Virrantalossa ja Virranportissa

Nämä kaksi maatilan rakennusta ja pientä kartanoa ovat jääneet isovanhempieni kautta ikuisesti muistiini ja historiaani. Virrantalo oli kuulunut aikanaan satoja vuosia Hallikaisten suvulle, eikä se ollut aiemmin perinteinen aateliskartano. Kun isoisäni isoisä Reinhold Octavius von Becker osti vuonna 1875 tilan, oli se silloin pitäjän suurin tila maa-alaltaan ja aikaisempi päärakennuskin suurempi kuin mitä se oli vuoden 1975 peruskorjauksen jälkeen. Virrantalo oli meidän serkusten kesäparatiisi etenkin 90-luvulla. Virrantalossa oli myös 90-luvun loppuun asti karjaa, ja vielä senkin jälkeen mummolla oli lampaita ja kanoja. Otimme samanikäisten serkusten kanssa osaa maatilan töihin, ja olen itsekin lypsänyt lehmää, luonut lantaa ja ollut ajamassa lehmiä pellolle ja takaisin navettaan. Vaikka nykyaikana kaupunkilainen saattaa nyrpistää nenäänsä navetassa olemiselle ja siellä usein leijuvalle tuoksulle, niin meille se kuului vain asiaan. On kuitenkin siitä sanottava, että kaupungissa asuneet isän puoleiset isovanhempani koki tuoksumme varsin ikäväksi meitä hakemaan tultuaan, ja kaupungissa mummo laittoi aina rytkymme pesuun välittömästi sisään tulemisen jälkeen. Sekä isoisäni isoisä että isoisän isä Frans Edvard kertoivat vieraille kummitusjuttuja. Isoisäni isoisän aikaan Virrantalossa vieraili myös taiteilija Adolf von Becker, joka oli isoisäni isoisän pikkuserkku. Eräänä kesänä hän maalasi Kaavin kirkkoon alttaritaulun, joka kuitenkin paloi kirkon mukana vuonna 1980. Sukulaissuhteet ovat aina etenkin isovanhempien elämisen aikaan olleet tiiviit, ja sukuun avioliiton kautta tulleet ovat aina kunnioittaneet ja ottaneet osaa tähän suku- ja perhekeskeisyyteen. Tietysti etenkin mummolle ovat aina tuottaneet päänvaivaa parin enoni vaimot, jotka eivät samalla tavalla kunnioittaneet suvun perinteitä ja suvun tapahtumiin osallistumista. Kuitenkin tyttäriensä miehiin mummokin on suhtautunut aina hyvästi ja lämpimästi. Isoisäni isoisä opiskeli Hämeenlinnan Lyseossa ja isoisäni isä Kuopion Lyseossa. Isoisäni, vaikka hän menestyi siinä koulussa, minkä hän kävi, ei kuitenkaan lähtenyt koulutielle, koska hänet valittiin kolmanneksi vanhimpana poikkana jatkamaan maataloutta Virrantalossa. On sanottava, että ukista aistimani transsendentaalista esoteerista rauhaista olemista, jossa merkitystä oli aina etenkin vastuulla ja velvoitteella, voidaan kuvata samalla tavalla, miten eräs samassa koulussa ollut aikalainen kuvasi toista aatelismiestä, Britannian pääministeriä Alec Douglas-Homea: ”A votary of the esoteric Eton religion, the kind of graceful, tolerant, sleepy boy who is showered with favours and crowned with all the laurels, who is liked by the masters and admired by the boys without any apparent exertion on his part, without experiencing the ill-effects of success himself or arousing the pangs of envy in others. In the 18th century he would have become prime minister before he was 30. As it was, he appeared honourably ineligible for the struggle of life”. Ukki oli isänsä ja isoisänsä