Selityksen ja ymmärtämisen eri tasot

Tieteellisesti ajateltuna selitys ei voi perustua arvoon, mielipiteeseen tai ideologiaan. Siinä objektille annetaan merkitysarvo. Merkitysarvo voi perustua vain siihen tapaan, jolla selitystä lähestytään. Tieteen tasolla asioita ja tutkimuksen kohteita voidaan analysoida tieteellisellä kielellä, jonka on tarkoitus kuvata pelkästään merkityksellisiä asioita. Se tarkoittaa esimerkiksi suureiden mukaista arvotusta, eli siinä kaikki lähestyvät ilmiöitä ja asioita samanlaisin välinein, joita voidaan kuitenkin päivittää aika ajoin, silloin kun selitystekijöiden arviointia arvotetaan metatasolta käsin. Selityksessä objektia lähestytään siten, että siinä pyritään muodostamaan jonkinlainen analyysi, joka kuvaa asian tai ilmiön toimintarakennetta ja organisaatiota. Monesti selittäminen liittyy etenkin luonnontieteisiin, koska se lähestyy monesti ilmiöitä, jotka ovat helposti induktion mukaisen tulkintatavan piirteiden sisällä. Induktio siis katsoo, että kaikki ilmiöt toistuvat samanlaisina, ja sen takia induktio sopiikin hyvin selittämisen mutta etenkin luonnontieteiden aiheiden selittämisen toimintavälineeksi. Selitys onkin siis ehkä ymmärtämistä heikompi metodi, kun tullaan tekemisiin ihmistieteiden kanssa. Selitys sopii loistavasti mekaanisiin ja ei-itseorganisoituneisiin ilmiöihin, koska luonto noudattaa jonkinlaisia lakeja, jotka eivät monestikaan muutu itsenäisesti, vaan kun luonnossa tapahtuu muutos, tapahtuu se tavallisesti hierarkkisesti, jolloin kaikilla luonnon tasoilla tapahtuu muutoksia. Luonto on siis järjestelmässään hyvin suuresti riippuvainen kaikista tasoistaan ja jokaisella tasolla tapahtuvaa muutosta seuraa kokonaisvaltainen muutos. Luonto on siis monesti hyvin ennustettavaa, ja sen takia luontoa ei tarvitse ymmärtää, koska se ei voi monestikaan muuttaa ajatuksiaan tai sillä ei ole ollenkaan kykyä ajatteluun eikä niin ollen itseorganisoitumiseen. Selittämisessä tarkastelija pysyy erossa kohteesta ja tulkitsee sitä poikkeavilla menetelmillä, joista parhaimman menetelmän löytyessä otetaan käyttöön uusi kokonaisvaltaisempi tapa lähestyä luonnon ilmiöitä. Ymmärtäminen ei onnistu luonnontieteissä, koska ymmärtäminen perustuu etenkin motivaation puolien käsittämiseen ja sen muutoksien rekisteröimiseen. Ymmärtämisessä tulkitsija ja tulkittu sulautuvat yhteen mikä tarkoittaa sitä, että ymmärtämisessä pyritään saamaan kokonaisvaltainen kuva kohteen toiminnasta perustuen siihen, mitä kohde ajattelee ja mihin hän pyrkii. Ihmistieteet eivät ole yhtä ennalta arvattavia kuin luonnontieteiden kohde, eli luonto. Eli samoin kuin painovoiman lakia ei voida avata ymmärtämisellä, ei voida ehdollistamisen kohdetta selittää suoranaisesti pelkästään selittämisellä. Mielestäni ihminen erottuu muusta luonnosta etenkin siinä, että siinä on itseorganisoitumisen mahdollisuus, joka tarkoittaa sitä, että ihminen voi muuttaa toimintaansa, ajatteluaan ja tapaansa selittää asioita. Ihminen on siis itsessään sellainen kohde, joka vaatii analyysiä. Jotkut naturalistit kuten Skinner ja Kari Enqvist ovat joskus väittäneet, että ihmistä ei voida erottaa luonnontieteiden kohteena olevasta luonnosta. Tämä on väärin siinä mielessä, että ihminen selkeästi poikkeaa muusta eläinkunnasta esimerkiksi tunteidensa, omantuntonsta ja moraalin kautta. Myöskään yksikään toinen eläinlaji ei pysty muuttamaan omia käsityksiään ja rakentamaan miltei täysin toimivaa sivilisaatiota. Ne jotka redusoivat ihmisen luontoon ovat mielestäni ajattelultaan varsin kehittymättömällä tasolla ja eivät todennäköisesti pystyisi harrastamaan vaativampia ja kulttuurisesti kehittyneitä ihmistieteen lajeja. Fysikalismi ja naturalismi ovat monesti hyvin kulttuurisesti kapoisia tapoja selittää ihmistä ja tiedettä. Korkeimmissa ja vanhimmissa kulttuureissa kuten Isossa-Britanniassa arvostetaan sellaisia ihmistieteiden lajeja kuin kielet, historia ja filosofia, ja se kertoo siitä, ettei yhteiskunta kehittyneessä tilassa voi perustua minkäänlaiseen insinööriyhteisöön.  