Tämänkestoista ajattelua

 En ole saanut viime aikoina tehtyä juuri mitään. Herääminen on mennyt miltei joka päivä viime aikoina iltapäivään. En tiedä, voi johtua varmaan masennuksesta. Ja tähän liittyen minkään aikaiseksi saaminen ei ole juurikaan onnistunut. Ylös kirjattuja projekteja riittää, varmaan lähiaikoina tärkein olisi väitöskirjan tutkimussuunnitelma. Yritän siinä määritellä filosofian uudestaan sillä tavalla mistä voisi olla hyötyä käytännön elämässä ja etenkin poliittisessa osallistumisessa. Siinä mielessä jatkan mielestäni liian huonon arvosanan saanutta graduani, jossa yritin määritellä kömpelösti lähinnä muiden filosofien kautta osallistuvaa filosofiaa. Politiikka ja sen yhteydessä vapauden korostaminen ovat kuuluneet kirjoitusteni aiheisiin jo varhaisesta alkaen. Eduskuntaan haluaisin, mutta jos se ei onnistu, niin uskon voivani kehittää itselleni tärkeämpiä ja sitä enemmän kiinnostavia juttuja. Pääasia on vain se, että tajuaa olla aktiivinen ja määritellä itselleen asiat, joista haluaa todella olla kiinnostunut. Olen miettinyt syrjäytymistä ja sen yhteydessä myös omaa syrjäytymistäni. Kansanedustajana ja kansanedustajaehdokkaana haluaisin olla edistämässä etenkin mielenterveyskuntoutujien etua ja heidän – meidän – asioita. Tulisin tekemään aloitteita sen suhteen, että Suomeenkin tulisi perustaa mielenterveysasioita hoitava ministerin paikka, ja sen jälkeen koettelisin tämän tittelin haltijan ajattelukykyä. On selvää, että mielenterveysasiat jos mitkä ovat asioita, jotka aiheuttavat syrjäytymistä. Etenkin koska Suomessa vielä syyllistetään helposti näitä ihmisiä omista ongelmistaan. Sanotaan, ettet pärjää, koska olet niin huono ihminen mielenterveysongelmiesi takia. Terapiaan pääsemistä tulisi ehdottomasti helpottaa, ja lääkkeiden saantia tulisi turvata suuremmilla valtion panostuksilla lääkkeisiin, joita saadaan Kelan rahoittamisen kautta. Minä olen syrjäytynyt monen syyn takia. Etenkin sen, että lähipiirini ihmiset toistavat joko tiedostetusti tai tiedostamatta minulle mantraa siitä, etten ole mihinkään tarpeeksi hyvä. Etenkin mummoni toistelee koko ajan töiden saannin yhteydessä: ”Eehän kaekki sua tänä päevänä töetä”. Lisäksi minulla on ollut kuudentoista vuoden ajan, siitä lähtien kun olin tahdonvastaisessa hoidossa ensimmäistä kertaa, tämä rajoittava sosiaaliämmän peikko niskassani. Siihen olen kuitenkin toiveikkaana saamassa lähiaikoina muutosta. En kuitenkaan ole ollut suljetulla osastolla kolmeentoista vuoteen. Olen siis tekemässä väitöskirjaa siitä, miten filosofialla voisi olla käytännöllistä merkitystä, ja miten sitä voitaisiin käyttää siinä mielessä, missä Platon ja Aristoteles määrittivät sen koko poliittisen ajattelun ja toiminnan pohjaksi. Eli haluan tutkia sitä, mitkä olisivat parhaimpia filosofisia periaatteita filosofian ja politiikan yhdistämiseksi. Tässä on esillä, vaikka kirjallisuutta aiheesta ei vielä ole paljoakaan, niin sanottu luovan osallistumisen käsite, jota ovat kehitelleet etenkin Michele Micheletti Tukholmasta ja John McFarland Chicagosta. Esimerkkejä on kuitenkin paljon kyseisen käsitteen täydellistämiseksi. John Deweyn kirja Filosofian uudistaminen on ollut merkittävä virikkeiden antaja. Olen miettinyt myös hakea johonkin maisteritason opintokokonaisuuteen, jossa vaihtoehtoja riittää, vaikka esimerkiksi Helsinkiin täytyy aiheesta päättää jo huomiseen mennessä. Aion kuitenkin todennäköisesti hakea myös Aalto-yliopiston käsikirjoittajakouluun. Filosofian väitöskirjassa haluan myös käyttää itse käsitteellistämiäni käsitteitä kaikenlaisen käytännön ja poliittisen osallistumisen ajattelun pohjalle. Se lähtee ontofysiikasta, jota käsittelen kulttuurin yhteydessä uutena syvällisyytenä etenkin poliittisen ja luovan osallistumisen mielessä. Se käsittelee sitä, miten ontokratia pyrkii aina kommentaariaatin vaikutteellistamisen kautta tunkemaan ihmisille haitallisia arvoja ja arvostuksen kohteita yhteiskunnan tavanomaisen toiminnan sisällä. Siinä mielessä tämä ajattelu perustaa itsensä jossain mielessä vallankumouksellisuuteen, vaikka tämä vallankumous ei todellakaan ole mitään roskaväen parempiaan kohtaan tuntemaa kateutta ja huonommuudentunnetta. Tämä vallankumous on etenkin uuden syvällisyyden tuomista entisen mataluuden ja ihmisten älykkyyden loukkaamisen tilalle. Ja jos joku tai jotkut saisivat kokea syrjäyttämisensä olisi se etenkin tämä nykyinen suomalainen muoti-ikoni ja sen takia ”(entinen) Suomen pääministeri”. Minä en missään nimessä haluaisi kuluttaa aikaani täällä vääntääkseni jotain ”debatteja” muutaman kymmnenen ihmisen kanssa siitä, miten esimerkiksi vaikka värit tunnistetaan tai että onko metafysiikka olennainen asia ihmisten ajattelun tunnistamisessa. Ontofysiikka on siis etenkin olemisen fysiikan tunnistamista ja sen piirteiden erottelemista. Miten ihmiset ovat niissä yhteyksissä, joissa tämän asian tunnistaminen on olennaista ja tärkeää. Olemisen fysiikka tulee esiin etenkin politiikassa, koska poliittisella todellisuudella säädellään yhteiskunnallista todellisuutta, jonka yhteydessä voidaa esittää paljon enemmän totuuskannanottoja, koska totuuden pohtiminen on perenniaalisen filosofian ongelmia, joka ei koskaan pääse parhaimpaan muotoonsa, koska näitä asioita pohditaan niin pienessä piirissä ja näitä asioita käsitteleviä kirjoja eivät lue kuin vain mitätön marginaalinen osa kaikista ihmisistä. Ontokratiaan kuuluvat etenkin sellaiset yhteiskunnan ja politiikan todellisuudessa toimivat ihmiset, jotka haluavat tai tyhmyytensä takia antavat asioiden tapahtua liian helpolla, halveksien samalla sellaisia ihmisiä, jotka voivat ymmärtää nämä asiat syvällisemmällä tavalla. Vaikka se voisi vaikuttaa kuinka jenkkimäiseltä hyvänsä, niin mielestäni kaikessa ajattelussa pohjana on oltava vapaus, koska se on alkukohta kaikelle ajattelulle ja kaikelle osallistuvalle toiminnalle. Näissä yhteyksissä ei siis ole ontokratian väittämällä tavalla mitään välttämättömyyksiä, vaan poliittisen toiminnankin on alettava siitä päättäväisyydestä, jonka mukaan vapaa ihminen päättää käyttää vapauttaan yhteisten tärkeiden asioiden edistämiseksi ja tuon mahdollisuuden takaamiseksi myös myöhemmin. Mielestäni siinä ei voida käyttää sellaisia käsitteitä, jotka vain oletetaan sisältävän jotain sellaista samanlaista, jonka muka kaikki ihmiset käsittäisivät. Poliittisen toiminnan motiivin takaamiseksi kaikilla tulisi olla omat käsitteelliset välineet oman poliittisen ajattelun takaamiseksi, jotka samoin kuten Wittgenstein on kirjoittanut, ovat sellaisia välineitä, jotka asioiden käsittämisen jälkeen ja sen jälkeen kun ihminen on näitä käsitetikapuita apuna käyttäen kiivennyt korkeammalle paikalle, voi heittää ne perässään alas. Mielestäni ilman omia käsitteitä ei voida luoda omalaatuista poliittista maailmankuvaa ja maailmankuvallista horisonttia. Jos ajatellaan vain vallan luomien ja ylläpitämien valmiiden käsitteiden kautta, ei silloin synny minkäänlaista uutta politiikkaa. Minä en siis omilla käsitteilläni pyri yleistävään käsitykseen siitä miten politiikka ja sen pohjalla oleva filosofia tulisi käsittää, vaan tämä on yksi mahdollinen tapa käsittää filosofian ja politiikan välinen yhteys. Loppujen lopuksi mielestäni kaikki filosofiankin käsitteet, ainakin käytännöllisen filosofian mielessä, ovat vain nominalistisia, eli niitä ei voida myöhemmin yleistää ainakaan kovin vakavan filosofisen ajattelun mielessä, koska toisten käsitteillä päteminen on kommentaariaatin tulkintaa ja kommentointa, joka ei johdu muusta kuin primitiivisessä yhteiskunnassa vaikuttavista valtasuhteista, jotka voivat saada osansa siitä, kun on hyvä takalisto ja semiulkonäkö, vaikka en ole huomannut tälläkään naikkosella minkäänlaisia omia käsitteitä, eikä hänelle todennäköisesti ole myöskään minkäänlaisia omia eikä ainakaan omaperäisiä ajatustottumuksia. Väitöskirjani toteuttaa sen ajatuksen, jonka mukaan kaikkien on itse muodostettava oma filosofiaa ja politiikkaa yhdistävä ajattelunsa, samalla kun teoreettista filosofiaa leimaavat sen sisäiset pienet edistysaskeleet, ja teoreeettinen filosofia ei todellakaan etene paljoakaan yhden ihmiselämän aikana. Mutta tyhmimpiä ovat nämä henkisesti feminiiniset ihmiset, jotka toistavat itseään edeltäneiden ihmisten ajattelua ja monesti sen takia, koska he tunnistavat sen, ettei heistä ole oman ajattelun luomiseksi, ja sen takia he ajattelevat pienessä piirissä sitä, miten värit erotetaan tai että mikä on valon oikea muoto ja miten ihmisen pieru ilmenee käytännössä. Tämä on siis yksi yritys käsittää se, mitkä ovat ajattelun periaatteita, ja miten nämä asiat todistuvat filosofiassa ja poliittisessa osallistumisessa. Tässä siis tuomitaan etenkin ontokratia ja vaikutteellisuus, koska ne saavat ihmiset alkamaan matkimaan toisten ihmisten filosofian piiriin tuomia käsitteitä ja pätemään niillä pienen piirin keskustelujen sisällä. Siinä mielessä filosofinen ja poliittinen ajattelu alkaa aina jossain mielessä ajattelijasta, vaikka erillisinä järjestelminä näitä maailmankatsomuksia ja niiden mukaan järjestyneitä ajatuksia ja käsitteitä voidaan vertailla toisiinsa. Kuitenkin pohjana on se, miten filosofi määrittää omat ajatuksensa ja käsitteensä, jos voidaan katsoa pohjaavimpana periaatteina olevan etenkin yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän järjestäminen. Siinä mielessä vain ontokratia alkaa muodostamaan maailmankatsomuksia toisten ihmisten luomien käsitteiden mukaan ajatellen, vaikka eivät he todellakaan käsitä ja saavuta toisten ihmisten käsitteiden intensiota ja ekstensiota, koska käsitteiden luominen ja ymmärtäminen liittyy etenkin kunkin yksilön vapaaseen ja yksilölliseen ajatteluun ja maailman järjestämiseen käsitteiden välityksellä. Ontokratia on olemisen valtaa, ja olemisen valta on aina etenkin entisen toistajilla, niillä, jotka haluavat täytettä ihmisten ärsykereagoinnin takaajiksi, ja mitä parempaa jos tämä ärsykereagointi tehdään mahdollisimman helpolla ja yksinkertaisella tavalla – vaikka entisen Suomen pääministerin semiulkonäöllä ja muoti-ikonin asemalla. Filosofia on vapaata, ja sen takia kaikilla filosofian harrastajilla tulisi olla mahdollisuus luoda vapaata filosofiaa, ilman että katsotaan