tavalla mukana kaikissa etenkin paikallisissa luottamustoimissa, ja hän jos kuka oli se, jonka nähtiin pystyvän kantamaan vastuuta. Ukkini ei kiroillut koskaan ja hänen käytöksensä oli aina miellyttävää – sen piirteen havaitsin hänessä, että hän etenkin kuunteli tarkkaavaisesti ja teki hyvin teräviä ja ironisia huomioita ja havaintoja. Hän jos kuka on jäänyt mieleeni ”yläluokkaisena” hahmona. Mummokin oli ehdottomasti toimelias ja aikaansaava ihminen, ja jos joskus vanhoissa aatelissuvuissa voidaan katsoa ilmenevän jonkinlaista henkistä velttoutta, niin mummoltani tulleiden geenien avulla olen voinut keskittyä olennaiseen ja saada siinä hyvin paljon aikaankin. Mummolla oli vahva työetiikka eikä hän koskaan julkisesti valitellut mitään. Sanotaan, että paria päivää ennen poismenoaan Kaavilla, lääkäri oli kysynyt, että koskeeko teihin, johon mummo oli huutanut kovaäänisesti ”Ei koske!”. Melttusen virtauksen paikalle rakennettiin vuonna 1994 uusi talo, Virranportti, mihin isovanhemmat sukujuhlallisuuksien kautta muuttivat. Virrantaloon muutti asumaan enoni Markku, vaikka hänkin myöhemmin muutti omaan isoon omakotitaloonsa Virran rannalle, noin puoleenväliin molemmista päätaloista. Lisäksi Markun talon ja Virrantalon väliin sijoittuu ukkini vanhemman veljen Reinon tila Rantala ja hänen poikansa Matin eli siis äitni serkun rakentamia rakennuksia. Virrantalon takana nousee korkea mäki, jossa pudotusta on korkeimmalla kohdalla kolmisenkymmentä metriä. Mäellä on myös sijainnut raippakivi, jossa rikollisia on aiempina vuosisatoina rankaistu. Isoisäni isoisä oli nimismies, vaikka hän olikin aiemmin Kuopiossa asuessaan toiminut lääninkanslistina ja lääninsihteerinä. Hänen isänsä Luhangassa 1801 syntynyt isänsä Otto Reinhold oli häradsbokhållare ja kamarikirjuri senaatissa ja hänellä oli lakimiehen koulutus Turun Akatemiasta. Isoisäni isoisä tunnettin aina hyvin reiluna ja oikeudenmukaisena nimismiehenä, ja oli tunnettua, että hän maksoi itse omasta pussistaan monesti köyhempien ihmisten verot, etteivät he olisi joutuneet siitä vastuuseen. Ukkini on myöhemmin 80- ja 90-luvuilla esittänyt isoisäänsä Luikonlahden kesäteatterin näytelmissä. Virrantalo ja Virranportti siis kuuluvat Luikonlahden kylään, jonka nimi tulee siis ”luikosta” eli joutsenesta, se siis tarkoittaa vanhalla suomella ”Joutsenten lahtea”. Kylällä oli aiemmin koulu, jota sukulaiseni olivat päähenkilöinä perustamassa, ja mm. kauppa ja posti. Nykyään kaikki nuo on lakkautettu ja kylällä on vain hiljainen huoltoasema, jossa vieraillessa tulee kieltämättä mieleen Tankki täyteen-tvsarja. Isovanhempani siis muuttivat vuonna 1994 Virranporttiin, joka on tilava talo ja siinä on mm. neljä makuuhuonetta. Alakerrassa oli lisäksi biljardisali ja talossa oli myös oma sauna. Nykyisessä Virrantalossa on viisi makuukammaria. Lisäksi Virrantalon sisällä on vanha kellari, joka on arviolta satoja vuosia vanha ja kuulunut jo aikaisempaan Hallikaisten hallinnoimaan päärakennukseen. Itse en ole koskaan siellä käynyt, vaikka mummoni toistuvasti säilytti siellä ruokia, koska