Selittämisessä pyritään löytämään luonnonlakeja, jotka voisivat ilmetä samanlaatuisina mahdollisimman useissa tilanteissa. Luonnontieteellinen selittäminen perustuu siihen, että selittäjä ei voi muuttaa käsityksiään, koska niiden tulisi hänen mielestään aina olla yhtä yleispitäviä. Selittämisessä siis pyritään löytämään jonkinlaisia invariantteja eli pysyvyyksiä, joiden avulla voitaisiin löytää luonnosta luonnonlakeja eli samanlaisina toteutuvia luonnon ilmiöitä. Ymmärtämisessä pääpaino asioiden sisäistämisessä perustuu siihen, että ymmärtämiseen pyrkivän ihmistieteilijän pitää voida muuttua sen mukaisesti miten ilmiö muuttuu. Ymmärtämisessä siis monesti pääpaino on ymmärtäjällä. Luonnontieteelliseen selittämiseen pystyy kuka tahansa, koska periaatteet joita siinä määritetään perustuvat yleisimpään selittämisen asteeseen, eli ne ovat korkeimmalla tieteiden hierarkiassa. Tämän ei tulisi kuitenkaan antaa muuttamaan ihmistieteiden arvostusta, sillä merkitys on tässä kohdin etenkin suureille annettavassa merkityksessä. Kuitenkin Fysiikka ja matematiikka ovat varmaankin puhtaimpia tieteitä, joissa selittäjällä tai ymmärtäjällä ei ole yhtä suurta roolia kuin ihmistieteissä. Ihmistieteet perustuvat ihmisyyden eri puolten määrittämiseen. Sen takia ymmärtäjän pitää myös itse olla ihminen, humanisti, ihminen jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Nähdessään toisen ihmisen ihmistieteilijä näkee peilikuvan itsestään. Tämän takia ihminen pyrkii löytämään ihmisyyden periaatteet siinä, kun hän sulautuu tulkittavaan. Ymmärtämisen ja selittämisen käsitteiden selvityksessä on tärkeää myös pohtia sitä, mihin ihminen kokoaikaisesti pyrkii. Mielestäni vastauksia tähän on monenlaisia. Yksi voisi olla esimerkiksi se, että ihminen pyrkii saamaan tyydytystä toiminnallaan. Tuo tyydytys on monenlaatuista, mutta korkeimpana voidaan Aristoteleen tyyliin pitää älyllisen kontemplaation mukana tulevaa älyllistä nautintoa, joka siis seuraa siitä, kun ihmisen katsomustapa koskien maailmaa tai ihmistä laajenee ja täydellistyy itsessään. Ihminen siis pyrkii olemaan tyytyväinen siinä elämässä, jota hän elää. Tämän voi siis katsoa tarkoittavan tietynlaisen kaikkiykseyden maailman kanssa saavuttamista tai yksinkertaisemmin sanoen onnellisuuden saavuttamista. Ihminen pyrkii myös auttamatta olemaan sinut maailman kanssa, eli hän pyrkii yhteisymmärrykseen maailman kanssa, eli hän pyrkii siihen, että hän voi kokea olevansa ihminen maailmassa ja toisinpäin hän voi pitää maailmaa itsessään. Se tarkoittaa sitä, että henkilö näkee toiset ihmiset selkeinä siinä mitä he voivat yksinään olla ja toisaalta sen, mikä on yhteisöllisen toiminnan merkitys. Jos ei ole sinut maailman kanssa, on silloin tyypillistä ajautua korostamaan joko yksilöä yksinään tai vaihtoehtoisesti yhteisöä kaiken toiminnan ja ajattelun perustana, mikä on omiaan johtamaan monessa tapauksessa ääriajatteluun, joka ei ole kaikinpuolin tervettä. Toinen tärkeä kysymys on se, että mihin ihmisestä lopulta on tavoitteidensa kanssa. Kuten luonnossakin voidaan havaita, on ihmisillä monesti pyrkimys edistää etenkin itselleen koituvaan hyvään johtavaa toimintaa. Voi myös tapahtua niin, että yhteisöissä tai yhteiskunnissa annetaan ihmisille velvoite pyrkiä etenkin toisille koituvaan tai yleisesti toteutuvaan hyötyyn, samalla kun esimerkiksi yhteiskunnan tai yhteisön johtoasemissa toimivat ihmiset saavat toimia vain omia hyötypäämääriä edistääkseen. Tällainen on tilanne etenkin kaikenlaisissa diktatuuria muistuttavissa valtioissa. Tässä tullaan siihen, että ihminen voi mahdollistaa parhaimmillaan sen, että tiede on universaalista, samalla kun diktatuureissa totuus ja todellisuus sidotaan hallitsijalle kuuluvaan valtaan. Diktatuureissa tai yleensäkin sellaisissa yhteiskunnissa ja yhteisöissä, joissa ei ole esimerkiksi