Olen aloittamassa väitöskirjan kirjoittamisen uudesta aiheesta. Aihe koskee soveltavaa filosofiaa, sitä miten filosofiasta voidaan jollan tavalla hyötyä käytännön elämän kannalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki merkitsevä filosofia olisi jollain tavalla hyödyllistä. On varmaa, että soveltaakseen filosofiaa, on myös hallittava se kaikki käsitteellinen ja teoreettinen tietämys, joka sisältyy etenkin teoreettiseen filosofiaan. Kuitenkin siinä päteminen pienelle piirille ei ole mielestäni kovinkaan tärkeää, koska nämä asiat ovat tulleet käsitellyiksi jo aikoja sitten. Nyt aloitan proggikseni siitä, miten Marx aikoinaan kirjoitti Teeseissään Feuerbachista, että tähän mennessä filosofia on keskittynyt vain tulkitsemaan maailmaa, kun tehtävänä on sen muuttaminen. Soveltavassa filosofiassa ja sen periaatteiden etsimisessä on tehtävä erottelu ajattelemisen ja pelkän koordinoinnin välillä. Varsinainen minkäänlainen pyrkimys ajattelemiseen ei riitä, koska siinä tapauksessa mukana olisi sitä ohjaava tahto, joka on pyyteellinen ja omaa etua ajava, ja silloin tällaista ”ajattelua” voidaan kutsua pelkäksi koordinoinniksi, tien etsimiseksi ongelmien keskellä toteuttaen pelkästään liian helppoon tottuneen ihmisen elämänmotiiveja. Singer käsittelee yhdessä kirjassaan oivaltavasti niin sanotun peliteorian ja filosofisen etiikan välistä suhdetta ja hän tuo esiin sen, että kilpailutilanteessakin jonkinlainen ko-operaationaalisuus tuo kaikille onnellisimman lopputuloksen kuin jos muistetaan etenkin John Forbes Nashin sanat siitä, miten peliteoriassa pitää pettää kilpailukumppanit oman tahdon edistämisen takia. Peliteorian mukainen oman hyödyn maksimointi on siis etenkin laskelmoivaa koordinaatiota, joka ei todellakaan ota huomioon yhteistä hyvää tai etiikkaa. Ajattelu on siis yhteisten periaatteiden ja päämäärien toteen tuomista, ja siinä unohdetaan täysin yksityiskohtainen ja yksilökohtainen hyötyminen toisten ihmisten tekemien virheiden perusteella. Ajattelussa pyritään korostamaan sellaisia asioita, jotka ovat hyödyllisiä sekä yksilöiden että yhteisöjen menestymisen kannalta. Ajattelu alkaa aina yleisestä hyödystä, joka voidaan löytää ihmisyhteisöön liitettävien pyrkimysten kautta. Voidaan sanoa esimerkiksi, että jonkinlainen koululaitos, joka tekee oppivista sivistyneitä ja eettisiä on yleisesti tärkeä asia, eikä esimerkiksi se, että jos koulutuksen avulla tavoiteltaisiin vain yksilön omia itsekkäitä pyrkimyksiä elämän sisällä. Sivistyksen käsite tarkoitti sen suomen kieleen tuoneella Reinhold von Beckerillä jonkinlaista priorisoimista tärkeiden ja vähemmän tärkeiden asioiden välillä. Niin on sanottava ajattelustakin, että siinä on olennaista tunnistaa se, mikä on enemmän merkityksellistä ja vähemmän merkityksellistä. Koordinointi on vaarallista senkin takia, koska se ajaa ihmisiä tekemään arvollista harkintaa ja niiden valintaa omien yksilöllisten periaatteiden kautta. Ihminen voi valita tietynlaiset arvot, koska hän ei muuten pystyisi edistämään omaa hyötymistään yhteiskunnan sisällä. Eli yhteiskunnassa, vaikka siinä ei tulekaan pyrkiä siihen, että kaikki omalähtöinen harkinta kielettäisiin, niin on tehtävä ero sen välillä kuka ajaa subjektiivisia ja objektiivisia periaatteita. Objektiivisten eli asiaan pohjautuvien arvojen ja arvostusasenteiden