vain sitä, miten he toistavat toisten ihmisten, ontokratian, esiin tuomia käsitteitä ja tapoja käsittää asiat. Vaikka sitten niin, että jos ne annetaan Venla-gaalan punaisella matolla. Asioita ei tulisi todellakaan sekoittaa tällaisella tavalla, ja on naurettavaa että vaikka sitten Suomen entinen pääministeri kertoo omia viisaita ajatuksiaan viihdetähtien joukossa, ollen tietysti samalla kuin yksi heistä. Groupiet ja pääministerit ovat asioita eri kategorioissa. On siinä mielessä huvittavaa, että sain pari vuotta sitten yhteydneoton eräältä mainitun ryhmän edustajalta – voidaanko kokea suurempaa maailmoiden eroa? Jos yrittää olla perustavampi ja syvällisempi on tietysti nykyään suomalaisen politiikankin piirisssä kovin harvinainen ja harvoin kohdattu asia. Tällaisia ajatuksia voidaan tavallisesti nykyfilosofiassakin kutsua joko soveltavaksi filosofiaksi tai käytännölliseksi filosofiaksi, mutta mielestäni sitä voidaan paremminkin kutsua termillä ajattelu, koska on selvää, että minkä hyvänsä vakavasti otettavan käsitteisiin perustuvan näkemyksen on perustuttava omiin käsitteisiin, ja omista käsitteistä nouseva filosofia on todellista ajattelua. Siinä mielessä nykypäivänä väheksytään ajattelun käsitettä, koska sanotaan ajatteluksi vaikka sitä, kun mietitään autoa tai polkupyörää ajaessa kumpaan suuntaan tulee risteyksestä kääntyä. Se on mielestäni pikemminkin vain jonkinlaista koordinaatiota, ja voidaan varmasti sanoa, että ajattelun sijaan toisten käsittteillä päteminen on etenkin koordinaatiota eikä ajattelua. On tosi asia, että aivan perustavimpia käsitteitä lukuunottamatta jokainen ihminen näkee toisten ihmisten luomat käsitteet eri tavalla. Voidaan sanoa, että ajattelun pohjalle voidaan käsittää sellaisia käsitteitä kuten esimerkiksi todellisuus, järjestelmä, arvo ja totuus, mutta ne ovat niin syvällä ihmisten ajatuksissa, ettei ilman niitä pystytä kovin helposti käsittämään minkäänlaista projektia minkä taustalla on omaperäisyyteen ja itsenäisyyteen pyrkiminen. Tämän väitöskirjan aihe on ajattelun periaatteet sen takia, koska nämä periaatteet ovat periaatteita etenkin oman riippumattoman käsitykseni ja maailman hahmottamisen tavan takia, eikä sen takia, että haluaisin myöhemmin tulevien ihmisten käyttävän näitä käsitteitä minun jälkeeni. Wittgensteinin mainittu esimerkki siitä, miten konseptuaalisiiin järjestelmiin tulee suhtautua ja miten niitä tulisi käyttää käy hyvin ilmaisemaan omaa näkemystäni samasta asiasta. Eli oli tarkoitus kirjoittaa myös syrjäytymisestä, vaikka katson ajattelullani olevani aika voimakkaasti maailmassa. Minusta syrjäytymisen näkee varmaan hampaiden kunnosta, alkoholiriippuvuudesta, ylipainosta, katkerista ja kyynisistä ajatuksista, vetäytymisestä pois ihmiskontakteista ja ihmisten käsittämisestä etenkin kielteisten asioiden kautta. Näihin ei paljoa ole minkäänlaista mahdollisuutta puuttua, koska koen itseni myös niin epämiellyttävänä, etten voi kutsua kovinkaan helpolla vaatimuksiini sopivan naisen minusta kiinnostuvan. Tämä kehitys on alkanut maisteriksi valmistumisen jälkeen ja monessa mielessä jo ennen sitä. Kylmät ja syrjivät vanhemmat, muut sukulaiset, kaverien ja oikeanlaisten kontaktien vähyys ja vetäytyminen pois entistä enemmän ihmisten keskuudesta. Vain ajattelu ja omien ajatuksien kehittäminen ovat pitäneet minut kiinni elämässä. Jonkinlainen omatunto ja pyrkimys asioiden käsittämiseen ja tämän käsityskyvyn edistäminen myös yleisessä mielessä ovat kuitenkin näistä aiemmist asioista huolimatta itseeni kuuluvia piirteitä, joiden kauttta voisin myös pystyä pääsemään eteenpäin näistä myös huonoista asioista. Olen ollut itseni seurassa viihtyvä ja syrjäänvetäytyvä aina, vaikka voin varmasti sanoa lahjojen itsenäisten ajatusten ilmaisuun tulleen suuressa määrin sitä kautta. Minulla on voimakkaita arvoja ja asioita, joita pidän oikeina ja korostamisen arvoisina. Sen takia, kun en ole lilluttanut aivojani valtavirta-ajattelussa, olen saanut säilytettyä jonkinlaisen yhtenäisyyden ja yhdisteisyyden ajattelussa ja omien arvojen esiintuomisessa. Tästä on kiitettävä etenkin Uutis-Jousen pitkäaikaista päätoimittajaa Seppo Timosta, joka otti minut jo teini-ikäisenä kirjoittamaan lehteensä. Sitä kautta alkoi tapani ottaa kantaa ja jossain mielessä myös jo itsenäisen ajattelun muodostaminen, jos voidaan katsoa että lukiolaisjullikka pystyy sellaista yleensäkään muodostamaan. Minulla kuitenkin oli jo omia hataria käsitteitä ennen Uutis-Jouseen kirjoittajaksi alkamista. Katsoin siis jo silloin tarpeelliseksi sen, että ajattelua varten on kehitettävä omia käsitteitä, koska toisten ihmisten käsitteiden käyttäminen ei ole totuudenmukaista eikä omaperäistä. Olen tietoinen siitä, että suurin osa eduskunnassa olevista ovat ontokratian hallitsijoita ja samanaikaisesti sen uhreja, ja sen takia minun tulisi taistella olemisen vapauden puolesta olemisen valtaa, ontokratiaa, vastaan. Olemisen vapaus on etenkin sitä, että katsotaan omassa toiminnassa ja ajattelun ja olemisen toiminnassa olevan jotain sellaista, jonka avulla voidaan kyseenalaistaa kaikki muunlainen ajattelu. Konsensus ja ideologinen nautinto johtavat ontokratian kautta vain siihen, ettei kukaan ymmärrä yleisyyksistä mitään ja noiden yleisyyksien annetaan ja halutaan tuomitsevan ja estävän kaikenlaisen omaperäisyyden ja itsestälähtöisyyden toteutumisen. Ontokratia tuottaa etenkin ideologista nautintoa niissä tilaisuuksissa sen mukaan, kuka hyötyy ja kuka hyötyy vähemmän ontokratia yhdenmukaistamista huuhaakäsitteistä ja -käsityksistä. Olen tyytyväinen siihen, että olen jo tähän mennessä kirjoittanut useita satoja lehtijuttuja, vaikka viimeaikaiset paikallishistoriajutut ja kartanoihin ja aatelisiin liittyvät kirjoitukset eivät suoranaisesti ole sellaisia juttuja, joissa voisi hyödyntää omaa vapaata ajatteluaan ja painavimpia arvostuksiaan. Niitä olen viime aikoina kirjoittanut lähinnä sen takia, koska niistä on saanut rahaa, jota ei aina samalla tavalla tietyistä lehdistä saa, vaikka kirjoittaisi sitten painavimpia maailmankatsomuksellisia arvostuksiaan ja aidolla tavalla valitsemiaan ajatuksia ja jopa käsitteitä. Tähän itsenäisen käsitteellisen ajattelun halveksumiseen ja väheksymiseen kuuluu sekin, että jonkun itsenäisiä käsitteitä ei oteta vakavasti vaan ne nähdään mikä hyvänsä-käsitteinä, jotka vertaantuvat välittömästi kaikkien niiden muiden filosofien, jotka ovat tätä maailmaa asuttaneet, ajatuselämänsä aikana luomiin käsitteisiin, ja jos tällainen käsitteiden luoja ei ole 90-vuotias emeritusprofessori, on hänen käsitteensä välittömästi vähemmän vakavasti otettavia kuin ne. Kaikki itsenäisesti ja omaperäisesti rakennetut käsitteelliset järjestelmät ovat tärkeitä, mutta niiden käsittäminen vaatii pohjakseen sen, että luovutaan siitä mahdollisuudesta, että jonkun norsunluutornin professorin luomat käsitteet olisivat muka jotenkin ”realistisempia”, kuin kenen hyvänsä filosofisesti lukeneen ja sivistyneen ihmisen käsitteet ja ajattelu. On selvää, että ei kadun mies todennäköisesti osaa luoda kovinkaan omaperäistä ja tieteellisesti ja ajatuksellisesti luovaa käsitteistöä filosofian merkityksen käsittämiseen, siinä mielessä on tärkeää, että perehdytään ainakin antiikin filosofiaan, vaikka mielestäni voidaan sanoa, että Sokrateksen, Platonin ja Aristoteleen ajattelun jälkeen omaperäisyyden tavoittamiseksi ei tarvittaisi edes muiden modernien filosofien käsityksiin ja käsitteisiin perehtymistä. Siinä mielessä olen itse johtanut itseäni harhaan lukemalla etenkin Schopenhaueria, Nietzscheä ja Sartrea. Siinä mielessä voidaan sanoa, ettei perustavin hyödyllisiä käsitteitä koskeva ajattelu ole paljoa edennyt runsaassa parissa tuhannessa vuodessa. Kaikki perustavimmat ja minkä hyvänsä järjestelmän pohjaksi soveltuvat käsitteet on luotu jo aikoja sitten, vaikka nykypäivänä pystytäänkin filosofian kohteena hyväksikäyttämään esimerkiksi aivotutkimuksen selvittämiä asioita. Sanoin jo alkuun sen, kun joku kysyi minulta sitä minkä takia valitsin itselleni yliopistolliseksi pääaineeksi filosofian, että valitsin sen sen takia, koska filosofia on vapaata, ja olen aina kokenut filosofian vapaaksi ja sen perustavimmaksi asiaksi vapauden käsitteen. Siinä mielessä jo filosofian kandini, joka käsitteli vapautta ja sen rajoitteita Michel Foucault'n filosofiassa, valmisteli itseäni poliittisen osallistumisen aiheeksi ottamista gradua varten. Eli ensin on oltava vapaa ja sen jälkeen voi olla valmis poliittiseen ja luovaan osallistumiseen filosofisin välinein varustettuna. Katselin äsken elokuvaa Good Will Hunting, joka käsittelee nuorta työväenluokkaistaustaista ja hanttihommia tehnyttä nuorta matemaattista neroa Will Huntingia. Olen aina valitellut sitä, etten itse ole ollut matematiikasta kiinnostunut, sillä omat lahjani painottuvat sen sijasta etenkin kielelliseen käsittämiseen. Kuitenkin on sanottava, että menestyin ala-asteella matematiikassa ja silloin kaikki matematiikan numeroni olivat kymppejä, mutta sitten yläasteella ja lukiossa tapahtui jonkinlainen vieraantuminen siitä. On sanottava, että yläasteeni matematiikan opettaja oli autisti, joka ei osannut opettaa, ja siinä mielessä noihin aikoihin minuun isketty autistisen leima alkoi minussa vaikuttaa siihen, miten pystyin ottamaan vastaan opettajien kommunikaatiota. En viitsinyt nähdä vaivaa ja olin laiska. Sen vuoksi en viitsinyt kiinnittää huomiota sellaisiin aineisiin ja asioihin, jotka eivät kiinnostaneet minua suoraan ja automaattisesti. Olen kuitenkin onnellinen että lukion lopussa valitsin yliopistolliseksi pääaineekseni filosofian, koska en usko että olisin ollut onnellinen, jos olisin teini-iästä alkaen kirjoittanut vain esimerkiksi näitä paikallishistoriajuttuja. Minulla on siinä mielessä ollut aina luottamus sen suhteen, että jokaisella oikein kiinnostuksensa ja asiansa valinneella ihmisellä on merkitystä. Muistan esimerkiksi sen, että kun kerroin kerran terapeutilleni että haluaisin sanoittaa lauluja, niin hän sanoi minulle, että areena on tuolla ja avoinna kaikille. Sen kautta käsitin sen, että oman itseilmaisun ja maailmankatsomuksen kehittämisellä ja käsittämisellä kuka hyvänsä voi pääastä esiin ja näkyville näiden asioiden kautta.

