Minä en lue naisten kirjoja

Kohtasin aiemmalla viikolla pari varsin naurettavaa juttua suomalaisesta mediasta. Nimeltä mainitsemattomat feministit ja mieheyden kieltäjät olivat kirjoittaneet Helsingin sanomiin jutun, jossa pyrittiin halveeraamaan monia merkittävän roolin ja tunnustuksen taidemaailmassa aiemmin saaneita taiteilijoita pelkästään sen takia, että heidän jalkovälissään on jotain roikkuvaa.

Toinen naurettava juttu oli eräässä lehdessä jossa varsin isolta tytöltä vaikuttava telaketjufeministi paasasi siitä, miten mies joka ei lue naisten kirjoittamia kirjoja, ei voi hänen mukaansa olla sivistynyt. Kyllä minä luen toisinaan Edith Södergrania aivan hänen lyriikkansa tason perusteella, enkä sen takia, että hän oli nainen, mutta toisaalta hän olikin niin miehekäs nainen, ettei aspergerdiagnoosi olisi ollut hänen kohdallaan kaukana, mikäli se olisi jo silloin tiedetty. Ja Södergran on suosittu eikä mikään heidiliehu.

Suurin osa naisten kirjoittamasta kaunokirjallisuudesta on naismaisen romanttisen hötön täyttämää huuhaata. Se elin, joka vallitsee suuresti useissa heidän kirjoittamassaan proosassa on kuitenkin niin sukupuoleen rajoittunut instituutio, ettei sen syvistä tuntemuksista tulleet ajatukset ole monesti henkisesti korkealla tasolla olevien miespuolisten lukijoiden tavoitettavissa. 

Tämä naurettava paasaaminen on levinnyt sen takia, koska naisilla on tapana samaistua toisiinsa ja tunnistaa näitä lähentely-yrityksiä tavalla, jossa kun yksi on nostanut jostakin ”katseesta” melun, ovat muut alkaneet ajatella, että joo, niinhän se on katsellut minuakin. Ja koska naiset ajattelevat tällaisella kollektiivisesti samankaltaisella tavalla kaikista miehistä, oli hänessä sitten olevinaan jotain hyvää tai pahaa, on lähentelyyn heidän mielestään syyllistynyt mies samanlainen lähentelijä kuin kaikille muillekin.

Isoäitini, joka on naiseksi varsin älykäs ja voimakastahtoinen, on kommentoinut aikanaan Mitro Revon toiminnasta syntynyttä naiskohua, että eihän se ole ketään hameen alta kosketellut, ja että Revon luonne ihmisterapioitsijana on vain sellainen, että hän suhtautuu läheisemmin ihmisiin, on mielestäni tässä asiassa oikeassa. 

Minä olen luopunut jo vuosia sitten sukupuolimielessä tapahtuvasta vuorovaikutuksesta naisten kanssa. Osittain siihen on vaikuttanut psyyken lääkkeillä ansaittu kemiallinen kastraatio mutta toisaalta myös samanikäisten naisten penseät asenteet ja kyvyttömyys sanoa suoraan, mitä he haluavat. Toisaalta en myöskään pidä väkisin seuraan tunkevista miehekkäistä naisista. Kiitos vaan, ne TYTÖT, joiden mielestä heille lähetetty tekstiviestikin on jo häirintää ja ahdistelua. 

Toisaalta onhan näitä taidemaailmasta olevia esimerkkejä muitakin, esimerkiksi toimiko Maiju Lassilan vaimo oikein kun kaatoi tämän munille rikkihappoa? Varmasti, sehän ansaitsi sen! Ja muutenkin, monesti naiset eivät vain ole tyytyväisiä jonkun tietyn miehen lähestymiseen, eli tämä koko ”metoo”-hanke kertoo vain naisten ylikorostuneisista standardeista, ja siitä ajatuksesta, etteivät kaikki miehet voi toimia keskenään samalla tavalla, mikä on heidän sukupuolelleen tyypillistä, suhteessa naisiin.

Olli von Becker
YTM