Erikoistumisesta ja eriytymisestä

Mielestäni ideaalisin mahdollinen talousjärjestelmä perustuu niin sanottuun matalamman asteen kapitalismiin. Talousjärjestelmän on hyväksyttävä yksilöllisyyden periaatteet. Matalamman asteen kapitalismi tarkoittaa sitä, että se suhtautuu pieniin ja keskikastin yrityksiin myönteisemmin kuin suuryrityksiin, sillä ne mielestäni tuovat mukanaan kaiken muun arvioinnissa ohittavan hintatietoisuuden ja turhaketuotteet, joita kukaan ei todellisesti halua, eikä niitä ostaisi, elleivät nämä suuryritysten tarjoukset olisi kertomassa heille että heidän on ostettava etenkin tämä tuote. Suuryrityksiä tulisi verottaa suhteellisesti enemmän ja veron määrää olisi nostettava etenkin niiden tuotteiden kautta, joita he myyvät erittäin edullisesti. Palveluissa tärkeää on siis etenkin se, että ne tuottavat erilaisille ihmisille erilaisia palveluita. Palveluiden tulee perustua kysyntään. Lisäksi pienet ja keskikastin yritykset lisäävät yhteisöjen harmoniaa osallistumalla aktiivisesti niiden toimintaan. Ideaalisesti siis yritysten tulisi olla pysyvä osa sitä paikkaa, jossa ne sijaitsevat. Erikoistuminen tarkoittaa sitä, että siinä osat määrittyvät ja erottuvat piirteidensä kautta. Siinä pystytään tunnistamaan se, että jollekin uuden muotoiselle palvelulle on yhteisössä tarvetta. Eriytyminen tarkoittaa sitä, kun yhdestä asiasta tulee kaksi tai useampia yksilöitä. Ne voivat eriytyä silloin kun ne voivat nähdä mahdollisuuden omalle eriytyneisyydelleen. Ne siis jakautuvat silloin kun se on mahdollista tai silloin kun sille on selkeä tilaus. Erikoistuminen liittyy siis etenkin siihen, että pienyrityksille ja lähiruoalle annetaan suurempi arvo kuin suurten yritysten kaukana tuottamille tuotteille. Erikoistumisen ja eriytymisen kautta syntyy ihmisläheisempi talous, joka ottaa huomioon ihmisen tarpeet, toiveet ja kiinnostuksen kohteet. Erikoistuminen ja eriytyminen johtavat tyytyväisyyteen ja henkiseen tasapainoon. Olisi siis todella tärkeää että kaikenlaiset ihmiset saisivat äänensä kuuluviin toivottujen asioiden suhteen. Alakulttuureita kuitenkin on jo Suomessa, jotka monesti perustuvat johonkin tuotteeseen, joka yhdistää näitä alakulttuureja. Tässä systeemissä ihmisten tulisi tukea toisia saman alueen yrittäjiä, siten, että niistä muotoutuu yhtenäinen ketju ja ne kaikki voisivat siinä samalla tukea toisiaan.  Yritysten on siis mieluiten ostettava suurin osa vähittäismyyntiin menevistä tuotteistaan lähialueelta. Kuitenkin voidaan Pohjois-Koreaksi tulon sijasta antaa oikeutta myös kauempaa tuleville tuotteille, joilla on selvä tilaus, mutta se ei saa johtaa siihen, että tuotteita alettaisiin tilaamaan hinnan vuoksi kaukaa hyllyntäytteeksi. Erikoistumisen ja eriytymisen vastakohtia ovat siis etenkin ekstriimi/krääsäkapitalismi ja sosialismi. Niissä tuottajat ja johto päättävät niistä tuotteista, jotka tuodaan markkinoille. Siinä on nimittäin jonkinlainen suostuttelun elementti, kun ökykapitalisti tuottaa markkinoille uuden härvelin, ja sitten kun hän kertoo ostajakunnalle, että he tarvitsevat juuri tämän kyseessä olevan härvelin. Toinen suostuttelun tapa on tarjota härveli halvalla ja mainita siinä samassa, että toista tällaista tilaisuutta ei tule. Suostuttelukapitalismin sijasta ihmisten tulisi kuunnella tarpeitaan ja hakea sitä myötä palveluita palveluntuottajilta. Erikoistuminen paikallisesti tarkoittaa siis sitä, että ihmiset keskittyvät omaan työhönsä ja noudattavat resurssiensa perusteella jonkinlaista työnjakoa. Yrityksiä tulisi kehittää eri alojen ammattilaisuuden perusteella, eikä tulisi hyväksyä sitä, että suuryritykset saisivat suuruudellaan murskata pienemmät saman tason yritykset. Suuryrityksien vähittäismyyntiä tulisi siis verottaa paljon raskaammin kuin johonkin alaan erikoistunutta pienyritystä, joka saattaa olla ainokainen alansa edustaja pienellä tai keskisuurella paikkakunnalla. Toinen esimerkki on lähikaupat. Isäni äiti, joka on eläkeläiseksi keskimääräistä varakkaampi, polkee polkupyörällä kilometrien päähän automarketteihin ja tekee ostoksia. Sitten hän kehuskelee/kauhistelee sillä, että kuinka siellä marketissa oli kuusikymmentä senttiä halvempaa kuin lähikaupassa. Lisäksi hän saattaa joskus ekumoida sillä, että lähikaupassa oli ruisleipäpaketin hinta noussut taas kymmenellä sentillä. Jos kaikki toimisivat ja ajattelisivat kuin hän, ei pian olisi olemassa