Kolumni

Hurskastelussa ja näpertelemisessä ei ole mitään poliittisista periaatteista Olen jo useaan otteeseen maininnut siitä kunnioituksenarvoisesta hurskastelusta plakaattipolitiikan muodossa. Kunnioituksen arvoista siitä tekee se, että ns. poliittiset päätöksentekijät pyrkivät politiikan luonteen vastaisesti ylistämään joitain tiettyjä sanoja ja viranomaisen muodossa leimaamaan yhteiskunnassa tapahtuvia ilmiötä. On selvää, että politiikkaan tuotu moraalihurskastelu ja moraalinen parannusretki ei ole sitä, minkä luonteen politiikka suvaitsisi saada. Tiettyjen sanojen arvosteleminen ja niiden esilletuominen ei kerro minkäänlaisesta poliittisten periaatteiden hallinnasta. Kuka hyvänsä ihminen tajuaa sen, että rasismi on kielteinen ilmiö, mutta minkä takia tuota sanaa pitää koulia aivan kuin ihmiset eivät itse tietäisi mitään siitä, millainen epätoivottava ilmiö rasismi on. Kehittymättömät poliitikot kuvittelevat näköjään vieläkin, että kansaa tulisi jollain tavalla ohjata, aivan kuin kaikki suomalaiset olisivat jonkinlaisia pekkasiitoinia. Eli mielestäni ei kerro poliitikon kehittyneisyydestä, jos ei ole muuta sanottavaa kuin hurskastella käsitteellä, johon jokainen kansalainen osaa suhtautua oikealla tavalla. Olen joskus käyttänyt yhtenä vertauksena sitä, että kun noin viisitoista vuotta sitten oli Suomessa pari kouluammuntatapausta, niin noiden tapahtumien yhteydessä koettiin tarpeelliseksi se, että poliitikkojen tuli vakavanaamaisina sisällöttömiä hurskastelufraaseja papattavasti olla näkyvillä mediassa, ja jokaisessa yhteydessä toisteltiin poliitikkojen lausumia asiasta, ikään kuin tavalliset kansalaiset eivät olisi pystyneet käsittämään asian merkitystä ja millaiseksi nuo teot ja niiden merkitykset olisi tullut laskea. Mielestäni moraalifilosofia on asia, jonka jokaisen tulisi oppia jo koulussa keskenkasvuisen iässä, eikä moraalia ja etiikkaa koskevia asioita tulisi laskea ”ylempien ihmisten” velvollisuudeksi, miten matala-asteisesti monet suomalaisetkin poliittiset päätöksentekijät käsittävät. Moraalinen paremmuus on tavallisesti tyypillinen harha-aihe, johon tavalliset ihmiset syyllistyvät suhteessa poliitikkoihin, joista kukaan ei ole kuitenkaan paikallaan itsensä takia, vaan sen on määrännyt äänestäjät ja monesti aika monta äänestäjää. Tämän kirjoituksen tarkoitus on siis se, millainen rooli politiikalla ja poliitikoilla on parhaimmassa tapauksessa oltava, ainakin jos halutaan tehdä kansalaisuuden käsite kehittyneemmälle tasolle. Loppujen lopuksi politiikka ei koske kaikkea ja sen takia on naurettavaa, että poliitikoilta odotetaan Suomessa sitä, että niiden täytyy ottaa osaa tavallisiin moraalintuntemuksen tason tapahtumiin. Ikään kuin kansalainen ei tietäisi mitä mieltä rasismista tai toisten ihmisten ampumisesta tulisi olla. Poliitikot Suomessa pakotetaan vieläkin ottamaan tämä rooli ihmisten kaitsijana, moraalisesti parempana ohjaajana. Sanoisin, että suomalainen politiikan kemia ei kovin hyvin käsitä äänestäjän ja kansalaisen käsitettä. Esimerkiksi voidaan nostaa vaikkapa se, miten kouluampumisia on käsitelty esimerkiksi Saksassa, josta Suomen tapauksien jälkeen saatiin palautetta siitä, ettei tapahtumaa olisi tullut revitellä skandaalinomaisella tavalla. Varmasti tyhmempi ihminen katsoo, että näiden plakaattien ja prenikoitten, joita annetaan politiikan suosikille kehittymättömille ihmisille pelkän sanan ylistämisestä ja mukaparempana moraalisesti olemisesta, ei tulisi olla minkäänlaisen arvostuksen kohteena. Mielestäni politiikan tehtävä on kertoa periaatteita, jotka perustuvat kansalaisten arvoihin. Poliittisissa kysymyksissä on tehtävä etenkin se, että otetaan selvää, minkälaiset kysymykset ovat todellisia ja mitkä ovat pelkkiä fraaseja. Kansalaisten