Tämänhetkistä ajattelua

Olen taaskin kyllästymässä tämän maan pieniin piireihin. Jossain Pariisissa, Lontoossa ja New Yorkissa kaikki eivät ole samojen joukkotiedostusvälineiden tavoitettavissa, eivätkä kaikki ihmiset suinkaan halua edes seurata samoja tiedon välittimiä. Suomessa tiedostuvälineet ja ihmisten kiinnostus on edelleenkin agraarisen yhteiskunnan tasolla. Minä en ole koskaan halunnut kiinnittää itseeni turhaa huomiota niin kielteisten kuin myönteistenkään piirteiden kautta. Aion kuitenkin lähteä eduskuntavaaleihin joko Kokoomuksen tai Vihreiden listalla. Olen jossain mielessä ollut kiinnostunut politiikasta ja yhteisten asioiden hoitamisesta jo yläkoulusta alkaen. Politiikka tarkoittaa minulle etenkin selkeinten ja erotettavimpien arvojen toteuttamista käytäntöön. Ja siinä mielessä, vaikka esimerkiksi kansanedustaja on äänestäjiensä palvelija, on poliitikon roolin oltava se, että hän pystyy johtamaan arvot niiden pohjalla oleviin syväsymboleihin asti. Vertailukohdalliset symbolit ovat kilpailun ja näkymisen välineitä ja näin ollen silkkaa paskaa. Ihmiset hakevat vertailukohdallisia symboleita, joilla ei ole mitään tekemistä arvojen tai ajatusten kanssa, koska ne toimivat valtavirran elintasokulttuurissa jonkinlaisina puskureina, joiden avulla saadaan itselle pintapuolista arvostusta ja vapautta, ja on valitettavaa, että suurin osa ihmisistä tavoittelee etenkin vertailukohdalllisia symboleita. Vertailukohdalliset symbolit perustuvat näkymiseen ja pintapuolisen ontokratian myöntämän pseudovapauden tavoittelemiseen. Voidaan siis sanoa, että ihmiset pystyvät nykypäivänä ostamaan itselleen prostituoitua vapautta haalimalla vertailukohdallisia symboleita. Tämä tapahtuu pelkästään vertailun tasolla, jossa aina paremmalta näyttävä vie näiden ihmisten mielestä heiltä vallan, ja toki tällainen ihminen matelee parempansa edessä ja antaa tälle itseään suurempia vapauksia. Vertailukohdallinen symboli on esimerkiksi vaikka palkan suuruus tai auton uutuus. Tämä oravanpyörä jatkuu koko ajan, ja tavallisesti tällaisten mukaan toimivat ihmiset eivät voi koskaan olla itseensä riiittävän tyytyväisiä. Vertailukohdallisuus määrittelee sen vallassa oleville sen paskakasan järjestyksen, jonka mukaan he toimivat. Syväsymboli on syvää sen takia, koska pintapuolisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa on hyvin vähän mahdollisuuksia saavuttaa sellaista ajattelun tasoa, että symbolisuuteen voitaisiin päästä ilman oman hyvän pyrettä. Vertailukohdalliset symbolit siis ovat etenkin subjektiivisen hyvän etsimistä ja sillä pätemistä. Syväsymboli kertoo pelkästään totuudesta ja riittävän hyvistä arvoista, ja poliitikon tehtävä ideaalisimmassa muodossa on tavoittaa sellaisia tavoitteita ja päämääriä, jotka ylittävät subjektiivisen hyvän tason. Siinä mielessä esimerkiksi se, jos kansanedustaja keskustelee köyhän ihmisen kanssa, joka haluaa ilman vastinetta itselleen korkeampaa elintasoa, tulisi muistaa se, että subjektiiviset säälin tunteet eivät kuulu politiikkaan. Kaikessa on pyrittävä yleisyyteen ja siihen, että kaikille ihmisille voidaan kokonaisvaltaisesti olla oikeudenmukaisia. Mielestäni raha on varsin banaali ja nykyisessä muodossaan väärin määritelty hyödyn aihe. Sitä pitäisi ensinnäkin käsitellä sen käyttöarvon eikä määrän kautta. Köyhän ihmisen vähästään antama lahjoitus, joka voidaan niin ollen huomata suureksi, pitäisi aina pitää arvokkaampana kuin sitä, jos miljardööri antaa miljoonia. On siis tärkeää käsitellä symbolin käsitettä ja miten sitä voidaan käsitellä etenkin yhteiskunnan ja kulttuurien yhteydessä. Yhteisen hyvän ja puolueettoman tavan käsittää yhteiskunnallisia kysymyksiä täytyy aina puoltaa syväsymboleita, koska niiden tapauksessa pintapuoliset mututuntumakäsitykset a la Sanna Marin, ovat jääneet taakse ja politiikkaa voidaan käsitellä sitä kautta, mikä antaa sille merkityksen yhteisen hyvän tavoittamisena. Symboli on tavallisesti toissijainen määre siitä mitä jokin asia tarkoittaa. On varmaan monen mielestä selvä, ettei filosofia tavallisesti ilmene kadunkulkijan ajattelussa kovinkaan usein. Näin ollen myös arvot, jotka löydetään symbolien kautta ovat syvällisempiä symboleita, ja tämän järjestyksen ei voida aina havaita tulleen toteutetuksi edes vaikka teoreettisen fysiikan tai teoreettisen filosofian opiskelijoiden keskuudessa. Monesti nykyisessä kulttuurissa on niin, että elämä limitetään sille alueelle, missä on aiemmin vallinnut totuus. Kun elämä tuodaan totuuden tielle, banalisoituvat ja tavanomaistuvat silloin käsitykset elämästä ja kulttuurista. Silloin kun minä näytin ulkoisesti erilaiselta kuin nykyään, en koskaan kuvitellut, että minulla olisi ollut minkäänlaista poikkeavaa valtaa. Mutta tähänkin asiaan liittyvä huomio on monessa mielessä subjektiivista sillä subjektiivisuuden tasolla, että se koskettaa kaikkien pintapuolisia huomion tekemisen kohteita. Olen jossain mielessä kasvatuksen ja veren kautta saanut ajatteluuni piirteitä, jotka jotkut voivat tulkita naisvastaisiksi. Niiin ei kuitenkaan ole, vaan olen aina pelkästään inhonnut heikkoja naisia, jotka eivät voi tulla toimeen ilman miehen ajatteluun ja toimintaan tuomaa placebovallan tunnetta. Nämä ovat aina riippuvaisia omista pienten perusteiden kautta muotoutuneista viiteryhmistään, eivätkä he tosiaankaan osaa ajatella itsenäisesti ja itselähtöisesti. Heikot naiset ovat perseestä, muut ovat monesti täysin kunnollisia. On mainittava pieni ja yllättävä kokemuksen tunne vahvasta naisesta: olin päälle parikymppisenä Jyväskylän yliopiston hammashuollossa, koska minulta piti poistaa pari hammasta hammastulehduksen takia. Siellä oli naispuolinen erikoishammaslääkäri hoitamassa projektia. Jo pelkästään hänen asennoitumisestaan ja puheestaan sain sellaisen käsityksen, että tässä on avaramielinen, itsevarma ja älykäs nainen. En enää muista hänen nimeään, mutta pyysin seuraavalla hammaslääkärikerralla, että kyseinen nainen olisi ollut hammaslääkärini, mutta sieltä sanottiin, ettei kyseinen keski-ikäinen nainen ole enää heidän palveluksessaan. Sain sellaisen käsityksen, että hän teki työtään monella paikkakunnalla. Siinä oli tosiaankin oikeista asioista itsevarma ja älykäs, vahva nainen. Heikot naiset eivät tavallisesti uskalla ottaa vastuuta ja ilmaista ajatuksia. Kun lukiossakin näitä tyttöjä oli, jotka olisivat halunneet minuun tukeutua, ei mieleen tullut kuin syvä halveksunta. Olen saanut käsityksen siitä, että naisen täytyy voida kantaa itsensä yksin, eikä vain tukeutuen miehen isälliseen valtaan. Tässä tulee esiin vallattomuuden aihe mutta etenkin vallattomat naiset. Nämä ovat etenkin niitä, jotka eivät uskalla ottaa vastuuta ja kantaa sitä tehokkaalla tavalla. Tässä tullaan vallan käsitteeseen, joka vaatii yksilöltä sitä, että vallan haltijan tulee voida perustella toimensa oikenalaisilla periaatteilla ja arvoharkinnalla. Pintapuolisimmat asiat: ulkonäkö, varallisuus ja kehitetty imago eivät omasta mielestäni oikein riitä 'minkäänlaisen vallallisuuden hallintaan. Tällaiset mediaspektaakkelissa elävät ihmiset kuten Sanna Marin, eivät todellistu muussa asiassa kuin ihmisten taipumuksessa kiinnittää huomio epäolennaisiin asioihin. Poliitikon tehtävä on tunnistaa olennaisimmat ja tärkeimmät asiat, ja hänen oma luontonsakin on synnyttävä pelkästään siitä. Myöskään ideologioita ja asenteita toistavat puolueihmiset eivät osaa suhtautua oikein valtaan. Heillä on sapluuna valmiina jokaiseen tilanteeseen, joka johtuu pelkästään siitä, millaisia ulkoisia liitteitä nämä ihmiset ovat itseensä liittäneet. Jokainen ihminen on varmasti sitä mieltä, että syvällinen käsitteellinen ajattelu vaatii vaivan näkemistä, ja sen takia symbolit, joita tällä vapaalla ajattelulla tavoitellaan ovat syväsymboleita, eivätkä esimerkiksi elintasokilvassa toistuvia puskureina toimivia vertailukohdallisia symboleita. Jälkeen mainittujen tehtävä on pelkästään luoda valheellista arvovaltaa, jonka edessä tavallinen kymmenen uutisten katunäkymän ohikulkija sokaistuu. He eivät todellakaan halua nähdä mitään olennaista! Yleensäkin ihmisten käsitykset siitä, mikä tulkitaan hyväksi piirteeksi ihmisessä eivät todellakaan tavallisesti ole mitenkään syvällisiä. Nuoret hepsankeikat toki samaistuvat Sanna Marinin ulkonäön puunaukseen, jonka tämä entinen Suomen pääministeri (joka nimike ei tarkoita mitään) on nostanut seksuaalitaloutensa korostamisen yhteydessä tärkeimmäksi ominaisuudekseen. Onko siis todellakin niin, että jos joku ihminen korostaa omaa semiulkonäköään ja haluaa ”valtaa”, niin sille pitää se nykyaikaisen äänestysoikeuden laajuuden takia antaa? Yksi entinen kaveri sanoi joskus minulle, ettei minulla olisi äänestäjien ryhmää, jotka antaisivat minulle äänensä. Siinä mielessä pitää ihmetellä sitä, jos Marinin kaltainen soma marionetti saa tuhansia ja kymmeniä tuhansia ääniä. Vaikka joku voisi väittää minua vanhanaikaiseksi, niin on sanottava, että minun ajatteluni on varmaan ikiaikaista, mutta eipä sitä ole paljoa yritetty valtavirtaan tuoda ennen minua. Vai ovatko ihmiset täysin kyvyttömiä ajattelemaan, että politiikalla voisi olla tekemistä jonkin Marinia syvällisemmän asian kanssa? Vallaton poliitikko tai nainen on etenkin sellainen, joka ei osaa määritellä omia peruskäsitteitään ja mukauttaa niitä siihen työhön mitä hän tekee. Olennaisen ymmärtäminen ja erottaminen epäolennaisesta on siis mielestäni poliitikon tehtävä. Siinä ei ole minkäänlaista merkitystä esimerkiksi vaikka sillä, miltä ihminen ulkoisesti näyttää. Syväsymboli tarkoittaa siis asiaa, joka on etsitty kaikesta siitä estämisestä ja harhaanjohtamisesta huolimatta, minkä nykyinen kulttuuri, yhteiskunta, politiikka ja koululaitos pyrkivät syvällisemmän ajattelijan eteen virittää. Siinä mielessä on mainittava monennen kerran se, että esimerkiksi Britanniassa useimmat näkyvät poliitikot ovat opiskelleet yliopistossa PPE:tä eli filosofiaa, politiikan teoriaa ja taloustiedettä. On varmaan niin, että jotkut insinöörit ajattelevat politiikan teosta eri tavalla kuin vaikka kaltaiseni filosofi, mutta on selvää, että filosofian opiskeleminen ja sen syvällisempi ymmärtäminen eivät juutu samalla tavalla olosuhteisiin ja arvottomaan tapaan käsittää politiikka, kuin miten esimerkiksi dippainssipoliitikot tekevät. Filosofiassa tulisi korostaa enemmän soveltavaa filosofiaa, etiikaa ja arvoteoriaa. On jokaisen filosofian kautta viisaaksi tulevan ihmisen tehtävä pyrkiä myös soveltamaan omia oppineisuuden kautta tulleita periaatteita käytäntöön, joka tarkoittaa tässä mielessä etenkin politiikkaa ja poliittista osallistumista. Yksi tyhmien politiikassa toimivien ihmisten lempikäsite on vaikuttaminen, ja nykypäivänä kuka hyvänsä teknologiaa hallitseva tollukka voi väittää jossain mielessä olevansa vaikuttaja. Vaikka joku voisi oman nyt jo varsin laajan kirjottajatyöni perusteella sanoa minua jonkinlaiseksi ”vaikuttajaksi”, niin on sanottava että minä kieltäydyn tuosta nimityksestä aivan täydellisesti. Myöskään minulla ei ole minkäänlaisia ”vaikuttajia”; joiden antaisin vaikuttaa itseeni. Tuonkin käsitteen käyttäminen on tuonut politiikkaan jonkinlaisen seremoniallisen vallan kuvitelma, jonka mukaan esimerkiksi Sanna Marin, koska se on semiulkonäköinen, mutta sillä on hyvä takalisto ja nykyään myös rahaa, niin silloin kyseinen ihminen on myös ”vaikuttaja”, koska se vaikuttaa siltä, miksi monet esimerkiksi filosofiaa nykypäivänä opiskeleva tytöntyllerö haluaa samaistua ja arvostaa. Politiikassa on siis oltava arvoja, eivätkä nuo arvot voi tulla toisilta ihmisiltä tai puolueelta. Parhaimmassa tapauksessa poliitikolla pitää olla omintakeinen mahdollisuus käsittää politiikan ja yhteiskunnan todellisuus täysin omista käsitteistä alkaen. Koska tällainen ei ole yleistä, niin tietysti monet ainakin antavat olettaa, että tällainen olisi useimmille aivan liian vaikeaa. Mutta näille on sanottava, ettei heidän tulisi puolueelta ja toisilta ihmisiltä omaksuttujen arvojen kanssa edes missään mielessä pyrkiä mihinkään eduskuntaan, Pudasjärven kunnanvaltuustoon monet heistä paremmin sopisivat. Olen myös miettinyt, aivan sen takia, että estäisin sillä oman korruptoitumiseni, että antaisin välittömästi kansanedustajaksi tultuani aina vähintään 40 prosenttia kuukausipalkastani hyväntekeväisyyteen. Tämän ilmoittaisin medialle heti taloon tulon yhteydessä. Se lisäksi saisi kaikki muut kansanedustajat näyttämään itsekkäiltä, ahneilta ja omanvoiton pyydettä etsivinä. Viihdetaiteilijat ovat aina halunneet näkyä oman pintansa kautta, etenkin kun naisten esiintyminen on ajassamme pelkistetty täydellisesti pyllyyn ja tisseihin, jopa naamaan, mutta sekin on monien mielestä turhaa hifistelyä. Ennen viihdetaiteilijat tavallisesti osasivat kirjoittaa sanoituksiaan, mutta nykypäivänä sekin on menettänyt merkitystään. Eihän sellainen kansa, joka ei ymmärrä runoutta, myöskään voi sitä arvostaa kenenkään toisen esittämänä ja esilletuomana. Ja tieytysti vielä se, että supisuomlaisten ihmisten pitää valita esityskielekseen englannin, on tuo jo osoitus siitä minkälainen Amerikan ekstraosavaltio Suomesta on tullut. Vaikka suomalaiset arvostavat kovasti jenkkejä, on varmasti niin, että jäänmurtajia lukuunottamatta jenkit antavat kovin vähän arvoa tälle sen eetosta matkivalle Suomen pintakulttuuriestablismentille. Poliitikolla on siis oltava periaatteita ja arvoja, vaikka myös pragmatiikka on muistettava monessa tilanteessa, eikä ajan ilmiöitä tarvitse tulkita jonkin ideologiasapluunan kautta. On sanottava esimerkiksi Vasemmistoliiton Li Anderssonin vanavedessä Euroopan parlamenttiin menneen Saramon toimivan tuolla tavalla. No on todennäköisesti mahdollista, että hän ei ole koskaan harrastanut minkäänlaista vapaata ajattelua. On sanottava, että puolueiden ideologioiden mukaan tehtävä politiikka ja äänestettävän valitseminen niiden mukaan ei todellakaan ylläpidä minkäänlaista itsenäistä ajattelua. Ja kuka se loppujen lopuksi on, joka pelkistää jokaisen puolueen ideologiat jonkinlaisiin fraasibanderolleihin? Se on etenkin mututuntuman kautta äänestävät ihmiset, jotka äänestävät mututuntumalla omia arvojaan lähestyviä pseudopoliitikkoja. Jos minä sanoisin yhden miehen, jonka kirjoja kannattaisi politiikan teostakin kiinnostuneiden ihmisten lukea, niin sanoisin sen olevan etenkin Noam Chomsky. Manufacturing consent oli esimerkiksi mielestäni hänen riippumattoman poliittisen ajattelun mahtiteoksia. Suomesta on sanottava Emilia Männynvälin kirjoittavan kuin mies, eli siten, ettei pahoittele omia tuotoksiaan sillä että on nainen. Feministit ja setaihmiset korostavat liikaa omaa sukupuoltaan ja sukupuolista identiteettiä. Tämä on alemman keskiluokan piiriin kuuluvia tapoja, joissa nämä ihmiset voivat kuvitella saavansa hyötyä yhteiskunnan sisäisessä taistelussa, jota tällainen kaltaiseni vanha aristokraatti ei voi edes kuvitella tekevänsä. Mielestäni sukupuolinen suuntautuminen ja yleensäkin sukupuoli on henkilökohtainen asia, jota ei ole tarvinnut aiemminkaan korostaa. Naiset, jotka pystyvät toimimaan miesten pelissä, eivätkä kompromettoi tai etsi sääliä, ovat todellakin niitä vahvoja naisia, joihin yhdistän lähipiirini yhteydestä etenkin äitini äidin, edesmenneen Salli-mummon. Tavallisesti vahvat naiset osaavat myös käsitellä miehiä, eivätkä he siinä käytä minkäänlaista sukupuolensa ja sukupuolielimiensä mukaista tapaa valottaa itseään miehisen huomion kohteena. Esimerkiksi vaikka kun se lyhyt portugalilaissuomalainen naislaulaja oli jossain kykyjenetsintäohjelmassa, yritti se vaikuttaa juryn jäseneen, joka oli tulkittu hyväksi jätkäksi, erityisesti jollain tavalla imartelemalla tätä. Vahva nainen ei aseta itselleen lokeroa ja omaa seksuaalista suuntautumistaan houkutteena joidenkin miesten varalta. Vahvat naiset eivät siis tunge omaa seksuaalitalouttaan totuuden ja merkityksellisten asioiden eteen. Olen huomannut itse sen, miten minuakin joskus luullaan ns. pahaksi pojaksi, ja tuo huomio on aina saanut itsessäni pelkästään kielteisiä ajatuksia. ”Pahat pojat” nokittelevat muita ja katsovat että heidän on aina ylläpidettävä illuusiota sosiaalisesta dominanssista ja naistenmiehyydestä. Minä en ole henkilökohtaisesti koskaan halunnut naisten mieheksi, ja kuvitelmat siitä, että tekisin jotain aina etenkin naisten huomion takia, on valheellinen ja vääristelty ajatus. Tietysti tavanomainen miehen jullikka ajattelee kaikkien muiden miesten olevan yhtä matalalla hahmotuksen ja kiinnostuksen kohteiden tasolla. Minä en esimerkiksi voisi koskaan kuvitella asuvani toisen ihmisen kanssa, sillä työskentelyni vaatii yksin olemista. Enkä esimerkiksi voisi hyväksyä sitä, että jokin naikkonen toisi oman seksuaalitaloutensa oman ajatteluni eteen, että alkaisin pian itsekin muistuttaa niitä filosofian laitosten raukkoja, jotka ajattelevat oman vaimon ja omien kersojen olevan kaikista tärkeintä ja tähdellisintä täydellisyyttä. Ajattelu vaatii aina jonkinlaista käytännöllisen elämän eri tavalla olemista, jos sitä verrataan sellaisiin ihmisiin, jotka eivät todellisuudessa ole siinä mielessä, että he pystyisivät ajattelemaan itsenäisesti ja sanomaan todella jotain omaperäistä siinä kun he kertovat olevansa jostain asiasta jotain mieltä. Olen seurustellut muutamaan otteeseen, mutta aina pakollinen yhdessäolo on koostunut siitä, että on voinut vierailla toisen luona. Loppujen lopuksi maailman syvällinen ymmärtäminen sisältyy mielestäni siihen, että tajutaan se minkä takia ei tarvitse aina paahtaa ja kilpailla veren maku suussa. Kun unohtaa nämä puskurimaiset vertailun kohteet ja ei pyri siinä asiassa pätemään, voi havaita sen, että omaperäinen ajatuskin saattaa käydä lähellä omaa tietysti rajoittunutta ymmärrystä. Olen aina mieltänyt parhaiksi poliitikoiksi Japanin samurait, antiikin Rooman konsulit, Preussin junkkerit ja Ranskan Ancien Regimen aristokraatit. He todellakin tapasivat osallistua politiikan tekoon etenkin velvollisuuden eikä vääristä asiasta motivoituneiden vallan halujen kautta. Minun linjassani von Beckerit osallistuivat säätyvaltiopäiville ritaristossa. Esimerkiksi Adolf von Becker teki ensimmäisenä aloitteen tekijänoikeuslaista. Sittemmin myös äitini sukulaiset ovat ottaneet osaa paikallispolitiikkaan, jossa yhtenevänä juonteena on ollut etenkin koulutuspolitiikan edistäminen. Minun äitini linjassa on aina arvostettu etenkin tietoa, totuutta ja sivistystä (sukulaiseni Reinhold von Becker itse asiassa käytti ensimmäisenä Suomessa termiä sivistys nykyaikaisessa merkityksessä). Äitini isän kirjastosta löysin jo pikkupoikana mielenkiintoani saaneita teoksia, joista useimmat käsittelivät yleistä historiaa, Suomen historiaa ja sotahistoriaa. Ukki oli etenkin itseoppinut historiantajua ilmentänyt humanisti, josta olen saanut paljon mallia. Hän tietysti vaikutti paljon suvun entisiä polvia enemmän muistuttavalta vaikkapa itseeni verrattuna. Minussa on jo paljon myös mökkiläisverta, joka on tietysti asia, johon en ole itse voinut vaikuttaa. Etenkin äitini suvussa on aina kunnioitettu sivistystä ja oppineisuutta. Äitinikin on lukenut paljon, vaikka on yo-merkonomi, ja ei ole tietojeni mukaan koskaan saanut yliopistollista sivistystä. Olen myös myöhemmin huomannut sen, että myös äidissäni on sellaisia piirteitä, jotka voin liittäää vahvaan naiseuteen, monestihan on niin, että aiemmin jossain määrin epävarmat ihmiset saavat itseensä itseluottamusta korkeammalla iällä, ainakin kun ovat tulleet keski-ikäisyyteen. Eli kun mahdollinen poliitikko tietää sen, miten erotetaan epäolennainen olennaisesta (aivan kuten Reinhold von Becker sanoi sivistyksestä: se on kuin pellavan riipimistä, jossa erotellaan tärkeät osat vähemmän tärkeistä), tulisi myös äänestäjien tajuta se, millaisia kysymyksiä asettaa tällaiselle ihmiselle. Omien vaikeuksien korostaminen ei tavallisesti kuulu poliitikoksi haluavan hoidettavaksi, koska on voitava yleistää myös omia asioitaan periaatteiden tasolle. Mielestäni poliitikko ei voi tarjota yksittäiselle heikoista oloista tulevalle mitään, vaan kaikkien olosuhteita tulisi voida tarvittaessa helpontaa ja vaikeuksia vähentää. Tässä minulla on monta muuta käsitettä, joiden esiin tuomista jatkan seuraavassa kirjoituksessa.