en ole koskaan sietänyt edes ajatusta rotista ja hiiristä. Virrantalon pihapiiriin kuuluu myös navetta, useita aittoja, riihi, useita traktori- ja muita säilytysvajoja ja ulkosauna. Tiellä joka ohittaa talon ja menee lähellä olevan Retusen järven rantaan, on talon takana olevan mäen korkeimmalla kohdalla myös ollut karjan säilytyspaikka, jossa on tavallisesti karjan aikana pidetty vasikoita. Vaikka joku voisi kuvitella minua kokonaan kaupunkilaiseksi, niin voin sanoa minussa elävän vahvana kokemukset isovanhempien kotitilalta ja maaseudulta yleensä. Olen joskus harkinnutkin Kaaville muuttamista. Nykyään Virrantalo on tyhjillään ja se kaipaisi kipeästi uutta peruskorjausta. Niin kauan kuin esimerkiksi kylpytiloissa olevat kosteusvauriot korjataaan, ei ole toivoa sinne muuttamisesta. Voin sanoa, että aina kun kävelen ja oleskelen Virrantalossa, Virranportissa ja niiden maisemissa, koen vahvaa liitettä sukuuni ja sukulaisiini. He ovat jättäneet näille alueille niin syvät jäljet työllään ja olemisellaan, että toivoisin olevan joskus mahdollista palata sinne suuremmaksi ajaksi. Virranportti, vaikka ukkini elikin pitkän aikaa sinne muuttamisen jälkeen, on aina vastannut mielessäni esi-isiemme brittiläisten aatelisten käsitettä Dowager House, jonne tilan vanha leski muuttaa, kun nuorempi polvi ottaa vastuun päätalosta. Olenkin ukin hautajaisissa pitämäni puheen mukaan alkanut ajatella tästäkin sukuperinnöstä ja ukista etenkin brittiläisten standardien mukaan (johtuu varmaan osittain anglofiilisyydestäni, joka on tietysti monelle varsin selittämätön asia) Leo von Becker 3rd Lord of Virrantalo. Enoni Markku on aina ollut hyvin tietoinen sukuperinnöstämme ja suhtautuu alueeseen, missä hän on eniten asunut syvällä kunnioituksella ja pieteetillä, siitä huolimatta vaikka omien sanojensa mukaan hän on kokenut eniten kulttuurista liitettä etenkin saksalaisiin. Perinteisten elinkeinojen kunnioittaminen ja asuinseudun ja maan kunnioittaminen on johtanut siihen, että jotkut sukulaisista ovat omaksuneet aiempaan nähden erilaisia ammatteja. Kuitenkin siihen, että voi pärjätä nykyisen laisella Koillis-Savon alueella, on elinkeinoihin suhtauduttava nöyryydellä, sillä muuten tuollaisella alueella ei monesti ole elämisen edellytyksiä. Isoäitini äidin suvun kautta monelle suvun naiselle on tullut tärkeäksi käsitöiden harrastaminen. Olihan mummoni äidin isä rukkimestari, eli hän valmisti ompelemisessa tarvittavia välineitä. Äitinikin ompelee mielellään ja yksi hänen sisaristaan opettaa käsitöiden tekemistä. Mummoni on aikanaan valmistanut ensimmäisen ja sittemmin yleiseen käyttöön vakiintuneen Koillis-Savon kansallispuvun, jota mm. eräs hänellä läheinen kansanedustaja on pitänyt presidentin linnan juhlissa. Jos Asfa Wossen Asserate on joskus satiirisesti kuvannut tyypillistä ja viehättävää kartanon rouvan ronskiutta ja grobianismia tavalla, jossa rouva voi todeta vieraille, että voivat ottaa lisää hummeria, koska sitä on ulkona vielä sikojen syötäväksi, tai että hummerikeitto on parhaimmillaan ”pierun lämpöisenä”, niin voin sanoa, että