sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Banaali paha ja etiikalla tarkastaminen

Banaali paha tarkoittaa tavanomaista tai arkipäiväistä pahaa. Tällainen paha tapahtuu huomaamatta ja se monesti liittyy erilaisiin käytänteisiin, jotka saavat alkunsa huomaamattomuudesta ja välinpitämättömyydestä. Banaali paha ei huomioi tavallisesti yksilöitä, koska sen paha tapahtuu usein silloin kun yksilöitä ja erilaisia herkkyyksiä ei huomioida toisten ihmisten kanssa tekemisissä ollessa. Yksilöt eroavat toisistaan, ja sen takia yksilön käsitettä tulisi käsitellä ja huomioida erilaisten eettisten teorioiden yhteydessä. Etiikan tulisi alkaa yksilöstä, koska monesti jos yksilö samaistetaan kulttuurin tai yhteisön kautta jonkinlaiseen annettuun viitekehykseen, on se monesti omiaan aiheuttamaan pahaa joillekin sellaisille yhdenmukaistamisen kohteille, jotka poikkeavat jollain tavalla ihmisten enemmistöstä. Monesti herkimmät ihmiset ovat uhreja siinä, kun tavanomaista tai banaalia pahaa aiheutetaan joillekin ihmisille. Suuri osa ihmisistä on laskettavissa niin sanotun erityisherkkien ihmisten kategorian sisälle, ja tämä aiheuttaa sen, että osa ihmisistä kokee arkensa asiat eri tavalla kuin suuri osa ihmisistä. Tällaisilla ihmisillä pieni kosketus voi tuntua kuin nyrkinisku ja kevyt huudahdus voi tuntua kuin helvetin tulet leimuaisivat tällaisen ihmisen korvakäytävissä. Banaali paha voi monesti aiheutua myös esimerkiksi vähemmistön edustajalle, jonka poikkeavuutta ei oteta huomioon siinä. kun tehdään jonkinlaisia ratkaisuja joidenkin ihmisten paikasta tai tehtävistä maailmassa. Tämän takia esimerkiksi työhön hakeutumisessa yksilöllisiä arvoja ja piirteitä tulisi kuunnella enemmän kuin esimerkiksi vaikka sitä, millaiselta ihmisen työhistoria aikaisemmalta ajalta näyttää. Yksilöä ja hänelle aiheutuvaa banaalia pahaa ei välttämättä edes koskaan huomata, koska monessa tapauksessa tällaiset yksilöt pakotetaan olemaan hiljaa ja mukautumaan siihen oikeudenmukaisuuden muotoon, joka sattuu vain olemaan tällaisessa paikassa toteutettavissa. Banaalin pahan yhteydessä on huomioitava oikeudenmukaisuus ja ne tekijät, jotka määrittävät oikeudenmukaisuuden muotoa. Korkein oikeudenmukaisuus huolehtii yksilöstä ja hänen valinnoistaan ja profiilistaan toisten ihmisten keskuudessa eikä se jätä yksilöä ja hänen ominaisuuksiaan yksin. Kollektiiviset ratkaisut ja liian kapea kollektiivinen rajoittaminen on monesti syynä banaalin pahan syntyyn, ja tämän takia yhteiskunnan sisällä tulisi tutkia ja pohtia sitä, miten oikeudenmukaisuus voisi toteutua kun on pakko tehdä jonkinlaisia kollektiivisia ratkaisuja ja päätöksiä. Yksilön on oltava yhteiskunnan perustavin yksikkö kaikenlaisten yhteisöllisten ja kollektiivisten ratkaisujen pohjalla, ja yksilöä ei myöskään voida koskaan samaistaa kollektiiviseen yksikköön. Jokaista ihmistä tulisi kuulla silloin, kun he kokevat, ettei heidän näkökulmaansa ole kuultu. Etiikan on alettava yksilöstä, ja tämän takia yksilön käsitettä tulisi yhteiskunnassa enemmän määrittää ja purkaa osiin.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Mitä vähemmän poliitikkoja sitä parempi

