Punakapinan perinne Suomessa

Punakapina alkoi Suomessa Venäjän vallankumouksen jälkilöylyissä, jonka myötä proletaarit pyrkivät kuvittelevansa ottamaan Suomessa totaalisen vallan. Punakapina nousi roskaväen pyrkimyksestä asettaa itsensä Suomessa johtavaan asemaan. Tähän pyrkimykseen liittyi ”punainen terrori”, joka tarkoitti kunnollisten Suomen kansalaisten murhaamista vain heidän suuremman toimeliaisuutensa, vanhan pitkälle historiaan ulottuvan sukuperintönsä ja raskaalla työnteolla hankitun omaisuuden takia. Tapettiin paljon etenkin pappeja, aatelisia, muita yläluokan jäseniä ja talonpoikia. Myös punainen roskajoukko ei antanut armoa myöskään käsiinsä joutuneille valkoisille. Tämän takia valkoiset myöhemmin vallattuaan maan eivät ymmärrettävästi suhtautuneet punaisiin murhaajiin kovinkaan ymmärtäväisesti. Sittemmin maan vasemmistolaiset ovat ylistäneet punaisia murhaajia ja pyrkinyt pitämään heidän ”muistoaan” yllä. Samanaikaisestin vasemmistolaiset ovat vuosikausia ylläpitäneet Suomessa jargonia, jonka mukaan sodan paha osapuoli oli maan pelastaneet valkoiset, eikä kunnollisia ihmisiä murhaamaan ryhtyneet punaiset. On vaarallista, että ihmisiä, joita voidaan tuskin kovin hyvin nimittää edes sellaisella nimikkeellä, ylistetään nykypäivänä työväen sankareina. Tämä kertoo paljon vasemmiston jumiutuneesta maailmankuvasta, jonka mukaan työmies on uhri ja työnantaja riistäjä ja rikollinen. He siis asettuvat marttyyrinasemaansa aina silloin, kun eivät saa kerättyä jäsenilleen riittävän paljon aseita kunnollisten ihmisten murhaamiseen. Kertoo näiden vasemmistolaisten henkisestä tasosta jos sellainen liirunlaaru-voivotelma kuin Kansainvälinen edustaa vieläkin näille ihmisille todellista ohjelmaa oman politiikkansa pohjana. Loppujen lopuksi, vaikka työnantaja arvostaa työntekoa ja sitä kunnolla tekeviä, on työntekijöiltä seurannut koko sodanjälkeisen ajan pelkkää paskaa kunnollisten ihmisten niskaan lakkojen ja epäreilujen työehtosopimusten myötä. Mielestäni koko SAK:n voisi hajottaa ja jakaa pienempiin liittoihin. Mielestäni tiettyjen oikeuden asioiden ja arvojen kunnioittaminen kertoo paljon yksilön syvemmästä ihmisyydestä. Punavihreä kasvatus on lepsuilua, jossa lasten annetaan tehdä ja sanoa mitä hyvänsä ja tulla kiittämättömiksi. Tällaiset penskat hyppivät vanhempien ihmisten silmille, ovat nenäkkäitä ja nokkavia – uusia punavihreitä maailmanomistajia. Mielestäni ankaralla kasvatuksella saadaan lapset kunnioittamaan oikeita asioita ja käyttäytymään hillitysti ja pidättyvästi. Mielestäni uskonto on sellainen asia, jonka piirteitä voidaan hyväksyä, vaikkei edes kuuluisi kirkkoon. Mielestäni jonkinlaisen korkeamman voiman ymmärtäminen käsittää myös paljon siitä, kuinka laaja henkinen horisontti tällaisella ihmisellä on. Ateismi on paitsi että se on vasemmistolainen ajatus, myös älyllisesti epärehellistä siinä mielessä, että se on pelkkää uskovaisuuden negaaatiota eli ei mikään aate vaan reaktiivisesti ja relatiivisesti uskoa ja uskovaisia kohtaan suuntautumista. Muistaakseni vasemmistolaiset poliitikot ja tutkijat julkaisivat vuosikausia sitten kirjan, joka kertoi heidän mukaansa äärioikeistosta ja tietysti sen moraalisesta pahuudesta. Tämä että äärivasemmisto käsittelee äärioikeistoa, liittyy vain siihen, että heidän poliittiseen itseidentiteettiinsä liittyy äärioikeiston kuvitteleminen, ja heille sitä varmaan on vaikka Kokoomuksen vasemmistosiipi. Eli äärivasemmistonkin toiminta on negaatiota, relatiivisuutta, pyyteellisyyttä ja reaktiivisuutta, koska he kokevat kiinnostusta tuon ”aatteen” vastakohtaisuuteen, jonka he vain itse kuvittelevat. He tarvitsevat siis naisen tavalla jonkun möreä-äänisen mörön, jota kohtaan räksyttää ja nalkuttaa. Minä en koe pienintäkään kiinnostusta tutustua äärivasemmiston aatteisiin, koska olen muodostanut omat arvoni ja periaatteeni täysin vapaasti, enkä aikoinaan liittynyt puolueeseen, johon liityin sen takia, että olisin liittymisellä halunnut vastustaa jotain toista poliittista tahoa. Eli työväen aatekin on vain syntynyt kateudesta, jota tämä ryhmä on kokenut paremmin menestyviä ja lahjakkaampia ihmisiä kohtaan. Jos katsotaan sitä, miten tuo roskaväki kokoontuu sosiaalisessa mediassa ja alkaa siellä tavallisesti epäsuorasti suhtautua kielteisesti johonkin kunnon väen edustajaan, joka ei mielistele sellaisia ryhmiä, joita kohtaan hänen ei tarvitse omasta mielestään mielistellä. Itse uskon subculture-käsitteeseen, jossa annetaan tietynlaisille viitekulttuureille oma rauha ja vapaus muodostaa itse elintapansa. Kuitenkin mielestäni kansalaisuuden käsitteen kautta kaikille ihmisille on taatttava mahdollisuus kaikkiin sellaisiin oikeuksiin, joita myös karkeasti määritellyllä enemmistöllä on. Suomessa kautta historian erilaisuutta ja erikoisuutta on tavallisesti hyväksytty vain yläluokan piirissä, koska tarve konformismiin ja mukautumiseen on aina ollut yläluokassa vähäisempää. En usko esim, että työväenluokkaisia homoja olisi koskaan kehotettu näkymään seksuaalisuutensa kautta. Omassakin suvussani on ollut homoja jo 1800-luvulla ja koska heillä ei ollut koskaan materiaalista tai rahallista tarvetta muodostaa perhettä, he saivat olla rauhassa omissa ympyröissään ja täysin suvun hyväksymänä, joista monesti ainakin osa varmasti aavisti tämän puolen heissä. Vasemmistoa luonnehtii tänä päivänä no-no-asiat, no-no-sanat, poliittinen korrektisuus ja tiettyjen epäolennaisten asioiden toitottaminen. Näihin kuuluvat ammattisolidaarisuus kaikenlaisilla vaikutteellisuuteen tyypillisillä aloilla, sukupuolisen suuntautumisen toitottaminen niin priden kuin työväenluokkaisten miesten itseidentiteettiin liittyvällä heterouden toitottamisella. Sukupuoliset asiat kuuluvat makuuhuoneeseen, ja makuuhuoneen ovi on kiinni. Mielestäni ihmisen on keskityttävä omaan työhönsä ja tehtävä siinä parhaansa ilman minkäänlaisia riittävän työn mittareita. Jos joku pystyy parempaan kuin toinen, ei häntä siinä tulisi rankaista ja luonnollisesti tarjota hänelle suuremmat ansiot. Kaikki työnteko tulisi tehdä voimavarojen ja osaamisen kautta, eikä työntekijän tekemän työn määrää tulisi mitenkään allokoida tai rajoittaa. Eli punakapinan perinnöstä elää Suomessa vieläkin sodan aloittaneiden raakalaisten ihannointi viattomia marttyyreinä, joita valkoiset pedot keskitysleireillään kiusasivat.