mielipiteen vapautta, on tyypillistä epätieteellisyys. Ihanteellisin kuva ihmisistä, jotka todellisuudessa vain makaavat sohvalla ja katsovat jääkendoa, antaa kuvan kehitystä pyrkimyksenään pitävästä ihmisestä. Tässä kehityksessä ihmiset tulkitsevat yhteiskuntaa uudelleen ja antavat käsitteille aikaan kuuluvat merkitykset, joiden on tarkoitus auttaa heitä siinä, että se yhteiskunta, jossa he elävät voisi aina tunnustaa mielipiteen- ja ajatuksenvapauden periaatteet. Mikä paikka selittämiselle ja ymmärtämiselle parhaimmassa muodossaan on kulttuurille, sisältyy siihen, miten kulttuuri voi muuttua universaalimmaksi, ja tässä sen universaalisuus tulee esiin etenkin ihmisten sisäisten ominaisuuksien ja lahjojen kautta, eikä eksternaalisen pakotusjärjestelmien kautta. Kuitenkin on totta se, mitä Husserl kirjoitti kirjassaan Uudistuminen ja ihmisyys, nimittäin se, että kulttuuri huononee ja vanhenee silloin, kun ihmistieteiden ei anneta toimia omilla säännöillään ja regulaatioillaan vaan se pakotetaan toimimaan luonnontieteiden periaatteiden mukaisesti. Husserl myös piti esimerkiksi uskonnon aseman heikkenemistä ja samalla tapahtuvaa välineellisen järjen aseman voimistumista merkkinä spengleriläisittäin huononevasta ja rappeutuvasta kulttuurista. Mielestäni tiede ei ole ristiriidassa uskonnon kanssa, jos niille tarjotaan mahdollisimman suuri institutionaalinen riippumattomuus ja oma toiminta-ala. Kuitenkin, koska uskonto ja metafysiikka edustavat korkeimmalla institutionaalisella tasolla olevaa järjestelmää, olisi niiden voitava ottaa huomioon muut tasot, koska riippumattomimman ja pyyteettömimmän instituution tulisi myös voida olla suvaitsevaisin näistä instituutioista. Onhan sanottava että esimerkiksi syöminen, joka tapahtuu alimmalla instituutioiden asteella, ei ole pyyteetöntä, koska se vaatii ainakin kaupassa käyntiä, ruuan valmistusta ja sitä että kaupassa on ruokaa. Myös nälkä ei ole samanlainen tarve kuin esimerkiksi henkisyys tai hengellisyys on. Kun on nälkä niin silloin on syötävä jotain syötäväksi kelpaavaa, toisin kuin esimerkiksi henkisen impulssin kohdalla, jolloin sen voi suunnata monenlaiseen tekemiseen tai hengellisyyden kohdalla, jonka voi ohjata monenlaiseen tunnustamiseen. Tässä nousee esiin ironian merkitys, joka toteutuu korkeimmilla tunnustuksen tasoilla. Tunnustushierarkia siis perustuu siihen, että kun on nälkä, ei voi tehdä muuta kuin syödä, mutta uskonnon ja metafysiikan tasolla voi muodostaa vaikka oman uskontokuntansa, siinä mielessä uskonto ei kohdistu nälän tavoin vain ruokaan, vaan se pystyy tarkastelemaan itseään siten, että monenlainen ja moneen eri kohteeseen suuntautuva uskominen on mahdollista. Ihmiset sijoittuvat epätasaisesti näihin tunnustushierarkian instituutioihin siten, että heidän tunnustamisen tapansa voi poiketa suuresti esimerkiksi siten, jos ihminen työskentelee esimerkiksi korkeakulttuurin tai ylläpidon tai huollon hierarkia-asteilla. Tämä on kuitenkin hyvä asia siinä mielessä, että toimimalla voimakkaasti instituutioiden osina, ihmiset saavat tyydytystä toiminnallaan. Tässä epätoivottava asia on kommentaariaatti, joka pyrkii saamaan eri periaatteita tärkeinä pitäviä ihmisiä liekanaruunsa ja ohjailemaan heitä. Kommentaariaatti siis korostaa tässä instituutioiden rakenteessa toisia instituutiotasoja ja alkaa väärentämään tunnustushierarkian luontaista järjestystä. Se korostaa tiettyjä arvoja tärkeinä pitäviä tahoja ja antaa palkintoja haluamastaan ajattelusta ja samalla rankaisee toisella tapaa ajattelevia. Fundamentaalinen pointti tässä on se, että ihmisten tulisi voida antaa toimia ja ajatella eriävien periaatteiden mukaisesti, koska ihmisyys perustuu siihen. Näin ollen selittämisen ja ymmärtämisen kohteiden tulisi olla eriäviä ja poikkeavia, koska ihmisen tulisi varoa sitä, että jonkinlainen holismi alkaisi ohjailla häntä, koska sillä on myöskin paljon tekemistä aiemmin mainitun kommentaariaatin kanssa.