Tämänhektistä ajattelua

Minä nautin eniten siitä, kun saan tehdä kotonani asioita jotka tuottavat minulle hyvää oloa ja nautintoa. Tällaisia ovat esimerkiksi kirjoittaminen (vaikka harvoin), lukeminen ja muu taiteellinen luovuus. Myös elokuvien, sarjojen ja dokumenttien katselu, sekä musiikin kuunteleminen. Siinä mielessä en poikkea suuresti muista ihmisistä. Kuitenkin minulla on tapana se, etten julkisilla paikoillla ala tavoitella sosiaalista dominanssia, koska se koostuu tavallisesti lähes pelkästään hyvin tavanomaisista asioista. Minä en myöskään kuljeskele kaupungilla silmä tarkkana sen suhteen, tuleeko vastaan joku ihminen, jota on juuri alennettu paljon mediassa ja julkisen silmän puolelta. Nämä, jotka nauravat joillekin ihmisille päin naamaa julkisessa tilassa, eivät ole kovinkaan kummoisilla ominaisuuksilla varustettuja. Minulla ei ole myöskään ole halua tehdä sosiaalisesta elämästäni julkisen tilan asiaa. Esimerkiksi Pariisissa minulla on tapana hakeutua sopivan tyhjiin kapakoihin ja ravintoloihin, eli en tee asiaa niin kuin tavalliset ranskalaiset tekevät, vaan täysin päinvastaisella tavalla. Yleensä on niin, etenkin naisten kesken, että yksin näistä ei olisi nauramaan suoraan päin jonkun naamaa, vaan siihen tarvitaan jonkinlainen ”seurue”, koska nainen nauraa nimenomaan silloin, kun joku sosiaalisessa piirissä antaa naiselle siihen oikeuden. Minä en ole koskaan kiinnittänyt huomiota ihmisiin sillä tavalla, että korostaisin huomioni erityisesti johonkin toiseen. Minä en ole kiinnostunut, eikä toisaalta minulla ole kykyäkään aistia sitä, mitä minusta tai kirjoituksistani sanotaan. En määrity siis toisista ihmisistä ja heidän mielipiteistään. Kuitenkin katson olevani sen verran kehittynyt etenkin henkisesti, että pystyn itse tunnistamaan sen, ettei tässä maassa ole näin kehittynyttä yksilökohtaista ja yksilöstä alkanutta filosofiaa koskaan harrastettu ja kirjoitettu. Maisemanvaihdos voisi olla hyväksi lähiaikoina, koska tietyt ihmiset Suomessa ovat toimineet minua vastaan täsmälleen sillä tarkoituksella, että minun etenemiseni Suomessa estettäisiin. Toisaalta on sanottava, että se on ollut siinä mielessä hyväkin, sillä olen saanut keskittyä pääasiallisesti sellaisiin asioihin, joissa koen todella olevani kehittynyt ja hyvä. Olen miettinyt käsitettä jaettu henkinen intimiteetti, joka vallitsee esimerkiksi vaikka eduskunnassa. Siitä tulisi päästä eroon sen takia, että kaikilla ihmisillä, vaikka sitten kansanedustajilla, voisi olla enemmän tilaa luoda ja kehittää omaa ajatteluaan, vaikka tämä on varmaan liian pitkälle kuviteltua, koska suurimmalla osalla ihmisistä ei ole minkäänlaista tarvetta tai halua esim. ajatella itsenäisesti tai tuottaa omaperäistä ajattelua. Korostan edelleenkin: minä EN OLE minkäänlainen julkisuuden henkilö, ja siinä mielessä esimerkiksi kunnianloukkauksen kriteerit ovat sellaiset kuin kenellä hyvänsä yksityiskansalaisella ovat. En tiedä sitten: kuvittelevatko tosiaan nämä ihmiset, joilla ei ole mitään muuta keinoa osoittaa omia ajatuksiaan, kuin nauraa toiselle päin naamaa, että he olisivat minua kehittyneempiä ihmisiä? Toisaalta kukaan ei pyri luomaan omaa ajatteluaan ja filosofiaa, koska heistä ei siihen ole, heidän tulisi aloittaa sen ajattelun kehittäminen niin syvältä kuin miten olen itse sen tehnyt. Aivan tällä tavalla tosiaan kirjoitti mm. Pentti Linkola, eli kaikenlaisissa ns. ajattelijoiden ryhmissäkin vain pieni murto-osa heistä todella ilmentää jonkinlaista omaperäisyyttä ajattelussa. Jaettu henkinen intimiteetti on nimenomaan se tekijä, joka saaa esimerkiksi filosofian laitoksilta Suomessamekin loppumaan itsenäisen ajattelun. On tietysti sanottava, ettei nykypäivänä edes saa ilmentää itsenäistä ajattelua, jos haluaisi pyrkiä vaikka sitten käytännöllisen filosofian professoriksi. Siinä pitää luoda sellaista tutkimusta, joka on prostituoitu monelle muulle silmäparille, ja on varmasti niin, että etenkin naispuoliset filosofian opiskelijat ja tutkimushenkilöstö kokevat nämä valvovat silmät itsessään. Loppujen lopuksi nämä valvottujen silmien alla tehdyt tutkimukset aiheuttavat sen, että näistä valvotuista tulee lopulta uusia valvojia, jota kautta sama epäoriginellisuuden spiraali jatkuu ja toistuu vuosikymmenestä toiseen. Huomasin, että Jürgen Habermas oli kuollut vajaan sadan vuoden iässä. Hänelläkin olisi ollut rutosti aikaa pyöritellä ja luoda uusia käsitteitä, jotka eivät minun mielestäni kokonaisuutena olleet mitenkään erityisen omaperäisiä. Uskon, ettei habermasilaisuutta muistella nykyaikaisessa filosofiassa kauaa. Ne käsitteet olivat kuitenkin varsin heppoisia ja monimielisiä. On siis ajateltava, vähän aikaisempaan palaten, että olisiko parempaa, jos ei olisi ryhmästä ja joukosta kiihottuvaa väestöryhmää julkisessa tilassa arvostelemassa pintapuolisesti itseään syvällisempien ihmisten kirjoittamista ja toimintaa? On sanottava, että tavallisesti yksittäinen keskinkertainen ihminen ällistyy suuresti, jos hänet nolataan julkisessa tilassa ja vaatii palautetta. Minun on pitänyt ainakin parikymmentä vuotta olla tuon huomion alaisena, ja valittaa ei ole saanut, koska suomalainen kulttuuri hyväksyy tuollaisen naaman vääntelyn julkisessa tilassa. Sen takia tietysti olen rajoittanut oman olemiseni julkisessa tilassa mahdollisimman pieneen määrään aikaa. Naiset ovat tietysti ihmiskeskeisempiä kuin miehet, ja hirnuvat julkisessa tilassa vain sen takia, jos läsnä on joku ihminen, joka on jossain julkisessa tilassa tehty naurunalaiseksi. Eli se, kun olen kirjoittanut tuhanteen kertaan tappamisesta ja siitä miten epäomalaatuiset ihmiset toistavat toisten ihmisten reaktioita, niin on sanottava, ettei tällaisen ihmisen älynlahjat eikä edes huumorin ymmärrys ole kovinkaan korkealla tasolla. Tällaiset ihmiset eivät edes päätä sitä, mille he nauravat, minkä kokevat hauskaksi, vaan siinä on syvimmät evoluutionaarisesti kehittymättömät ryhmänjäsenyydet määräämässä asian. Olen kirjoittanut paljon siitä, miten auktoriteettiuskoisesti ihmisten enemmistö odottaa johtajiltaan esimerkiksi moraalista kannanottoa, joten on selvää, että tässäkin tapauksessa naiset ja tavanomaiset miehet nauravat sille, mille muut nauravat. Jos kukaan muu ei nauraisi, eivät nauraisi hekään, vaikka olisikin jotain naurunaihetta, koska he eivät missään vaiheessa kulttuurin sisällä tee itse päätelmiä edes hauskuudesta tai nauramisen aiheesta. Se mikä on hauskaa, on hauskaa silloinkin, vaikkei sille kukaan hirnuisi, samalla kun hauskaa ei tarvitse olla sen, minkä jonkinlainen löyhä yhteisöjäsenyys sellaisena näyttäisi. On tietysti selvää, että hauskaa mielestäni on se, jolle ei etenkään hirnuta julkisessa tilassa. Se on silloin hauskaa etenkin pienten yksityiskohtien kautta, joka tulee parhaimmalla tavalla esiin kirjallisuudesta. Minun mielestäni hauskoja kirjoja, vaikka niitä tavallinen suomalainen ei oikealla tavalla ymmärrä, ainakaan huumorin mielessä, ovat esimerkiksi Jonathan Swiftin Gulliverin harharetket, Voltairen Candide ja esimerkiksi Henrik Tikkasen osoitesarja. Näissä siis etenkin itseironia, ironia, sarkasmi ja itseironia kukkii. On sanottava näistä tyylilajeista, että ne ovat kehittyneet pitkälle kehittyneiden kansalaisten toimesta, joiden on vapauden puolesta täytynyt ottamaan kantaa tavalla joka on hienotunteista ja pienieleistä. Nykyaikainen sosiaalinen media ja sen koukerot ovat johtaneet siihen, että tavalliset ihmiset nauttivat huumorissa etenkin toisen ihmisen häpäisemisestä, tapahtui se sitten millä huumorin lajilla hyvänsä. On käsittämätöntä, että ihmisten sosiaalisen dominanssin tai sen myötäilyn pyrkimyksestä syntyvä julkinen tila kiihottaa ihmisiä erottelemaan toisia oman kehittymättömästi syntyneen ryhmäjäsenyytensä kautta. Kun joku on sellainen, joka ei näytä haluavan kuulua joukkoon tai meihin, niin on se otollinen kohde lasketella halpamaisuuksia ja törkeyksiä. Myös sellaiselle, joka vaikuttaa olevan ulkopuolinen, on mahdollista lasketella kaikenlaisia uhkauksia ja juoruja, yltyivät ne sitten vaikka minkälaisiin sfääreihin hyvänsä. Onhan selvää, että henkisesti jaetussa intimiteetissä ei edes anneta ihmisille kovinkaan minkäänlaisia mahdollisuuksia olla luovia tai yksilöitä, koska kaikki pitää tehdä pintapuolisesti arvioitujen arvollisuuksien ja odotuksien kautta. Onhan selvää, että yhteisöliitteet tekevät strukturalistisella tavalla käsittäen yksilöistä etenkin joidenkin ryhmien jäseniä, ja sellaisesta poikkeavuudessta, joka ei kumartele tällaista laumaa tai sen jäseniä, rankaistaan jonkinlaisella tavalla. On kuitenkin sanottava, että minä en ajatuksistani luovu siitäkään huolimatta, vaikka joku minua uhkaisi olemaan ajattelematta. Olen hukannut turhaan kaksitoista tuntia elämästäni salilla käymisen suhteen, plus sitten kun siihen lasketaan sinne meneminen ja sieltä tuleminen. Tuollaisessa paikassa lähes kaikki muut ihmiset ovat sellaisia, joilla ei ole minkäänlaisia itse pohdittuja arvoja tai asenteita, ja kuulin tuollakin paikassa välillä sen, etten todellakaan kuulunut tuossa paikassa valtavirtaan, mikä on tietysti olennainen käsite kaiken mahdollisen kannalta. Tavallinen ryhmän jäsen, oli se nyt sitten mies tai nainen, ei pysty käsittämään todellisuutta tämän jaetun henkisen intimiteetin ulkopuolella. Tietysti poikkeuksiakin on, mutta nämä eivät todellakaan ole kadun todellisuudessa yleisiä. Vaarallista on, jos nämä ”valtaa” haluavat teini-idolit pääsevät yhteiskunnassa asemaan, jossa he saavat päättää suuresta osasta ihmisiä heidän hyvän kannalta. Esimerkiksi on naurettavaa, että Sanna Marinilta, joka on entinen poliitikko, kysyttiin jossain viihdeteollisuusfestarissa, minne hän luontevammin sopiikin, mielipiteitään poliittisiin asioihin. Hän on niin ”seksikäs” ja hänellä on sellainen takalisto, että hän sopii tietyn väestön fraktaalin asioiden hoitajaksi, tietysti nuo kaksi asiaa ovat sellaisia, jotka kuuluvat hyvin monen nuoren naikkosen itsessään arvostettaviin asioihin. On kuitenkin sanottava, että pääministerin titteli on sellainen, johon ei pitäisi tuoda tämän tasoiselta kulttuurilta tulevia asioita. Kohta varman presidenttikin valitaan hänen maalatun pintansa kautta. Se on arvostettavinta mitä suomalaisista politiikan ajattelijoista löytyy! Ja sama Marin on korostanut sitä, miten paljon hän arvostaa ”valtaa” ja kaipaa sitä. Minun mielestäni ei voida suhtautua kovinkaan vakavasti sellaiseen ENTISEEN poliitikkoon, joka myöntää suoraan haluavansa ja kuvittelevansa tällaista suuresti mielikuvituksiin liittyvää asiaa kuin ”valtaa”. Jokin, varmasti Marinia vakavasti otettavampi ajattelija on joskus kirjoittanut, että vähiten ”valtaa” haluavat ihmiset ovat eniten kyvyllisiä päättämään toisia ihmisiä koskevista asioista. Tottahan se on. Sellaiset ihmiset eivät ainakaan korruptoidu vallasta Marinin tavalla, ja on kaikista naurettavinta, että hän on lukuisiin otteisiin myöntänyt omaksumansa korruption. Minulla on paljon kirjoitusprojekteja, joita tulisi tietysti päärräväisemmin työstää kuin tällaisia itsestäänselvyyksien toistamista. On kuitenkin toivottava mahdolliselta lukijalta, että hän suhtautuu näihin ajatelmiin avoimella tavalla. On mainittava, että monesti etenkin nuoret ja muuten kehittymättömät ihmiset ajattelevat enemmän ryhmiensä jäsenyyksiä, ja suurimman osan ihmisistä elämä kuluu tietysti puuhastelemalla näiden ryhmänjäsenyyksien sisällä, jotka ryhmät itse asiassa aiheuttavat sen, miksi he myöhemmin kokevat itsensä ja esimerkiksi oman työnsä. Sanoin äskettäin, että nauttisin ambulanssilääkärin tai jopa ensihoitajan toimesta, mutta en tosiaankaan viitsi lähteä mihinkään lääketieteelliseen viideksi vuodeksi. On varmaan niin, että jos haluaa olla itsenäinen ajattelija, ei silloin tule tukkia omaa omaperäisyyttään sen verukkeella, jos se ymmärtämättömistä ihmisistä tuntuu jollakin tavalla kielteiseltä. Mielestäni ihmisellä on oikeus kuvitella ja unelmoida. Tällä tavalla ajatelleista ihmisistä on myös tullut kehittyneimpiä poliitikkoja. Kuitenkin oman poliittisen uran sijasta olen tullut ajatelleeksi, vaikka siinäkin on oma korruptoitumisen ja epä-älyllisyyden uhkansa, että sopisin paremmin jonkinlaisen harmaan eminenssin positioon, kuin taistella eduskunnassa valvojien ja epäoriginaalisten laumanjohtajien kanssa omien ajatuksien ilmaisusta ja oikeudesta siihen. Kun seisoin eilen ratikassa Tampereella, näin naisen nauravan naaman parinkymmenen sentin etäisyydellä omasta naamastani. Aivan samalla tavalla kuin apinat villiintyvät porukassa, koskee se myös joitakin (aikuisia) ihmisiä. Kun päätetään yhdessä, että tälle ihmiselle kuuluu nauraa, niin se on toistettava aina, vaikka toiset olisivat juuri äsken samassa tilanteessa niin tehneet. Oikea huumori on pienieleistä, eikä se sisällä häpäisemistä ja toisille ihmisille nauramista, se on siis etenkin sellaista slapstick-huumoria, minkä juuri tuollaiset kuin tuolla ratikassa olleet naikkoset ymmärtävät. Mielestäni esimerkiksi jollekin asialle nauraminen on etenkin asioille ja huomiokyvylle nauramista, eikä siinä ole tarpeellista nauraa samalle asialle. Myös on sanottava, että häpäisyn sijasta huumori on erilaisten tilanteiden hauskuuden ymmärtämistä. Ja siinä mielessä on outoa, että ryhmäagitoinnista johtuen jo jonkin yksilön naama riittää siihen, että sille kuuluu nauraa. Vaikka millä tavalla hyvänsä jotakin yksilöä seurattaisiin teknologian menetelmillä tämän niitä huomaamatta, on täysin samantekevää mitä muut ajattelevat siitä, mitä yksilö omassa yksityisessä tilassaan tekee. Salakatselu ja salakuuntelu kielletään myös Suomen laissa. Kun joku nauraa minulle siitä, mitä teen omassa yksityisessä tilassani, haluaisin minä kysyä, minkälainen oikeus tällä naurajalla on tunkea naamansa minun yksityiseen laissa suojattuun arkeeni? Onko hän niin rikollinen ihminen, että hän kuvittelee pitävänsä itsellään oikeutta puuttua minun yksityiseen arkeeni? Ja sitten tämä vammaiseksi vihjaileminen: en ole kuullut että montaakaan miestä, jonka älykkyysosamäärä ylittää Mensan rajan, kutsuttaisiin vammaiseksi. Ja on tosi kliffaa, että sinullekin on löytynyt vammainen viereesi, että voit kuvitella olevasi niin tiedostava, ystävällinen ja lämmin ihminen. Sinun ”inhimillinen” isäsi on enemmän vammainen kuin minä, vääntelee vielä naamaansa oikein tyyppiotollisella tavalla! Istutaan piirissä, joku kertoo ontuvan vitsin, ja sitten hörötetään yhdessä sille. Niin, tuollaisiin ohjelmiin pääsee, kun kulkee kertomassa ymmärtämättömille lapsille omasta ”inhimillisyydestään”. Minä muistan, aivan omalta alakouluajaltani. Ja ne projektit, jotka minä aloitan, eivät kuulu todellakaan sellaiselle rahvaalle, jonka jäsen sinäkin auttamatta olet. Minä olen saanut enemmän aikaan jo tähän mennessä, mihin sinä et ole koskaan pyllysi näyttämisellä päässyt. Lisäksi kun ikää alkaa olla jo sen verran, ei pyllykään meinaa enää kaikille kelvata. Olen pahoillani siitä, ettet ole saanut mitään aikaiseksi! Ihmisillä pitäisi olla sen verran rotia tai häpyä (miten sen haluaa sanoa), ettei julkisessa tilassa jotakin siinä liikkumaan joutuvaa ihmistä alennettaisi sillä tavalla joka on kohtuutonta. Kun te näette julkisessa tilassa ihmisen, jolle on naurettu tai ”johtajat” ovat tehneet hänet naurunalaiseksi, ei minulle tulisi mieleenkään jatkaa reagoimista, koska tajuaisin sen omasta kokemuksestani, ettei se ole ollut hänelle helppoa, ja katsoisin kyseistä tyyppiä enemmän myötätunnolla kuin huvittuneisuudella. Mutta tässä sosiaalisen totaliteetissa elävät ihmiset, kuten naiset ja heiltä vain tiettyä asiaa haluavat miehet katsovat oman sosiaalisen todellisuuden, jossa saa naurella televisiolle ja sosiaalisen median Einsteineille, jatkuvan kaikkialla missä samanlaisia turhakeihmisiä on. Olen kieltämättä alkanut ajattelemaan Linkolan tavalla, että on masentavaa katsella ulkona ihmisjoukkoa, joihin ei tavallisesti kuulu yhtään sellaista jäsentä, joka antaisi panoksensa maailman ja ihmisen uudenlaiseen hahmotukseen. Kuinka monta tyhjäkeihmistä sisältyykään koko populaatioon, joiden olemassaolon selittävät vain ympäröivät rakenteet, ryhmäjäsenyydet ja elintason nousu. Kadulta et todellakaan löydä toista ajattelijaa kovin helpolla, mutta kun sellainen näkyy, tietää varmasti sen, ettei se ole ihmisten porukassa hirnumassa toiselle ajattelijalle. Naisten ja henkisesti feminiinisten miesten nykysosiologian kiihottama keksintö siitä, miten porukalla ryhmässä päätetään vaikka sitten raitiovaunussa siitä, onko jollekin naurettava. Jos tämä toteutuisi yksittäisen ihmisen kohdalla, voisi ainakin sanoa tällaisella ihmisellä olevan enemmän pokkaa tunnustaessaan oman tyhmyytensä itsenäisesti, mutta naiset haluavat aina todistaa tämän tyhmyytensä porukalla, kun se sisällytetään sosiaaliseen ja julkiseen tilanteeseen. Minä en tavallisesti hae kenenkään tunnistamista julkisessa tilassa, minulla ei ole aiemmin sanotun tavalla kykyä eikä halua sitä tehdä. Voidaan kysyä, kumpiko on kehittyneempi: minä, joka en todellakaan halua aiheuttaa kenenkään mieleen ajatusta, että he olisivat huonompia, vai se, että nämä turhakeihmiset, joista ei ole mihinkään, nauravat minulle, koska minä en halua olla samanlainen toisten reaktioiden toistaja millaisia he haluavat todellakin olla. Ja on mainittava sekin, että minä en välitä siitä, millaiselta minun luova työskentelyni vaikuttaa niiden mielestä, jotka eivät osaa taidetta ja kirjallisuutta arvostaa. Minä en tee minkäänlaista eroa sen suhteen, miltä jokin repliikki, säe tai ajatus vaikuttaa valtavirran mielestä. Minä ajattelen vain sitä, miten saan kokemukseni, mielikuvani ja ajatukseni tuotua julki sillä tavalla kuin haluan. Se on tietysti totta, että vain ihmisten huono enemmistö harrastaa toisista ihmisistä puhumista ja/tai heille nauramista. Kadun massalla ei tosiaankaan ole muunlaista tapaa antaa palautetta ihmiselle, jonka aistitaan kuuluvan porukan ulkopuolelle. He aistivat sen aivan samalla tavalla kuin eläimet. Miksi sosiaalisessa tilassa pitää valita se, kuka ansaitsee naurut. Näitä samanlaisia naurun aiheita löydettäisiin varmasti kaikista ihmisistä yleensäkin, ja sen takia palaan vielä aiempaan sen suhteen, että paras huumorintaju ei ole porukassa korskumista, vaan ihmisyyden käsittämistä kokonaisuutena, jolloin huumorintaju voi täydentää ihmisen maailmankatsomusta. Tietyillä naisilla on monesti sellainen tapa, että porukassa täytyy näyttää joku (mies) huonommaksi, ja se täytyy tuoda jossakin tilanteessa julki sosiaalisessa elämässä. Tämä ei ole muuta kuin perusteellisinta kiusaamista, jossa ironian ja itseironian ihmismåisen maailmallisuuden sijasta osoitellaan yhtä, jonka katsotaan olevan jollain tavalla poikkeava/itseään huonompi. Ironia, itseironia ja satiiri on tarkoitettu ihmisen maailmallisuuden havaitsemiseen, samalla kun slapstickvitseissä naisten lisääntymiskykyinen osa nauraa esimerkiksi sille, jos joku mies alentaa toista miestä vaikka sitten verbaalisesti. Huumori tietyille naisille on ainoastaan jonkun toisen kunnian morkkaamista. Mies on sekä naista että toista miestä kohtaan huonompi, ja silloin nainen nauttii, että tällainen haukkuva ja epäoikeudenmukaisella tavalla toista kohtaan suhtautuva mies on heti houkuttelevampi lisääntymiskumppani. On sanottava, etteivät kaikki naiset ole kehittyneet evoluutiossa kovin pitkälle, kuten toki myös henkisesti feminiiniset miehet. Oikeudenmukaisuus ei kuulu nuoren naisen mahtiarvoihin tai mahtikäsitteisiin, vaan omasta subjektiivisuudesta käsin tulkittu valta miehessä ja sosiaalinen dominanssi yleensä ovat paljon tärkeämpiä asioita. Voidaan sanoa, että pintapuolisimpaan muotoonsa viety nuoren naisen mielenlaatu ei todellakaan tue sitä, että tällainen ihminen voisi opiskella tai ymmärtää juristin uraa. Heille jure on aina oman mielihalujen alla oleva asia, ainakin silloikn, jos oikeudenmukaisuus ja jure käsitetään yleisenä periaatteena maailmassa ja elämässä etenemiseen. Ei naisen miehen edessä alistumiseen pyrkivä luonne anna mahdollisuuksia sille, että naiset käsittäisivät oikeudenmukaisuuden ainakaan muuten kuin silloin, jos se koskettaa heidän omaa nahkaansa. Lisää vähän myöhemmin.

