisesta isähahmosta. En kuitenkaan ole ateisti, vaan enemmän agnostikko. Isäni on suorastaan eksplisiittisesti todennut moneen kertaan, että hän on mallintanut kasvatukseni itse saamaansa kasvatukseen ja ilmaissut, että hänestä ei saa etsiä moraalista esikuvaa.. En tiedä, miten tietoinen hän on ollut siinä, kun hän on näitä asioita kertonut, vai ovatko ne tulleet suoraan vaistoista kuin villieläimellä. Isäni on aina toistellut minulle mm. ”Kun minä sanon päivä, niin sinä sanot yö”, ”Et ou koskaan ollu kiinnostunu minun harrastuksista”- Mielestäni isäni olisi pitänyt ottaa joku tavallinen Möttönen puolisokseen, jos hän olisi todella halunnut, että harrastuksissa, koulutuksessa ja työssä olisi pitänyt mallintaa näitä toimintoja häneen. Esimerkiksi Pohjois-Irlannin entinen pääministeri James Chichester-Clark tuli perheestä, jossa isä oli ottanut Irlannin protestanttiseen ylimystöön kuuluneen vaimonsa tyttönimen Chichester oman nimensä osaksi, ja etenkin Britanniassa on ollut useita samanlaisia sukuperinnön kunnioittamiseen liittyviä tekoja., ja etenkin skotlantilaisessa aatelissa ja landed gentryssä arvonimi on voinut periytyä naisen kautta, josta yhdeksi esimerkiksi muistuu Tam Dalyell, baronetti. Dalyell oli aikaisemmin ns Father of the house Britannian parlamentin alahuoneessa. Dalyell peri äitinsä kautta baronetin tittelinsä. Kuten isotätini Lempi Kinnunen aikanaan nuorempia sukulaisia neuvoi, olisi äitinikin pitänyt säilyttää oman sukunsa nimi nimensä osana. Aatelisuus on aina perustunut jalostuneeseen ja tarkasti tutkittuun isänlinjaan. Minulla ei tällaista isänlinjaa ole, koska isäni isän isää ei tiedetä, vaikkakin on sanottava, että isäni on ja isoisäni oli verrattain hyvätuloisia, mikä ei tietysti takaa sitä, että tällainen henkilö olisi täydellinen isähahmo.