tulisi aina olla arvossa korkeammalla kuin subjektiivisten periaatteiden, jotka monissa tapauksissa perustuvat pelkästään omien ja muiden ihmisten tarpeiden tyydyttämiseen. Tämä väitöskirja on minulle pelkästään ajatuskoe, jota ajatusta voidaan verrata etenkin Ludwig Wittgensteinin Tractatuksessaan kertomaan ajatukseen, jonka mukaan kun ajatuskoetta on käytetty tikapuina korkeammalle paikalle nousemisessa, voi tämä ihminen luopua kokonaan tikapuista, kun on ensin kiivennyt niiden avulla korkeammalle näkymän tasolle. Ontofysiikka kuvaa olemisen fysiikkaa, eli tapaa millä oleminen järjestyy ihmisten havaittavaksi. Ontofysiikan perustavimpia ja vaikuttavia voimia on se, miten yksilö yhteiskunnassa havaitsee arvot ja miten ja minkä takia hän tunnustaa itselleen joitain arvoja. Perustavin idea tässä on se, että yksilön tulee tehdä arvoharkinta etenkin ajattelun periaatteiden eikä koordinoinnin itsekkäiden pyrkimysten kautta. Yhteiskunnassa vallitsee kaksi perustavaa voimaa, joista toinen pyrkii ontokratiaan eli olemisen valtaan, koska se sillä tavalla hyväksyttää tiettyjen tahojen saaman edun korostamisen yhteiskunnassa. Se siis tekee monista ihmisistä perässäjuoksijoita ja hyödyllisiä idiootteja. Ontokratian vastapainona on kaikenlaisille ihmisille samanlaiseen hyötyyn pyrkivä ontoeleuteria, eli olemisen vapauteen. Nämä ovat niitä harvinaisia ihmisiä, jotka pyrkivät kaikessa objektiivisuuteen eli yleisten periaatteiden edistämiseen, ja vapaus ei synny muuten kuin rikkomalla ontokratian pakottavat subjektiiviset välttämättömyydet. Ontokraatit ovat tuomassa omaa pakottavaa valtaansa muille, koska sen johtohahmot saavat silloin toistuvaa ja jakamatonta valtaa. Ontokratian yhteydessä pitää mainita kolme käsitettä: vaikutteellisuus, kommentaariaatti ja merkitysvalta. Vaikutteellisuus tarkoittaa sellaista vaikuttavaa sädettä, jolla tietyt ihmiset saavat joko tiedostettua tai tiedostamatta annettua valtaa ihmisiltä, jotka eivät pysty havaitsemaan yleistä hyvää ja objektiivisuuden toteuttamista yhteiskunnassa ja maailmassa. Kommentaariaatti tarkoittaa sitä väestön ryhmää, joka toimii ontokratian periaatteiden tavalla, ja joka monesti määrittää myös itse ontokratian ja sen jäsenet. Kommentaariaatti perustuu koordinoinnin periaatteisiin, joiden mukaan kaikki pitää alistaa tulkinnan, kommentoinnin ja debatoinnin alaisuuteen. Se siis piirtää marginaalinsa kaikkeen, ja väittää objektiivisuuden ja yleisyyden – yleisten periaatteiden – olevan mahdotonta, ja sen takia on parempaa kun jokainen ihminen vain pyrkii itsekkäästi kokemaansa hyötyyn ja itsekeskeiseen etuun. Merkitysvalta on se asia, joka vallitsee monissa asioissa, ja nykypäivänä merkityksen asetttaminen johonkin tarkoittaa ontokratian ja sen vertailukohdallisten symbolien kautta asetettuna etenkin vallan tavoittelua. Mekitysvalta siis tarkoittaa sitä, kun jonkin asian merkityksestä ja merkitsemisestä tehdään valtatavoitteisten päämäärien alaista. Mielestäni totuudella on oma tasonsa tässäkin ja totuutta voidaan mielestäni kuvata joksikin sellaiseksi, joka tulee ihmisten keskeen ja yhteiskuntaan erityisestä syväsymbolien tasoista, jotka näyttävät asioiden uniikkisuuden ja idiograafisuuden, ja näin ollen näiden syväsymbolien tavoittaminen vaatii objektiivisen yksilön toimintaa ja tunnustamista. Kilpailu