Adolf von Beckerin taidekilpailu

 Hei!

Hyvät Savonlinnan, Helsingin ja Lapinlahden taidelukioiden rehtorit,

Kirjoitan aikeestani perustaa Adolf von Beckerin nimeä kantava taidekilpailu johonkin maamme taidelukioista/-lukioihin siten, että pitopaikka vaihtuisi vuosittain. Oppilaat kilpailisivat keväisin tietyn kuvataidetyylin mukaisessa kilpailussa, joka kuvataidetyyli vaihtuisi aina vuodesta toiseen, esimerkiksi akvarelli, öljyvärityö, hiilipiirros jne. Palkintosummia vastaan kilpailun järjestäjä eli minä ja sukuni lunastaisivat palkitut työt itselleen. Olen hankkimassa parhaillaan rahoitusta kilpailulle.Saan järjestettyä asian helposti.  Olen valmis lisäksi takaamaan sen, että kilpailu jatkuu siitä huolimatta, vaikka kyllästyisin itse asiaan. Olen järjestänyt kymmenen vuoden ajan Professori Reinhold von Beckerin kirjoituskilpailua Kangasniemen Beckerin koulussa. 

Ottaisin mielelläni vastaan ehdotuksia ja  mielipiteitä asiasta!

Ystävällisesti ja kunnioittaen, 

Olli von Becker

Axel Becker ja Axel von Becker ja heidän piiriänsä (Lähilehteen)

Axel Becker tai Beckert on suora esivanhempani alenevassa polvessa. Hänestä tiedetään, että hän syntyi vuonna 1671 korpraali Anders Hansson Beckerin tai ruotsalaisbalttilais- aatelismiehen ainoana tunnettuna poikana. Anders Hansson Becker viljeli maata Skavabölessä eli nykyisessä Tuusulassa. Hän oli kasvattipoikana Tandefeltien ja von Schrowe-suvun aatelisperheissä ainakin Paason ja Koskipään kartanoissa. Poika ei osannut lukea tai kirjoittaa kovinkaan kehittyneellä tasolla. Axel Beckerin äiti oli Margareta Sigfredsdotter. Tandefeltit tekivät Axelista renkivoutinsa etenkin Rapalan, Koskipään ja Paason kartanoissa. Myöhemmin hänen on sanottu olleen tilanpehtoori. Axel Becker tunnettiin herkulemaisista ruumiinvoimistaan. 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Axel meni avioon Sysmän nimismiehen lesken Elisabeth Orren kanssa. Näin ollen myös nimismiehen työ periytyi Orren uudelle aviomiehelle. Axel hoiti nimismiehen tehtäviä ensiksi yhteistoiminnassa vaimonsa kanssa, kunhan alkoi hoitamaan tehtäviä itse.

Axel Becker omisti Saaren Lipolan Seppälän, jonka omistaa nykyään Sysmän lyseon entinen rehtori. Seppälässä Axel koki loppunsa, kun isonvihan aikaan maahan tunkeutuneet ryssät tekivät vihamielisiä rikoksiaan. Axel kuoli ja Seppälän kartano sytytettiin tuleen. Tämän jälkeen leski ja lapset joutuivat piilottelemaan pitkään metsissä ja maakuopissa. Sittemmin Seppälän kartano on rakennettu uudelleen, ja uudelleen rakentamisessa on voitu käyttää entisiä hirsiä. Axel Beckerillä oli poika, joka nousi isäänsä nähden korkeampaan säätyasemaan ja nai ylhäisaatelisen naisen.

Tämä Axel von Becker syntyi vuonna 1701 isänsä kartanossa Sysmässä. Hän astui nuorella iällä asepalvelukseen, vaikka ei ylettynytkään furiiria (majoittaja) korkeampaan aliupseerin eikä upseerin asemaan. Hän viljeli ja hyödynsi tilaansa Sysmän Seppälässä. Hän meni avioon Maria von der Pahlenin kanssa, jota kautta Pahlen-suvun rikkauksista osa tuli myös von Becker-suvulle. On väitetty, että kun Marian isä Wolter Magnus von der Pahlen halusi antaa vävylleen omia perintömaatilojaan, olisi toinen Axel kertonut apelleen, ettei hänellä ole aatelisarvoa eikä vaakunaa. Sittemmin Axelin on kerrottu käyneen etsimässä suvun sköldebrefetia Riikasta ja Revalista, jolta matkalta hän palasi todisteet mukanaan. Näihin aikoihin suku loisti Ruotsissa suvun aateloidun perustajan eversti Johan von Beckerin ja tämän poikien kenraaalimajuri Johan Wilhelm von Beckerin ja kenraalimajuri Herman Fredrik von Beckerin toimesta. Sittemmin Johan Wilhelmille annettiin myös vapaaherran arvo, vaikkei häntä eikä hänen sukulaisiaan merkitty ja introdusoitu Tukholman ritarihuoneelle vapaaherran arvossa.