on voitava muutella politiikan luonnetta, samalla kun kuka hyvänsä voi havaita sen, ettei poliitikoilla tulisi olla minkäänlaista pääsyä kansalaisten moraalintajua koskeviin asioihin. Poliitikko ei ole pomo, jolle kansalainen olisi ohjattava matalamman tason ihminen. Kansalainen on poliitikon pomo, ja sen takia etiikkaan liittyviä aiheita ei tulisi tuupata poliitikkojen hurskastelun aiheeksi. Jokainen tajuaa sen, että jokaista yksilöä on kohdeltava yksilönä eli samalla tavalla kuin ketä hyvänsä. Jos rasismin vastustamisen pointti liittyy tuohon, niin on sanottava, että ohhoh. Kaikki ovat ensisijaisesti samanarvoisia, mutta niissä tilanteissa, joissa tulee erotella esimerkiksi ihmisten lahjakkuuden astetta, ei ole minkäänlaista vikaa. Kulttuureissa oleminen tarkoittaa jatkuvan eriytymisen pyrkimystä, johon liittyy koulutus, taide, tiede, filosofia, uskonto ja vähempiarvoisimpana teknologia ja muut arjen helpottamisen pyrkimykset. Politiikka kehittymättömällä suomalaisella tavalla ei noihin periaatteisiin kuulu. Kulttuurin eriytyminen tapahtuu suomalaisessa ihmisessä olevien vahvuuksien ja lahjojen kautta. Tähän eriytymiseen politiikalla ei tulisi olla minkäänlaista tilaa.

Kolumni

Rasismista ja plakaattipolitiikasta On herttaista, miten jopa poliittinen oikeisto on halunnut luoda viime aikoina Suomessa klassisen retoriikan kaikkien sääntöjen mukaisen plakaatin itselleen, kun se on halunnut ottaa kantaa rasismiin. Tähän retoriikkaan sisältyvät kaikenlaiset prenikat ja plakaatit. Vaikka en kannata rasismia, niin on selvää kaikkien kulttuurien sisällä, että siinä ihmiset suuntautuvat kaikenlaisissa luottamusilmiöissä kuten vaikkapa työntekijöiden palkkaamisessa tai ystävien ja kumppanien valinnassa samaan mihin ympärillä olevat ihmiset ovat suuntautuneet. Jos kulttuurin sisällä ei ole ihmisen mallia, johon pyritään, ei tuollainen kulttuuri voi säilyä pitkää aikaa. Kulttuuri on loppujen lopuksi punavihreistä maailmanparantajista huolimatta jonkinlainen yhteisö, jonka pitää tietyssä määrin perustua samanlaatuisuuteen, ja oli kulttuuri mikä hyvänsä, ihmiset tuntevat turvaa ja luottamusta etenkin samankaltaisiin ihmisiin. Vaikka taitelijoilla pitää aina olla oikeus poiketa joukosta, pitää kuitenkin muistaa suomalaisen kulttuurin hauraus ja ne negatiiviset piirteet, jotka seuraavat siitä, jos poliittiset päättäjät päättävät mennä siihen suuntaan, että esimerkiksi eri kulttuureista tulevia ihmisiä ei saa millään tavalla arvioida ja käsitellä, vaan kaikkeen riittää perusteluksi pätevyydestä, jos ihminen on tullut jostain toisesta maasta Suomeen. Vaikka tämä kuulostaa vasemmistoliberaaleista hirveältä, niin on kuitenkin tuotava esiin se, että useimmissa tapauksissa köyhemmistä maista tulevilla ihmisillä ei ole valmiita resursseja siihen, että he pärjäisivät itsenäisesti vaikkapa yliopistossa tai korkeissa työasemissa. Kaikissa kulttuureissa, joissa ehkä Euroopan sisällä voidaan katsoa Saksan, Ison-Britannian ja Ranskan olevan näistä selkeimpiä, suositaan sellaisia piirteitä, asioita ja ominaisuuksia, jotka kuuluvat tuollaisten kulttuurien mediaaniin, ja siksi on naurettavaa, että aivan pääministerin tulee fasaadin ylläpitämisen takia käyttää noin hentoluonteista ja pelkäksi sanakokoelmaksi jäävää retoriikkaa. Se, jos sanotaan että hallituksen jäsenet pidättäytyvät rasismista, tarkoittaa mielestäni samaa kuin jos sanottaisiin, että kaikkien hallituksen jäsenten on toisinaan käytävä kakalla. Se on wittgensteinilaisittain mainittuna pelkkä tautologia ja retorinen kaapu, johon ei itsessään sisälly minkäänlaista asiallista substanssia. Onhan selvää, että suurin osa ihmisistä ei kannata sitä, että joitain vähemmistöjä tulisi heidän ominaisuuksiensa takia esimerkiksi vainota, mutta