ja nautinnon saaminen liittyy siis olennaisella tavalla näihin vertailukohdallisiin symboleihin, ja sen takia ontokratia haluaa etenkin perustaa yhteiskunnan subjektiiviseen kilpailuun ja koordinointiin, jossa tavoitellaan aina vain toisia paremmalta näyttämistä ja etenkin sitä millaisena jokin asia näyttää ja millaiselta se saadaan näyttämään. Olen samaa mieltä kuin esimerkiksi Mircea Eliade siitä, että on ehdottomasti vanhanaikaista käsittää jotkin asiat etenkin pyhiksi ja jotkut asiat etenkin profaaneiksi tai maallisiksi. Kuitenkin on sanottava, että vapaa ja objektiivisuuteen pyrkivä ihminen pystyy tunnistamaan jotkut asiat tärkeämmiksi ja enemmän kunnioitusta ansaitseviksi kuin jotkut muut, ja sen takia ontokratia joka villitsee vain kilpailua, näyttämistä, paremmalta näyttämistä ja subjektiivista etua, johtaa siis ihmisiä harhaan, koska sen merkitysvallan tavoittelu voi näyttää kommentaariaatin ohjaaman vaikutteellisuuden kautta miltä hyvänsä missäkin ilmiössä ja asiassa. Eli perustavin ontofysiikan käsittelemä asia on se, että ontokraatit toimivat manipuloiden ja subjektiivista etua hakien, samalla kun objektiiviseen ajatteluun pyrkivät ihmiset pyrkivät itsenään ja yleisesti etenkin olemisen vapauteen, joka voi näyttää ihmisille sen, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Eli todellakin ihmisten arvot alkavat aina arvotunteista, vaikka ne eivät ole tunteita siinä mielessä, miten se arkipäivän puheessa ymmärretään. Järki ja tunne ovat aina paralleellisia käsitteitä ja niiden merkitykset vaihtelevat siinä missä tilanteessa näitä termejä käytetään. Kuitenkin on niin, että yksilön taito ja kyky tunnistaa arvoja ja niiden merkityksiä, on aina riippuvaista siitä, miten sivistynyt ja kehittynyt tällainen yksilö on. Mielestäni arvojen tunnistamisen tulee aina alkaa yksilöstä, koska vain arvoja kokevan yksilön kautta voidaan saavuttaa sellainen ajattelu, joka pyrkii aina etenkin objektiivisuuteeen. Jos ihminen, joka ei ole vielä tunnistanut arvojaa, ei osaa niitä omistaa ja tunnustaa, on mahdollista että tällainen hyvin suuresti lainausmerkeissä ymmärretty yksilö voi olla ajautumassa vaikutteellisuuden ja merkitysvallan kautta tekemään niin kuin kommentaariaatti ja sen valtaryhmittymä ontokratia haluaa hänen tekevän. Jos ajatellaan, että poliitikon tulisi olla etenkin sellainen ettei se viehäty vallasta ja että hänen tulisi olla vallankäyttäjä eikä vallantäyttäjä, kuten vaikkapa tästä subjektiivisuudesta aiheutuva vallaton nainen tai vallaton poliitkko, niin nykypäivänä harrastetaan aktiivisesti sitä, että arvoista tulisi päättäää jonkin tyttelin antaman virikkeen perusteella turuilla ja toreilla – eikä siis ajattelun ja ajattelevan yksilön kokemien periaatteiden mukaisesti. Ontokratia etsii siis valtaa etenkin pyrkimällä vaikuttamaan ihmisten kokemiin arvoihin, ja lopullisesti vielä vaikuttamaan siihen, millä tavalla yksilöt näkevät merkityksen näissä arvoissa ja arvojen näyttämissä asioissa ja ilmiöissä. Arvot ovat jotain sellaista, joiden tunnistamisen ja oikeanlaisen järjestämisen kautta ihmiset pystyvät huomattavasti paremmin tulemaan tekemisiin toistensa kanssa ja kasvamaan omana itsenäisenä yksilönä. Subjektiiviset ja materiaaliset itsekkyytteen ja itsekkäsiin haluihin perustavat tahtomis- ja suuntautumistavat eivät