tuon voi yhdistää isoäitiini – hänessä oli aina ronskiutta, joka vaikutti ukkini tasaiseen ja vaatimattomaan olemiseen nähden viehättävältä ja joskus jopa ilahduttavalta ja myönteisellä tavalla ”huvittavalta”, vaikka hän kuului siihen ihmisten joukkoon, joka ei todellisuudessa päästelisi minkäänlaisia ”henkilökohtaisia päästöjä”: Mummon ruuat olivat legendaarisia maukkaudessaan ja maanläheisyydessään. En ole koskaan syönyt yhtä hyvää sianlihapaistia tai karjalan piirakoita, kuin mitä ne olivat mummon tekeminä. Mummoni oli myös ukkini kanssa se parisuhdetta selkeimmin ”ohjaileva” taho, ja ukkini jollain tavalla jopa myöntyi omaan rooliinsa ja ei tavallisesti protestoinut sitä vastaan. Ukkiani seurasin aina hyvin suurella kunnioituksella ja pieteetillä, ja jos haluttaisiin käyttää termejä yläluokkaisuus tai hienous (tai populaarienglantilaista ilmausta ”posh”) niin itse en ole koskaan pystynyt olemaan näiden käsitteiden mukainen edes vähääkään ukin mielessä. Mummo oli primus motor, mutta ukkini toi olemiseen ja olemisen laatuun briljanttisuutta ja yläluokkaisuutta. Ukkini oli syvästi musikaalinen ja hän soitti pianoa, selloa ja kontrabassoa ja hän lauloi vuosikymmenet kuorossa Luikonlahdessa. Uskon, että hitusen ukin musikaalisuudesta ja taiteellisesta lahjakkuudesta on siirtynyt myös itselleni. Mummoni toimi vuosikymmenet etenkin Marttajärjestössä, ja siellä hän oli paikallisyhdistyksen ohjaava voima. Mummo istui kunnanvaltuustossa, kuten ukkini ja hänen isänsä. Etenkin ukkini lempilapsiin kuului koululautakunta, jonka piirissä hän oli mukana kauemmin kuin kokonaisuudessaan kunnanvaltuustossa. Beckereiden suvussa on aina ollut pedagogeja ja valistajia, ja tästä voin voimakkaasti tunnistaa myös jotain itseeni liittyvää. Isoisäni isäkin varmasti pyrki nimen muutoksella Virrantaloksi, lähentymään tavallista kansaa – valistajia, suomenkielen ja suomenkielisen väestönosan ja etenkin talonpoikien osan kohentajia suvussa on ollut aina, siitä huolimatta vaikka suku oli pitkään pelkästään ruotsinkielistä. Isoisäni isoisä naitatti kolme tytärtään Virrantalon entisille torppareille, jotka saivat papin aamenen jälkeen vapautensa. Siinä mielessä suku ei ole ainakaan viime aikoina ollut reaktionaarista, omissa perinteisissä asemissaan pysyttelevää taantumuksellista joukkoa, vaan esimerkiksi koulutuksen kaikkinaisella edistämisellä on samanaikaisesti annettu oikeus matalammista oloista tulleille ihmisille kouluttautua ja kehittyä opin tasolla. Virranportin vieressä oleva Melttusvirta on yleisemmässäkin Suomen historiassa tunnettu siitä, että vuonna 1808 Sandelsin joukot puolustautuivat Nykyisin Virranportin takana olevilla rinteillä virran yli hyökkääviä ryssiä vastaan. Tästä tapahtumasta on myöhemmin löytynyt todisteita mm. pistimiä ja aseiden osia, sekä venäläisten virran rannassa olevan joukkohaudan kautta. En ole koskaan varsinaisesti ihaillut maalaiselämää, mutta Virrantalon ja Virranportin kautta olen oppinut sitä sietämään. Nämä paikat ovat antaneet minulle suuren määrän siitä, miksi nykyään kutsun itseäni.