Teatterin teoriasta

Teatterin taidemuotona tulisi tarkoittaa ja merkitä etenkin ajan kuvaamista ja varsinaisen näytelmätekstin uudenlaista tulkintaa. Teatteri on etenkin kolmen kardinaalikohdan välisestä yhteistyöstä syntyvä kokonaisuus, joka koostuu näyttelijöistä, ohjaajasta ja alkuperäistekstistä. Katsojan näkökulmasta teatterin tulisi voida synnyttää kaikenlaisia laidasta laitaan ylettyviä tunteita. Eli itkua ja naurua. Teatteri ei voi hyväillä ihmistä ja pitää häntä hyväntuulisena. Teatterin tulee joskus voida antaa katsojalleen jotain sellaista, jota hän ei kuvitellut voivansa odottaa tullessaan teatteriin. Mielestäni merkittävinä teatterintekoon vaikuttuneina tapahtumina ja ilmiöinä voidaan pitää etenkin Antonin Artaudin ”Julmuuden teatteria” ja kotimaan tasolla vuonna 1987 Jumalan teatterin esitystä Oulussa, joka nosti reaktioissaan julkisuuteen sellaisia mielipiteitä, jotka toteutuessaan olisivat rajoittaneet teatterintekoon liittyvää mielipiteen vapautta ja sanavapautta. Kun tarkastellaan ohjaajan roolia teatterissa, on sanottava ensiksi tietenkin se, että hänen on hallittava näytelmän pohjana oleva käsikirjoitus sanasta sanaan. Ohjaajan tehtävä on myöskin sopeuttaa alkuperäisteksti aikaan sopivaksi ja otettava näyttelijöistä kaiken irti huomioimalla tarvittu kokonaisuus ja se, kuinka lahjakkaita hänen näyttelijänsä olevat. Ohjaajan on siis tarkoitus ottaa näyttelijöistä kaikki tarvittu ja saavutettavissa oleva esiin. Näyttelijän roolia miettiessä voi sanoa ainakin sen, että hänen tulee toimia omantuntonsa ja ohjaajan neuvojen mukaan. Itse asiassa voidaan sanoa, että näyttelijän tulee suhtautua hahmoonsa siten kuin hän tarkastelisi tiettyä ihmiskohtaloa omantuntonsa ja etiikan osoittamalla tavalla. Näyttelijän tulee siis antaa roolihahmolleen omakin tulkintansa samalla kun hän kuuntelee ohjaajan neuvoja. Teatterin tulee siis ilmaista myös omaa aikaansa, uuden tulkinnan aikaa, ja tämä voidaan mahdollistaa esimerkiksi lavasteiden ja musiikin avulla. Siinä on siis sovellettava tekstiä siten, että jotakin voi jättää pois ja jotakin voidaan hienotunteisesti lisätä samalla kun kunnioitetaan alkuperäistä tekstiä. Näyttelijä siis sisäistyy roolihahmonsa, kun taas ohjaaja ulkoistuu ja vastaa kokonaisuuden etenemisestä. Teatterin ilmaisu siis perustuu tekstiin, tulkintaan ja omaantuntoon, Ilmaisu muodostuu siitä, kun osalliset kuuntelevat itseään, lukemalla tekstin ja mahdollisesti muita saman näytelmäkirjailijan tekstejä, vaikka voidaankin sanoa, että myös intertekstuaalisuus voi olla joskus näytelmän teossa hyväksi ja siinä voidaan hyödyntää täsmälleen vastakohtaisia mielipiteitä esimerkiksi historian mielessä-. Näin ollen voidaan sanoa, että teatterissa voidaan toisaalta huutaa mutta myös vaieta ja itkeä. Ideaalisin katsoja teatterissa on sellainen, joka ei järkyty siitä, jos näytelmässä käsitellään myös järkyttäviä asioita. Itse asiassa teatterin lavalla tulisi pyrkiä siihen, että ei olisi minkäänlaista rajoitetta sen suhteen kuinka hyvin ohjaaja ja näyttelijät voivat omaksua näytelmän aiheen ja sisällön oman olemassaolonsa sisällykseksi. Sellainen katsoja on ideaalisin, joka voi nähdä esityksen kokonaisuuden ja erottelemaan ohjaajan, näyttelijöiden ja tekstin osuutta näytelmässä. Tietysti voidaan sanoa Jumalan teatterin hengessä, että esimerkiksi sianpaskan saaminen pikkutakkinsa päälle ei välttämättä ole paras rooli, jossa katsoja näkee itsensä, mutta kuitenkin minun mielestäni jonkinlainen lavalta luettu puherunous on omiaan näytelmän sisältönä ja siinä voitaisiin ottaa oppia siitä, miten esimerkiksi Juice Leskinen ja Jim Morrison tapasivat solvata yleisöään ja koska he saivat yleisönsä alaisikseen, vain harva heistä varmaan jurnutti myöhemmin siitä.. Voidaankin ajatella sellaista hypoteettista aihetta, jonka mukaan teatterin harrastaja tulee teatteriin vain sen takia, että hän saa nähdä näytelmässä itsensä ja ehkä nauraa räkättää. Teatterin tulisi siis olla kuin LSD, joka avaisi Aldous Huxleyn sanojen mukaisesti uudenlaisen havainnoinnin portin. Teatterissa pitää siis mielestäni tarkasteltava ihmisen olemisen ja olemassaolon vastakohtaisimpia aiheita, ja näin ollen vanhasta kunnon surrealismista voisi olla vielä tänäkin päivänä hyötyä. Tätä voitaisiin siis ehkä lähestyä jonkinlaisena alitajunnan ja sen vinksahteluiden teatterina. Se tarkoittaa tässä mielessä siis salaisuuksien ja lausumattomien asioiden esiin nostamista. Tällaisia aiheita voisivat olla esimerkiksi erilaiset riippuvuudet, ylensyöminen, ylenjuominen, peliriippuvuus, ja kaikenlaiset fetissit ja perversiot. Teatterin tulisi näyttää toisaalta ihmisen raadollisuuden mutta samalla näyttää se kuinka raadollisuudesta nousee kulttuurin kukka kuin Feeniks tuhkasta. Jumalan teatterin ja Julmuuden teatterin lisäksi on hyvänä teatteriesityksenä mainittava ainakin Kristian Smedsin popuularitulkinta Tuntemattomasta sotilaasta noin kymmenen vuotta sitten.