koskaan pysty toimimaan tavalla, joka näkisi kaikki ajattelevat yksilöt samanarvoisina ja esimerkkeinä siinä, miten arvoja, arvostuksia ja asenteita tulisi maailmassa ja yhteiskunnassa tulkita. Ontokratian ja ontoeleuterian välillä on myös yksi erityinen käsite, joka tarkoittaa olemisen oikeutta, eli voidaan näin murtaen muinaiskreikkaa käyttäen kutsua sitä termillä ontodike. Ontodike tarkoittaa etenkin sitä, millaisiksi kussakin yhteiskunnallisessa tilanteessa voidaan katsoa oikeuksien järjestyvän yhteiskunnassa. On selvää, että yhteiskunnassa tulee jossain tilanteessa olla myös olemisen valtaa, koska vapauttakin on pystyttävä painottamaan vastuulla. Kuitenkin vastuun käsitteen kohdalla tulisi enemmän katsoa ontodikeen kuin ontokratiaan, koska ontokratia tarkoittaa todellisimmassa muodossa etenkin sitä, että siinä toimitaan tiettyjen tahojen manipuloimien arvojen mukaisesti, jossa järjestelmässä siis ihmiset pakotetaan ajattelun sijasta koordinoimaan yhteiskunnassa etenkin sellaisten arvojena kautta, jotka eivät hyödytä ketään muita kuin vain niitä, jotka pyrkivät subjektiivisen ja materiaalisen välttämättömyyden avulla hyötymään toisista ihmisistä ja heidän herkkäuskoisuudestaan. Nykyaikainen media ja siinä päivittäen esiin tuodut asia, voitaisiin sanoa etenkin kehittymättömien ja tyhmien ihmisten tuottama ja ylläpitämä media on valmis luomaan etenkin kehittymättömien ihmisten piiriin sellaisia ajatelmia, jotka saavat yhteiskunnan sisällä valtaa etenkin sen takia, koska suurin osa median piirissä lilluvista ihmisistä ovat sen verran matalalla tasolla henkisessä korkeudessa ja ajattelun periaatteiden ymmärtämisessä. Eli voidaan sanoa, että etenkin syvällisempi filosofian ymmärtäminen voi joskus tuoda ihmisen sellaiseen tilaisuuteen, jossa tämä ihminen ymmärtää sen, että pintapuolisimmat arvojen virikkeet lähipiirissä eivät tarkoita sellaisia toiminnan perusteita, joiden mukaan jonkun olisi vain pakko koordinoida. Koordinoiminen ja ajattelun puute ovat nimenomaisesti sellaisia asioita, jotka aiheuttavat sen, että merkityksettömät asiat saavat ihmisten piirissä suurta merkitysvaltaa ja että merkitykselliset asiat ja etenkin monissa yksilöissä havaitut hyvät puolet jäävät havaitsematta, Eli kadun kulkijan ajatukset ovat etenkin sellaisia, joiden mukaan jokin arvokkaampi asia voidaan tehdä merkityksettömäksi ja samalla korostaa sellaisia itsekkäitä pyyteitä, joissa ei ole mitään merkitystä eikä yleistä tarkoitetta minkäänlaisen yksilön toiminnan tai ajattelun kannalta. On varmaan niin, että ei voida sanoa kaiken pyyteellisen toiminnan olevan turhaa tai jotenkin vähemmän merkityksellistä. Kuitenkin mielestäni on selvää esimerkiksi se, että ihmisten paremman osan tulisi pelkästään lisääntyä tässä maailman tilanteessa. Köyhien ja tyhmien ihmisten ei tulisi harkita missään vaiheessa lisääntymistä. Kun ontokratia vallitsee yhteiskunnassa, niin tietynlaiset nirppanokat, jotka eivät vaivaudu tekemään tai edustamaan mitään likaisempaa, on arvojen tunnustamisesta ja omasta ajattelusta tehty riskialtista. Jos ajatellaan vaikka jotain suomalaisia tai entisiä poliitikkoja, niin kuinka moni näistä menisi esimerkiksi helmikuun alussa aamuyöllä tukkimaan rikkoutunutta paskaputkea. Nämä ihmiset, jotka ovat päässeet pelkän epäolennaisuuden korostamisen kautta