Axel von Becker vastasi suomalaisen ja sysmäläisen Becker-suvun nostamisesta, vaikka siinä hänellä oli apuna etenkin poikansa kersantti ja kenttäkirjuri Herman von Becker ja majuri Carl Johan von Becker. Prosessi oli monimutkainen ja kesti pitkän aikaa. Tuona aikana suvun miespuoliset jäsenet, ja ne joilta pojat olivat saaneet myönteisiä tunnustuksia suvun aateluuden puolesta kertoivat omia mielipiteitään. Mukana lausunnon antajien joukossa oli mm. Axel von Beckerin isän, renkivoudin tunteneiden sukujen edustajia, kuten Tandefelteja ja von Schroweja. He väittivät renkivoudin isän olleen aatelinen ja taistelleen vanhoissa saksalaisissa sodissa.

Axel oli nuorena miehenä saanut ruotsalaisen von Becker-suvun jäsenen upseeri Peter Gusta f von Beckerin kirjeen, jossa hän antoi suvun edustamisoikeuden valtiopäivillä Sysmän nuoremmalle Axelille. Aika omituista, jos hän ei ollutkaan aatelinen ja jos Peter Gustaf von Becker olisi vain luullut häntä aateliseksi sukunsa jäseneksi. Hän kuvasi nuorempaa Axel pikkuserkukseen (syssling).

Suvun edustamisoikeuden saaminen kuitenkin villiinnytti etenkin Herman von Beckerin, josta on 1760-luvun valtiopäiviltä merkintä, että hänet vietiin eräästä säädyn istunnosta Danvikenin mielisairaalaan ja sieltä Suomeen; ”jottei hän pystyisi puolustamaan itseään Tukholmassa.

1760-luvulla prosessi sai vastakkaisia tuloksia, mutta vuonna 1769 suku asetettiin ritarihuoneelle aatelisena sukuna 642. Mahdollisten polveutumista väärentävien näkökantojen johtaminen tällaiseen tilanteeseen on varmasti harvinainen ja ainutlaatuinen. En itse sano asiaan juuta enkä jaata, mutta voidaan varmasti sanoa, että suku on ollut aatelissukuna yli 250 vuotta, joka jo muuttaa asian pohtimisen vaivaa, ja 1900-luvulla on pidetty ritarihuoneella äänestys sen johdosta, että suku on päätetty jääväksi toisten, myös sitä nuorempien, aatelissukujen kastiin.

Als Adam grub und Eva Spann, wo war den da der Edelmann.?

Suvulla oli pitkään sukuhaara myös Luhangassa, joka jatkaa elämäänsä tiluksien ollessa Koillis-Savossa Kaavilla. Monta näistä Luhangan Beckereistä on haudattu Sysmään. Sysmä ja sysmäläisyys oli jäänyt elämään myös muiden sukuhaarojen sisällä. Taidemaalari Adolf von Becker on sanonut jostain taulustaan (suomennettuna: ja ironisesti) Jos tätä taulua ei arvosteta Sysmässä, ei se tarkoita sitä, että taulu olisi kokonaan arvoton.”

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Olen tullut vanhaksi

Mahani roikkuu

se on täysin röllykällä

huomaan paheksuvani nuoria ihmisiä

en ymmärrä sosiaalisesta mediasta

tai teknologiasta yleensä - mitään

aivan kuin minua ei ymmärretä

munani on kutistunut psyykenlääkityksestä

ennen se seisoi,

nyt paljaat tissit joskus riittävät

laavan lentämiseen

liioittelen pieniä kokemuksiani

todellisuudessa olen aivan osaamaton

keskustelen yli kaksi kertaa -

itseäni vanhempien ihmisten kanssa

kokemusta on auttamatta enemmän

mutta hautaa kohti he siirtyvät

aivan kuin en minä

en jaksa enää edes juoda -

viittä päivää peräkkäin

katson puoli yhdeksän uutisia

tilaan ja luen Kauppalehteä

fraseeraan kuin sivistynyt vanha pappa

minua luullaan ikäänikin vanhemmaksi

kuitenkin muistutan nuorempaa

babyfaceni ja ison pääni takia

meillä autistisilla ei ole juovia eikä ryppyjä

en jaksa välinpitämättömiä ihmisiä

aivan kuin en itse sellainen olisi

en mene jututtamaan -

hauskan näköisiä tyttöjä

implantteja on pian laitettava suuhun

että voisi purra härän sisäfilettiä

St Emilionin pehmeän bordeauxn kera

olen liian sivistynyt, tähän

sivistymättömään aikaan

aivan kuin olisin!

Olen rajoittunut, ennakkoluuloinen!

Olen tullut vanhaksi!

Luhangan kunnan ja kunnallishallinnon synty 1800-luvun toisella puoliskolla

Luhanka erosi Sysmästä vuonna 1864 ja luhankalaiset perustivat oman kunnan. Pitäjänkokouksen toimintaan ei alkuun tullut minkäänlaista muutosta kappeliseurakunnan aikaan nähden. Kaikessa oli mukana pienen maalaispaikkakunnan hidas, verkkainen rytmi. Kokouksia järjestettiin vain silloin kun asiat sitä vaativat. Kokouksen kutsui kokoon kirkkoherra, ja mukana oli kirkonmiehiä ja joskus muutakin väkeä. Ehdotuksia teki puheenjohtaja ja ne tavallisesti hyväksyttiin siinä muodossa, niistä tehtiin pöytäkirjat, minkä jälkeen osallistujat piirsivät papereihin allekirjoituksensa tai puumerkkinsä. Kirkonmiehet, kirkkoherra, pitäjänmakasiinin hoitajat ja muut paikalla olleet toimittivat asiat huomioiden sen, millä kohdin asiat seurakuntaa koskivat. Pitäjänkokous hoiti tuohon aikaan etenkin köyhäinhoidon asioita.

Kunnallishallinnon edistyminen alkoi vuonna 1865, kun julkaistiin kyseinen asetus maaseurakuntien hoidettavaksi. Ruotsalaisen mallin mukaan katsottiin parhaaksi erottaa toisistaan pitäjien kirkollinen hallinto ja kunnallinen hallinto. Kukin seurakunta sai valita kuntakokouksen esikunnan ja kunnallislautakunnan esimiehet. Asetus tuli toteuttaa kolmen vuoden määräaikana, mihin kuitenkin sai hakea tarvittaessa jatkoa. Vuoden 1867 kesäkuussa käsiteltiin tuomiokapitulista tullutta kirjettä, missä ohjeistettiin käsittelemään kunnallishoidon kirjallisen aineiston erottamista kirkon arkistosta. Tässä yhteydessä pitäjänkokouksen osallistujat esittivät toiveen kunnallishallituksen mahdollisimman nopeasta perustamisesta. Kirkkoherra B.K. Masalin kutsui pitäjänkokouksen koolle, mutta silloin talollinen Antti Mönkölä oli sitä mieltä, että koska kunta oli niin pieni, voitaisiin sen asiat hoitaa ilman kirkkoherran johtamaa kunnallishallitusta. Paikalla ollut kirkkoherra Henrik Renqvist esitti tämän muotoisen hallinnon hyviä puolia: hänen mielestään oli hyvä, jos pitäjänmiehet ottivat ilman palkkaa hoitaakseen yhteisten asioiden hoitamisen ilman kirkkoherran läsnäoloa kokouksissa. Kokouksessa olleet henkilöt suostuivat kunnallishallinnon tämän muotoiseen perustamiseen ja kyseiset toimihenkilöt valittiin asemiinsa.

Kunnallishallinnon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirkkoherra Masalin ja hänen varalleen valittiin lukkari Otto Nevander. Rusthollarit Juho Kylmälä ja Sipi Jutila valittiin lautakunnan esimieheksi ja varaesimieheksi. Kirkkoväärti Nikodemus Markkula, rusthollarit Antti Jutila, Matti Salminen, kirkonmies Antti Mönkölä ja värjäri Henrik Pihlman valittiin lautakunnan jäseniksi.

Kunnallinen toiminta oli tarkoitus aloittaa alkuvuonna 1868, mutta ennen sitä tarvittiin vielä pari kokousta edellisen vuoden aikana. Kunnallislautakunta kokoontui ensimmäistä kertaa 1. päivä joulukuuta ja kuntakokous 15. päivä joulukuuta. Näissä kokouksissa haettiin toimikuntaa rakentamaan sääntöluetteloa kuntaa varten. Tämä sääntöjen kokoelma, ns. sääntölenki, hyväksyttiin jo seuraavana vuonna. Se muistuttaa suuresti vuonna 1867 hyväksyttyä Sysmän ääniluetteloa.

Jo vuoden 1868 lopussa saatiin aikaan kaksi suurta edistysaskelta. Kunnallislautakunnan armollisesta esityksestä kuntakokous otti asioiden hoitoon kirjurin ja perustettiin rahasto kunnallisia tarpeita varten. Kunnankirjuriksi tuli Klemettilän Vanhoisten herra Karl Johan Taube 100 markan palkalla kahdeksi vuodeksi. Hänen toimeensa kuului kuntakokousten ja kunnallishallinnon pöytäkirjat sekä kaikki kunnan asioita sisältävät kirjeet. Taube oli ensimmäisiä kunnankirjureita koko maassamme. Lisäksi jokainen jolla oli ääni kunnan asioiden hoidossa velvoitettiin maksamaan 20 penniä kunnanrahaston perustamiseksi.

Yleisesti kunnallishallinnon eriytymistä vastustettiin muualla sen kustannusten takia. Myös oli tyypillistä mielipiteet, jonka mukaan kirkkoherran palkasta tulisi eriyttää osa kunnalle, jos seurakunnan toimintaa ohjattiin muualla. Myös oli lähikunnissa tyypillistä, että kirjoitustaitoisten miesten puute aiheutti kyräilyä uudistuksen eteen viemisessä. Lisäksi talonpojat olivat tyytyneet pitkään olemaan kirkonmiesten johdossa. Luhangassa oli tarpeeksi ”herroja” ja välttävästi kirjoittamista hallinneita talonpoikia, joten kunnan perustamiselle ei ollut esteitä. Papeilla oli kuitenkin pitkään johtava asema näissä asioissa.

Papit siis hallitsivat kuntia vielä pitkään. Kuitenkin jotkut heistä valittivat työtaakkaansa, ja halusivat sen takia itsekin vähentää omaa työtään kuntien hoidettavaksi. Haluttiin lisäksi selkeämmällä tavalla jakaa kunta ja seurakunta hoitamaan itselleen kuuluvia asioita. Masalinin jälkeen toimessa jatkoi vielä neljä kirkkoherraa, ja insinööri Oskar Nordqvistista tuli vuonna 1882 ensimmäinen ei-papillinen kunnalliskokouksen esimies. Jo ennen häntä oli kauppias Otto Helenius ollut väliaikaisena toimen hoitajana.

Masalinin aikaan kunnankokouksia pidettiin pääasiassa Hakasen rusthollissa, mutta hänen seuraajansa järjestivät ne kirkossa. Viimeisen puhemiehenä toimineen kirkkoherra Pohjosen kaudella kokoukset pidettiin sakastissa. Kunnallislautakunta kokoontui säännönmukaisesti Hakasella.

Kunnallishallinto alkoi Luhangassa järjestymään kunnolla irti seurakunnasta vasta 1880-luvun alussa. Tämä runsaan kymmenen vuoden siirtymäkausi ei ollut Suomen muihin alueisiin ja kuntiin nähden mitenkään epätavallista. Aiemmin pitäjänkokouksissa toimineet henkilöt siirtyivät vaivatta hoitamaan asioita myös kunnallishallinnossa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Valtiopäivämiehiä Luhangasta ja Luhangassa

Luhangassa oli aikanaan kolme valtiopäivämiestä: Robert Ruohtula, Juho Kylmälä ja Alfred Filip Danielson. Näistä Ruohtula edusti vaalipiiriään kansan valitsemilla valtiopäivillä ja kaksi muuta olivat mukana säätyvaltiopäivillä talonpoikaissäädystä.

Juho Kylmälä oli alkuaan Juho Heikinpoika, joka syntyi vuonna 1812. Hän siirtyi Tammijärven Varmajoelta Judinsaloon Kylmälän rustholliin vuonna 1855 mentyään avioon leski Maria Widbomin kanssa. Kylmäläkin oli ollut jo aiemmin kerran naimisissa. Kylmälä harrasti lukemista ja oli itseoppinut esimerkillinen talonpoika, joita tuon aikaiset valtiopäivät säännöllisesti suosivat ja toivat esille. Hän oli osallisena Itä-Hämeen Maalaisseurassa, ja hänellä sanotaan olleen merkittävä osa paikallisen maanviljelyksen edistämisessä. Kylmälän Judinsaloon pystyttämä kaksikerroksinen päärakennus on ollut pitkään pystyssä vielä hänen jälkeensäkin. Kylmälä oli kansanvalistusseuran asiamies ja jäsen sekä seuran kalenterin pitkäaikainen tilaaja. Heinolan tuomiokuntaa valtiopäivillä hän edusti v:n 1867 ja vuosien 1877-1878 valtiopäivillä, missä hänen etevyytensä tuli esiin. Valtiopäivillä hänet valittiin talonpoikaissäädyn valitusvaliokunnan jäseneksi, muutamaan talonpoikaissäädyn lähetystöön ja suostuntavaliokuntaan.

Kylmälä teki paljon aloitteita: hän esitti kanavan rakentamista Vesijärven ja Päijänteen yhdistämiseksi, tuomiokuntien erottelua pienemmiksi, Mikkelin lyseon suomalaistamista sekä oman sotaväen perustamista maahan. Kylmälällä oli myös paljon kunnallisia luottamusmiesasemia. Hän oli kunnallislautakunnan esimies ja varaesimies, suostuntaverokomitean jäsen vuosina 1865-1866, pitäjänmakasiinin rakentamisessa vuonna 1856 ja kirkkoneuvostossa useita vuosia. Edelleen vielä 1880-luvulla yli 70-vuotiaana Kylmälä oli henkikirjoituksessa kylänjohtajana ja taksoituslautakunnan jäsenenä. Hän ehdotti uusia ”rasituksia” kunnalle säännöllisesti, vaikka hänen tilansa joutui maksamaan suuria maksuja sekä kunnalle että seurakunnalle. Näihin kuului mm. kansakoulun perustaminen pitäjään. Toimekas ja tietoviisas mies kuoli lopulta vuonna 1898.