Jossakin naistenlehdessä Sannakaisa Heikkinen kertoo, että aikoo jättää politiikan. En ole kyseistä lehteä lukenut, mutta isoäitini kertoi tämän äskeisessä puhelinkeskustelussamme. Minulle tuli vain mieleen, että miten loistava ajatus! Olisi kansakunnan tilan ja yhteisten asioidemme kannalta erittäin hyvä, jos poliitikot jättäisivät politiikan ja vetäytyisivät Sannakaisan tavalla luomaan paskaa omiin navettoihinsa. Koska politiikka rappeuttaa ihmisten kyvyn ajatella itsenäisesti ja selkeästi, niin olisi paljon parempaa, jos nykyaikainen parlamentaarinen demokratiamme olisi erimuotoinen kuin mitä se on tällä hetkellä. Olen miettinyt, että nykypäivänä riittävän sivistynyt ihminen, joka kuitenkin omaisi sen verran itsenäistä ajattelukykyä, että hän puhuisi asioista oikealla ja selkeällä tavalla, tulisi lopulta todella suosituksi politiikassa. Poliitikon, ainakin silloin, jos älyä ei häneltä löydy tarpeeksi paljon, on Suomenkin järjestelmässä tultava kapulakieltä pyöritteleväksi byrokraatiksi, joka ei itsekään tiedä sitä, kenen asioita ja minkä takia hän todellisuudessa ajaa ja minkä vuoksi hän on politiikassa. Esimerkkinä tästä vaikkapa Jussi Halla-ahon jättämä puheenjohtajuus Perussuomalaisissa. On selvää, ettei äskettäin ketään suuren puolueen johtajaa ole palvottu samalla tavalla profeettana kuin Halla-ahoa. Se, että hän on päättänyt jättää asemansa ja vielä pelkurina jättää perustelut asemasta luopumiselle kymmenen vuoden päästä julkistettavaksi kertoo vain siitä, että hänessä ei ole munaa olla pääministerinä tuollaisen valokehän patsastamana. Onhan selvää, että Suomessa vastuun kantajiksi pääsee tavallisesti vain vallanhimoisimmat pyrkyrit ja aggressiivisimmat riidanhaastajat. Esimerkkinä tästä vaikka Jan Vapaavuoren jättäminen puheenjohtajuuden ulkopuolelle varsinaisen ”poliittisen” pellen, Alexander Stubbin hyväksi. Mielestäni totuuden puhuminen on paikallaan politiikan keskiössä, ja sen takia on parempi, jos poliitikko on lähempänä kansaa kuin toisia poliitikkoja ja heidän kabinettejaan. Kuitenkin on selvää, että tämänkaltainen itsekseen pärjääminen vaatii myös henkistä kanttia ja älykkyyttä, minkä takia esimerkiksi vaikka Teuvo Hakkarainen ei käy eksemplaariksi tämänkaltaisesta poliitikosta. Mielestäni sivistykseen kuuluu se, että silloin ei tule loukanneeksi toisia ihmisiä, mutta toisaalta herkkänahkainenkaan ei saa olla. Arvot on tunnistettava itsenäisesti ja muotoiltava itselleen omanlaisensa henkinen maailmankatsomuksen horisontti. Poliitikko ei voi olla riippuvainen toisista poliitikoista tai omasta tai toisten puolueista. Eli reaktiivinen ja relatiivinen politiikan tekeminen ei voi koskaan olla itseislähtöistä, vaan se asettaa aina jonkin toisen tahon oman valtansa vastustettavaksi, josta hyvänä esimerkkinä Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä, joiden hoitamiseen valtiolta menisi paljon rahaa, elleivät he saisi avohoitoa omalta puolueeltaan.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