näkyviksi, eivät uskalla ottaa minkäänlaista vastuuta olennaisten asioiden suhteen. Yksi asia, josta voi tulla ontokratian väline on jonkinlaisen hepsankeikan käsitys ja luulo omasta ulkoisesta näyttävyydestään, jota voidaan käyttää itsekkään ja itsekeskeisen vallan saavuttamisessa. Suomessa on lopetettu sääty-yhteiskunta jo vuonna 1906, ja nykypäivänä nämä prinsessat, jotka eivät ole lukeneet elämässään yhden yhtä kirjaa kuvittelevat, että he ovat ulkoisen pintansa takia nykypäivän korkeinta aristokratiaa. Eli mielestäni se, jos ihmisten seksuaalisuus tuodaan toistuvasti keskeisimmäksi asiaksi yhteiskunnassa ja katsotaan esimerkiksi, että sillä minkä näköinen joku on, olisi jotain merkitystä sen kannalta, mihin ihminen esimerkiksi politiikassa tai jonkinlaisessa ajattelussa pystyisi pääsevänsä. Filosofian kautta voidaan saada käsitys siitä, mitä ajattelu on ja miten ajattelu poikkeaa pelkästä koordinoimisesta. Koordinoiminan on häpeilemätöntä epäyksilöllisten ja arvokkaita asioita vastustavien kysymysten ja niiden kautta tulevan toiminnan edistämistä. Koordinoinnissa on aina etenkin pyrkimys edistää laskelmoivuutta ja myös toisten ihmisten heikkoutta, samalla kun yksilöön perustuva ajattelu pyrkii yhdenmukaiseen käsitykseen ihmisten yleisismmistä arvoista ja siitä, mihin mahdollisimman korkeaan yksilö voisi pystyä yhteiskunnassa ja maailmassa. Ontokratian, kommentaariaatin, merkitysvallan ja vaikutteellisuuden maailmassa ei ole olemassa minkäänlaista puhdasta ja erottelematonta käsitystä siitä, mikä yksilö on ja mitä se voi olla, vaan siinä ajetaan vain yksityisen hyödyn muistaen aina erilaisten hyötysuuntien asiaa todellisen pakottavan vallan näyttämällä tavalla. Ontokratia nimenomaan ymmärtää vain vallan. Ontokratia muodostaa yhteiskuntaan arvoinstituutioita, joita myös sen niiden ympärille muodostamat tuki-instituutiot suojelevat. Olen joskus käyttänyt termiä tunnustushierarkia kuvaamaan yhteiskunnassa olevaa arvotilannetta, jossa tilanteessa ei ole arvo- ja tuki-instituutioita, vaan pelkkiä instituutioita, jotka muodostuvat järjestykseen sen mukaan, kuinka pyyteettömiä näiden instituutioiden arvot ja periaatteet ovat. Voidaan esimerkiksi sanoa, että ihmisen henkeä pintapuolisimmalla tasolla ylläpitävät tarpeet kuten syöminen, nukkuminen ja lisääntyminen ovat matalimmalla tasolla tunnustushierarkiassa, vaikka esimerkiksi syöminenkin on nykyään saanut esimerkiksi etnisten ravintoloiden kautta suurempaa toiminnan valtaa, jonka kautta sen muodot eivät ole yhtä pyytellisiä kuin aikaisemmin, koska syömisen yhteydessäkin on nykyään paljon valinnanvaltaa. Kuitenkaan tässäkään ei tulisi tarttua kommentaariaatin tuomaan merkitysvaltaan siinä mielessä, että alkaisi toteuttamaan harkinnassaan vertailukohdallisia symboleita, vaan kokemuksen ympäröivän tarjoavista vaihtoehdoista tulisi olla mahdollisimman leveä ja laaja. Tunnustushierarkia siis muistuttaa ihmisiä heidän toimintansa ympäristöistä, joissa ihminen sijaitsee tietyllä hetkellä tietyssä kulttuurin vakuumissa mutta on samanaikaiesti monen eri instituution jäsen. Siinä mielessä yksittäiset instituutiot eivät ala ontokratian mukaisella tavalla toimimaan jossain instituutiossa toisia instituutioita vastaan. Myös arvoinstituutioiden lisäksi tuki-instituutiotkin ovat ontokratiasta ja ihmisten epävapaudesta