lähikauppoja, vaan jokaisen, myös autottoman, tulisi lähteä ostamaan maitopurkki tai saunaolut monien kilometrien päähän. Jos sanotaankin että köyhissä oloissa eläneet vanhukset jatkavat pennin venyttämistä myöhemmällä iälläänkin, niin tuo isoäitini tapaus on jo niin absurdi, ettei sitä voi ymmärtää. Hän on 78-vuotias. Ja vaikka hän onkin vielä varsin vetreässä kunnossa ja käy mm. kesäisin synnyinpaikkakunnallaan kahden sisarensa kesärenkinä (hän ei totta vie vierasta työntekoa), mutta kuitenkin. Entäs sitten kun hän kulkee rollaattorilla? Vieläkö on väliä sillä, että ruisleipä maksaa puoli euroa enemmän kuin automarketissa? Suuriltä yrityksiltä saatavilla tulonsiirroilla tulisi siis etenkin auttaa pienempiä yrityksiä, ja yritysten ostaminen tulisi rajata niihin sääntöihin, jonka mukaan suurempaan yritykseen sulautuminen ei voi heikentää jonkin intersubjektiivisesti kaikille kuuluvan palveluntarpeen tyydyttymistä paikkakunnalla. Yritysten ja palveluntuottajien tulisi voida ylläpitää omaa kulttuuriaan siinä määrin kun se sisältyy sen yritysideaan. Koska kaikki yritykset ovat pieniä instituutioita, olisi ihanteellista, kun instituutioita ylläpitävät ihmiset saisivat voimaa etenkin omasta työnteostaan ihmisten hyvinvoinnin ja itsemääräämisen hyväksi. Ihmisten tulisi siis löytää oma instituutionsa, jonka toiminnassa mukana olemisesta he saavat nautintoa. Samalla ihmiset voisivat olla osia toisissa instituutioissa, joihin suuntautumalla ja palveluita hakevana he voisivat antaa palautetta yritysten/instituutioiden toiminnasta. Kun sanotaan, että kulttuurin ja talousjärjestelmän tulisi olla yksilöllinen, silloin tarkoitetaan sitä, että itsenäisen toiminnan ja yhteiskunnasta pois suuntautumisen tulisi olla periaatekaksikko silloin, kun arvotetaan sitä, mihin suuntaan ihmisiä tulisi yhteiskunnasa ohjata. Yhteiskunta siis monesti ohjaa asenteita siihen suuntaan, että vaihtoehtoina on vain sosialidemokraattinen tasapäistämisjärjestelmä tai täydellinen anarkokapitalismi. Yhteiskunnasta pois suuntautuminen siis tarkoittaa tässä sitä, että yhteiskunta, kunnat ja valtio eivät voi olla keskusjohtoisest määräämässä siitä, mitä ihmiset tarvitsevat. Se ettei näiden suurten instituutioiden päätelmät ohjaa palveluntyydytystä, vaatii jo sitä, että yhteiskunnan ja yhteisöjen on perustuttava itsenäiseen työntekoon ja itsenäiseen toisten ihmisten kuunteluun ilman ennakkoluuloja tai muita ajatuksellisia pidikkeitä.  Yritykset voivat erikoistua monesta syystä. Syitä voi olla innovatiivisuus, joka tarkoittaa sitä, että joku kulttuuripiirin ihminen keksii idean jostain tuotteesta, joka voisi poiketa aiemmista ja olla siten ihmisille hyödyksi. Syitä voi myös olla poikkeava kulttuuritausta, joka tuo yhteisöön uudenlaisen palvelulajin. Myös paikallisen kulttuurin on annettava palautetta kaikille alueen yrityksille. Kuntien tarjoamia palveluita on siis yksityistettävä ja paikoittain annettava joillekin yrityksille yksinoikeus tai osittainen yksinoikeus tietylle ajalle jonkin palveluksi tarjottavan tuotteen tuottamista ja myymistä varten. Kunnilla ei tulisi siis mielestäni olla minkäänlaista monopolia mistään palvelusta. Yritysten toimintaa tulisi arvioida väliajoin ja antaa niille palautetta siitä, miten ne ovat onnistuneet palveluntuottamisessaan. Paikallisille yrityksille tulisi antaa suurin vapaus toimia omalla alallaan. Näin ollen liukahtaminen ökykapitalismiin estettäisiin ja minkäänlaista krääsän ja statussymbolien keräämistä ei enää ilmenisi yhtä suuresti kuin raha-/hintakapitalismissa. Erikoistuminen tiettyyn instituutioon tulisi aloittaa nuorten ihmisten keskuudessa siten, että eri koulut tarjoaisivat mahdollisimman matalilta luokka-asteilta asti poikkeaviin aloihin liittyvää opetusta. Niiden myötä nuoret erikoistuisivat nuoremmalta iältä alkaen, eivätkä olisi niin poissa tolaltaan lukion päättyessä. Koska koulujen yksityistäminen vaatii taloudellisia resursseja, voisi ajatella, että matalammat luokka-asteet voisi pitää ilmaisina, ja siinä samalla kun nuoret oppivat ja valitsevat itseään kiinnostavia kursseja, voisivat he alansa mukaisen työn tekemisellä rahoittaa omat myöhemmät opintonsa. Muutenkin koko lukiojärjestelmää tulisi uudistaa siihen suuntaan, että oppilaat voisivat opiskella itsenäisesti ja keskittyä sitä myöten omaan erikoisalaansa eikä kuluttaa perslihaksiaan mielenkiinnottomilla tunneilla koulussa.