Alfred Filip Danielson syntyi Hauholla ja siirtyi sittemmin opettajan toimestaan Sysmän meijerikoulussa Luhankaan vuonna 1887. Hän viljeli Käärmelahden virkataloa siitä alkaen kuolemaansa vuonna 1904 asti. Hänen halukkuutensa kehittää uudistuksia maanviljelyssä antoi ympäröiville ihmisille aiheen kutsua häntä termeillä: ”hullu maisteri”. Danielson edusti Heinolan tuomiokuntaa valtiopäivillä vuosien 1888 ja 1900 välisenä aikana. Danielsonin on sanottu olleen perusteellinen mies ja yksi huomatuimpia omassa säädyssään. Danielson toimi lukuisia kertoja talonpoikaissäädyn valiokunnissa ja Suomen pankin tilintarkastajain toisen varamiehen tehtävässä. Hän teki anomuksia mm. maatalouden kehittämisestä, naisten ja miesten tasa-arvoisuudesta, Mikkelin lyseon suomalaistamisesta ja rautatien rakentamisesta Jyväskylästä Leivonmäen ja Joutsan kautta Lahteen. Danielson teki muutaman muun edustajan kanssa esityksen pienviljelijäin lainansaannin helpottamiseksi vuonna 1894. Vaikka talonpojat tukivat ehdotusta, ei siitä tullut mitään, koska kaikki muut säädyt vastustivat sitä.

Kun vuoden 1891 valtiopäivillä käsiteltiin rautatien rakentamista Pohjanmaan radan yhteydestä Jyväskylään, Danielson oli sitä mieltä, että rata tuli rakentaa Keuruun kautta ja hylkäsi ehdotetut Myllymäen ja Vilppulan. Hänen mukaansa rata ei saanut tuottaa etua pikkupaikkakunnille vaan sen tuli edustaa koko maan etua. Tälle esitykselle koko sääty antoi runsaat suosionosoitukset. Myös Danielson oli mukana myös paikallisissa luottamustehtävissä: Hän oli kahteen kertaan Itä-Hämeen Maalaisseuran esimiehenä ja kunnan esimiehenä hän oli vuodesta 1895 alkaen, mutta joutui luopumaan tehtävästä huonon terveyden takia. Hän oli merkittävänä osana Tammijärven kansakoulun ja kunnan säästöpankin perustamisessa.

Robert Ruohtulaa on kuvattu perin hämäläiseksi luonteeltaan: hän oli suuresti huumorintajuinen vaikka hiljainen mies. Ollessaan säästöpankin johtajana antoi hän virkatehtävässään olleelle pankintarkastajalle yöpöytälukemiseksi pankin korkokirjan ja sanoi vieraalleen: ”Hyviä unia”. Ruohtulasta on jäänyt kunnan asukkaille pitkään viljelty fraasi: ”Sitä mieltä minäkin, sanoi Ruohtula valtiopäivillä”. Koska valtiopäivillä ollessaan vuosina 1911-1913 hän käytti vain yhden ainoan puheenvuoron, on sanonnalla varmasti jonkinlainen totuusperä. Pyrkiessään valtiopäiville hän palkkasi erään maisterin puhumaan puolestaan vaalikarjalle. Valtiopäivillä ollessaan hän oli monien valiokuntien jäsenenä ja varajäsenenä. On sanottu Ruohtulasta, että hän ei ollut puheen vaan toiminnan mies. Myös Ruohtula toimi kunnankokouksen esimiehenä ja lisäksi hän toimi kunnallislautakunnan esimiehenä ja lautakunnan jäsenenä vuosina 1889-91, 1892-94 ja 1898-1900.

Kun pitäjään alettiin suunnitella säästöpankkia, Ruohtila oli mukana hankkeen valiokunnassa, säästöpankin toimikunnassa ja pankin ensimmäisessä hallituksessa. Ruohtula valittiin heti pankin perustamisen jälkeen sen kamreeriksi ja esimieheksi. Tässä tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka. Hän sai paljon aikaan etenkin Tammijärven suunnassa: hän oli kansakoulun johtokunnan esimies vuosina 1908-1914, Tammikosken osuusmeijerin puuhamiehenä, puimaosuuskunnassa, maamiesseurassa, yhteissahassa, nuorisoseurassa ja Itä-Hämeen maanviljelysseurassa. Hän lahjoitti vuonna 1913 täytettyään kuusikymmentä vuotta vaimonsa Amandan kanssa 3000 markkaa köyhien koululaisten kouluolojen parantamiseksi. Vielä samaisena vuonna hän perusti Mikkelin läänin ensimmäisen metsänhoitoyhdistyksen, johon kuuluivat Luhangasta ainakin seuraavat tilat ja tilalliset: Pohjola, Veijo, Vanhoinen, Ruohtula, Kesäniemi, Nisula ja Koivumäki. Ruohtula kuoli vuonna 1914.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Luhangan kunnanvaltuustosta ja sen perustamisesta kuntakokouksen työn jatkajaksi

Vuoden 1917 kunnallislaki pakotti kuntia perustamaan kunnanvaltuustoja. Joissakin harvoissa tapauksissa kuntakokouksen muodosta oli luovuttu jo aiemmin mutta se ei tosiaan ollut mitenkään yleistä. Eri ryhmittymillä oli tästä lähtien mahdollisuus asettaa omia ehdokkaitaan kunnallisiin vaaleihin. Luhangan kohdalla uuden järjestelmän käyttöönottaminen poikkesi tavallisesta.

Uutta kunnallislakia ja sen toteuttamista käytännössä opettamaan oli Mikkeliin järjestetty kursseja aivan vapaussodan kynnyksellä. Luhangasta sinne lähetettiin talolliset Konstantin Nieminen ja Lauri Koivikko. Kurssit kuitenkin peruttiin, koska kapina oli alkamaisillaan, joten myös Koivikko ja Nieminen palasivat kotiin tyhjin käsin.

Valtuustovaalit oli määrätty järjestettäväksi 20. maaliskuuta, jolloin sota oli jo käynnissä ympäri maata. Vaaleja ei kuitenkaan pidetty, sillä puolueiden, osuuskaupan ja yksityiskaupan kannattajat sopivat ehdokasasetelmasta niin, että ylimääräisiä ehdokkaita ei mukaan otettu. Vuorotellen molemmat ryhmät nimesivät edustajansa valtuustoon ja tätä myötä keskuslautakunnan tunnistama 18-jäsenestä koostuva valtuusto tuli valituksi.

Luhangan historian viimeinen kuntakokous järjestettiin 17. päivä maaliskuuta vuonna 1918, ja valtuuston ensimmäinen kokous pidettiin ensimmäistä kertaa 1. päivä huhtikuuta. Kuntakokous ei kuitenkaan kokonaan hävinnyt, vaan sen toimintaa jatkoi manttaalikunnan kokous. Valtuuston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli agronomi P.O. Kesäniemi, varapuheenjohtajaksi Iivari Rantamäki ja sihteeriksi opettaja Ilmari Katila. Jäsenet jatkoivat toimintaansa aina kolmen vuoden kauden ajan. Lisäksi määrättiin siitä, että 1/3 valtuustosta erosi kolmen vuoden välein ja se luonnollisesti täytettiin uusilla asiamiehillä. Vuodesta 1925 alkaen kaikki edustajat on valittu samanaikaisesti. Ensimmäisen valtuuston ammattijakauma oli: kuusi talollista, kolme torpparia, kaksi opettajaa, kauppias, agronomi, rouva, mäkitupalainen, emäntä, työnjohtaja ja vuokraaja.

Uusi kunnallislaki toi sellaisen uudistuksen, jonka myötä täysivaltaiset ja täysi-ikäiset kuntalaiset pääsivät ottaman osaa kaikille yhteisten ja samojen asioiden hoitamiseen. Kansanedustuslaitoksen synnyttyä vuosisadan alussa maahan oli syntynyt järjestäytyneitä puolueita. Kunnallinen elämä Luhangassa ei varsinaisesti alkuun vaatinut poliittisten puolueiden myötätuulta. Kaksi syntynyttä ryhmittymää keskittyivät yksityiskaupan ja osuuskaupan keskuuteen. Vaikka torpparit pääsivät osallistumaan aktiivisemmin kunnalliselämään, ei se kuitenkaan aiheuttanut oikeiston ja vasemmiston keskinäistä kamppailua. Luhanka oli maatalousvaltainen paikka, eikä torpparikysymys ollut kunnassa niin hektinen kuin mahdollisesti muualla.

1950-luvulta alkaen on vasta alkanut kannanottoja poliittisten ryhmittymien näkemysten värittämänä. Voimasuhteet oikeiston ja vasemmiston välillä pysyi pitkään samanlaisen staattisena. Tässä Tammijärvi ja kirkonkylä ovat muodostaneet binaarisen vastinparin. Tämähän havaittiin jo 1880-luvulla kirkon rakentamisen aikoina. Periaatteena kunnan asioiden hoitamisessa on korostettu yksimielisyyttä, eli kunnan parhaan arvostamista. Lapuan liikkeen ja kyyditysten aikana yhteenotoilta ei selvitty Luhangassakaan. Kuitenkin erimielisyydet hävisivät nopeammin kuin monella muulla paikkakunnalla.

30-luvulta alkaen kunnallinen päätöksenteko vaati yli kahtakymmentä toimi- ja lautakuntaa. Näitä olivat kunnallisten vaalien lautakunnat, 12-jäseninen tutkijalautakunta, 3-henkinen metsälautakunta ja raittiuslautakunta. Vuodesta 1919 oli toiminnassa maatalousrahasto ja varallisuusverolautakunta. Seuraavana vuonna perustettiin uudelleen asutuslautakunta.

Varhaisessa vaiheessa vuonna 1921 Luhanka liittyi maalaiskuntien liittoon, jossa oli muutamaa vuotta myöhemmin jäsenenä yli puolet maalaiskunnista. Jäsenmaksua vartin perittiin 20 markkaa jokaista sataa kuntalaista vastaan. Kunnallislautakunnasta erotettiin vuonna 1922 köyhäinhoitoasiat ja niitä varten perustettiin erityinen lautakunta. Vuonna 1952 perustettiin sosiaalilautakunta. Sairaalalaitoksien osalta yhteistyötä on tehty etenkin Joutsan kanssa omien varojen ja resurssien puutteen takia. Ammattientarkastajan virka perustettiin vuonna 1925. Liikuntakasvatuslautakunta vuonna 1932. Kunnansihteerin virka perustettiin vuonna 1948.

Sanotaan, että kunnan taloutta on hoidettu tarkkuudella ja kaukonäköisyydellä. Tulot on kerätty pääasiassa kuntalaisten verotuksella, joten on pitänyt venyttää penniä. Pääomatuloilla on pystytty tarpeen mukaan rahoittamaan rakennustöiden vaatimia kustannuksia. Luhangan veroäyri oli alkuun yksi suurimpia koko maassa, joka ei enää muistuta nykyistä tilannetta. Kunnalle on lahjoitettu ajan saatossa paljon rahastoja, joista suurin osa on kuitenkin menettänyt arvonsa inflaation takia. Esimerkiksi Valter Veijo lahjoitti 10 000 markkaa Klemettilän koululaisille.

Kunnalliskoti valmistui kuntaan vuonna 1932. Kunnantupa taas oli jo vuoteen 1920 niin rähjäisessä kunnossa, ettei sen käyttö enää ollut sopivaa. Sen takia päätettiin rakentaa uusi toimitalo. Rakennuksesta tuli taitekattoinen kunnantalotyyppiä edustanut talo ja sitä on myöhemmin kohennettu toisen kerroksen uusimisella ja talon alakertaan rakennettiin arkisto-osa. Talo, joka nimettiin Kuntalaksi, maksoi noin 150000 markkaa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Luhangan maatalousolojen varhaisesta kehityksestä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa

1800-luvun alkupuolella Suomessa siirryttiin maataloudessa enemmän viljanviljelykseen. Niityt käännettiin pelloiksi ja karjaa vähennettiin. Pellot eivät saaneet riittävästi lannoitusta. Varsinainen romahdus tapahtui 1860-luvulla. Itä-Suomessa vuosi 1865 oli kadon vuosi ja pari vuotta sen jälkeen kato koettiin koko maassa. Lääni lääniltä kato koettiin eri tavalla. Esimerkiksi Mikkelin läänissä vuoden 1867 sato ei eronnut tavallisesta. Lääni oli säästynyt halloilta sen monien järvien ansiosta. Kato ilmeni aina seuraavana vuonna ruuan määrässä. Jos talonpoika ei kärsinyt kadon myötä, aiheuttivat suurempia ongelmia nälkäisten kerjäläisten laumat kulkutauteineen. Luhangassa kuolleita oli tavallista enemmän vuosina 1866-68.

Maatalouden järjestämiseksi tarvittiin valistustyötä ja yleiseltä tasolta johdettua maatalouspolitiikka. Monet rupesivat tässä vaiheessa suuntautumaan karjatalouteen. Vähitellen karjanpitämistä suosiva politiikka alkoikin näkymään lupaavissa kehitysaskelissa. Esimerkiksi voin tuotanto laajeni, että vuonna 1883 maasta vietiin voita kymmenen kertaa enemmän kuin kolmekymmentä vuotta aiemmin. Separaattorin yleistyminen 1880-luvulla teki mahdolliseksi suurempien maitomäärien käsittelemisen ja kestävämmän voin valmistamisen.

Maaperä on ollut tietynlaisena haitta-aiheena maanviljelykselle Itä-Hämeessä. Päijänteen itärannat ovat karua ja kivistä seutua, vain Sysmä on tässä poikkeuksena. Kaskenpoltto on tämän takia ollut Itä-Hämeessä yleistä ja sillä on korvattu puuttuvaa peltomaata. Luhangan metsistä oli vielä 1950-luvulla koivua yli 40 prosenttia, samalla kun koko maassa sitä oli vain 13.1 prosenttia. Vaikka kaskeamisen hyötyä alettiin epäillä, harjoitettiin sitä Luhangassakin vielä 1900-luvun alun vuosina. Soiden ja koskien perkaaminen oli yleistä 1800-luvun lopussa. Peltoala kasvoi koko ajan vuosisadan alusta Luhangassa. Luhangan peltoala koko kunnan pinta-alasta oli vuonna 1901 vielä vain 3.7 prosenttia, kun taas kuudenkymmenen vuoden päästä se oli jo 8.74, joka oli suurin piirtein sama koko maan keskiarvon kanssa.

Vuonna 1865 Luhangan väkiluku oli 2231 henkilöä, joista 1982 sai toimeentulonsa maataloudesta. 1800-luvun puolessavälissä Luhangassa oltiin monen indikaattorin mukaan yhtä kehittyneitä maataloudessa ainakin yhtä pitkällä kuin naapurikunnissa. Pellot oli ojitettu lähes täysin: 95 prosenttia pelloista oli ojitettu. Kivinavettoja oli Luhangassa peräti 21, joista 6 säätyläisellä ja 15 talollisella. Vastaavasti Sysmässä niitä oli 2 ja Hartolassa 3. Monta kivinavettaa Luhankaan rakennutti Abraham Kandelin, joka oli toiminut Jämsässä rakennusmestarina ennen paluutaan Luhankaan.

Nälkävuodet koettelivat pahasti myös Luhankaa. Lainajyvästöt ja vanhat viljat loppuivat. Itä-Hämeessä ei kuitenkaan tavallisesti kuoltu nälkään, vaan ihmisiä vei hautaan etenkin heikko kunto ja siihen iskevät taudit. Nisulan kartano oli tuohon aikaan rikkain, ja sieltä myytiin viljaa muualle päin kuntaa. Nisulasta haettiin tuolloin viljaa aina Orivedelle asti.

Katovuosien jälkeen kehitys oli hitaudesta välittämättä rivakampaa kuin aiemmin. Luhangan edistymistä kantoivat vastuun noin kymmenkunta suurtalonpoikaa. Luhangan maatalouden edistäjinä on tavallisesti mainittu nämä isännät: mm. Odert Otto Alfred von Becker, Bruno Blom, A.F. Danielson, Sipi Jutila, Sipi Helenius, Antti Jutila, Benjamin Helenius, Niklas Hietanen, Abraham Kandelin, Joonas Ruohtula, Robert Ruohtula, Juho Kylmälä, Juho Varmanen ja Oskar Nordqvist. Näistä useat olivat maatalousseurojen jäseniä ja yleisesti edistyneitä ja valveutuneita.