johtuva asia, koska arvojen ei tulisi pyyyteettöminä olla mitenkään puolustamisen tarpeessa missään mielessä. Tämä toteutuu monessa mielessä etenkin kommunistisissa ja sosialistissa yhteiskunnuissa kuten myös sellaisissa yhteiskunnisssa, jotka korostavat liikaa uskontoa ja yksiselitteistä oppia. Voidaan siis huomata se, että jos ihmiset hakevat yhteiskunnassa vain koordinaation periaatteita, jossa valitaan oikeiden arvojen, periaatteiden ja ajatusten sijaan vain vähemmän huonot arvot, periaatteet ja ajatukset, on silloin mahdollista, että onokratian korostama kevytmielisyys tulee vallitsevaksi tällaisessa yhteiskunnassa ja maailamssa. Koordinoinnissa toimitaan todellakin täysin sosiaalisiin tieteisiin sovellettavan peliteorian näyttämien periaatteiden mukaisella tavalla. Filosofian ja soveltavan filosofian avulla voidaan löytää maailmasta olennaisia asioita ja periaatteita, jotka voidaan katsoa olennaisiksi niiden yhteisen arvon näyttämällä tavalla. Ontokratia etsii aina mahdollisuuksia siihen, että yhteiskunnan sisäisiltä yksilöiltä voidaan viedä niiden oikeuksiin kuuluvaa valtaa pelkästään sen takia, koska vähiten yhteiuskunnan kärkipaikoille soveltuvat ihmiset saavat kokonaisina jonkinlaista omaan minuuteensa tai vaikkapa naiseuteensa liittyvää heidän mukaansa oikein perusteisiin perustuvaa valtaa. On ihmisten tehtävänä se, että he tunnistavat sen, millaisilla asioilla on merkitystä ja oikeutta ja minkälaiset asiat voidaan jättää helpommin merkityksetttömämpien asioiden ja periaatteiden tasolle. Sivistyksen tehtäväksi tulisi käsittää se, että tehdään ero merkityksellisempien ja merkityksettömien asioiden välille. Pitäisi käydä syvällisemmin läpi sitä, miten ihmiset käsittävät merkityksen ja arvon käsitteet. Olen siinä mielessä joskus kirjoittanut siitä, että voitaisiin ajatella, vaikka joku on sanonut minulle tämän proggiksen muistuttavan suurestikin Viktor Franklin logoterapiaa, jonkinlaista Zweckmässigkeit-terapiaa, jonka pyrkimyksenä olisi tarkastella ihmistä ja erillistä ihmisyksilöä etenkin jonkinlaisten päämäärien kautta rakentuvana olevaisena. Ihmisille tulisi siis asioihin tottumisen sijasta pyrkiä muuttamaan asioita ja näiden erillisten päämäärien kautta saamaan käsitystä siitä, millaisia ratkaisuja heidän tulisi elämässään tehdä etenkin suhteessa omiin arvoihinsa. Olisi terapian keinoin näytettävä ihmisille, miten he voisivat saavuttaa asioita, eikä vain tottua terapiassa sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole samassa suhteessa ja arvossa olleet ainakaan kehittämässä minuuttaan niin korkealle kuin jotkut toiset ihmiset. Valinta, päämäärä ja tarkoitus ovat niitä asioita, joiden kautta ihmistä tulisi tutkia terapiankin alaisena. Uusi syvällisyys on sellainen terminologia, jokai minä kutsun sitä järjestelmää, kun ollaan saatu ontofysiikan kautta selväksi se, millainen todellisuus erilaisten arvoryhmittymien ja arvopäämäärien kautta maailmassa ja jokaisessa yhteiskunnassa vallitsee. Uusi syvällisyys ajaa itsenäistä ajattelua, arvojen ja arvopäämäärien edistämistä. Sen takia kouluissakin tulisi opettaa arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä heti matalemmilta luokka-asteilta alkaen. Kun minä tapaan uuden ihmisen, kysyn ensimmäisenä sitä, millaisia arvoja tämä ihminen arvostaa ja pitää tärkeinä.
