Normaalisuudesta ja normatiivisuudesta

Monesti se, miten ihminen arvottaa toisia ihmisiä ja jakaa heitä normaaleihin ja epänormaaleihin, johtuu arvollisista ristiriidoista. Mielestäni kuitenkin kukaan ei ole vain normaali tai epänormaali. Mielestäni ihmisyksilöllä on samanaikaisesi sekä samanlaatuinen että myös toisista poikkeava puoli, noiden kahden ulottuvuuden välinen määrällinen suhde vain kuitenkin poikkeaa yksilöstä riippuen.
Suivaannuin jonkin verran kun luin jonkun keskinkertaisen sosiaalitieteiden opiskelijan kirjoituksen, jossa hän kertoo mielipiteensä siitä, että Timo Soini ei ole hänestä "normaali". Mielestäni eri tavalla ajatteleville tulee antaa oikeus mielipiteensä ilmaisuun ja heitä on kohdeltava tasa-arvoisina. Ainoa asia millä poliittisten instituutioiden arvojärjestystä voi miettiä on se kuinka hyvin ihmiset osaavat perusteella mielipiteensä. Monesti normaaliksi määrittely tapahtuu sen mukaan, kuinka suuren osan yhden ihmisen hyväksymistä ja promotoimista arvoista toinen ihminen hyväksyy.
Normatiivisuus tarkoittaa ihmisyksilöiden ajattelun ja toiminnan saman kaltaiseksi näkemistä. Useat moraalifilosofian teoriat ovat normatiivisia, sillä niissä seurataan ihmisen toimintaa samoin perustein. Mielestäni se, mitä vähemmän ihmisiä pakotetaan toimintansa tai ajattelun perusteella normatiivisuuteen sitä parempi on yhteiskunnan tila. Hyvin väljä normatiivisuuden aste yhteisöllisessä toiminnassa takaa sen, että ihmisillä on vapautta toimia, ajatella ja kehittää yhteisöjä edelleen. On siis pyrittävä vain sellaiseen yhdenmukaisuuteen, joka ei loukkaa yksilöllisyyttä ja yksilöllisyyden arvoihin ja periaatteisiin perustuvia yhteisöjä.
Merkittävät uuden ajan kirjailijat Voltaire ja Goethe ovat kirjoittaneet ajatuksia, jotka ovat jääneet mieleeni. Goethen eräs sitaatti kertoo, että hän kypsemmällä iällä pystyi hyväksymään kaiken lukemansa. Jos se ei ole avarakatseisuutta ja laajojen näkökulmien tunnistamista niin mitä sitten? Toinen suvaitsevaisuuden osoitus tulee Voltairelta, joka totesi "En hyväksy sitä mitä sanot, mutta teen kaikkeni sen eteen, että saat sanoa mielipiteesi".
Mielestäni se on totta, että yksikään ihminen ei ole syntynyt suvaitsemattomaksi ja sen takia suvaitsemattomuuden ilmiötäkin voi ymmärtää. Itse asiassa suvaitsevaisuuden mahdollistaminen vaatii sitä, että ymmärtää suvaitsemattomuuden syitä, ja käsittelee niitä itsessään. Mielestäni on varsin lapsellista lähteä kieltämään totaalisesti niiden ihmisten mielipiteitä, joiden suvaitsevaisuuden aste on erilainen tai erilaisista asioista motivoitunut.
Koska ihmisen itseidentiteetti ja julkinen identiteetti ovat varsin suhteellisia, pitäisi pyrkiä löytämään jonkinlainen invariantti-identiteetti, jossa voisi olla jotain pysyvää. Monesti identiteetti saa pohjaa siitä, kun ihminen on aktiivisesti tekemisissä erilaisten instituutioiden ja yhteisöjen kanssa.
Aito suvaitsevaisuus ei hätkähdä suvaitsemattomuudesta. On kyettävä olemaan suvaitsevainen ja kyettävä olemaan tuomitsematta ihmisiä normaalisuuden ja epänormaalisuuden kategorioihin omien mielipiteiden perusteella, vaikka nämä ihmiset eivät olisikaan samaa mieltä kaikista asioista

Onko köyhyys moraalisesti väärin?

