Vaikutelmia ja muistikuvia Yhdysvalloista

Olin juuri noin puolitoista viikkoa Yhdysvalloissa, pääasiassa vain New Yorkissa mutta myös muualla itärannikolla. On mainittava, että maa jätti minuun suurimmassa osin kielteisen vaikutelman. Tietysti miltei jokaisessa paikassa on samalla hyvää ja pahaa. Kuitenkin tässä maassa on enemmän pahaa kuin hyvää. New York itsessään jätti minuun kielteisen vaikutelman. Yhdysvalloissa ihminen ei voi tulla rahan tielle. Kaikki määritetään tiukan valuutan arvon ja määrän kautta. Rahaa ei voi kyseenalaistaa eikä väheksyä, jos haluaa Yhdysvalloissa pärjätä ja tulla arvostetuksi. Siinä mielessä on ihmeellistä, että Manhattania lukuunottamatta lähes kaikki elintarvikkeet ja etenkin alkoholijuomat ovat kalliimpia kuin suurimmassa osassa Eurooppaa. Sanotaan, että New Yorkissa on maan kehittyneimmät ja lahjakkaimmat ihmiset. Siinä mielessä voi vain kauhistella sitä, millaista on jossain Kansas Cityssa tai Clevelandissa. Muutamia pieniä asioita, jotka kertovat suuremmasta ovat esimerkiksi nämä, että Manhattanilla voi kulkea kilometrien matkan ja vastaan ei tule välttämättä yhtään julkista istuinpenkkiä. Tämä on vaikeaa etenkin vanhoille ihmisille, näin esimerkiksi muutamia kertoja, kun joku vanhus istui Manhattanilla, New Jerseyssa tai Brooklynissa jonkun, esimerkiksi ravintoloitsijan ulos tuovalla penkillä. Toinen asia on roskaaminen, jonka voi huomata missä hyvänsä kaupungin osassa siitä, että voi kävellä monia kadunleveyksiä eikä vastaan tule mahdollisesti yhtään julkista roskista. Nämä ovat tiettyjä tapoja, joista voi ymmärtää maan eetosta, kuitenkin nämäkin palvelevat sitä ideologista juonnetta, jonka mukaan ihmiset eivät voi asettua rahan tielle. Tässä maassa harrastetaan konsumerismia äärimmäisessä potenssissa. Rahaa pitää olla aina vähintään tarpeeksi, ja jos sattuu eurooppalaisella tavalla ihmettelemään hintoja, saa vastauksena hiljaisuuden tai jopa kevyttä halveksuntaa. Tapasin matkalla monia ihmisiä, joista miltei jokainen lyhyenkin keskustelun aikana mainitsivat jossain mielessä rahan tärkeyden. Jouko Turkan sanoin jenkit tykkäävät siitä tunnusta kun dollarit tai taalat ovat rullalla. Se on niin mukava tunne. Jos ajatellaan esimerkiksi New Yorkin arkkitehtuuria, on kaupunki täysi sekasotku. Samaa tietysti on koko asukaspopulaatio. Ihmiset tulevat köyhemmistäkin maista elämään Yhdysvaltoihin ja New Yorkiin samanlaisena kurjalistona mitä he olivat jo omassa lähtömaassaan. Väkijoukko on yksi sekainen sotku. Tämä tuo maahan ja kaupunkiin sellaisena kaoottisuuden tunteen, jonka myötä ympäristöä voisi kuvata myös skitsofreeniseksi. Ihmiset ovat pääasiassa tylyjä, vaikka jotkut haluavat ylläpitää mielikuvaa jenkeistä ystävällisinä ja turhanpäiväistä paskaa puhuvina. Se on ainakin sanottava, että joissakin tilanteissa jenkit voivat vaikuttaa varsin puheliailta. Kuitenkin tässäkin on huomattavia eroja, ja voi sanoa, että minkäänlaisia yleisiä käyttäytymisstandardeja ei tässä paikassa ole. Esimerkiksi englantilaisiin verrattuna kohteliaisuuskulttuuri on repaleinen ja sotkuinen. Jos ihminen puhuu ja käyttäytyy kuin englantilainen, on se huvituksen kohde, vaikka jotkut voivat pitää sitä hyvinkin arvokkaana ja hienona. Kerron parista termistä, jotka kohtasin itseeni suunnattuna tällä matkalla tuntemattomien ihmisten toimesta, ja molemmat kertovat syvällisesti amerikkalaisesta pintakulttuurista. Toinen on gypsy, joka varmaankin on aiheutunut siitä, kun minä koen oman aatelisen sukuni tärkeänä, ja tämä on jenkeissä vierasta, koska siellä ei suuremmin arvoteta ihmisen laajempaa sukua ainakaan rahan tielle olevaksi. Amerikasssa ei myöskään ole minkäänlaista aristokratiaa, jonka voi katsoa olevan syynä siihen, miksi pintapuolisten termien tasolla lojuvat tavalliset ihmiset saattoivat kutsua minua kuin haukkumanimenä gypsyksi. Toinen termi on nazi, joka varmasti aiheutuu myös suuremmin jenkkien omista ennakkoluuloista kuin minun ominaisuuksistani. Saksaa kammotaan vieläkin tuossa maassa monissa piireissä, ja koska minulla on alkuperältään saksalaisen sukuni nimi, arvostan sitä ja en peittele haluani arvostaa ja ymmärtää saksan kieltä ja kulttuuria, voi tuo johtaa joissain käsitykseen siitä, että olisin esimerkiksi verenhimoinen natsi. Tämäkin on tietysti gypsyn ohella vain ihmisten omista ennakkoluuloista kertovaa. Jo Yhdysvaltoihin tullessa jotkut perässä terminaaliin kulkevat juorusivat toisilleen, että: ”ei pääse maahan!” ja ”käännytetään takaisin!” mm. Ja mitenkä sitten kävikään! Yhdyvaltoja ja amerikkalaisia on monesti kuvatu ”uudisraivaajakansaksi” koska heidän historiansa itsenäisenä kansana on hyvin nuori, jos sitä verrataan esimerkiksi Länsi- ja keski-Euroopan vanhoihin kulttuurikansoihin. Kansa on nuorta ja sen takia siellä ei ole esimerkiksi historian kulun ja ajan kautta kehittyneitä ja vankistuneita instituutioita. Monessa mielessä esimerkiksi nykyisen Trumpin hallinnonkin kannalta amerikkalaiset eivät suuremmin arvosta minkäänlaista historiaa, ainakaan sellaista, joka ylettyisi noin 50-100 vuotta pidemmälle. Toinen naurettava asia on amerikkalaisten ylpeys omasta maastaan, joka on sekavuudessaan suurenmoinen sekasotku ja sekametelikeittokattila. Tässä mielessä olen aina pitänyt hauskana populaarikulttuurisena vertauskuvana amerikkalaisten yksinkertaisuudesta, kohotetusta small-talk-halusta, suurena innostuneisuutena ja amerikkalaisesta nuoresta mutta vankasti uskotusta perhemallista ja amerikkalaisesta perheenpäästä on National Lampoons-elokuvien sarja, mutta etenkin sarjan toinen elokuva, jossa perheen innostunutta ja yksinkertaista isää esittää Chevy Chase. Mielestäni jo Amerikassa puhuttu, vaivoin englantia muistuttava murre on asia, joka voi aiheuttaa sellaiselle ihmiselle vaikeuksia, joka on oppinut englantinsa perustavan, ainoan ja alkuperäisen brittien englannin kautta. On sanottava, että joskus itsellenikin oli vaikeaa ymmärtää tätä paikallisten ihmisten mongerrusta. Monessa mielessä monen suomalaisen mökkiläisistä polveutuvan ihmisen innostunut ylpeys omasta kansallisuudestaan muistuttaa monessa mielessä jenkkien innostusta omasta kansastaan ja kansakunnastaan. Molemmassa tapauksesssa tälllainen ylpeys voi käydä esimerkiksi oikenalaisen kasvun ja oikeiden arvostettavien kulttuurien ymmärryksen tielle. Mennessä Amerikkaan toissa viikolla vieressäni istui arviolta kaksisataakiloinen amerikkalainen nainen, joka oli ilmeisesti vielä nuori. On sanottava omasta painostani, että se on kehittynyt viidentoista vuoden aikaisen psyykelääkityksen myötä, ja sitä paitsi minun painoni on moninkertaisesti lähempänä sataa kuin kahtasataa. Lihavia ihmisiä Amerikassa näkee paljon, ja esimerkiksi ruoka on todella epäterveellistä ja paskan makuista. Esimerkiksi vegaanivaihtoehtoja ei ole kuin tietyissä paikoissa. Luulin matkalla saaneeni jo jonkinlaisen maksavaurion, mutta ilmeisesti kyseessä oli vain väkevien juonnin, jet lagin ja syömättä jäämisen tulosta. Viime viikolla olin muutamia päiviä syömättä ja join tuona aikana vain paljon väkevää alkoholia. Ruokaa neljästä koneesta, joilla kuljin Amerikkaan ja takaisin, tarjottiin vain Pariisiin takaisin tullessa. Koska äitini varasi minulle liput, kuljin kaikki neljä vaihetta Economyssa. No onhan se pitkillä matkoilla kuitenkin hyvä, vaikka economyssakin, että edessä on lentopääte, josta katsoa esimerkiksi elokuvia tai kuunnella musiikkia. Kuitenkin on sanottava, etten nauti suuremmin kymmenen tunnin istumisesta lentokoneessa. Lisäksi on sanottava, että koska peräosassani ei näemmä ole lihaksia ollenkaan, aiheuttaa pitkä lento sen, että viimeistään neljän-viiden tunnin jälkeen pitää ruveta kiemurtelemaan ja vaihtelemaan painoa kankulta toiselle. Noin pitkälle lentomatkalle pitää ottaa mukaan riittävän iso tyyny. Olin matkalla neljässä eri hotellissa. Neljäs oli paras. Kuitenkin toinen hotelli sijaitsi Brooklynin Sunset Parkin alueella. Sunset Parkissa on sijainnut 1900-luvulla ns. Finntown, jossa asui suurimmillaan 1950-luvulla noin 20000 suomalaista. Kuljeskelin alueella ja kyselin asiasta ihmisiltä. Nykyään Sunset Parkin alueella on lähinnä meksikolaisia ja kiinalaisia. Saamieni tietojen mukaan alkuperäisten siirtolaisten jälkeläisiä entisen Finntownin alueella on joitain kymmeniä. Suurimpia menneestä kertovia merkkejä tuolla alueella on Finlandia Street, joka on kuitenkin nimetty vasta sen jälkeen kun suurin osa siirtolaisista on siirtynyt muualle. Lisäksi alueen entisistä suomalaisista asukkaista kertoo entisen Finntownin alueella vieläkin olevat osuustoiminnalla rakennetut suomalaisten talot Alku ja Alku II, jotka ovat vieläkin olemassa, ja joiden nimet voi vieläkin nähdä talojen julkisivuissa. Tietyt nuoretkin ihmiset tuntevat alueella sen, että alueella on ennen ollut suhteellisen paljon suomalaisia. Voi johtua mielenterveysongelmistanikin, mutta panin merkille joidenkin ihmisten kiinnittävän minuun huomiota. Muutamia kommentteja oli: ”He's very bright”, ”Mission commenced. I'm very sorry” (lentokentällä takaisin tullessa) ja ”He's very funny”, "He's going back without seeing her". ”He is of 50-percent buffoon”, "He's very bold" jne. Suomalaista ja amerikkalaista nationalismia motivoi varmasti sellainen kulttuurihistoriallinen tilanne, jonka mukaan hurmahenkinen nationalismi onnistuu etenkin sen takia, koska ihmisillä ei ole pitkää kulttuurihistoriaa, jonka ymmärtämistä voitaisiin harrastaa ennen kuin oman kuvitellun kansallisidentiteetin korostamista. Paras hotelli matkalla oli Hampton Inn lähellä lentokenttää. Siellä olin vain aamuviidestä puoleen päivään, jona aikana sain nukkua muutaman tunnin. On sanottava, että kun ensimmäistä kertaa kiipesin Manhattanin katutasolle metrosta lentokentältä tulon jälkeen, ei se herättänyt itsessäni suurempaa ihastelua. Oli tietysti jo myöhäinen ilta. Kuitenkin on sanottava, ettei Manhattanin keskusta-alue ole suuremmin laaja, ja tärkeimmät kohteet alueella näki jokusessa tunnissa. Minä en tiedä mistä, vaikka varmasti jonkinlaisesta alkoholismistani johtui se, että aikaa meni myös baarien lisäksi hotellilla kännissä ja kohmelossa makaamisessa. Se on ollut toistuva current minun ulkomaan matkoillani. Amerikassa pärjää, jos sattuu olemaan paljon rahaa – silloin kaikki toimii ja kaikki on sallittua ja mahdollista. Mutta jos rahaa ei ole hirmuisen paljon, voi valmistautua siihen, että kaikki ei välttämättä toimi. Ja vaikka jotkut ihmiset voisivat väittää, että minuun kohdistettu huomio johtuisi vain kielteisistä asioista, voin vain nauraa tällaisille ihmisille. Voin kuitenkin kirjoittaa jo tässä vaiheessa, että minä olen sukuni suurin mies ja suurempi kuin kukaan on ollut tai kuka tulee koskaan olemaan. Samalla tavalla kuin joku kansanedustaja kuten Pentti Oinonen on Suomessa eksplikoinut, on Amerikassakin nationalismiin sotkettu runsaasti uskonnollisia tai pseudouskonnollisia tuntemuksia ja retoriikkaa. Pallopeleissä lauletaan kansallislaulu ja rukoillaan. Esimerkiksi facebookissa voi havaita sen, että uskonnollisten ihmisten kanavilla kommenttikentissä on satoja ja joskus tuhansia kertoja toistettu ”Amen!”. Ikään kuin yksi kerta ei jo riittäisi? On mainittava, jos en sitä ole vielä tässä tekstissä tuonut esiin, että todellakaan tämän kuvottavan kulttuurin keskelle ei tarvitse enää jatkossa mennä, jos ei esimerkiksi joku työskentely- tai jatko-opintojuttu siihen pakota. Pysyttäydyn mieluummin kulttuuri-ihmisten joukossa Euroopassa. Kapitalismi voi olla hyvää silloin, jos siihen liitetään jonkinlaista ihmiskasvoisuutta ja jos yksityisten palveluiden lisäksi maassa on myös köyhemmille ja heikommille tarjottuja julkisia palveluita, joihin ihmiset voivat pahimmassa tilanteessa tukeutua. Joku voi ihastella Manhattanin rautakanjoneita, mutta nekin voivat tuoda jonkinlaisen disorientoitumisen tunteen. Lisäksi ne vaikeuttavat keskustassa suunnistamista. Kuitenkin muu kaupunki sekä Manhattanin itä- ja länsipuolella on surkean, sekalaisen ja kaoottisen näköistä arkkitehtuuria. En edes käynyt naisissa tällä matkalla, koska ei ollut siihen minkäänlaista innostusta. Lisäksi näiden lääkitysten ja viinan juonnin takia voin olla tositilanteessa varma siitä, ettei ota eteen. Se tuo taas tietyllä tavalla varmuuden tunteen, koska silloin voi puhua niin kuin haluaa, eli ei tarvitse keskustelussa konstruoida mahdollisesti myöhemmin tulevaa sukupuoliyhdyntää naisen kanssa. Tapasin matkalla myös monia eurooppalaisia ihmisiä, joista suurin osa suhtautui minuun kohteliaasti ja arvostaen. Amerikkalaisille raha on kaikista tärkeintä. Kun sitä yrittäää haalia kokoon, on kaikki mahdollista. On sanottava myös, mikä piirre on myös mökkiläisistä polveutuvissa suomalaisissa, että amerikkalaiset eivät ymmärrä ironiaa, - siellä kaikki ovat niin tosissaan ja eivät ymmärrä, jos joku haluaa olla ironinen ja leikitellä. Nimenomaan ironian taju sen parhaimmassa ja kehittyneimmässä muodossa on oikean kulttuuri-ihmisen merkki. Vaikka Trump ja muut presidentit yrittävät muuta väittää, ei Amerikassa ole yhteisön tuntua. Sen takia esimerkiksi järjestäytynyt rikollisuus rehottaaa siellä niin vapaasti. Vapauden taju Yhdysvalloissa poikkeaa eurooppalaisten kansojen vapauden tajusta. Vapaus tarkoittaa Amerikassa etenkin kommersiaalista vapaan toiminnan mahdollisuutta. Kun katsoo sitä porukkaa joka New Yorkissakin vastaan tallustelee: kaikenlaisia mutiaisia ja hyvin ruskettuneita persoonia – voi ajatella sen kurjaliston määrää, joka ei tule Amerikassa toimeen. Kuitenkin jostain syystä he voivat olla Amerikassa korkeammalla elintasolla kuin esimerkiksi Afrikassa. Kuitenkin amerikkalainen nationalismi muistuttaa nimenomaisesti etenkin perussuomalaisten suomalaista nationalismia. Samassa tietämättömyys ja kuviteltu kansa ovat tärkeässä roolissa. Trumpilaisuus on oma käsitteensä amerikkalaisen kulttuurin kaleidoskoopissa. Mielestäni on tärkeää, että ihmisistä pidetään huolta, ja mielestäni Amerikassa etenkään tuo asia ei parhaimmassa muodossa tapahdu. Yksi professori Jyväskylässä sanoi minulle Jyväskylässä ennen kuin lähdin tammikuussa 2009 vaihtoon Saksaan, että Yhdysvalloissa ovat sekä maailman huonoimmat ja parhaimmat yliopistot. Se on varmasti totta, vaikka itselläni on toistaiseksi kokemusta vain Harvardista. Olen miettinyt fulbright-scholarshipin hakua, vaikka kulttuuri Bostonissa on pitkälle samanlaista kuin New Yorkissakin, vaikka vain hieman pienemmässä potenssissa. Aion lähteä lähiaikoina joko Helsinkiin tai Britanniaan, ja olen ajattellut, että paras ympäristö minulle voisi olla joku brittiläinen huippuyliopisto, jossa ympäristössä voisin tulla arvostetuksi omien lahjojeni kautta. Jos ajatellaan vähän sitä porukkaa, joka Euroopastakin 1900-luvulla Amerikkaan lähti, niin voidaan huomata myös se, että tuo porukka oli lähinnä työväestöä ja alempaa keskiluokkaa. Myös esimerkiksi talollisten lapsista tavallisesti Amerikkaan lähtivät vain sellaiset, jotka oliva esimerkiksi perheen nuorimpiin lapsiin kuuluvia. Myös isoisäni äiti oli tällainen suomalainen. Hän oli epäilemättä ihminen, jolla oli halua suuntautua tulevaan ja toivoa parempaa Amerikasta. Kuitenkin hän ei sen matkan seurauksena saanut kuin ainoan lapsensa, isoisäni Arvin. Mielestäni kuvien perusteella hän ei ollut myöskään perinteisessä mielessa kaunis nainen, joten voi olettaa että Suomessa häntä ei piiritetty kosiomiesten toimesta. Kuitenkin isoisäni muistutti Marlon Brandoa, kuten äitini on sanonut, ja kyllä Arvi kuitenkin muistutti myös esimerkiksi muutamia enojaan ja tätejään, mutta etenkin Annikki-tätiä, josta tuli lukion lehtori Helsinkiin. On varmaan niin, vaikka en ole perehtynyt tähän ihmisten biologiaan liittyvään asiaan, että ihmisen geeniperimä määrittää sen, kuinka lihavaksi ihminen pystyy tulemaan. Esimerkiksi minulla on ollut suurinpiirtein sama kilomäärä jo ainakin 5-8 vuotta. On mielenkiintoista miettiä uudelleen sitä, millä tavalla amerikkalaiset näkevät omat dollarinsa. Se on etenkin sitä, että siihen liittyy ihmisen menestys ja oleminen lähes kaikissa muodoissa. Heille rahan käsite määrittyy etenkin sen määrän ja määrällisen arvon mukaan. Muistan, kuinka filosofian professori Timo Airaksinen on joskus kertonut Amerikassa asumisestaan, että kun hän kertoi siellä hänen työtään kysyville ihmisille sen mitä hän teki Amerikassa ja missä hän asui, ja koska hän oli muistaakseni tutkimuslomalla ja sanoi asuvansa jokiproomussa, erkanivat ja unohtivat nämä kysyjät hänet välittömästi unohduksiin. ”Olin paaria-luokkaa”, Airaksinen on myöhemmin kertonut. Tästä virkaintoisuudesta ja itsensä myymisestä on esimerkki suomalaisessa dokumentaarisessa ohjelmassa Tosisuomalaisuutta etsimässä, jossa kyseinen naikkonen silmät innosta kiiluen selvitti oikein irvokkaalla amerikan mongerruksella vääntäen ”Be interested, be interesting!”. Lisäksi hän mm. sanoi, että niille, jotka kysyvät hänen kansalaisuuttaan, pitäisi sanoa, että ”mistä ajattelet minun olevan!”. ”I'm from everywhere!”. Eikös tuollainen noin suuresti customisoitunut palveluntarjonta liity etenkin johonkin tunnetumpaan ammattiin? On sanottava, vaikka hän ei ole koskaan kuulunut omien suosikkifilosofieni joukkoon, on akateemista rahan valtaa arvostelevaa työtä tehnyt esimerkiksi John Rawls, joka on tullut tunnetuiksi etenkin kirjoistaan Oikeudenmukaisuusteoria ja Kansojen oikeus. Hän oli Harvardissa filosofian professorina. Hänen mukaansa arvio ihmisten toimeentulosta tulisi mahdollistaa etenkin heikompien yhteiskunnan jäsenten hyödyn kautta, ja termi veil of ingnorance on tullut etenkin häneltä. Vaikka sanonkin, että brittiläinen kapitalismi ja yhteiskunta- ja talousjärjestelmä on aivan eri muotoa kuin jenkkiläiset vastaavat, niin brittiläinen yläluokka suhtautui Thatcherin uudistuksiin alkuun monesti kielteisellä tavalla. Amerikassa tätä järjestelmää ei ole koskaan vastustettu kuin esimerkiksi Rawlsin kaltaisten akateemisten työläisten toimesta. Amerikassa ei ole koskaan ollut kapitalismia vastustavaa suurta kriittistä massaa. Amerikassa ei todellakaan ole minkäänlaista aristokratiaa, eli sellaista ihmisten ryhmää, jotka pyrkisivät muun kuin rahallisen paremmuuden kautta paremmuuteen ja esimerkin osoittamiseen korkeudesta. Monet brittiläisen aristokratian ja landed gentryn jäsenet vastustivat thatcherilaisuutta etenkin alkuun sen takia, koska se vaikeutti heidän omaa asemaansa, ja varmaankin syynä on ollut se, että rahan aikaisempaa suurempi levittäminen muutti vanhassa brittiläisessä kulttuurissa käsityksiä siitä, mitkä ovat tärkeitä ja tärkeimpiä arvoja. Emporkömmling on ainakin saksankielisissä kulttuureissa käytetty termi tällaisesta ihmisestä, joka saa nopeaa ja ainakin joidenkin mielestä aiheetonta valtaa ja näkyvyyttä. En valitettavasti muista tällä hetkellä, mikä on samaaa merkitsevä termi englannin kielessä, mutta tuo oli se pointti, johon brittiläinen aristokratia suuntasi negatiivisen huomionsa. Olihan esimerkiksi maataloustarvikkeiden myyminen tullut suuressa määrin vähemmän kannattavaksi ja kattavaksi jo 1800-luvun loppuun mennessä. Kuitenkin on brittiläisestä aristokratiastakin sanottava, että moni heistä, ainakin ne joilla viellä on jonkinlaista maata ja tiloja, ovat ruvenneet hyödyntämään uudenmuotoisen kapitalismin tarjoamia mahdollisuuksia esimerkiksi kehittämällä uudenlaisia tuotemerkkejä esimerkiksi omien tilojensa tuotantoa ja palveluntarjontaa kehittämällä. Amerikka on paska maa! Siellä tärkeintä itsensä kehittämisessä on odotuksiin vastaaminen rahan saannin kannalta. Hyveissä ja ajattelussa kehittyminen on toissijaista.