Runo

Ja aallot itkivät lopulta yksinään hiljaa, kuin sattumalta pitkin kamaran matalaa siltaa, vaivaisen arvottoman heinäkuun päivän iltaa, tulevaisuus on aina ja ikuisesti tässä ja nyt, yhdistävät aikaa siinä kuin monet arvottomat kytkyt, on löydettävä vahva lanka yhdistävän ketjun, jos edes otat vastaan sanoja tällaisen retkun, Rammstein on kova, uskottava ja Saksa myös, ' vaikka onkin se nykyään synkässä SPD:n yös, ei ole haalareita monen lailla tällä filosofilla oudolla, on henkinen positio sama kuin milläkin luodolla, ei meidän tule aina seurata mallia aaltojen, voimme sen sijaan ottaa ilmassa vauhtia kaartojen, vedessä on toki joskus mukavampaa kuin tulessa, olen monesti kohdannut sen monessa erilaisessa unessa, ehkä hyvyydelläkin voi joskus olla lopulta tilaa, vaikka monesti narsisti sen alhaisella luonteellaan pilaa, on minun ajatteluni vapaampaa kuin eroja viitekehyksien, silti summaa suurta monien kauheiden erehdyksien.

Pientä höpöttelyä

Aloitan pohtimalla ajatuksiani, koska en ole suoraan sanoen saanut niitä aseteltua oikeaan järjestykseen moneen viikkoon. Minun mielestäni olisi olennaista käsitellä ihmisten ominaisuuksia ja mitkä niistä ovat tärkeimpiä, ja miten niitä tulisi kehittää edelleen. Yksi tällainen asia on etenkin kohteliaisuus ja toisten ihmisten huomioiminen. Työväenluokkahan käsittää monesti kohteliaisuuden mielistelyksi, joka on jotenkin ”epämiehekästä”. Itse en kuitenkaan näin ajattele, vaan on ominaista sivistyneen yhteiskunnan säilyttämiseksi olla kohtelias. On huvittavaa havaita, miten suurin osa jopa ns. aikuisista naisista pitää vain sellaista lähestymistä vakavasti otettavana, jos mies kehuu ja ylistää itseään ja/tai puhuu alentavasti jostain toisesta miehestä. Naisethan pitävät sarkasmia ”älykkyyden merkkinä”. Tosiasiassa samalla kun sarkasmi perustuu pääasiassa oman itsensä asettamisesta jonkun toisen yläpuolelle, keskittyvät ironia ja itseironia pääasiassa asioihin ja ominaisuuksiin, eikä siihen kuulu yksilöille irvailua. On käsittämätöntä, jos ihmisellä on hienovarainen ja vaatimaton lähestymistapa (mutta kuitenkin itsevarmuutta) niin monesti etenkin nainen tulkitsee tästä, eli siitä ettei mies suoranaisesti ylistä itseään, että miehellä on ”heikko itsetunto”. Samaa luullaan itseironian käyttämisestä, mutta kuka hyvänsä voi havaita sen, onko itseironiattomalla vai itseironiaa käyttävällä korkeammat hengenlahjat. Monesti myös sarkasmi liittyy vitsien kertomiseen, eli sillä on selkeä intentionaalinen merkitys, samalla kun ironia ja itseironia elää kaikissa tilanteissa, joihin ihminen ajautuu. Se on epäintentionaalista, eli sillä ei pyritä mihinkään. Muuhun palatakseni, minun on sanottava, että mitkä ihmiset selkeimmin suhtautuvat minuun kielteisesti. Nuo ovat lähinnä kulttuurivasemmistolaiset, työväenluokka, keskiluokan elintasoesteetikot ja pride-väki, jotka katsovat, että heidän seksuaalisen suuntauksensa toitottaminen muille ihmisille on tärkeää ja asiallista. Hyväksyn tietysti homot, lesbot ja transihmiset, mutta minun mielestäni seksuaalinen suuntautuminen on ns. oma asia. En minä kyllä näiltä ihmisryhmiltä ole koskaan minkäänlaista sympatiaa etsinytkään. Olen lukenut viime aikoina kaikenlaista, ja voin sanoa, että tänä päivänä minkäänlainen teksti ei ole minulle liian vaikeaa, ymmärrän kirjoja formaalisesta logiikasta ja korkeammasta matematiikasta. Terävä kieli minulla varmaan on, itseironialla, ironialla ja itsevarmalla kohteliaisuudella saa monesti hiljennettyä ihmisiä, ainakaan minulle ei ole kukaan koskaan tullut sanomaan, vaikkapa että ”Voi perkele kun olet niin kohtelias” tai ”Voi helvetti kun olet niin ironinen”. Minun mielestäni pitäisi kirjoittaa hieman siitä, mikä erottaa ylemmän keskiluokan ja yläluokan rahvaasta. Mielestäni siihen liittyy oikeanlainen kasvatus, virikkeiden viljely ja tarjoaminen, oikeanlaisen käytöksen rohkaiseminen, oikeanlaisten arvojen kunnioittaminen, itsehillintä, pidättyvyys ja kohteliaisuuden ylläpitäminen. Sivityneistön arvoihin on perinteisesti kuulunut aina, että itseä ei aseteta turhaan toisen minän yläpuolelle, vaikka kyseessä olisi minkälainen tilanne hyvänsä. Eli voisin sanoa, että yläluokan jäsen ei ole välinpitämätön sillä tavalla, että hänet voitaisiin tulkita jossain tilanteessa epäkohteliaaksi tai välinpitämättömäksi. Kaikkien huomioon ottaminen on mielestäni yksi sellainen periaate, jonka olen kotoani oppinut. Sivistyneistö erottuu keskiluokan elintasoesteetikoista siinä mielessä, että paljoa materiaalista hyvää ei olla koskaan kunnioitettu itseisarvona. Olen oppinut mielestäni saksalaista kulttuuria paljon etenkin äitini vanhempien luona. Tavallisesti oli tyypillistä esimerkiksi, että kaikki taloon tulleet sukulaiset kättelivät vuorotellen kaikki taloon aikaisemmin tulleet, ja muistan ilmapiirin olleen jäykkä ja pidättyväinen. Minua kättely pitkään pelotti, koska olin pitkään todella ujo, ja en varmaan kokenut sukulaisia automaattisesti niin läheisinä ainakaan mielen tasolla. Eli se pointti tässä varmaan oli, että kun en tuollaista ollut harrastanut paljon missään muuallakaan niin tuollainen läheisyys jännitti joskus. On vähän pohdittava perimiäni ominaisuuksia. Oisko ollut Schopernhauer, joka kirjoitti joskus, että mies saa älykkyytensä äidiltä tai äidin suvulta, mutta temperamenttinsa ja moraalisen luonteensa isältään. Minä voin hyvin tuon omalla kohdallani tunnistaa. Äitini on eronnut kirkosta jo aikoja sitten, en ole kuitenkaan varma hänen vakaumuksistaan. Sitten taas isälläni on ehdoton, absoluuttinen ja totalistinen tapa ajatella moraalista ja etiikasta, joka on mielestäni vaikuttunut jonkinlaisesta vanhakirkollisesta ajattelusta. Jos ajatellaan hänen periaatettaan”Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon”, niin voidaan havaita, ettei tuollaisen ajattelun takana varsinaisesti ole minkäänlaista etiikkaa. Vai voiko ihminen olla eettinen, jos se haluaa käskyttää muita, mutta samalla itse vetäytyä pois moraalisesta velvoittavuudesta? Minun mielestäni ei. Eli voidaan havaita se, että ei tuollaisia sanovalla ihmisellä voi olla minkäänlaista moraalista uskottavuutta. Kuitenkin tuohon ”moraaliseen ajatteluun” liittyy vakavuus, yksioikoisuus ja vanhoillisuus. Siinäkin mielessä äitini ja isäni suvut poikkeavat suuresti toisistaan. Isäni on perinyt nipottajan luonteensa suuremmin äidiltään kuin isältään, sillä Arvi-ukki oli rento tyyppi. Sehän on mahdollista, jos hänet todella on siitetty Amerikassa, että hän ei saattanut olla vereltään kuin vain toiselta puoleltaan suomalainen. Mummon isän puolelta ei tule kovin kummoisista oloista, vaikka hänen isänsä suku on Suonenjoella omistanutkin muutamia satoja hehtaareita maata. Maaseudun syvästi uskovaista ja totista väkeä ovat hänen esivanhempansa, mikä onkin varmaan yksi syy siihen, miksi hän ei kerta kaikkiaan ymmärrä koskaan ironiaa tai itseironiaa. Joku voisi sanoa, että onko oikein arvostella sukulaisiaan tällä tavalla. Se johtuu ehkä siitä, että minussa on jonkinlainen ruuvi löysällä, eli empatiakyvyssäni on aukko, jota olen älyllistämällä pyrkinyt paikkaamaan. Eli voimakas tarpeeni älyllistää aiheuttaa sen, että koska olen emotionaalisesti poikkeava, pyrin ymmärtämään noita asioita järjellä, johon empatian tunteen voi jossain mielessä ainakin perustaa. Eli mielestäni on kuitenkin parempi, että yritän itse ymmärtää näitä asioita älyllä, koska minulta puuttuu sosioemotionaalista ennakoimatonta empatiankykyä. Varmaan tuon sosioemotionaalisen poikkeavuuden takia minulla on taipumusta olla ”reckless” joissain tilanteissa. Minulla ei ole esimerkiksi ole koskaan ollut minkäänlaisia pidäkkeitä mennä puhumaan ihan kenen tahansa ihmisen kanssa tai ottaa tällaiseen ihmiseen eri tavalla yhteyttä, sillä en elä henkisen sosiaalidemokratian näkymättömissä raja-asetelmissa. Vaikka teen nyt ainoan poikkeuksen rahasta puhumisessa, se ei tarkoita, että tulkitsisin kaiken pintarakenteen syyksi materiaalisista olosuhteista. On kuitenkin selvää, että kun suku on merkittävällä tavalla köyhtynyt rahassa, on se aiheuttanut sen, että ainakin joidenkin suvun jäsenten (en tarkoita itseäni) elämänpiiri ja ammatit ovat vaihtuneet suhteessa entiseen. Kuitenkin skimbaamiseen Alpeilla ja purjehtimiseen Saaristomerellä tarvitaan rahaa, tulkittiin se kuinka rahvaanomaiseksi hyvänsä. Tietyissä monista muista aatelissuvuista tulevien ihmisten ryhmissä raha oletetaan itsestäänselvänä, ja sitä se omasta mielestänikin on. Olen aina ajatellut, että rahan tarkoitus tietynlaisen elämänmuodon mahdollistajana on paljon vähäisempi kuin se tarkoitus, jossa sen avulla rahvasta voidaan pitää tietyn välimatkan päässä itsestä, koska rahvaalle raha on tärkeintä. Minä olen mielestäni itseni sivistämisellä jollain tavalla ylittänyt rahan tason, enkä koe sen olevan tärkeintä maailmassa. Minä en myöskään arvostele ihmisiä heidän materiaalisen omaisuutensa kautta, enkä mahtaile millään. Minä en myöskään ajattele yhtään sitä, miten jotkut ihmiset näkevät minut ympärilläni olevan materian kautta. Minun mielestäni materiaaliset asiat ja raha eivät ole kilpailun aiheita. Tavanomaisilla ihmisillä on tapa vertailla kaikkia asioita toisten asioihin. Minä en myöskään koskaan kilpaile kenenkään kanssa, vaan vertailen muutoksia asioissa pelkästään siihen millä tavalla ne liittyvät omaan minääni, eli yritän koko ajan kehittää itseäni paremmaksi. Monesti ihmiset elävät lokeroissaan ja karsinoissaan, eikä ihmisillä tavallisesti ole halua sivistyä ja kehittää itseään sivistyksen ja itsensä kehittämisen takia. Loppujen lopuksi yliopiston palkkalistoillakin on lähinnä näitä lokeroajattelijoita, ei siellä paljon renessanssi-ihmisiä tapaa. Renessanssi-ihmisistä on sanottava, että minun merkitykseni tähän mennessä aatelisen sukuni jäsenenä on ehkä ollut tiettyjen olennaisesti taustaan liittyvien arvojen eksplikoiminen, jotka ovat viimeisen sadan vuoden aikana vaipuneet pinnan alle. Olenhan aina kokenut tärkeäksi olennaisiin asioihin keskittymisen ja tietynlaisen paluun ytimeen. Olen saanut jossain mielessä jopa kritiikkiäkin jalojen ja ylevien arvojen omaksumisesta. Muun muassa eräs lähisukulainen sanoi, kun sanoin lähteväni opiskelemaan taidekouluun, että meidän perhe ei ole siihen riittävän varakas. Tuo on pelkkää humpuukia ja epäolennaisiin asioihin keskittymistä. Yliopiston professorit ja tutkijat kokivat niin suurta alemmuudentuntoa minua kohtaan sukutaustani takia, että halusivat sen takia estää etenemiseni yliopistolla: Laitinen, Moisio, Yrjönsuuri, Pihlström, Heinämaa jne. Eipä siinä mitään, mukavampaa on hullutella kuin taivaan lintu. Monesti huumorintajukin määrittyy porvarillisista ennakkoluuloista, jotka kuuluvat olennaisella tavalla tietynlaisiin karsinoihin. Ihmiset tapaavat liitteitensä takia nauraa samanlaisille asioille. Mielestäni samanlaisen huumorintajun jakaminen ei aina kerro mistään kehittyneisyydestä. Olin esimerkiksi kerran Kultsilla kuuntelemassa Dylan Moranin standup-keikkaa. Jo ensimmäisen puolikkaan aikana katsoin kelloa ja tuskastelin. Olisin lähtenyt jo kesken pois ellen olisi istunut keskellä riviä. Puoliajalla lähdin pois. Minä en osaa nauraa sille, jos joku seisoo lavalla ja kertoo siinä ihmisille ”vitsejä”. Dylan Moranista pidän, hänhän oli loistava etenkin misantrooppisena kirjakauppiaana sarjassa Black books. Sanoisin, että Kokoomuksessa arvostetaan yksilöitä ja heidän potentiaaliaan ja mitä pidemmälle vasemmalle politiikassa siirrytään, sitä vähäisempi on yksilöiden merkitys. On kyseenalaista tunnistetaanko vasemmistopuolueissa Suomessa minkäänlaista yksilön käsitettä, koska olennaisempaa on huoneen koko, ruoka ja rauhoittavat työväenluokkaiset käytännöt ja työkurin ja etiikan laskemiseen pyrkivät tavat. Vasemmiston tapa korostaa tasa-arvoa perustuu nimenomaisesti siihen, että minkäänlaisia yksilön välisiä eroja ei havaita eli yksilöä ei tunnusteta ja vasemmistolaisten mukaan ihmiset muodostavat vain yhtenäisen kantturalauman, jota vasemmistolaiset käyvät lypsämässä.

Filosofian opettamisen ja oppimisen arvostamisen lisäys

Englannissa yliopistoissa ainakin akselilla Oxbridge opetetaan paljon filosofiaa. Monesti politiikaan päätyvillä ihmisillä on joko PPE-koulutus, eli Philosophy, Politics and Economics tai vaihtoehtoisesti koulutus Literae Humaniores eli Classics, johon sisältyy myös paljon antiikin filosofiaa. Suomessa on pitkän aikaa väheksytty filosofiaa ja antiikin tutkimusta oppiaineina jopa yliopistossakin.Tämä'näkyy nykypäivänä kommentoivan, postmodernin pseudofilosofian leviämisellä, joka liittyy etenkin siihen, että naisten määrä on kasvanut myös filosofian pääaineessa. Suomessa filosofian opintojen aloittaminen tulisi sijoittaa peruskouluun, eli niin kuin minä sen näen: ala-asteelle tai yläasteelle. Filosofia on tärkeää, koska koko tieteiden järjestelmä on aikoinaan saanut alkunsa siitä. Filosofia auttaa myös siinä kun halutaan nähdä asiat kyselemisen kautta. Onhan selvää, että esimerkiksi pienillä lapsilla on tapana tehdä hyvinkin perustavia kysymyksiä vanhemmiltaan, joka tietysti jossain määrin aikuisiässä mielletään epäkypsyydeksi ja lapsellisuudeksi. Mielestäni lapsissa on paljon luovuutta, jonka pikkuporvarillisiin normeihin ohjaava yhteiskunta pyrkii heistä tukahduttamaan kun ikää tulee. Dostojevski kirjoitti lasten olevan koko maailman omatunto. Kaikkiin asioihin suuntauminen ja niistä kiinnostuminen perustuu arvoihin, eli arvot ovat myös tärkeitä koulutuksessa, jo varhaisimmilta luokka-asteilta alkaen. Tämän takia kouluihin ottaa uusi oppiaine nimeltään arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiiki, jossa filosofiaa voitaisiin monin keinoin hyödyntää. Tässä arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikissä tulisi kysyä sitä, mikä on keskeistä oppimisen ja totuuden kannalta. Siinä lapsia ja nuoria tulisi ohjata kohden tieteellistä maailmankatsomusta ja -käsitystä. Filosofian opettamisella ja etenkin sen historian opettamisella voitaisin katsoa niitä alkukohtia, jotka ovat johtaneet tieteenalojen eriytymiseen filosofiasta. Filosofia on monessa mielessä etenkin käsitteiden analysointia ja kriteerisöintiä. Tämä liittyy kaikenlaiseen ajatteluun, joka tapahtuu kielen antamin välinein. Jo lapsien kanssa alakoulussa tulisi aloittaa filosofian opetus, joka voisi vielä siinä vaiheessa olla enimmäkseen etiikkaa. Filosofian opetustakin voisi elementaarisella tasolla tuoda esiin jonkinlaisena leikkinä tai tarinan kertomisen välinein. Vertauskuvallisuus olisi tässä tärkeänä puolena. Esimerkiksi jonkinlainen sadun filosofian opettelu voisi olla pienemmille lapsille hyödyllistä ja ajattelutoimintaa rikastuttavaa. Filosofian opettamisen lisäämisellä voitaisiin myös mahdollistaa enemmän sitä kehitystä, jonka mukaan koulujärjestelmämme voitaisiin yksityistää ja ainakin lukiot erikoistaa tiettyihin omiin oppialaansa., joka voitaisiin filosofian opettamisen lisäämisellä mahdollistaa. Silloin lukioon mennessä kaikilla olisi tiedossa se ala, mihin he haluavat lukiossa panostaa. Jos ammattikouluissa on erityisalat, niin miksei lukiossa voisi olla samoin? Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Hugo-setä ja Mannerheim

Carl Gustaf Emil Mannerheim syntyi Louhisaaren linnassa Askaisissa neljäs kesäkuuta vuonna 1867. Isä oli kreivi Carl Robert Mannerheim ja äiti Helene Mannerheim (os. von Julin). Tuohonkin aikaa aristokratian keskuudessa jopa Suomessa oli tyypillistä, että ylhäisaateliin kuuluneet miehet ottivat vaimokseen nuorempaan aateliin kuuluneita neitejä, joiden suku oli rikasta. Carl Robertin ja Helenin liitosta sanottiinkin, että kun pappi sanoi aamenensa, tuli Helenesta kreivitär ja miehestään rikas mies. Carl Robert Mannerheim oli ensimmäinen Mannerheim-suvun jäsen, josta ei tullut sotilasta tai virkamiestä, ja siksi monet omista sukulaisistaankin saattoivat pitää häntä suvun mustana lampaana..Hän esimerkiksi lähetti tahallaan Ranskassa siellä asuessaan sattuneen Dreyfuksen-tapauksen yhteydessä kuvia sukulaisilleen, jossa hän luki Emile Zolan lehteä J'Accuse, jota hän tiesi vanholillisempien sukulaistensa inhoavan. Hän harrasti yliopiston jälkeen pääasiassa liiketoimia, joissa osa oli menestyksellistä ja osa vähemmän menestyksellistä, vaikkakin viimeisen yrityksensä Systeman, joka tuotti kirjoituskoneita, ansiosta hän kuoli vuonna 1914 varsin varakkaana miehenä.. Carl Robert aloitti 1850-luvulla opinnot Helsingin yliopistossa, jossa nekään eivät keskittyneet mihinkään vakavampaan virkauran tavoitteluun. Helsingissä kreivi tapasi noin vuotta häntä vanhemman opiskelija, josta tuli myöhemmin yksi hänen parhaimmista ystävistään. Tuo mies oli Hugo von Becker, kuuluisan kielentutkijan Reinhold von Beckerin nuorin poika. Helsingissä kaksikko keskittyi tietysti opiskelijoiden tapaan juhlimaan, mutta kyllä he harrastivat myös vakavampaa älyllistä työskentelyä. Kreivi ja Hugo mm. käänsivät Robert Burnsin ja Heinrich Heinen runoja ruotsiksi. He osallistuivat myös yleiseen osakuntaelämään, vaikka kreivi kuitenkin kuului eri osakuntaan, koska Hugo oli isänsä synnyinseudun takia Karjalaisessa Osakunnassa. Hugo opiskeli myöhemmin myös Sorbonnessa Pariisissa ja Saksassa. Hugo von Beckeriin isä oli syntynyt Kangasniemellä, missä suku omisti tuhansia hehtaareita maata ja lukuisia kartanoita ja pienempiä mnaatiloja. Kreivi ei menestynyt opinnoissaan, koska hän oli varmasti muodolliseen opiskeluun liian boheemi. Kuitenkin merkittävimmällä tavalla Carl Robert tuli opiskeluaikanaan esiin ja suuremman huomion kohteeksi kirjoittamallaan satiirinäytelmällä Dramatisk Ditt och Dat. Näytelmä sai aikaan skandaalin, jonka myötä yliopiston rehtori, itse historian alaan erikoistunut, Gabriel Rein joutui irtisanoutumaan virastaan..Julkaisivatpa he myös Basiliski-nimistä ylioppilaslehteä, ja jossain yhteydessä he olivat lehdessään juklkaistuissa kirjoituksissaan hyvin venäjänvastaisia, koska molemmat saivat eräässä vaiheessa potkut yliopistosta puolen vuoden ajaksi. Carl Robert ei tiettävästi saanut yliopistossa olostaan minkäänlaista oppiarvoa, ja mielestäni häntä voidaan pitää jonkinlaisena ajelehtijana, joka ei sukunsa merkittävästä perinnöstä huolimatta halunnut hakea elämässään jotain paikallaan olevaa. Kun Carl Gustaf syntyi, oli Hugo onnittelemassa perhettä, niin kuin hän oli ollut kaikkien muidenkin kreivin lasten varhaisessa elämässä läsnä. Kreivi arvosti niin suuresti Hugo, ”veljeänsä”, että hänestä tuli myöhemmän marsalkan Carl Gustafin kummisetä. Hugo ei itse ollut koskaan aviossa ja näin ollen hänellä ei ollut omia, ainakaan virallisia, lapsia. Olen epäillyt hänen veljensä, kuuluisan taidemaalarin, Adolf von Beckerin ohessa sitä, että he eivät ainakaan jostain syystä halunneet koskaan vakiintua paikoilleen naisen kanssa. Kuitenkin Hugo omistautui etenkin Carl Gustafin mutta myös muiden perheen lasten kaitsemiseen. Mielestäni niiden kirjeiden perusteella, jotka olen lukenut, niin hän ei myöskään millään tavalla katsonut perheen lapsia alaspäin, vaan suhtautui Carl Gustafiinkin kuin veljeen, ainakin tällä termillä hän lopetti useimmat kirjeistään hänelle. Hugo mm. käsikirjoitti ja ohjasi pieniä näytelmiä Mannerheimien perheen lapsille, ja hän myös oli koko ajan kannustamassa etenkin Carl Gustafia, joka ei siinä vaiheessa kovin paljon koulusta piitannut, lukemiseen ja itsensä sivistämiseen. Sitten kun isä Carl Robert ajautui liiketoimiensa kautta todella huonoon taloudelliseen tilanteeseen, pakeni hän tilannetta rakastajansa Sophie Nordenstamin kanssa Pariisiin ”viettämään boheemielämää”, missä hän myöhemmin sai vielä yhden lapsen tämän kanssa, ”Kissien”, johon myöhempi marsalkkakin oli aina hyvissä väleissä. Helena Mannerheim kuoli pian tämän jälkeen nuorena ja väsyneenä, ja jotkut ovat sanoneet., että hän kuoli ”suruun”. Mannerheimien lapset laitettiin enonsa Albert von Julinin huostaan. Carl Gustaf opiskeli ensin Böökin lyseossa ennen kadettikoulua Haminassa, missä hänen uskollinen kummisetänsä Hugo von Becker opetti häntä parissa aineessa. Myös sen jälkeen kun Carl Gustaf oli erotettu kadettikoulusta, luki hän ylioppilaaksi Böökin lyseosta, missä hän taas oli kummisetänsä lämpimän ohjauksen alla. Hugo von Becker kirjoitti myös runoja, käänsi kirjallisuutta ja kirjoitti satuja ja vakampaa proosaa. Ehkä tunnetuimmaksi Hugo on tullut kirjoittamiensa satujen kautta, joita hän julkaisi mm. kokoelmassa ”Guffars sagor” eli ”Kummisedän satuja”, ja voi epäillä että monet näistäkin on kirjoitettu Mannerheimien lasten inspiroimana. Kirjan julkistamisen aikoina Hugon sadut eivät olleet suosittuja pelkästään Suomessa vaan niitä ilmeisesti luettiin myös ainakin Ruotsissa. Siitä ei ole tietoa, että miksi Hugo von Becker kävi eräässä vaiheessa myös Mustialan maatalousoppilaitosta, voi olla, että hän elätteli toiveita asettua asumaan Kangasniemelle suvun kartanopitäjään. Hugo von Becker harrasti myös genealogiaa, ja esimerkiksi kun Reinholdista opinnäytettä tehnyt Wegelius otti yhteyttä hänen veljeensä, joka asui tuolloin Pariisissa, kehotti Adolf-veli olemaan yhteydessä veljeensä, joka tiesi hänen mukaansa eniten suvun historiasta ja joka oli asunut vuodesta 1893 alkaen pysyvästi Keski-Euroopassa ja tuolloin hän asui Kaiser Hotellissa Münchenissa, missä hän myös kuoli vuonna 1911 77-vuotiaana.

Sananvapaus politiikassa

Sananvapaus tarkoittaa mahdollisuutta muodostaa ja ilmaista ajatuksia yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Monesti on niin, että vaikka ihmisillä olisi vapaus ajatteluun, eivät he kuitenkaan tuota oikeutta ja vapautta innokkaasti käytä. Monesti se, että ollaan yhdenmukaisia ja koetaan tarvetta vetäytyä toisten samalla tavalla ajattelevien taakse johtuu siitä, että ihmisten välinen laumahenki asettaa laumaan soveltuville pyrkimyksen muilta näyttämiseen. Minä olen mielestäni aina käyttänyt minullekin suotua sananvapautta. Varmaankin lievä autismini, aatelinen ja kosmopoliittinen sukutaustani ja tiettyjen aiemmin eläneiden sukulaisten uutteruus ja halu päästä käsiksi kokonaisuuksiin on aihettanut sen, että näytän varmaan monen mielestä varsin itsenäiseltä ajattelijalta. Sananvapautta pitää käyttää nimenomaan omalähtöisesti eikä esimerkiksi toisten ajatusten suhteen antamien ohjeiden mukaisella tavalla. Voi tietysti olla että ajattelu vaatii jonkintasoista lahjakkuutta mutta etenkin kielellistä älykkyyttä. Tähän liittyy useimmin asetelma, jossa tällainen ihminen suuntautuu etenkin yksilöstä rahvaaseen eikä toisin päin. Kaikki itsenäiset ajattelijat varmasti olevansa etenkin yksilöitä, jotka tunnistavat ihmisten vapauden ja riippumattomuuden sekä ihmisten väliset rajat. Tällaiset ihmiset varmasti kokevat ajatusten ja mielipiteidensä olevan tärkeämpiä kuin esimerkiksi se, millaisen käsityksen rahvas on hänestä persoonana ja ihmisenä saanut. On siis tärkeätä poliittisessa ajattelussa, ettei potentiaalisia äänestäjiä ei kohdella kuin vaalikarjaa, eikä vaalien jälkeen kiitellä rahvaan hänelle antamia ääniä, koska joka tapauksessa jokaisella äänestäjällä on arvonsa, eikä se ole erilaista niillä jotka ovat päättäneet äänestää tällaista kiittelijää. Sananvapauden tulisi tarkoittaa sitä, ettei siinä kielletä toisilta omaa sananvapauttaan Esimerkiksi sosialistien puolella on tyypillistä, että he kokonaisuudessaa pyrkivät vähentää porvarillisten puolueiden valtaa esimerkiksi siinä, kun sosialistit pyrkivät määrittelemään politiikan kielen ja muodostamaan valmiita ajatusrakenteita, jotka he aina tulkitsevat liittyvän esimerkiksi ”hyvinvointiyhteiskuntaan”. Sosialistit siis määrittelevät ne sanat, joilla asioista saa puhua ja mitkä ovat kyseenalaistamattomia puheen muotoja. On kuitenkin sanottava, etteivät asiat muutu sillä tavalla, jos niistä pitää puhua jollain tietyllä ja konsensuksen muotoisella tavalla. Tässäkin yhteydessä pitää korostaa objektiivisia arvoja ja pelkästään niitä. On selvää, että tiettyjen asioiden ja asioita koskevien sanojen konsensuksessa kieltäminen ei johda näiden asioiden kunnolliseen ratkaisuun, Olisi siis ensin muotoiltava omat arvot, niiden kautta johdetut ajatukset ja vasta sitten ryhtyä kutsumaan niitä jollain sanalla. Eli arvot ja ajatukset eivät muutu vaikka niiden kohdalla käytettäisiin millaista kieltä hyvänsä. Arvojen luominen liittyy alkuperässään tunteisiin, joita on kuitenkin tarkoitus ilmentää ja tulkita pelkän järjen avulla. Sosialistit käsittävät subjektiiviset arvonsa järjen tuotteena, vaikka ne toisin kuin objektiiviset arvot alkavat omasta mielestään poikkeavasta järjellisyydestä ja lopulta niistä tulee pelkkää tunteellisuutta. Eli subjektiiviset ja objektiiviset arvot alkavat eri järjestyksessä. Ja sen takia koska subjektiiviset arvot pysyvät pelkkänä tunteena, ovat ne helposti manipuloitavissa ontokratiaa ylläpitävän kommentaariaatin ja sen heikkoihin ihmisiin suuntaaman vaikutteellisuuden välinettä, jolla näistä ihmisistä pyritään tekemään ontokratian ja kommentaariaatin ohjailemia. Eli ontokratia pyrkii kommentaariaatilla tulkitsemaan kaikenlaisia elämänmuotoja ja somistamaan niistä itsensä kaltaisen. Kommentaariaatti siis suoraan sanoen nalkuttaa vapaille ja riippumattomille ihmisille. Ontokratia on siis sellaista elämää, jonka muoto on suosituinta esimerkiksi jollain pinnallisella mutta kuitenkin jatkuvalla tavalla ilmenevien ”julkkisten” keskuudessa. Yksi tapa taistella ontokratiaa vastaan tänä päivänä on se, että ilmaisee vastustuksensa ns. nuorisokulttuuria vastaan. Minuakin jotkut ovat tulkinneet vanhanaikaiseksi, kun joskus tahallani linkitän facebookiin esimerkiksi Erkki Junkkarisen Vesivehmaan jenkkaa. Kertoo tällaisten ihmisten kypsymättömyydestä ja ironian tajun puutteesta, jos he todella uskovat, että suosin aidosti tuollaisia iskelmiä, vaikka on sanottava esim. ko. Kappaleesta, että se on varsin mukaansatempaava. Ontokratia ilmenee siis etenkin sillä tavalla, että se pyrkii vaikuttamaan samanlaiselta, eli paremmalta kuin muut ja heidän keskuudessaan on sanomaton tietoisuus siitä, mitä pitää tehdä, jos haluaa kuulua tähän ns. eliittiryhmittymään. Jos joku kuvaa minua kaupunkilaiseksi, olen aina muistuttanut heitä siitä, miten lehmän utareita tulee rasvata säännöllisesti. Life-style bloggarit ovat siis kaikessa älyllisessä mataluudessaan ehkä tyypillisimpiä ontokratian välittäjiä. Kaiken pitää olla coolia, nuorta ja uudenaikaista. Jos joku on kiinni osittain vähän vanhemmassa kulttuurisessa traditiossa ei tällainen ihminen voi olla heidän mielestään vapaa, vaikka nämä ihmiset piehtaroivat omassa postmodernisuudessaan, jossa minkäänlaisella asialla, joka littyy historiaan ei ole suuremmin merkitystä. Mielestäni tuollainen adolescent-tyyli ei ole kovin henkisesti korkeaa. Siinä ollaan esimerkiksi tekemisissä vain samanikäisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi Suomessa monella tällaisella merkittävämpi asia kuin totuus on esimerkiksi Helsingissä asuminen ja sen myötäinen sellaisten ihmisten miellyttäminen, joista voi olla hyötyä. Tiedän esimerkiksi yhden ”kirjoittajan”, sukunsa toisen polven ylioppilaan, joka ei ole halunnut vastata, kun yritin ottaa häneen yhteyttä. Varmasti kyseessä oli hänen puoleltaan alemmuudentunto, koska kirjoitan nykyään paremmin kuin hän ja pyrin tavoittelemaan kirjoituksissani aina totuutta. Lisäksi minun blogiani on luettu monta kertaa enemmän kuin hänen ”kirjojaan”. Saati sitten jos ajatellaan sitä, kuinka impakteja nämä kirjoitukset ovat olleet lukijoiden mielestä. Eli mielestäni ryhmäajattelu ja konsensuksen hakeminen vaihtuisi siihen, jos ihmiset alkaisivat pohtia ja tulkita arvojaan itse. Sen jälkeen pitäisi tietysti pyrkiä olemaan niille uskollinen ja toimimaan niiden näyttämällä tavalla, joka toki on usealla varsin vaikea rasti.Pitäisi siis päästä siitä evoluution vielä mukana kulkevan laumavietin vaikutuksesta eroon, koska jos arvoja ei tulkita vapaasti ja yksilöllisesti, tulevat esimerkiksi tämä eliittiryhmittynä ontokratia ja sen käsikassara muovaamaan tällaisia ihmisiä enemmän kuin miten he itse voivat maailmaa ja todellisuutta muovata. Eli politiikassakin tulisi unohtaa yksilöpoliitikot ja puoluekuri ja tavoitella sitä kokonaisuutta, jonka parhaimmassa tapauksessa arvojaan kuunteleva poliitikko voi saavuttaa. Sosialisteille on kuitenkin tapana monesti liittää omaan poliittiseen suuntaukseensa jonkinlaisen moraalisuuden, jota heidän mielestään oikeistolaisilla ilmene. Näyttäähän aina hienommalta ajaa proletaarin kuin porvarin etuja. Kuitenkin kaikki ovat samanlaisia, eikä ketään voida syyllistää siitä, jos on sattunut menestymään paremmin kuin joku toinen.

Kunnianhimoisesta kouluttamisesta ja opiskelusta

Mielestäni Suomessa etenkin peruskoulujärjestys vaatii vakavaa uudelleen harkintaa ja muutosta. Sosialistien toteuttama peruskoulu-uudistus kuin piste iin päälle siinä kehityksessä, kun sosialistien ”tasa-arvoa” ja heikkolahjaisten paapontaa on tuotu valtion tasolla instituuioihin. Koko peruskoulujen perustaminen 70-luvulla oli virheliike. Mielestäni lukiot ja peruskoulun ala- ja yläasteet voitaisiin yksityistää, jotta voitaisiin samalla aloittaa niiden erikoistuminen toisistaan poikkeaviin erikoisaineisiin. Mielestäni esimerkiksi kieliä pitäisi opettaa mahdollisuuksien mukaan yhden oppiaineen sisällä ja tähän voitaisiin tuoda nykyistä enemmän vertailevaa kielitiedettä ja kielten historiaa. Kielet ovat loppujen lopuksi samantyylisiä järjestelmiä, jotka ovat aina polveutuneet jonkinlaisesta protokielestä. Eli mielestäni yksityinen opetussuunnitelma ei anna etenkään lahjakkaille ja varhaisessa vaiheessa erikoistuneille oppilaille heidän ansaitsemaansa kohtelua. Peruskoulujärjestelmä Suomessa on kuin keskitysleiri, jota tutkitaaan kliinisyysharjoituksilla kun samaan aikaan ajatushygieniasta vastaavat viranomaiset päättävät ihmisten tulevaisuudesta ja jopa vapaudesta. Mielestäni jonkinlainen Platonin malli, jossa kaikki lapset koulutetaan siten, millaisia potentiaalisuuksia heissä on, on vielä tänäkin päivänä ajankohtainen ja suorastaan universaali ajatusrakennelma. Eli on mielestäni selvää, että opetuksen kouluissa tulisi olla sellaista, joka muistaa myös yhteiskunnan tarpeet. Mielestäni asiantuntijoiden tuottaminen omilta aloiltaan olisi merkittävä askel siihen suuntaan, kun esimerkiksi työttömyyttä haluttaisiin käsitellä tässä kontekstissa. Minä katson, että etenkin yläasteaika oli minulle silkkaa ajanvietettä, koska koulussa korostettiin lähes ainoastaan urheilua, jossa en ole koskaan menestynyt. Mitä hyötyä nyt on siitä, että nämä urheilijanuorukaiset saivat kulkea nenä pystyssä sellaisten ohi, jotka kutsuttiin joukkueeseen viimeiseksi. Ja nyt nämä jolpit joiden tulevaisuuteen etenkin yläasteella vakavimmin, pelaavat lajiaan jossain kolmos- tai nelosdivarissa, jos pelaavat enää ollenkaan. Oliko kannattavaa silloin satsata vain heidän tulevaisuuteensa? Jos minä olisin saanut aloittaa filosofian, antiikin kulttuurin ja kielten opiskelun aiemmin olisin nyt niissä paljon kehittyneempi, ja varmasti olisin saanut aikaan muutaman paksun kirjan tähän mennessä kirjoitettujen vierustalle. Koko yläasteaika oli ajanhukkaa huonojen opettajien ja huonosti muotoillun opetussuunnitelman takia. Ehkä tämänkin takia, sen lisäksi, että suuntautumiseni arvofilosofiaan on johtunut suuresti kotioloista, niin on sekin vaikuttanut siihen, että koulussa ei ole tehty koskaan päätöstä siitä mitä ainetta tulisi korostaa. Huomasin että arvot ja arvostuksen kohteet liittyvät merkittävällä tavalla totuuteen ja sen etsintään. Ideaalein totuuden etsijän luonne vaati oikealla tavalla harkittuja ja koluttuja arvoja. Koen esimerkiksi itse, että totuuden etsiminen on tärkein asia maailmassa ja elämässä. Siinä siis etsitään vastausta siihen, mitä jokin on, toisin kuin että mietittäisiin sitä, miltä jokin näyttää. Eli näin ollen pitäisi etsiä objektiivisia totuuksia, eikä jumittua epätodellisiin subjektiivisuuksiin. Olen mielestäni aina ollut heikompien puolella, sillä jo lapsena koin jonkinlaista myötätuntoa etenkin sellaisia oppilaita kohtaan, jotka eivät menestyneet urheilussa ja joita kiusattiin pienen syyn takia. Jopa silloin kun enemmän urheilussa menestyneet tekivät kommentteja esimerkiksi vaikka jotain pyöreämpää oppilasta kohtaan, koin jo silloin myötätuntoa heitä kohtaan. Lisäksi olen jollain tavalla sitä kautta, koska isoäitini on työskennellyt kehitysvammaisten koulussa, alkanut suhtautumaan kehitysvammaisiin suvaitsevaisemmin. On aina sydäntä riipaisevaa jos jotkut psykopaattiset narsistit kiusaavat jotain kehitysvammaista, esimerkiksi vaikka tv-ohjelmissa. On minulla koulusta sellainen muisto, joka on kyllä muistiin jäänyt pysyvästi. Eräs, ehkä luokan heikkolahjaisimpiin ja häiritsevimpiin lapsiin kuuluva poika sanoi minusta olisikohan ollut nelosluokalla, että ”hirtetään se”. Tästä voi ajatella sitä, miten pahoja tuon ikäiset lapset voivat olla, mutta myös toisaalta sitä, kuinka vähän peruskoulu auttaa tuollaisten ajatusten kitkemisessä. Voidaan kysyä, olisiko tällaisille lapsille erilainen koulupaikka maassa, jossa olisi samanlaista porukkaa, eivätkä he olisi kiusaamassa ja hidastamassa lahjakkaampia oppilaita ja heidän opintojaan. Lisäksi tämän erikoistumisen takia tulisi valmistautua jo varhaisemmassa vaiheessa tarjoamaan lukiolaisille asuntoja ja jotkut tietyt yritykset/yliopisto pitäisi velvottaa ottamaan jotain tiettyä alaa lukevia lukiolaisia töihin itselleen ja maksamaan heille tästä työstä palkkaa. Eli tietysti, koska koulut tulisi yksityistää ja erikoistaa eivät ne toimisi enää suhteessa yhteiskuntaan ainakaan niin tiiviisti kuin nykyisin on. Myös pedagogiikka tulisi uudistaa ottamalla siihen erikoisalaan suuntautuva asenne. Sanoisin että minulla on tullut tästä asiasta mieleen termi Zweckmässigkeit, vaikka en nyt muista, mitä se on suomeksi. Kuitenkin se liittyy päämääriin, niiden tärkeyteen ja siihen tapaan, miten suurin päämäärä tulisi kokea voimakkaimmin. Opettajien taas pitäisi voida enemmän ottaa selvää niin sanotusta väärän vastauksen logiikasta, jota tutkimalla voitaisiin saada selville ne kognitiiviset polut, joita kautta oppilas tulee sanoneeksi väärän vastauksen. Koko vastauksen logiikkaa tulisi siis kehittää jatkuvalla tarkkailulla ja huomioimisella. Minä ainakin muistan koulu- ja lukioajoiltani, että jotkut etenkin luonnontieteen opettajat, saattoivat jopa naureskella tai kommentoida pilkallisesti jonkun väärän vastauksen jälkeen. Mielestäni voitaisiin harkita sitä että opettajat ja oppilaat vaihtaisivat jossain tilanteessa rooleja ja sen myötä voitaisiin optimoida luokkatilannetta mutta myös oikeanlaisinta vastauksen antamista. Kuitenkin mielellään pitäisi lisätä kouluihin etenkin suurempia opinnäytetöitä ja itsenäisempää opiskelua. Lukioihin pitäisi etenkin lisätä tenttiakvaarioita ja itsenäisen opiskelun muodostamia käyttänteitä. Sosialistien koululaitos on kuin keskitysleiri, jota vahtivat ajatuspoliisit, jotka ovat kiinnostuneita etenkin ajatushygieeniasta, pois suljettavista asioista ja no-no-asioista, Eihän siitä taida olla kuin lähes viisitoista vuotta, kun oli Jokelan kouluammunta. Sen jälkeenhän jotkut olisivat olleet valmiita kieltämään koko filosofian opetuksen maassamme, vain sen takia, koska ampuja oli lukenut ilmeisesti joitain helppotajuisia johdatuksia filosofian historiaan. Sen verran ”itsenäistä ajattelua” hänen manifestinsakin oli. Eli luokkatilanteella tulisi tavoitella jonkinlaista kognitiivista tonaalisuutta, jossa oikeasta tiestä puuttuvia oppilaita ohjattaisiin tunnistamaan väärän ja oikean vastauksen eron ja samalla uskomaan siihen, että näitä voidaan käsitellä samanaikaisesti. Eli kun tonaalisuudessa etsitään keskeistä toonikaa, etsitään kognitiivisessa tonaalisuudessa oikeinta ja keskitietä ilmentävää vastausta muunlaisista vastauksia.