Köyhyys tarkoittaa sellaista ihmisen olemassaolon laatua, ettei tuollainen ihminen pysty osallistumaan vaihtotalouteen niin laajalla skaalalla kuin mitä varakkaammat harrastavat. Kukaan ei voi valita sitä perhettä, johon hän on sattunut syntymään, joten köyhyyden ei varmasti voida katsoa johtuvan pelkästään kyseisen yksilön tekemistä vääristä valinnoista. Suoria toimia, jotka monesti voivat johtaa köyhyyteen ovat esimerkiksi matala koulutustaso, työttömyys ja velat joita ei itse pysty maksamaan. Jotkut voivat väittää myös että huolimaton elämäntyyli voi johtaa köyhyyteen.
Köyhyyden seuraukset ovat monesti epäsosiaalisen käyttäytymisen kategoriaan laskettuja asioita, kuten esimerkiksi teiniraskaudet, rikollisuus ja päihteiden väärinkäyttö. Köyhyyden syyksi voidaan laskea sekin yhteiskunnallinen asiaintila, jonka mukaan kaikista ihmisistä ei ole kaikkiin ammatteihin. Esimerkiksi epäsosiaalisuus voi olla sellainen piirre, joka voisi olla ehkäisemässä sitä, että yksilö pääsisi korkeaan työtehtävään. Myös mielenterveyden ongelmat johdattavat ihmisiä monesti sairaseläkkäälle ja entistä kapeammalle leivälle.
On kuitenkin mainittava nekin tapaukset, että varakkaat eläkeläiset eivät käytä rahojaan vaan pistävät ne säästöön. Tuon ovat jotkut sanoneet vääristävän taloudellista kasvua, kun rahaa ei saada vaihtotalouden myllyyn tietynikäisiltä ihmisiltä. Tämän nuukuuden lisäksi munkkien harjoittama vapaaehtoinen köyhyys on yksi sellainen asennoitumistapa, jossa munkit eivät harrasta minkäänlaista tavaroiden ostamista ja sen myötäistä tavaroista ilahtumista. Munkit ovat askeetikkoja.
Yksi tapa käsitellä köyhyyttä on se, että siinä tehdään ero absoluuttisen ja suhteellisen köyhyyden välille. Länsimaissa ei ole koskaan aiemmin ollut näin paljon maahanmuuttajia, ja sen takia absoluuttinen köyhyys on tullut osaksi joidenkin länsimaalaistenkin ihmisten arjesta, kun se on aikaisemmin rajoittunut lähinnä Afrikkaan, Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Tietysti Land of the free and the home for the brave on ensimmäisenä listalla kun tehtäisiin arvio tuloeroista ja hyvinvoinnin eroista länsimaissa.
Toinen vähän provokatiivisempi kysymys aiheeseen liittyen on se, onko moraalisesti väärin olla köyhä? Saavatko köyhät ihmiset esimerkiksi asua varakkaampien asuinalueella? Valitaanko yliopistoon mieluiten sen kaltaisia ihmisiä, joiden vanhemmat ovat jo akateemisia? Onko köyhällä ihmisellä oikeutta elää pidempään kuin vaikka varakkaampi naapurinsa? Hoituuko varakkaamman ihmisen asiat byrokratian rattaissa nopeammin kuin köyhemmän ihmisen? On vaarallista sanoa, että köyhyys olisi oma vika, jonka joku oli kirjoittanut vuosi sitten lehteen. Nämä ajattelevat, että kaiken voisi rahallistaa ja joka tilanteessa ihmisiä arvosteltaisin sen takia, että heillä ei ole taskussa yhtä paljon rahaa. Kaiken, jopa syvimpien kulttuuriarvojen ylitse nämä rahan ihannoijat olisivat valmiita astumaan.

Suomen kielestä ja sen vaikutteista

Suomalaista kulttuuria on monesti kutsuttu eniten Amerikkaa ja sen kulttuurisia vaikutteita muistuttavaksi kulttuuriksi. Syy tähän on ehkä se, että samalla tavoin kuin Amerikka oli Britannian siirtomaa, on Suomi ollut vielä pidempään siirtomaana, tunnetusti ensin Ruotsin ja sen jälkeen Venäjän alaisuudessa. Tänä päivänä englannin kieli on yleisin suomalaisten osaama ulkomaankieli. Suomalainen kulttuuri on nuori ja sen takia sen sivistyskin on monella tapaa nuorta.
Englanninkielen mutta etenkin amerikanenglannin vaikutuksesta suomenkieli on rapistunut, etenkin anglismeja ja irtaalleen kirjoitettuja yhdyssanoja ja muuta kieliopin vastaisuutta löytää vanhempienkin ihmisten kirjoituksista. Suomen kielen kehityshistoria on suurella tavalla saanut impulsseja saksan ja ruotsin kielistä. Lähes kaikki hallintoon tai oikeuteen liittyvät sanat ovat käännöksiä saksan ja ruotsinkielisistä kantasanoista, esimerkiksi kirkko, laki, kruunu ja kuningas.
Suomalaisilla on samaan tapaan unkarilaisten kanssa traaginen historia siinä mielessä, että lähes kaikki kielisukulaiset ovat eläneet kaukana toisten kansojen alaisuudessa ja siinä mielessä fennougristiikan aikaisemmat saavutukset tulisi muistaa ja vertailevan kielitieteen keinoin ottaa tarkemmin selvää siitä, millaiset yhteydet esimerkiksi Venäjällä asuvilla suomensukuisilla kansoilla ja heidän kielillään on suomen-, unkarin- ja eestinkieliin. Monet Baltian maissa ja Karjalassa puhutut finnougriset kielet ovat katoamassa tai ovat jo kokonaan kadonneet, joten pitäisi toimia niiden suhteen.
Professori Kalevi Wiik edusti siihen nähden poikkeavaa näkemystä suomalaisten alkuperästä, että hän ei luottanut monien uskomaan Volganmutka-teoriaan. Hänen mukaansa suomalaisia oli jo aiemmin asunut Suomenkin alueilla, ja että suurin osa läntisestä Venäjästä oli asutettu suomenugrilaisten kielten käyttäjien toimesta.
On itse sanottava, että minä kyllä olen Wiikin teorian kannalla. Jo tuolla seudulla asuvien ihmisten ulkonäöstä voidaan päätellä, etteivät suomalaiset joistakin rotuteoreetikkojen tutkimuksista huolimatta ole mitään mongoleita, enkä usko, että ulkonäkö olisi pystynyt niin suuresti muuttumaan ruotsalaisten siirtomaaherrojen aikana. Suomihan on ollut ainakin aiemmin kovin syrjäisenä pidetty kansa. Roomalainen historiankirjailija Tacitus taisi kirjassaan Germania mainita myös suomalaiset, joita hän nimitti Euroopan tyhmimmäksi kansaksi.
Kyllä suomenkieltä pitäisi vaalia enemmän. Sukulaiseni suomen- ja ruotsinkielinen historian professori Reinhold von Becker sai muistiinkirjauksiensa perusteella miltei päälleen yksikielisten ruotsalaisten aatelisten sylkeä, koska hän tohti lähteä kehittämään 1800-luvun alun paremman väen mukaan moukkamaista ja karkeata suomen kieltä julkaisemalla järjestyksessään toista suomenkielistä sanomalehteä.
Kielitaidon puute kasvaa myös sitä myötä kun kirjekulttuuri ja käsinkirjoittamisen lahjat katoavat. Monet eivät ole varmaan ajatelleetkaan sitä, mikä kulttuurinen muutos on käsillä, kun ihmisten yhteydenpidot eivät enää tallennu kirjepaperille ja arkistoihin, vaan ne lopulta katoavat bittiavaruuteen, josta niitä ei enää löydä kukaan.