lauantai 3. heinäkuuta 2021

Relatiivinen ja itseisarvoinen arvojen käsittäminen

Monesti ihmiset teeskentelevät halutessaan jotain myönteistä etua itselleen. Esimerkiksi entinen kaverini poimi heti, kun mainitsin, että hänen kannattaisi keskittyä Paulo Coelhon kirjojen sijaan Leibnizin ja Spinozan lukemiseen, jonkin omasta mielestään jommalta kummalta näistä peräisin olevan sitaatin, joka yllättävää kyllä sopi juuri hänen oman mielentilansa ilmaisemiseen. Kirjallisuutta ja filosofiaa tulisi arvostaa sen itseisarvon kautta, eikä etenkin hakea joidenkin kirjoittajien teksteistä vaan sellaisia kohtia, jotka soveltuvat esimerkiksi oman mielentilan ilmaisuun. Eli jotkut egotistiset ihmiset hakevat kaikkialta omia ajatuksiaan tukevia arvoja, mielipiteitä ja ajatuksia. Egotistiset ajattelijat ovat etenkin välinearvoa korostavia, ja kaikki suuret ajattelijat ovat heille kiinnostavia vain silloin, jos niissä on itselle sopivaa välinearvoa. Arvojen käsittämistä voidaan samaten pohtia sekä relatiivisuuden eli suhteellisen välinearvon kautta kuten myös itseisarvon eli uniikkisuuden ja pyyteettömyyden kautta. Arvo on siis arvostamisen kohde, joka monesti ilmaisee sen, mihin arvostaminen suuntautuu. Relatiivinen arvojen käsittäminen tarkoittaa sellaista järjestelmää, jossa yksikään arvo ei ole arvokas itsessään, vaan aina siinä suhteessa missä se tulee esimerkiksi arvostamisen kohteeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että tällainen arvottaminen on myös reaktiivista, koska tällä tavalla arvot valitaan sen mukaan, miten tilanne mitäkin vaatii. Eli suhteellinen ja reaktiivinen arvottaminen on sidosteista etenkin tilanteen lakeihin ja sääntöihin. Eli suhteellisessa arvottamisessa olosuhteet ovat aina arvokkaampia kuin esimerkiksi arvot itsessään eli toisin sanoen esimerkiksi sellainen todellisuus, joka ilmaisee henkistä ja inhimillistä korkeutta. Relatiivisessa arvojen määrittämisessä siis kaikki mahdollinen voidaan alentaa ja tavanmukaistaa sen perusteella, miten tilanne vaatii arvojen sopeuttamista. Itseisarvoisten arvojen oikeutusta ei voida kyseenalaistaa, koska niissä ilmenee kaikki se, mitä korkeimman tasoiset ihmiset ovat aina maailman historian aikana arvostaneet. Relatiivisessa järjestelmässä kaikki muiden tavallisten ihmisten tason ylittävä ajattelu ja inhimillinen korkeus voidaan alentaa sen takia, jos sillä ei ole sopivaa tilanneyhteyttä tai jos ei näytä käytännöllisten syyperiaatteiden kautta voivan olla hyödyksi jonkin matala-arvoisen tavoitteen osalla. Relatiivinen ja reaktiivinen arvottaja siis etsii ympäristöstä pelkästään apua omien tavoitteidensa toteuttamiselle, samalla kun kaiken ajattelun on voitava ylittää tahdon mukainen asioiden tavoittelu. Ajattelijan kuuluu tunnistaa ensimmäisenä oma itseisarvoinen ajatus- ja arvojärjestyksensä ja jätettävä pintapuolinen materiaalisten välttämättömyyksien mukainen tavoittelu omaan arvoonsa. Tämän takia on sanottava, että henkisesti vaativissa ammateissa työskentelevien tulisi saada perusteellisempi turvattu tausta korkean ajattelun jatkuvuuden mahdollistamiseksi. Arvoja tulee siis voida arvostaa omien alueidensa kautta eikä häikäilemätöntä arvojen vaihtelua tilanteen mukaan tulisi yhteiskunnassa hyväksyä, eikä etenkään sen takia, koska jotkut itsekkäät ihmiset voivat käyttää pyyteettömästi ajatteluunsa suuntautuneiden korkeiden ajattelijoiden töitä omien materiaalisten tavoitteidensa edistämiseksi. Kaikille arvoille on yhteiskunnassa oma paikkansa ja niillä on myös oikeus ilmetä yhteiskunnassa ja yksilöiden tasolla. Arvojen on saatava oma institutionaalinen tilansa, jossa ne voivat ilmetä myös samanaikaisesti. Onhan selvää, että joidenkin yksilöiden arvot, joiden perusteella he työskentelevät voivat keskittyä esimerkiksi materiaalisen hyvinvoinnin edistämiseen kuten ne voivat keskittyä myös henkisen kulttuurin alalle kuten esimerkiksi musiikkiin tai taiteeseen. Kaikenlaisille arvostamisille on annettava oikeus ilmetä, vaikka voidaan kuitenkin sanoa, että pyyteettömyyden varmistamiseksi instituutiot tulee järjestää tunnustushierarkiaan sen perusteella kuinka pyyteettömiä, henkisesti korkeita ja vapaita ne ovat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vain korkeimmat instituutiotasot voisivat nauttia vapaudesta, vaan se tarkoittaa sitä, että samanlaisen vapauden alla eri asiat reagoivat eri tavalla. Kuitenkin vapaa markkinatalous tuo kuitenkin mahdollisuuden laajentaa vapautta myös esimerkiksi ruoan ja päivittäistarvikkeiden osalla.

sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Runo

Kyynelvirrat kirjoittavat 

ja kirjoittavat

tarinoista melankolisesta mielestä '

ja miehestä

joka nukkuu kun

pitäisi olla hereillä

joka on hereillä

kun pitäisi nukkua

kolmio farkkujesi alla

houkuttaa minua

mutta mikä ja mitä muu

sinussa kiinnostaa

postia tulee kolmelta

niissä kerrotaan aina vain hyvää

odotan kuitenkin viestiäsi yöllä

jolloin eläimet elävät.

sunnuntai 20. kesäkuuta 2021

Runo

 Mikä on kansan laita

vallan korkean aita

mitä meille kerrotaan ja miksi

mikä aiheutuu muille siksi

voisiko valtaa yhtään vähentää

päättäjiä kansaan lähentää

olisiko joku silloin väärässä

voisiko poliitikkoja vähentää määrässä

voisimmeko me tehdä sen itse

ettei kukaan silloin siitä itke

poliitikot armaat vähentämättömät

ne meille kaiken antavat

toisiimme meidän lähentämättömät

ne vastuun suuren kantavat

tulisiko meidän jättää heidät

antaa kaikelle uuden alun

siinä kun kaiken entisen peität

ja kasvaa annat oman halun

 

 

Vapauden ja vastuun lisääntyminen ja helppousindeksi

Preferenssiautonomia on yksilön tasolla määriteltävä keino, jossa mitataan vapauden ja vastuun jakautumista yksilössä. Helppousindeksi on laskutapa, jolla vapautta ja vastuuta mitataan etenkin yhteiskunnan mutta myös yhteiskunnan tasolla. Helppousarvo taas tarkoittaa työhön kuuluvaa piirrettä, joka määrittää sitä, kuinka suuresti työn merkitys vaikuttaa helppousindeksin mittaamiseen. Yhteiskunnassa on siis ylläpidettävä erilaisten helppousarvojen mukaista työtä, jossa kaikkien tekemä työ ei ole eikä tule ilmi samanlaisessa helppousarvossa. Näin ollen kaikki yhteiskunnan jäseninä toimivat yksilöt eivät samalla tavalla vaikuta helppousindeksiin ja sen saamaan määritelmään yhteiskunnassa harrastettavasta työstä. Helppousarvo määrittyy etenkin siitä, kuinka paljon vastuuta toisten tekemästä työstä yksilön omassa työssä on. Helppousarvo myös määrittää sitä, kuinka paljon hyötyä ja palkkioita yhteiskunnan jäsen voi työstään saada. Eli helppousindeksi huomioi aina sen, millainen työn laatu on. Kuitenkin on selvää, ettei työn vähän vaativuudesta voida kuitenkaan suoranaisesti hyötyä yhteiskunnassa, ja eri tavalla määritellyn helppousarvon sisällä tehdystä työstä on saatava suurempi myönteinen tulos ja seuraus kuin sellaisessa työssä josta on helpompaa suoriutua ja joka ei kanna mukanaan samanlaista vastuuta. Kuten olen jo aiemmin ilmaissut ei voida sanoa, että vapaus heikentäisi helppousindeksiä sinänsä aivan kuin ei voida sanoa, että vastuun ottaminen aina tukisi helppousindeksiä. Sen takia yhteiskunnassa tehtävää työtä ei voida määritellä suoranaisesti kaikkien kohdalla samanlaisten preferenssiautonomisten vastuun ja vapauden käsitteiden kautta. Joskus voi olla hyväksi, jos esimerkiksi hyvin matalan helppousarvon mukaisessa työssä työskentelevät ihmiset saavat enemmän vapautta kuin sellaisessa työssä, jossa helppousarvo on hyvin korkeassa pisteessä. Helppousindeksin on aina pyrittävä olemaan samassa tasapainopisteessä, ja yhteiskunnassa tehtävän työn on aina pyrittävä myötäilemään sellaista preferenssiautonomista pistettä, joka on lähellä työn tasapainopistettä. Vastuun ottamiseen liittyy aina tietynlainen pyyteettömyys, joka tarkoittaa myös valinnan alaisuutta. Eli toisin sanoen yhteiskunnassa on määriteltävä se, että korkeimmilla tunnustushierarkian instituutiotasoilla tehdään myös eniten sellaista työtä, joka vaatii vastuuta ja joka on siten eniten korkeinta helppousarvoa ilmaiseva. Eli silloin, jos ammatin valinnassa on käytetty paljon vapautta ja vapaata valintaa, on silloin myös työssä oltava korkeampi helppousarvo kuin enemmän pakon kautta otetuissa ammateissa ja niissä on voitava kantaa enemmän vastuusta suuremmasta työpanoksesta. Kuitenkin kuten jo aiemmin ilmaisin, myös vapauden ja vastuun käsitteitä on voitava tulkita sisällöllisesti, sillä ammateissa vapaus ja vastuu, vaikka ne ilmenevät kaikessa, on vapaan valinnan kautta otetuissa urissa enemmän pyyteettömyyttä siinä mielessä, että ne vaativat korkeampaa vastuuta ja työpanoksesta huolehtimista. Kuitenkin myös esimerkiksi vaikkapa päivittäistavaroiden kaupassa on myös johtotasolla paljon vastuuta, mutta se ei määrity samanlaisten periaatteiden kautta, kuin sellaisissa ammateissa, jotka vaativat yksilöllistä pyyteettömyyttä ja vastuun ottamista. Eli eri tunnustushierarkian tasoilla vapaus ja vastuu määrittyvät jokseenkin eri tavalla ilmenevien periaatteiden kautta. Helppousarvo voidaan myös jakaa sisäisesti eri osiin, jossa se voi tarkoittaa yksilön ja yhteiskunnan tasolla eri asioita. Esimerkiksi sellainen ammatti, joka on valittu pyyteettömyyden olosuhteiden eli vapaan valinnan alaisena, vaatii tavallisesti korkeata helppousarvoa etenkin yksilön tasolla, samalla kun yhteiskunnallinen helppousarvo on monesti korkea jo silloinkin, jos ammatissa vaaditaan paljon omien tavoitteiden etsimistä esimerkiksi pääoman lisäämisen mielessä. Eli on sanottava, että vaikka tunnustushierarkiassa voidaan antaa sisäinen arvo esimerkiksi korkeakulttuurin ja taiteiden asteelle, on kuitenkin myös matalammissa materiaalisen olemisen ylläpitämiseen liittyvissä tasoissa voitava kantaa vastuuta siitä, etteivät pyyteellisemmät tasot kehity muuhun suuntaan kuin vain pyyteellisyyden tason laskemiseen ja tunnustushierarkian instituutiotasojen arvolliseen yhdentämiseen. Helppousindeksissä on siis tunnustushierarkian tasojen yhteydessä erilaisia muotoja, jotka määrittävät sitä. Jokin ammatti voi olla yksilöllisesti todella vaativaa, joka kuitenkin ei kohteessaan liity suurempaan yhteiskunnalliseen vastuuseen ja samalla aikaa on sellaisia ammatteja, jotka eivät ole yksilöllisesti vaativia, mutta jotka kuitenkin sisältävät paljon yhteiskunnalliseen vastuuseen liittyviä piirteitä. Helppousindeksi ei siis suoranaisesti vaan preferenssiautonomian tavalla vain mittaa suoranaista ja jakamatonta vapautta ja vastuuta.

Instituutiot, tunnustushierarkia ja yhteiskunta

Instituutiot tarkoittavat sellaisia ihmisten välisiä yhteenliittymiä, mitkä mahdollistavat ihmisten välisen yhteistoiminnan eli kollektiivisen toiminnan. Instituutiot toimivat tavallisesti yhdessä ja instituution sisällä sovittujen toimintamallien ja sääntöjen osoittamalla tavalla. Instituutiot myös suojelevat ja tuovat esiin historiaa ja perinteitä, jotka muodostavat instituutioiden keskeisen ytimen. Kuitenkin instituutioita on voitava arvioida myös yleisellä tasolla, jolla instituutiot ovat yhteiskunnallisen ja yhteisöllisen toiminnan pohjana. Tämä instituutioiden kollektiivinen taso on nimeltään tunnustushierarkia, joka tarkoittaa arvotunteista tulevien arvojen tunnustamisesta seuraavaa instituutioiden järjestelmää siinä muodossa, miten arvot muodostuvat järjestykseen niiden arvokkuuden kautta. Instituutiot ja niiden piirissä toimivat ihmiset siis korostavat tiettyjä arvoja ja niiden tiettyä osaa, jonka myötä instituutioiden parissa toimivat ihmiset ovat tiettyjen erityisten arvojen korostajia. On kuitenkin selvää, että arvot ovat kokonaisuus, eivätkä ihmiset voi toimia vain tiettyjen arvojen kautta unohtamalla silloin muut arvot. Kuitenkin ihmisten paikka instituutioissa määrittyy heidän luonteidensa perusteella, jossa esimerkiksi tietyt vakavat ja ajattomat luonteet kuuluvat etenkin tunnustushierarkian ylimmillä tasoilla olevien uskonnon, metafysiikan, korkeakulttuurin ja tieteenfilosofian piiriin. Toisaalta hyvin nopeaoppiset ja luonteeltaan vikkelät ihmiset kuuluvat ehdottomasti kaupankäyntiin ja tiettyjen ihmiselämässä tarvittujen materiaalisten edellykkeiden tuottamiseen ja välittämiseen, kuten vähittäiskauppaan. Ihmisten luonteet ja niiden korostuvat piirteet siis määrittävät sitä, millä tasolla ja minkälaisen instituution keskellä ihmiset ovat tarkoitettu yhteiskunnassa toimimaan. Eli loppujen lopuksi tunnustushierarkia ei pakota ihmisiä tunnustamaan arvoja samassa järjestyksessä kuin ne hierarkiassa näkyvät, vaan heillä on oikeus korostaa sitä instituutiotasoa, joka sopii heidän omaan arvojen tunnistamisen tapaansa ja preferenssiautonomian muotoon. Kaikilla ihmisillä on osansa kaikkiin instituutioihin, mutta heidän työn muodossa esiin tuleva keskeisin toimintansa ei keskity samoihin asioihin kuten työn jakautuminen yhteiskunnassa esittää. Paras mahdollisin tunnustushierarkia on sellainen, jossa arvojen mukainen järjestys mahdollistaa sen, että instituutiotasot voivat lähentyä toisiaan omassa kokonaisvaltaisessa arvossaan. Tällöin instituutiot ovat siinä muodossa että esimerkiksi yhteiskunnan tasoinen vallankäyttö ja asioihin osallistuminen voi tapahtua kokonaisvaltaisesti eikä instituutioiden olennaista erityismuotoa tarvitse koko ajan huomioida instituutioiden ohjaamisessa. Tässä tapauksessa esimerkiksi uskonnon tason