Itä-Hämeen maalaisseura teki 1800-luvun lopulla työtä esimerkiksi oikean kynnön ja ojituksen edistämiseksi. Maatalousnäyttelyissä laitettiin pystyyn kyntö- ja ojituskilpailuita. Seuran kautta sai myös uusia työvälineitä. Kaikista tyypillisimmät työkalut Luhangan maatiloilla 1800-luvulla olivat käyrä, peltoarra ja kaskimailla käytetty hyvin hyödyllinen suora paloarra, jotka kaikki rakennettiin puusta, vain kärkiosa tavattiin raudoittaa myöhempinä aikoina. Hyvin oksarikkaasta näreestä tehty karhi ja punainen lata kuuluivat myös joka maanviljelijän työkalustoon. 1800-luvun lopulla varakkaammissa taloissa oli seppien valmistamia nivelkarheja. Talikot ja lapiot olivat puusta tehtyjä. Metallityökalut olivat vielä tuolloin harvinaisia. Maalaisseura levitti työkaluja etenkin omille jäsenilleen.

Peltojen oikeamittainen lannoitus mietitytti viljelijöitä kun peltoala lisääntyi. 1800-luvun lopulla käytettiin jo Itä-Hämeessäkin apulantoja, vaikka useimmat käyttivät edelleen karjanlantaa. Aikansa elänyt 3-jakoinen viljelyksen tapa väistyi, ja jo vuosisadan lopulla siirryttiin vuoroviljelyyn, jossa toimittiin monilla tavoilla peltojen ja tarpeitten mukaan. Vilja puitiin vielä 1800-luvun lopulla varstoin ja lajiteltiin äyskäreillä. Kuitenkin samanaikaisesti yleistyi ”rosma” eli puimakone. Sitä oli mieskiertoista ja suuremmissa taloissa se oli jo pian hevoskiertoinen. Jälkimmäisiä oli vuosisadan lopulla ainakin Tammilahdessa, Ruohtulassa, Kärmelahdessa, Koivumäessä ja Huuskolassa. Viljan lajittelussa alettiin käyttää jo samaan aikaan viskuumyllyä, jonka saattoi valmistaa kotonakin. Myllyjä viljan jauhamiseen oli Luhangassa noina aikoina ainakin Tammijoella ala- keski- ja ylämylly, Lempään mylly, Kylmälän mylly ja Uuden Jutilan mylly. Nautakarja oli tuohon aikaan yleisesti Luhangassa sekarotuista ja siihen tyydyttiin.

Maatalouden edistämiseksi tarkoitettu valistustyö oli kruunun ja sen virkamiesten hallitsemaa. Mikkelin läänin kuvernöörin vuoden 1861 koollekutsunnan kautta perustettiin Talous- eli maanviljelysseura Seura järjesti maanviljelyskokouksia, joihin sisältyi esitelmiä ja maatalousnäyttelyitä. Seura myös palkkasi erityisiä maanviljelysneuvojia. Sysmän kartanonherra kutsui Itä-Hämeen maalaismiehiä perustamaan Meijeriyhdistyksen haaraosastoa, mistä syntyi Itä-Hämeen maalaisseura. Seurassa oli jäseniä Sysmästä, Luhangasta, Heinolasta, Joutsasta, Hartolasta ja Leivonmäeltä. Pitkäaikaisia luhankalaisia jäseniä olivat mm. Oskar Nordqvist, A.F. Danielson, P.O. Helenius, Juho Kylmälä ja Bruno Blom. Seura edisti merkittävällä tavalla edistänyt maatalouden kehitystä 1800-luvun lopulla. Vuonna 1901 perustettiin Kaarlo Laaksovirran, Robert Ruohtulan ja P. O. Heleniuksen toimesta Luhangan maamiesseura ja vuonna 1941 se järjestäytyi Luhangan maatalousseuraksi.

Vuonna 1910 maanviljely oli Luhangassakin koneistunut ja sen vuoden tietojen mukaan Luhangassa oli 20 niittokonetta, 6 hevosharavaa, 20 puimakonetta ja 6 muuta konetta. Lypsykoneet, traktorit ja puimurit tulivat Luhankaan vasta runsaat neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Elokuussa Luhangan Tammijärvellä järjestettiin maatalousnäyttely. Sen on sanottu antaneen oivan kuvan Luhangan silloiseen asti kehittyneestä maataloudesta. Lisäksi se oli kunnianosoitus niille edeltäville polville, jotka olivat kehittäneet maataloutta aikaisemmin. Kaikki pioneeriluonteet eivät enää olleet tätä todistamassa, mutta yksi nestori, P.O. Helenius oli paikalla kunniavieraana. Näyttely antoi toiveita jatkuvasta maatalouden kehityksestä Luhangassa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Torpparilaitoksesta ja torppareista Luhangassa

Vielä 1900-luvun alussa Luhanka oli varsin tyypillinen Päijät-Hämeen maanviljelyksestä elävää seutua. Teollisuutta ei juuri ollut. Oli paljon suuria talollistiloja ja muutamia aatelisten hallinnoimia kartanoita. Torpparien asutus oli laajaa ja poikkeuksellista. Vuonna 1912 Luhangassa oli eniten torppia kaikista Heinolan kihlakunnan kunnista. Torpparitilojen osuus kaikista viljelmistä oli 74.6 prosenttia. Alueilla, jotka elävät maanviljelyksestä, kaikenlainen kehitys on usein hidasta. Siellä kunnioitetaan perinnöllisiä käsityksiä ja käsitteitä. Siellä kunnioitetaan vallitsevia olosuhteita ja pelätään äkkinäisiä muutoksia. Luhangassa säilyivät samat olot 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin parin sukupolven ajan.

Vuonna 1870 Luhangassa oli 36 itsenäistä tilaa, 9 lampuotitilaa ja 96 torpparia. Asukkaita tuolloin oli kirkonkirjojen mukaan 2141. Vuonna 1910 Luhangassa oli 33 itsenäistä tilaa, seitsemän lampuotitilaa ja 90 torppaa. Asukkaita tuolloin oli kirkonkirjojen mukaan 2202.

Torpparisääty oli tullut Suomeen 1600- ja 1700-lukujen yleisen taloutta koskevan politiikan johdosta. Suurinta osaa tiloista ei saanut perintötila-käsitteen takia jakaa, eikä maanviljelyksestä elävä yhteiskunta pystynyt sijoittamaan ylimääräistä väkeä muualle kuin omille vuokratiloilleen. Tämä välttämättömyydestä syntynyt ongelman ratkaisu jäi noiden olojen jälkeen pysyväksi. Tilojen nuoremmat tytöt ja pojat saivat osansa perinnöstä torpanpaikan kautta ja tilittivät sen jälkeen vuokraa kotitilalle. Varaton renkimieskin pystyi lunastamaan isännältä torpan perustamisluvan, kunhan tämä pystyi maksamaan torpan vuokran omalla työllään. Luhangan kirkon penkkijärjestyksessä vuonna 1780 luetellaan jo yhteensä 48 eri tilojen torpparia. Luhangassa perustettiin paljon torppia etenkin 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Siihen aikaan kunnan väkiluku nousi ja vauraiden tilojen tuli hankkia lisää työvoimaa, jonka torpparit ja mäkitupalaiset pystyivät näille tarjoamaan.

1800-luvun puolenvälin aikoihin päästiin torppien ja tilojen lukumäärässä korkeimpaan ennätykseen. Kun kaikki kuntalaiset eivät saaneet torppaa tai tilaa, piti maata omistamattomalle väestölle järjesteltävä toimeentulo maanviljelysyhteiskunnan toimesta. Siihen tarkoitukseen otettiin tiloille piikoja, renkejä, kestejä ja muonamiehiä, jotka tekivät tilojen töitä luontoispalkkaa vastaan. Kun torppariaika vallitsi, muodostivat tilalliset, lampuodit ja torpparit maanviljelyyn osallistuvan väestön. Samalla kun tilallisia ei voitu ajaa tiloiltaan pois, oli torppareilla mielessä tieto siitä, että jos he eivät hoitaneet torppaansa kunnolla, pystyi isäntä häätämään nämä torpistaan. Piiat, rengit, muonamiehet ja kestit olivat yhteiskunnan köyhimpiä. Heillä ei ollut omaa asuntoa eikä omia viljelyksiä. Monesti heillä ei ollut mahdollisuutta vaurastuakaan.

Vuonna 1890 Luhanka koostui väestöltään 48.5 prosenttisesti loisista, eläkeläisistä ja irtolaisista, 27 prosenttisesti torppareista, 11 prosenttisesti palvelusväestä, 3.1 prosenttisesti lampuodeista, 5.8 prosenttisesti maanomistajista, 2.6 prosenttisesti käsityöläisistä ja sahan väestä ja 2 prosenttisesti virkamiehistä.

Torpankontrahti tarkoitti sopimusta siitä, että isännän puista rakennettua torppaa ja maata vastaan torpparin tuli maksaa isännälleen veroa oman työnsä tuotolla. Käytännössä isäntä määräsi vuokrasopimuksen muodon ja pystyi koska tahansa asettamaan uusia ehtoja omille torppareilleen, eikä siinä ollut väliä siitä, tehtiinkö sopimus suullisesti vai kirjallisesti. 1900-luvun alussa kuitenkin pyrittiin luopumaan suullisista sopimuksista, ja vuonna 1912 oli Luhangan 97 vuokrasopimuksesta suullisia enää 19. Vuokrakirjassa määriteltiin isännän vaatimat ehdot, verot ja sekä olosuhteet, jolloin sopimus katsottiin loppuneeksi. Torppari maksoi asemansa omalla työllään. Työvero oli kunnassa voimassa niin kauan kuin torpat olivat isäntiensä alaisia. Työvero ei ollut tässä ainoa vero, vaan oli myös parselivero ja rahavero.

Työvero jakaantui kahteen tyyppiin, jotka olivat päivätyöt ja työviikot. Päivätyö koostui yhden päivän mittaisesta työsuorituksesta, jonka laadusta torppari ei tavallisesti tiennyt töihin lähtiessään. Päivätöitä suoritettiin jalan ja hevosella. Hevostyöt olivat tuottavampia, joten sopimuksessa määrättiin tarkkaan niiden lukumäärästä. Torpparin piti tulla kutsusta töihin ja joutui jättämään omat toimensa kesken, jos isännän kutsu kävi. Työviikkojen sisältö oli määritetty sopimuksissa. Torppareita tarvittiin heinää tekemään, kyntämään, ajamaan sontaa, viljaa korjaamaan ja puimaan. Muita töitä olivat mm. rakentamaan tai korjaamaan rakennuksia, ajamaan hollikyytejä, tekemään maantietä tai vaikka muuttamaan torpan paikkaa. Yleistä oli myös reissu johonkin kaupunkiin kuten Jyväskylään tai Heinolaan hoitamaan isännän kaupunkiasioita. Esimerkiksi Kärmelahden torpparit rakensivat vuoden 1899 joulukuussa päivätöiden tilien mukaan saunan kiuasta, ajoivat mutaa, sontaa, kanervia, halkoja, pärepuita, tiiliä, risuja, hiekkaa, heiniä, jauhoivat viljaa, panivat sahtia, muurasivat, hoitivat hevosia, hakkasivat riihipuita, erottelivat perunoita, tekivät pajatöitä, tekivät navettatöitä, avasivat mutasuota ja vaihtoivat maata.

Työveron ohessa torpparit maksoivat rahaveroa, jonka suuruus vaihteli 1890-luvulla kymmenestä markasta 180 markkaan, riippuen pääosin torpan suuruudesta. Vielä kehittyneempi oli parselivero, joka maksettiin luonnontuotteina, kuten vaikkapa puolukoina, kauroina, suoloina tai palvattuna lihana.

Vuokra-aika määritteli suuresti torpparin mielialaa ja työintoa. Tavallisesti sopimus koski vain yhtä isäntäpolvea, joten vaikka poika olisi halunnut jatkaa, oli tämän mahdollisuus arka. Kuitenkin vähitellen tuli tavaksi se, ettei torpparia saanut häätää torpasta kuin sen huonon pidon takia. Häätökäsky eli ulossana piti isännän antaa ennen tuomaanpäivää, milloin torpan haltijan tuli lähteä torpastaan marianpäivään mennessä.

Erikoisen suuresti torpparit erotti isäntäväestä heidän sivistyneisyyden ja varallisuuden kautta. Talonpojan talokin oli kuin kartano torppaan verrattuna, köyhyys viljeli välinpitämättömyyttä, kun taas rikkaat isännät kouluttivat lapsiaan ja olivat kiinnostuneita maailmasta. Isäntä oli käskijä ja torppari tottelija. Luhangassa ei kuitenkaan havaittu suurta skismaa näiden kahden ryhmän jäsenten välillä.

Esimerkiksi Sipi Jutilaa pidettiin oikeudenmukaisena miehenä, joka kerran, kun torppari ei saapunut verotyöhönm odotti hän aikansa ja lähti sitten torpalle ja myhäili pelästyneelle alaiselleen tulleensa katsomaan oliko torppari muuttamut muualle.

Vuoden 1868 Luhangassa suoritetun seurakuntavaalin yhteydessä torpparit oli jaettu varallisuuden mukaan eri ryhmiin: perintötorpparit saivat äänestää kolmella äänellä, verotorpparit kahdella ja työtorpparit yhdellä. Talollisilla äänimäärä määräytyi manttaalimäärästä, jolloin esimerkiksi Vanhoisten Taube ja Kärmelahden Helenius äänestivät 50 äänellä kumpainenkin. Torppareidenkin välillä oli säätyeroja, minkä etenkin muonatorpparit saivat havaita. Näiden ja mäkitupalaisten välillä ei juuri ollut eroja. Torpparien varakkuus määräytyi kuitenkin siitä miten paljon vuoden aikaisesta tuotosta jäi omaan käyttöön sen jälkeen kun vuokranmaksu oli suoritettu.

Luhangan torppareilla ei tavallisesti ollut vaikeuksia veronmaksun kanssa ja monet pystyivät vielä vaurastumaankin. Verotorpista suurin osa koostui 5-10 hehtaarista, ja yli 10 hehtaarin torppia oli viidesosa kaikista. Ero kartanon ja torpan välillä oli valtava etenkin irtaimiston suhteen.

Torpparit eivät tarvinneet sivistystä, eikä torppien peruluetteloissa juuri ilmene kirjallisuutta, edes hengellistä. Kuitenkin jo 1870-luvulla kohdataan ensimmäinen torppari kunnallislautakunnassa – Johan Niemelä. Muutamia vuosia myöhemmin löydetään torppari Eerik Juurtioja kirkkoraadissa, ja torppari Benjam Kantonen Tammijärven piirin lautamiehenä. Myös esimerkiksi Säästöpankin isännöstössä toimi torppareita. Heitä ei kuitenkaan huolittu tärkeimpiin positioihin.

Sydänmaan työväenyhdistys aloitti sosialistisen hapatuksen viimeistään vuoden 1905 suurlakon aikaan. Vuoden 1907 vaaleissa sosiaalidemokraatit saivat 65.7 prosenttia äänistä, samalla kun loput tulivat suomalaisen ja vanhasuomalaisen puolueen osaksi. Vuonna 1918 saatiin aikaan laki, joka mahdollisti torpparien vapauden isäntänsä alaisuudesta torpan lunastamisen kautta. Vuonna 1925 oli pitäjässä jo 173 itsenäistä tilaa. Esimerkiksi Nisulasta irronneet 16 torppaa muodostivat koko Sydänmaan asutuksen. Isäntä-torppari-asetelma hävisi ja kuljettiin kohti suuremmin toteutuvaa tasa-arvoa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri