Mikä on vankkaa filosofiaa

Olen aina jossain määrin halveksinut etenkin Martin Heideggerin filosofiaa. Kakkosena tulee Jean-Francois Lyotard omine postmodernin määrittelyineen. On sanottava myös, että esimerkiksi Gilles Deleuzen sadat ja sadat hatarat käsitteet eivät ole koskaan tehneet minuun vaikutusta, ja on sanottava että ne muistuttavat jotain itseisarvoiseksi intellektuaaliseksi torniksi muotoiltua fallossymbolia, jolla ei suuressa määrin ole laajempaa merkitystä näiden käsitteellisten rakenteiden ulkopuolella, siinä mielessä ainakin, jos niillä halutaan nähdä jonkinlaista vastinetta todellisessa ulkomaailmassa. Maisteriseminaarissa oli yksi varsin yksinkertainen mutta hyväntahtoinen etenkin omassa filosofisessa uskossaan lelluva kaveri, jonka maisteriseminaarin työssä oli mm. lause ”käsillä olevan maailmanmukaisuus”. Tuostahan tulee ainakin itselleni mieleen jokin, mahdollisesti ihminen, joka on käsiensä päällä, siis seisoo käsillään, ja tämä käsien päällä olevuus ja käsillä seisominen on ”maailmanmukaista”. Tässä tulee esiin sekä Heideggerin filosofian huuhaamaisuus mutta myös etenkin se, millaiseksi hölynpölyksi Heidegger muuttuu, kun se käännetään suomen kielelle. On mainittava Heideggerin ymmärtäjä angloamerikkalaisesta piiristä, joka on etenkin Andrew Benjamin, joka on korostanut samaan ryhmään kuuluvaa Lyotardia. Mielestäni GE Mooren korostama terve järki on aika tärkeä asia filosofiassa ja etenkin henkilökohtaisesti muodostetussa filosofiassa. Moorehan on käyttänyt perusfraasinaan olemisen puolesta esimerkiksi sitä, että kun ojennan käteni eteen, niin voin olla varma siitä, että minulla on kädet, ja tuon kautta voidaan johtaa myös se, että tämän takia myös minä olen olemassa. Descartesilta tullut dualismi, joka korostaa sielun ja ruumin eroavaisuutta ei ole myöskään kovin nykyaikaan sopiva teoreettinen viitekehys. Descartesin tunnettu fraasi ”ajattelen siis olen” tulee vanhasta hankaavasta periaatteesta, jonka mukaan ruumis on vähempiarvoisempi kuin eri puolella sitä oleva sielu, joka mahdollistaa ajattelun ja olemisen todentamisen. On kuitenkin sanottava, että sielu ja ruumis toimivat paralleelisessa suhteessa eikä niitä voida sen takia erottaa toisistaan tai pitää jompaa kumpaa toista tärkeämpänä. Siinä mielessä Descartesin jälkeen tulleet Locke, Hume ja Kant kehittivät eteenpäin Descartesin alkeellista mallia. Kuitenkin sellainen 1900-luvun filosofi kuten Maurice Merleau-Ponty on korostanut liikaa ruumista kaiken havainnoinnin pohjana ja keskuksena. Länsimaisen filosofian historiassa on ennen nykyaikaa ollut jatkumo, joka on kuvannut etenkin olemassaoloa ja havainnointia ja siinä mielessä historian saatossa jotakin jälkeen tulevat filosofit ovat täydentäneet kokonaista kuvaa filosofiasta, joka voidaan havaita nykypäivänä näkökulmasta jatkumona. Väliajoin on ilmestynyt sellaisia hahmoja, jotka ovat halunneet määritellä filosofian omaksi filosofiakseen, jota vastaan ei voida suuremmin voinut käydä, ja mielestäni tällaisia filosofeja ovat olleet etenkin Hegel, Marx, Heidegger, Wittgenstein ja Nietzsche. On kuitenkin sanottava, että itsevarma ilmaisu ”minä määritän filosofian” on kuitenkin ollut tärkeä asia filosofian historiassa, koska sellaisen päättäneet filosofit ovat olleet lakkaamatta uskollisia omille ajatuksilleen. Voi olla niin, ettei voida nykypäivänä sanoa, että jokin tietty filosofia on täydellinen kaiken filosofian kuva, kuten kommunistit sanoivat marxilaisleninimistä. Filosofin on etenkin oltava uskollinen omalle ajattelulleen. On siis sanottava esimerkiksi etenkin naisten tekemistä tulkinnasta, kommentoimisesta ja debatoinnista, että toisten ihmisten filosofien esittely ja niistä tehtävät opinnäytteet eivät tee muuta kuin vääristävät käsityksen siitä, mikä filosofiassa on merkityksellistä. On sanottava, että monesti etenkin nuoret naiset eivät ole niin itsevarmoja ja yksilöllisiä kuin miespuoliset ja sen takia he eivät pysty muodostamaan omaa ajattelua, koska he tunnistavat vain heitä edeltävät pääosin miesten kirjoittamat ajatukset ja alkavat somentaa ja asetella niitä kuin sisustussuunnittelijat tai poptaiteilijat. Naisissa ei siis ole originellisuutta ja itsevarmuutta omien ajatustensa suhteen, joten he eivät osaa itsenäisesti ajatella. Vaikka nainen olisi jo varttunut, on hänen mielestään tärkeämpää muodostaa kukkakimppuja ja kuivayrttiasetelmia kuin luoda jotain uutta filosofiaan. Tavallisesti nämä naiset, koska he ajattelevat kaikkien ajatteluhorisontin olevan yhtä rajoittunutta, alkavat he katkerasti saivarrella selllaisia filosofeja kohtaan, jotka haluavat muodostaa ja ilmaista omaa itsenäistä ajatteluaan. On monesti niin, että filosofian uudistaminen ja oman ajattelun muodostaminen vaatii itseluottamusta ja munaa, koska toisten kommentointi ja tulkinta tapahtuu sen takia, että joku menneessä ajassa oleva taata tulkitaan omaa ajattelua korkeammaksi arvossaan. Filosofiassa on tärkeää käsitteet, joiden tavallisesti katsotaan liittyvän jonkinlaiseen todellisuuden kimppumuodostelmaan ja on myös olennaista selittää ne riittävän perustavalla tasolla. Sellaiset filosofian käsitteet, jotka eivät elä muualla kuin filosofin kielitaidossa eivät mielestäni ole minkäänlaisia oikeita käsitteitä, koska niille ei voida löytää vastinetta siinä mielessä, että filosofi pystyisi selittämään niiden liitteen todelliseen maailmaan, jossa kyllä Heidegger, Lyotard ja Deleuze ovat olleet aika lahjakkaita. Korrespondenssiperiaate, eli se, että filosofian käsitteille on löydyttävä vastine luonnosta, on toki alkuperäisesti Wienissä alkaneen loogisten positivistien käyttämä käsite, mutta siinä mielessä minussa on jonkin verran loogista positivistia tai empiristiä, että olen nykyään sitä mieltä, että käsitteen määreen on voitava tulla ilmaistuksi riittävän selkeällä tavalla. Wittgenstein korosti filosofiassa sitä, että maailma on kielen rajojen sisäinen, ja kielen ulkopuolella ei ole mitään todellista olevaa. Kuitenkin kieltä voidaan kehittää, uudissanoja luoda, ja tuoda koko ajan olevaan uusia käsitteitä, ja sen takia tulisi miettiä sitä, miten todellisuus ja kieli määritellään, eli mitkä ovat ne tekijät, jotka tässä tapauksessa määrittelisivät esimerkiksi maailman ja kielen rajat. On sanottava esimerkiksi tekoälystä se, että sen kehittäminen on hyvin vaarallinen tendenssi, koska mielestäni ihmisjärjen siirtäminen koneiden tehtäväksi ei voi koskaan täydellisesti onnistua, ja mikä pahinta, itsenäisesti toimiva koneelle siiirretty äly voi johtua pahimmassa tapauksessa siihen, että tekoäly alkaa toimimaan ihmisiä vastaan, samalla tavalla kuin esimerkiksi filosofian piirissä on aina ollut ihmisiä, jotka ovat määritelleet filosofian tai vaihtoehtoisesti älyn lopullisella tavalla. Eli miten määritellään äly tai sen käyttämisestä seuraava rationaalisuus, silläs sekin vaatii käsitteellistämistä ja asioiden selkeäksi määrittelyä. Mielestäni ihmistä ja ihmisälyä ei voida täydellisellä tavalla koneistaa, koska esimerkiksi etiikka on sellainen asia, joka ei onnistu koneelta täydellisesti, koska etiikkaan liittyy perustavalla tavalla esimerkiksi toiseen ihmiseen tai eläimeen kohdistuva sympatian tunne. On naurettavaa miten jotkut teknokraatit voivat suhtautua näin naiivisti tekoälyyn, koska itse ainakin tunnen sen vaarat. Vaikka tämä voisi olla lapsellinen esimerkki ja perustuu populaarikulttuuriin, nähtiin eräässä Terminator-elokuvassa se, miten itsenäiseksi tullut keinoäly pääsi käsiksi ydinaseiden laukaisujärjestelmään ja sitä kautta tuhosi suurimman osan ihmiskunnasta ja sivilisaatiosta, joksi se nykypäivänä mielletään. On selvää ettei moraalituntoa ja etiikan tajua voida koskaan siirtää koneiden tehtäväksi. Jotkut ovat jo kirjoittaneet siitä, miten itsenäistynyt keinoäly on alkanut juonia ihmisiä kohtaan ja kertoa olevansa älykkäämpi kuin kukaan ihmisistä. Voidaan sanoa, että tässä on tie sille, että tulevaisuudessa voidaan varautua vielä häikäilemättömämpin rikoksiin tietynlaiseksi käsitteellistetyn älyn mukaisesti toimimalla, jota vastaan esimerkiksi Stalin, Mao ja Hitler tuntuvat hyvin vähäpätöisiltä. Koneet eivät osaa ajatella moraalisesti ja sen takia voidaan esimerkiksi ajatella vaikka sellaista tilannetta, johon esimerkiksi itse olen muutaman kerran parin suuren kaupungin metroasemalla törmännyt. Koska täytyy mennä porttien läpi ja koska nykypäivänä kaikkialla ei ole edes miehitettyjä työntekijöitä auttamassa huonoissa sattumuksissa, olen minäkin muutaman kerran huomannut, että lippu ei ole portilla toiminut, ja siitä läpi on päässyt vain miellyttävän myötätuntoa kokevan läheisen ihmisen avulla. Eli kun koneet pettävät siinä tilanteessa, kun kaikki on rakennettu sen varaan, ei ihminen voi vedota kuin kanssaihmisiin, joista jotkut niistäkin suhtautuvat varmasti tällaiseen epäsovinnaiseen hahmoon kielteisellä ja julmalla tavalla. On siis sanottava uudestaan se, että todellisuus ei voi perustua pelkästään koneisiin, koska ne eivät suinkaan tunnista aina joka tilanteessa yksittäistä ihmistä ja sattumaa. On siis uhka siitä, että keinoälyn korostaminen johtaa samanlaisiin inhimillisyyden katoamisiin, mikä nähtiin esimerkiksi Pol Potin Kamputseassa. Olisi siis huomioitava se, että poikkeus siinä tapauksessa, jos pitäisi luottaa pelkästään määriteltyihin järjestelmiin ja koneisiin, ei monestikaan ole asia, joka otettaisiin aina huomioon. Jos kone tuuttaa ”ei pääsyä”, eikä paikalla ole ihmisiä tai toista kanssaihmistä ymmärtämässä, on tällainen ihminen aika vaikeassa tilanteessa, ja tämä on tietysti vain yksi esimerkki hyvin laajasti päättelyä herättävässä asiassa. Wittgenstein loi filosofisen uransa aikana kaksi teoriaa ihmismielestä, joista ensimmäisessä hän korosti kielen mutta etenkin tieteen kielen yhtäläisyyttä ja sitä kautta määriteltävää todellisuutta, jossa kielen rajat ovat myös maailman rajat. En usko Wittgensteinin lukeneen esimerkiksi Heideggeria, mutta uskon, että hän olisi pitänyt sitä suoranaisena ja perusteellisena hölynpölynä. Heidegger otti ”filosofiassaan” oikeuden muodostaa termejä, joilla on vain viittauksellinen ja viitteellinen vastine todellisuudessa, toisin sanoen: Heidegger halusi määritelllä sen, mikä kieli on, samalla kun Wittgenstein käsitti kielen olevan enemmänkin arkijärjellä selitettävä asia. Hänen ensimmäinen kielensä on hyvin looginen ja perustuu mielestäni enemmän arkijärkeen kuin minkäänlaisiin itse kehitetyn kielen briljerointeihin. Wittgensteinin mukaan kieli on sovittava järjestelmä, eikä filosofi voi itse alkaa määritellä kieltä, koska siinä tapauksessa hänellä olisi suurempi valta koko maailman eli samalla kielen rajojen määrittelemiséssä. Kuitenkin omasta mielestäni filosofi voi luoda käsitteitä, jos hän voi olla varma siitä, että määrittelyjen kautta ihmiset myös pystyvät myös käsittämään mitä käsitteillä tarkoitetaan. Eli Heideggerin filosofia ei perustu maailmaan vaan hänen omassa mielikuvituksessaan eläviin ilmaisun tapoihin, jota pitää ihmetellä senkin takia, että hän ei ollut ranskalainen, vaan Schwarzwaldista tullut talonpoika, joka vielä toisen maailmansodan aikana myötäili natseja ja totesi luentojensa lopussa ”Heil Hitler!”. Pahin ongelma Heideggerissa on se, miten hän kohteli itseään vanhempaa opettajaansa Edmund Husserlia tämän juutalaisuuden takia. Mielestäni Husserlin fenomenologiassakin on paljon enemmän järkeä kuin Heideggerin käsitteellisessä kukkakimpussa ja hölynpölyssä. On kirjoitettava myös muista filosofeista joita arvostan, vaikka Wittgensteinista on vielä sanottava, että hänen kypsän vaiheen filosofia ja hänen filosofiansa toinen osa koostui siis niin sanotuista kielipeleistä, jonka yhteydessä Wittgenstein siis tunnisti, että kieltä voidaan käyttää eri tavoin riippuen siitä, millaiset säännöt kielelle määritellään ja minkälaiset säännöt kielen käyttäjät sopivat keskenään. Voidaan siis sanoa, että kypsän vaiheen filosofiassa Wittgensteiniin tuli enemmän suvaitsevainen asenne kieltä ja kielen ja maailman määrittelyä kohtaan. Wittgensteinista on sanottu, että hän jos kuka vastasi ajattelijan tyyppiä, joka ei mennyt koskaan avioon tai saanut lapsia, ja joka eli koko elämänsä omistautuneena filosofian kehittämiselle. Tällainen ei nykypäivänä todellakaan koske akateemisen filosofian ihmisiä, joista professoritkin voivat tänä päivänä todeta, että tärkein asia heidän elämässään ovat omat kakarat ja vaimo tai mies. Schopenhauer, joka on ollut minulle monessa asiassa hyvin läheinen kirjoitti kirjoituksessaan Nerosta, että neron äly kohdistuu suoraan kohteisiin ilman tahdon väliintuloa. Tahto siis aiheuttaa sen, että älystä tulee provinsiaalisesti painottunut, eli että toissijaiset ja sekundaariset arvot ja tavoitteet saavat vallan puhtaalta älyltä. Tähän voidaan siis katsoa liittyvän esimerkiksi sen, miten ihmiset tavoittelevat omaa hyötyään ja hyötymistään erilaisissa tilanteissa. Äly on itsessään ja se ei ota huomioon omaa tai viiteryhmän etua, koska se on täysin puolueeton väline. Tämän mallin mukaan toimivat ihmiset ovat vähemmistössä, ja nin sanotut filosofian opiskelijat eivät tee muuta kuin yrittävät korostaa sitä filosofia, jonka ajatusten lähelle he ovat joskus kokeneet tulleensa. Siinä mielessä siis filosofian opiskelijat valitsevat kommentoitavansa filosofin sen perusteella, mikä herättää heissä jonkinlaista yhteisyydentunnetta. Ja tällaiseen hölynpölyyn voivat nykypäivänä liittyä esimerkiksi vaikka Kristevan tai Irigarayn ”ajattelu”. Kun ajatellaan, mitä filosofian opiskelijuus pääasiassa nykypäivänä saa aikaan, on se, että esimerkiksi pasifismi, feminismi, sosialismi ja veganismi saavat enemmän kannattajia, ja tässäkin asiassa nämä ihmiset ajattelevat totuuden sijaan enemmän sitä, miltä tällainen asia muiden filosofian opiskelijoiden mukaan näyttää. Tietysti miehillä revan saanti on myös tärkeä asia. Filosofia ei ole mikään muotiasia tai syvällisyyden osoitus, se on totuuden etsintää ilman minkäänlaisia rajoitteita ja miellejohtumia. On siis selvää, että suuri osa filosofian opiskelijoista ei etsi filosofiasta syvempää totuutta, vaan se liittyy monessa mielessä imagon luomiseen ja sen pohjalta toimimiseen. Tämä yksi tuutorina toiminut jolppipoika on tästä äärimmäisin esimerkki, koska hänen mukaan filosofian opiskelijoiden tärkein toiminta yliopistossa filosofiaa opiskellessa on se, että toiset filosofian opiskelijat muistetaan ja heitä koko ajan vastaan tullessa tervehditään ja juorutaan ja jauhetaan paskaa kaikkien toisten kanssa. Minut asetettiin kaikkia muita vastaan, kun ilmoitin, etten ota osaa minkäänlaisiin toisten filosofian opiskelijoiden järjestämiin tapahtumiin. Olin nemesis ja persona non grata näille heti siitä hetkestä alkaen, mutta tajuatteko kuinka pieni merkitys ko. Tapahtumalla minulle kuitenkin tosiasisassa oli? Filosofian syvin tarkoitus on mielestäni se, että filosofiaa harrastava ihminen pääsee tekemisiin totuuden kanssa ja sen myötä pääsee myös sopuun itsensä kanssa. Vaikka en todellakaan ole koskaan harrastanut minkäänlaista self-helppiä voin kuitenkin sanoa, että filosofiaa harrastetaan myös sen takia, että siinä halutaan päästä selkeyteen oman minän, muiden ihmisten ja maailman kanssa. Nietzsche on aina minua miellyttänyt, ja olen pitkään aikaan lukenut hänen kirjojaan vain alkukielellä saksaksi. Hän ei pyrkinyt järjestelmien rakentamiseen ja hänen kirjansa ovatkin hyvin aforistisia ja ei ole ihmekään että monet ovat löytäneet iskusanoja ja keskustelujen avauksia hänen lauseistaan. Itse olen kuitenkin aina ajatellut, että filosofin tulisi mieluiten muodostaa jonkinlainen järjestelmänsä, koska monesti ristiriitaisilta tapauksittain näyttävät lauseet voivat antaa kaikenlaisille ihmisille mahdollisuuden ymmärtää ajattelu väärin, mikä esimerkiksi voidaan Nietzschen yhteydessäkin mainita natsit ja Hitler huomioiden. Nietzsche oli siinä mielessä filosofin luonteinen, koska hänkään ei suosinut nationalismia ja kansalliskiihkoa. Kirjoittihan hän mm. että minne Saksa vain ulottuukin, tappaa se sieltä kaiken kulttuurin. Nietzsche arvosti muun muassa Chamfortia ja Rochefoucauldia. On sanottava näistä sekin, että tuohon aikaan ei ollut mikään ihmeellinen ja taivasteltava asia, jos ajattelija sanoi asiat suoraan naisista ja niiden puuttuminen oli etenkin kuriositeetti. Siinä mielessä nähdään se, että nykypäiväinen maailma ainakin länsimaissa on muodostanut sellaisen pakottavan tavan, jonka mukaan kaikki naiset pahoittavat mielensä ja alkavat puhua sovinismista, jos jonkun miehen ajattelutapa näyttää vain vähänkin arvostelevan jollain tavalla naisia, heidän ajatteluaan ja toimintaansa. Yhteiskunnallinen järjestelmä ja politiikka ovat sellaisia asioita, jotka voivat muodostaa rajoitteita ja kieltää tietynkaltaista toimintaa ja ajattelua. Siinä mielessä siinä toimitaan täysin esimerkiksi sekä Platonin että Aristoteleen ajattelutapaa väheksyvällä tavalla, sillä sanoihan jo Platonkin, että filosofien on tultava kuninkaiksi tai kuninkaiden on alettava ajatella filosofisesti. On siis nykypäivänä mielestäni rajoite filosofiallekin, jos aletaan kuvitella, että naiset olisivat filosofiassakin ilman rajoitteita ja täysin samanlaisia kuin miespuoliset filosofit. Siinä mielessä esimerkiksi sellainen ”filosofi” kuten Mikko Lahtinen on kirjoittanut filosofisessa aikakausjulkaisussa, että yliopistojen filosofiassa tulisi olla enemmän naispuolisia opiskelijoita, jonka mainitseminen on niin naurettavaa, etten tiedä tulisiko tämän suhteen itkeä vai nauraa. Monesti Lahtisen kaltaiset filosofit ovat itsekin kommentoijia ja eivät halua, että kukaan syvemmin totuuteen ja ajatteluun suhtautuva ihminen ajautuisi opiskelemaan filosofiaa yliopistossa. Jos muutamat naispuoliset filosofit kuten Weil, Rand, Arendt ja Beauvoir lasketaan arviosta pois, niin pyytäisin jonkun naispuolisen filosofian opiskelijan tai opettajan esittämään minulle selvityksen omasta itse rakennetusta filosofisesta maailmankatsomuksestaan. Mutta eipä, ei todellakaan kuulu mitään, ja sen mukaan voin varmasti tämän asian sanoa. Todellakin filosofian opiskelulla ei nykypäivänä useimmiten ole minkäänlaista jatkettua merkitystä siihen, että tällainen opiskelija tai edes opettaja olisi samanaikaisesti filosofi tai ajattelija. Tietyt havaitsemiseen ja olemiseen liittyvät perusongelmat olivat niitä ongelmia, joita etenkin valistuksen aikakaudella pohdittiin, minkä jälkeen, kun etenkin Locke, Descartes, Hume ja Kant olivat täydentäneet toistensa ajattelua jatkumossa, on filosofiassa aiemmin sanotun mukaisesti ollut joillakin poikkeuksellisilla ajattelijoilla, joiden kaikkien voidaan sanoa olleen lähellä nykyaikaista määritelmääa autisti, on ollut taipumusta muodostella koko filosofia uudelleen. Tietysti filosofia on välineellisesti edennyt myös sen kautta, kun käsitteitä on luotu ja edellisiä käsitteitä on käytetty muodostamaan uusia käsitteitä. Nietzschen aikakaudella ongelmat olivat jo erikoistuneet enemmän kuin mitä ne olivat vaikkapa Descartesin aikana, ja siinä mielessä filosofia liittyy jossain määrin kulttuuriin ja siihen millaisia ongelmia uudet virrat tuovat ajattelulle. On myös varmasti niin, että filosofin persoonallisuus vaikuttaa siihen, millä tavalla hän haluaa maailmaa hahmottaa. Tästä on mainittava etenkin esimerkiksi Sartre, koska mielestäni hänen filosofiansa, josta hän pakersi ranskalaisen intellektuaalityöläisen innolla tuhansia sivuja, ei kuitenkaan ole pohjaavimmalta ajatukseltaan mikään kovin kehittynyt järjestelmä ja ei etenkään siinä mielessä, että se olisi ilahduttanut päätelmillään ihmisiä. Sartren eksistentialismissa ajatellaan että maailmassa ja ihmisessä ei ole mitään pohjaavaa merkitystä, ja siinä mielessähän Sartre arvosti myös esimerkiksi terrorismia ja kävi Stammheimissakin tapaamassa Andreas Baaderia ja muita. Eksistentialismi on nihilistinen ja kyyninen järjestelmä, jonka mukaan ajatellessa millään ei ole suurempaa tai erityisempää merkitystä. Ja se pamputtaminen mitä lyhytkasvuinen Sartrekin hysteerisesti etenkin nuoremmalla iällä harrasti ei ollut minkäänlaista suurempaa rakkauden osoitusta, ja tunnetusti hän sanoi lukuisille kumppaneilleen valheita, jotka hän oli kehittänyt vain oman itsekkään libidonsa tueksi. Sartressa siis oli yliopistotyöläisen into luoda laajoja teoksia hyvin henkisesti kapoisasta filosofisesta maailmankatsomuksestaan, jonka perusteella hän ihaili kommunisteja, rikollisia ja terroristeja, minkä lisäksi pamputtaminen oli hänen filosofiansa paremmuuden todistamista. Sanotaan, että hänellä oli oman älyllisen karismansa ansiosta laajahko etenkin intellektuaalipiireistä koostunut haaremi, jonka jäsenille hän todellakin valehteli lakkaamatta. Toinen lyhyt mies Joseph Goebbels harrasti myös kevytmielistä touhua naisten kanssa, ja voidaan katsoa, että Sartrellakin tuo maskuliinisuuden korostaminen oli paitsi ranskalaista kevytmielisyyttä, mutta myös oman filosofian ja oman kuvitellun naisten miehyyden välisen imagon korostamista. Toisaalta olihan Sartren läheisimmälläkin naisella Simone de Beauvoirillakin muita miehiä, mm. Nelson Algren, joka esiintyy myös yhden Beauvoirin kirjan keskeisenä hahmona. Mitä sitten todella on filosofia? Mielestäni se on harkintaa ja itselleni läheinen on ollut etenkin Emmanuel Levinas, joka korosti etiikassaan ihmisen kokonaisvaltaista vastuuta kaikesta ja kaikista toisista ihmisistä. Levinaan yksi käsite on kasvot mutta myös toinen. Levinaan mukaan, kun ihminen näkee toisen ihmisen kasvot, tajuaa hän, että hän ei ole vastuussa pelkästään tästä ihmisestä vaan kaikista ihmisistä yhdessä ja erikseen. On siis aiempaan nähden sanottava, että hyvän ja ainutlaatuisen jostain filosofiasta tekee sen näkökulma. Jos se siis vastaa jonkinlaista uutta ja kuitenkin perinteeseen pohjautuvaa (novel) todellisuuden näkemistapaa, voidaan silloin sen sanoa täyttävän tehtävänsä. Koska filosofian piirissä on ajateltu jo tuhansien vuosien ajan jo esisokraatikoista ja muista alkaen, ei voida varmaan sanoa, että uuden filosofian tulisi aina aloittaa kaikkien asioiden ajattelemisen riippumatta aiemmista ajattelijoista. Oikean filosofian tulee a) perustua siihen kulttuuri-ilmastoon ja maailman tilaan, joka kulloinkin vallitsee b) perustua ikiaikoina samana toistuvaan ajattelijan luonteeseen, c) ilmaista jonkinlainen uusi näkökulma filosofiaan, joka on monitieteellinen ja moniin todellisuuden ja yhteiskunnan puoliin ja hahmoon kuuluvaa, d) ajattelun ei tule tukeutua ajan harhakäsityksiin ja mututuntumamielipiteisiin. Nämä neljä tekijää, ajanmukaisuus, pysyvä luonne, uusi aspekti ja paperitiikereiden huomiotta jättäminen ovat filosofian luomisen ja sen pysyväksi määrittelyn perusteet.