on lähestyttävä jonkinlaista kansalaisuskontoa, ja toisaalta esimerkiksi tavallisimmissa materiaalisen olemassaolon turvaamiseen pyrkivissä toimissa ja ylläpitämisissä on lähestyttävä vapaata markkinataloutta, jossa alimmat instituutiotasot eivät enää ole niin pyyteellisiä kuin miten ne olisivat esimerkiksi sosialistisessa yhtenäiskulttuurissa. Esimerkiksi matalimpien instituutiotasojen materiaalista olemassaoloa tukevien asenteiden ja menetelmien voidaan katsoa muuttuvan globalisaation myötä kun markkinoille tulee esimerkiksi erilaisia elintarvikkeita tai kun esimerkiksi ulkomailta tulevat aatteet järjestävät uudelleen sitä, millä tavalla ihmiset elävät arkeaan matalimmalla materiaalisella tasolla. Paras yhteiskunta siis muodostuisi siitä, kun sen tunnustushierarkian kaikki instituutiotasot olisivat mahdollisimman pyyteettömiä eli ne antaisivat ihmisille oikeuden valita mahdollisimman monien erilaisten olemassaoloon liittyvien asioiden kautta. Instituutioiden pyyteettömyyttä ja pyyteellisyyttä voidaan arvioida esimerkiksi ironian ja satiirin kautta, joka alkaa tavallisimmin instituutioiden sisältä, kun instituution piirissä toimivat ihmiset katselevat omaa performatiivista rooliaan, jonka tarkoitus on mahdollistaa heille oman näkökulman huomioimisen siinä kun he toimivat jonkin instituution keskellä. Performatiivinen rooli on siis tärkeä omatunto siinä, kun tunnustushierarkian instituutioita arvioidaan, koska tunnustushierarkian on loppujen lopuksi perustuttava aina yksilöiden näkökulmaan, koska tunnustushierarkian instituutioiden muoto perustuu aina siihen kun yksilöt hakevat yksilöllisten periaatteiden kautta omille arvoilleen paikkaa yhteiskunnassa. Eli voidaan sanoa, että egoismin ja altruismin on lähestyttävä yhteiskunnassa toisiaan, vaikka onkin varmasti niin, että egoistiset ihmiset, jotka pyrkivät omaan hyötyyn ovat hyödyllisimmillään siinä, kun he tuovat markkinoille uusia tuotteita ja harrastavat liiketoimintaa, joka mahdollistaa valinnan mahdollisuuden myös esimerkiksi päivittäistuotteiden kuten ruokatarvikkeiden piirissä. Altruistiset ihmiset taas soveltuvat hyvin sellaisiin toimintoihin, jotka perustuvat jatkuvuudelle kuten kirkon piiriin tai esimerkiksi terveydenhuoltoon. Kuitenkin suurinta lahjakkuutta vaativat toimet kuten korkeakulttuuri, metafysiikka ja tiede sekä tieteen filosofia on tavallisesti järkevintä jättää sellaisille yhteiskunnan jäsenille, joilla on eniten aivopotentiaalia. Yhteiskunta on siis yhteenkokoava kattokäsite, samalla kun yhteiskunnan on perustuttava ainakin toistaiseksi tunnustushierarkiaan. Voidaan kylläkin ajatella sitä, että sen myötä, kun tunnustushierarkian instituutiotasot tulevat entistä pyyteettömimmiksi, voidaan silloin kyseenalaistaa se, tulisiko instituutioiden järjestyä hierarkiaan minkäänlaisen sisäisen arvojärjestyksen kautta.