Häpeän tunteen kannattavuudesta

Häpeä tarkoittaa katumuksenomaista tunnetta, jota ihminen kokee aikaisempia tekojaan tai sanojaan kohtaan, se on siis huonoa oloa sen suhteen mitä on tehnyt tai sanonut. Häpeämättömyys tarkoittaa varmaan ensisijaisesti sitä, etteivät ihmisen tunnereaktiot pelaa oikein kunnolla. Se on röyhkeyttä ja kyvyttömyyttä ottaa selvää palautteen kautta omista virheistään. Se voi monesti liittyä siihenkin, kun poliitikot tavoittelevat häikäilemättömästi kansanedustajien tai ministerien työtehtäviä ja pyrkivät näyttämään totuudenmukaisemmilta kuin mitä todella ovatkaan.
Kannattaa muistaa "Puhun niin totta kuin osaan", joka on erään Brysseliin piiloon menneen poliitikon suusta. Toinen esimerkki on "Lapissa olisin tullut valituksi", joka tulee eräältä Suomen poliittisen historian suurimmalta pyrkyriltä. Sitäkin tärkeämpi asia on se, että eduskunnasta putoaminen pitäisi nähdä siinä valossa, että kyseisen yksilön poliittinen kunnianhimo oli suurempaa kuin äänestäjien kannatus, ja tuo kertoo siitä, että entinen edustaja arvosti omaa asemaansa toisien ihmisien mielipiteitä enemmän.
Politiikassa on tarve häpeälle, sillä poliitikot monesti parkkiintuvat häpeämättömiksi, esimerkiksi kun aikaisempia omia sanoja ja lupauksia pyörretään reaalitilanteessa. Häpeän takia ihminen kokee olonsa huonoksi omien aikaisempien tekojensa ja sanojensa takia ja se johtaa monissa tilanteissa toisten ihmisten huomioon ottamiseen. Häpeä ei tarkoita samaa asiaa kuin häpäisy ja syyllistäminen, koska aidoin häpeä syntyy ihmisessä hänen omista ajatuksistaan käsin, siinä on siis tarve muistaa se, mikä ero on auktoriteettien herättämän häpeän ja vertaistahojen tai joiltain ominaisuuksiltaan heikompien herättämän häpeän välillä. Auktoriteettien herättämä häpeä sanellaan ylhäältä käsin aivan kuin jonkin taivaallisen ilmentymän tuloksena. Heikompien tai samanlaisten ihmisten herättämä häpeä liittyy voimakkaammin ihmisen omaantuntoon ja ihmisten tunnistamiseen yksilöinä. Häpeää ei siis sanella mistään ylhäältä käsin, vaan omatunto pelatessaan oikein, näyttää ihmiselle oikean ja väärän.
Moraalifilosofisesti häpeä tarkoittaa sitä, että ihminen kokee toimintansa tuloksen näkemisen jälkeen toimineensa väärin. Nimen omaan moraalin kannalta sen erottaa siitä, että jokin tekeminen voi olla edunmukaista eli jos tällainen laskelmointihäpeä valtaa tilan aidolta häpeältä, ei ihmisillä tulevaisuudessa ole välttämättä minkäänlaista omaatuntoa. Jonkinlaisessa luokkayhteiskunnassa auktoriteettien kunnioittaminen ilmaistun häpeän kautta on yleisempää kuin heikoista huolehtiminen oppimalla miten voi olla hyvä mahdollisimman suurelle joukolle ihmisiä.
Filosofi Emmanuel Levinas käytti termejä toinen ja kasvot ja tarkoitti niillä sitä, että nähtyään ihmisen kasvot, toiset ihmisten tunnistavat tämän ihmisenä, ja sen takia kun ihminen tunnistaa toisen ihmisen ihmiseksi, syntyy siitä laaja-alueinen moraalinen velvoite kaikkea tapahtuvaa pahaa kohtaan. Levinaan mukaan jokainen ihminen on yhtä suuressa vastuussa kaikesta maailmassa tapahtuvasta pahasta, koska ihminen on mikrokosmos ja muistuttaa moraalisilta ominaisuuksiltaan toisia.

Miten vähemmistöihin tulisi suhtautua

Yhteiskunnallisia vähemmistöjä voidaan määritellä esimerkiksi seksuaalisuuden, kansallisuuden, ihonvärin, uskonnollisen suuntautumisen ja varallisuuden kautta. Vähemmistöt ilmenevät pääasiassa valtakulttuuriin nähden jotenkin poikkeavan käyttäytymisen kautta. On varmaan niin, ettei vähemmistökulttuurit voi olla liian suuresti ristiriidassa valtakulttuurin kanssa, vaikka niille onkin annettava tietty hengityksen vara. Vähemmistöt ilmenevät myös oikeuksien vaatimisena ja esimerkeiksi asettumisena. Vähemmistöt ilmenevät toisissa ihmisissä joskus suvaitsemattomuutena, joka tarkoittaa ylenkatseisuutta suhteessa toisiin ihmisiin sekä heidän oikeuksiensa rajoittamista sen suhteen kuinka he voivat ilmetä vähemmistöpiirteiltään. Jotkut ihmiset katsovat siis, että ihmiset voivat olla piirteidensä kautta vain tietynlaisia eikä toisenlaisia.
Mielestäni vääränkaltainen asennoitumistapa vähemmistöihin tulee esiin siinä, kuinka jotkut ilmaisevat suvaitsemattomuuttaan ja toiset ylistävät kaikkea sellaista mikä erottuu ihmisten keskellä. Suvaitsemattomuus on asia, jota ihmisten ei tarvitse kannattaa, mutta mielestäni liiallinen ylistys sen perusteella, että jokin yksilö poikkeaa joidenkin ominaisuuksiensa perusteella muista, viittaa siihen, ettei tuollainen yksilö ymmärrä suvaitsemattomuuden syitä. Eli neutraalinen asennoitumistapa on tässä oikein. Itse vähemmistöjen edustajien kannalta on väärin, jos he kietoutuvat omaan kuviteltuun erikoisasemaan ja alkavat hahmottaa kaikkea itselleen tapahtuvaa vain yhden kuten esimerkiksi seksuaalisen vähemmistöroolin kautta. Eli jotkut enemmistön jäsenet jotka antavat arvionsa vähemmistöistä, tulisi ohjata siihen, että "ei saa olla" tai "pitää olla", eivät voi olla minkäänlaisia normatiivisia arvioita, sillä vähemmistörooli on mahdollisuus jokaisen ihmisen kohdalla, ja se muistuttaakin jonkinlaista modaalista symmetrisuutta. Ja kuten sanottua, vähemmistön edustajan tuskin kannattaa kietoutua vähemmistöominaisuutensa perusteella minkäänlaiseen kokonaisvaltaiseen identiteettiin. Tuollaiset ihmiset varmaan ajattelisivat niin, että sukupuolenvaihdosleikkauskin pitää ottaa jos sen saa tarpeeksi halvalla.
Pointtini siis on se, että esimerkiksi seksuaalinen identiteetti on suuressa mitassa yksityisasia. Nämä kaapista tulijat näköjään ajattelevat, ettei homoja ja lesboja ole ollut muulloin kuin 2000-luvulla. Korkeammissa yhteiskuntaluokissa erilaisuus ja esimerkiksi hermostolliset sairaudet ovat olleet aina yleisiä. Mannerheimiakin voisi hyvin kutsua protometroseksuaaliksi, ja tapasipa hän ystävällisissä merkeissä 30-luvulla Englannissa asuneen Anastasie-tyttärensä naispuolisen elämänkumppanin Olive Rooneyn. Erilaisuuden ei siis tarvitse olla ekshibitionismia, koska erilaisuus on mielestäni niin yleistä, että sen tulee olla yksityisasia. Monilla itsensä erilaiseksi kokevilla ihmisillä on myös muita rooleja tässä maailmassa kuin vain erilaisuusidentiteetti.
Toinen vanhemmistani on mielestäni aina ollut suvaitsevainen, ja hän onkin sanonut minulle, kun olen kysynyt mielipidettä vähemmistöistä, että valinta vähemmistöön kuulumisesta on jokaisen oma asia, eikä sitä sen takia tarvitse jäädä jätkyttelemään.

Kolumni Uutis-Jousessa (maaliskuu 2016)

Miksi bussikuskia ei enää tervehditä?
Mielestäni se, että kyytiin nousevat ihmiset eivät enää tervehdi linja-autokuskia saatikka sitten kysy vapaan paikan vieressä istuvalta ihmiseltä paikan vapautta, kertoo siitä, että ennen muinoin vallinnut yhteisöhenki on kadonnut suomalaisesta yhteiskunnasta. Matkan kohdekin sanotaan vain "Kuopio" tai "Helsinki" aivan kuin ohjelmoitaisiin jotain robottia samalla kun hilkut tiputetaan laudalle. Kiitosta tai ole hyvää ei sanota kuskille vahingossakaan. Tämä kehitys liittyy etenkin siihen, miten vieraisiin ihmisiin nykyään suhtaudutaan. Jos ei ole suosituimmuuskredittejä, niin ihmistä ei tarvitse kohdella minkäänarvoisena. Ja monesti kiitollisuus siitä, että linjakas vie ihmisen määränpäähänsä ei riitä siihen, että kuskia kohdeltaisiin oikeana ihmisenä. Teknologian kehitys ja yhteydenpitomuotojen muuttuminen on tehnyt vuorovaikutuksesta enemmän välillistä kuin välitöntä, ja tässä se todella näkyy.

Olin kerran Edinburgissa linja-autossa matkalla rautatieasemalle, seisoin, koska luovutin istumapaikkani aiemmin ikivanhalle harmaahapsiselle mummolle. Yhtäkkiä aurinkolasini tippuivat otsaltani lattialle. Kolme vieressä ollutta ihmistä rupesi ennen minua tavoittelemaan laseja lattialta. Suomessa tuo olisi koettu yksityisasiaksi ja kukaan ei olisi vahingossakaan alkanut nostamaan lasejani kohteliaisuuden ja auttamisen takia lattialta. Muodollisesta ihmisille puhumisesta minun on kuitenkin sanottava, että minulla ei ole muodollisissa asiakaspalvelutilanteissa tapana teititellä edes vanhempia asiakaspalvelijoita vaikka eri asia on epämuodollisissa tilanteissa, joissa aina teitittelen itseäni huomattavasti vanhempia ihmisiä.

Kammottava esimerkki huonotapaisuudesta oli kerran todistettavanani, kun laumallinen ilmeisesti ammattikouluopiskelijoita puskivat bussiin ennen ikivanhan näköistä vanhempaa miestä, joka kulki kainalosauvojen kanssa. Taisivatpa jolpit vielä jotakin sinutellen huudahtaa miehelle.

Bussikuskia tulisi tervehtiä jo sen takia, että hän pysähtyy ottamaan ihmisen kyytiinsä ja yleensä vielä avaa oven, josta ihminen voi halutessaan kömpiä sisälle autoon. Vastaus siihen minkä takia kuskia tulisi tervehtiä liittyy siihen, miten tervehtiminen pitää yllä hyvää mieltä ja miten se ylläpitää yhteisöllisyyttä. Parikymmentä vuotta sitten televisiosta tuli dokumentti bussikuskista, joka harrastaa laulamista ja laulaa kuskatessaan ihmisiä bussilla. En ole itse tavannut tuota ilmestystä, mutta muistan kuitenkin esimerkiksi sellaisen asiakaspalvelijan opiskelupaikkakunnaltani, joka sanoi aina eri tavalla, kuten "aurinkoista päivänjatkoa" silloin kun asiakas oli lähdössä kassalta. Tuosta tullut mieliala jakaantuu kahteen osaan: sanomisen hyväntuulisuuteen ja siihen kannustuksen ja hyväksymisen kokemukseen, miten sai todistaa sen, että nuori mies uskaltaa ylittää suomalaisen ynseyden tavallisesti ihmisille asettamat rajat.

Ystävällisyys, huomaavaisuus ja kohteliaisuus eivät ole suinkaan minkäänlaisia yhteisöllisyyden seurauksia vaan pikemminkin yhteisöllisyyden syitä. Silloin kun nämä yhteisöllisyyden hyveet katoavat yhteiskunnasta, ei ihmiseltä voida enää odottaa paljoakaan. Kohteliaisuudessa tulisi aina muistaa se, ettei kohteliaisuus voi olla suhteellista, vaan sen pitää olla ehdotonta silloinkin, kun muut eivät ole kohteliaita. Epäkohteliaisuuden nousu on mahdollista vain silloin kun kohteliaat ihmiset eivät tee mitään.

Kirjoitus Uutis-Jousessa (maaliskuu 2016)

 Yhteiskuntasopimusta ei tarvita

Yhteiskuntasopimuksen käsite esiintyy länsimaisen filosofian historiassa. Sillä tarkoitettiin sitä, että vain toisiinsa liittyneet ja yhtenäisten periaatteiden eteen työtä tekevät ihmiset voisivat järjestää yhtenäisen ja toimivan yhteiskunnan ja siinä vallitsevan järjestyksen.
Monet filosofit, jotka ovat kritisoineet ajatusta yhteiskuntasopimuksesta, ovat ajatelleet, ettei tuollainen sopiminen siitä, mikä on yhteisöllistä ja yhteisöön sopivaa toimintaa ja käyttäytymistä, ota huomioon ihmisten diversiteettiä ja se lopulta sen takia tunnustaisi vain tietynlaisen tekemisen, olemisen ja ihmiset.
Esimerkiksi tietyt ranskalaiset filosofit ovat arvostelleet ajatusta yhteiskuntasopimuksesta, koska se on rajannut ulkopuolelleen paljon syrjäytyneitä ihmisiä, jotka eivät aina edes täydellisesti näy yhteiskunnan rakenteissa. Filosofisen yhteiskuntasopimuksen on siis katsottu väärin perustein pakottavan ihmiset yhdenmukaisuuteen huomioimatta yksilöllisyyttä.
Sopiminen yhteiskunnallisesti tarkoittaa sitä, että siinä joidenkin ihmisten näkökulmat pitää ohittaa yhtenäisyyden edessä. Suomessa yhteiskuntasopimus tarkoittaa sitä, että saataisiin työmarkkinajärjestöjen kesken aikaan yhtenäistupo, jossa määriteltäisiin eturyhmittymien toimintaa. Sopiminen ei mielestäni sovi tämän hetkiseen Suomeen sen takia, että tällä hetkellä ei yhtenäissopimuksella saavutettaisi merkittävää taloudellista hyötyä. On otettava huomioon se, että todellisia asioita kuten leikkauksien ja sopeuttamisen tarvetta tulee vielä ehdotetun yhteiskuntasopimuksen voimaan tulon jälkeenkin.
Vaihtoehtona yhteiskuntasopimukselle on pidetty pakkolakeja, jotka olisivat siis nimensä mukaisesti yksiviivaisempia kuin yhteiskuntasopimus työmarkkinajärjestöjen kesken. Mielestäni tehdyssä työssä, mutta etenkin yksityisen työn kohdalla, työntekijöitä suurempi valta on työnantajalla ja sen pitäisi olla totta myös näissä päätöksissä.
Kun otetaan huomioon se, miten sosialisteja miellyttäen "sopimalla" rakennettu hyvinvointiyhteiskunta on muuttanut joidenkin yhteiskunnan pahoinvointiyhteiskunnaksi, tulisi olla selvää, ettei tällainen "sopiminen" sovi Suomeen. Eri eturyhmittymät ovat irvistelleet tälle hankkeelle ja sitten kuitenkin sopeutuneet tuohon pakkoajatukseen sen takia, koska pääministeri ja poliittinen eliitti on inttänyt sopimuksen hyvyyttä jo toista vuotta.
Tavoitteet kilpailukyvyn saavuttamisessa eivät toteudu vaikka yhteiskuntasopimus tulisikin voimaan. Tällainen löyhä sopiminen ei ole kaikille samalla tavalla hyvä ratkaisu kuin mikä on se, jos puhtaalla juridiikalla säädetään yhteisesti niistä periaatteista, jotka tarvitsemme suomalaisen työn edistämiseksi.
Palkansaajien eturyhmittymille ei tule antaa nykyistä suurempaa valtaa minkäänlaisella yhteiskunnallisen päätöksenteon sektorilla. Niillä on jo nykyään liian paljon valtaa.  Tämmöinen pierun hajuinen yhteenliittymissopimus poliittisen vallan ja eturyhmittymien välillä ei tule onnistumaan. Suomessa ei tarvitse muistella mitään Kalevi Sorsia, joiden aikana konsensuksella edistettiin asioita. Se aika on jo mennyt.
Poliittisesta päätöksenteosta on tehtävä tiiviimpää, lakien tulee muistuttaa kansalaisten mielipidettä niistä suoran osallistumisen keinoin, eikä mitään poliittisen eliitin päättämää sopimusta tarvita. Loppujen lopuksi työnantajalla on oltava enemmän valtaa kuin työntekijällä. Joustot ja paikallinen sopiminen estävät sen, ettei suurta "sopimusta" saada aikaan.