kun ajatellaan syvällisemmin sitä, miten kulttuuri pysyy pystyssä, niin silloin on sanottava, että jonkinlaiset mieltymykset esimerkiksi siinä, millaisella alueella ihminen haluaa asua, jakautuvat monesti sen suhteen, millainen jonkin tietyn alueen väestöpohja on. Monessa tapauksessa maahanmuutto aiheuttaa pelkoa, sekasortoa ja levottomuutta. Oliver Letwin, entinen konservatiivinen kansanedustaja Britanniassa, on eräässä vaiheessa sanonut tästä, että hän menisi mieluummin kadulle kerjäämään kuin laittaisi lapsensa alueensa julkisiin kouluihin Lontoossa. Vaikka kuinka korostettaisiin maahanmuuttajien halua ja kykyä integroitua yhteiskuntaan, niin ei se tavallisesti onnistu köyhemmistä maista tulevien ihmisten keskuudessa ainakaan ensimmäisessä polvessa. Pohjoismaissa on totuttu vasemmistoliberaalien takia siihen, että maailmansyleilyn takia maahanmuuttajien ottaminen on arvo, jota ei kuitenkaan tavallisesti perustella millään tavalla. Segregaatio on tosiasia, joka on seurannut köyhemmistä maista tulevien maahanmuuttajien tultua Suomeen. Vaikka hienosteltaisiin No Racism-retoriikalla kuinka paljon, ja naurettavinta on se, että vasemmistolaisten painostuksen takia kokoomuslaisen pääministerin pitää lähteä tuollaiseen höpöhöpö-retoriikkaan ja kuvitella olevansa jonkinlainen kullanhohtoinen pelastava sankari hevosensa selässä tässä asiassa. On selvää, että sivistynyt ihminen suhtautuu sivistyneesti kaikenlaiseen muiden ihmisten kanssa tapahtuvaan asennoitumiseen ja toimintaan, mutta kuitenkin vasemmistolaisten tarve pitää itseään tuollaisen asenteen takia muita parempana, uhkaa unohtaa sen, että jos kulttuuri tahtoo säilyä ja kehittyä voimakkaaksi, tulee esimerkiksi työhön ottamisen oltava kiinni yksilön lahjoista eikä sellaisesta ansioluettelon osasta, joita ruvetaan varmasti pian mainitsemaan, jossa kerrotaaan ihmisen olevan maahanmuuttaja. Kohta tilanne on samanlainen kuin esimerkiksi Britanniassa oli 1960-luvun lopulla kun pseudokonservatiivi lässyliberalistinen pääministeri Heath toi voimaan lain, jossa vähemmistöjen edustajia ei ohjattu mukautumaan kulttuuriin, vaan kulttuurin tuli mukautua maahanmuuttajiin. Tällainen lässyn lässyn politiikka voi johtaa siihen, ettei maahanmuuttajia saa arvostella tai arvioida, eikä sanoa mitään kielteistä tällaisesta yhteiskunnan piirteestä, joka ei ole millään tavalla yhtä arvokas aihe kuin mikään muukaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole rasismia yhtään enemmän kuin missään muualla. Kuitenkin arvioiva asentuminen on tapa, jota harrastetaan jopa oman väestöryhmän sisällä, ja jos alkuperäisiltä suomalaisiltakin vaaditaan kulttuuriin mukautumista, niin mikä olisi syynä sille, jos maahanmuuttajiakaan ei saada arvioida näiden periaatteiden mukaan. Suomi ei ole minkäänlainen basaari, joka ei vaadi osallistujiltaan mitään ja retoristen periaatteiden takia näitä tulisi käsitellä silkkihansikkain ja avata oven kaikkeen sellaiseen hyvään, joka ei toteudu Suomessa edes kaikille kantaväestön edustajille. Rasismi ei ole mikään definitiivinen määre, se on sitä vain silloin, jos ruvetaan laittamaan kaikki järjellinen arvio tuollaisen käsitteen kieltämäksi. Rasismi on erottelua, joka ei ultimaatumiin asti mennessä ole kovin kaunista. Kuitenkin tällaisen plakaatin näyttelemisen ei tulisi yltää, mihin se punavihreillä monesti yltää, kulttuurin perusteiden kunnioittamiseen ja niihin periaatteisiin, joilla mikä hyvänsä kehittynyt kultturi pitää oman olemassaolonsa pohjana. On täyttä höpöhöpöä, jos joku kuvittelee kaikkien kulttuurien olevan samanlaisia tai samanarvoisia. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Kolumni

Ironiasta, itseironiasta ja satiirista elämäntapana Kun kirjoittaa otsikon mukaisista aiheista, pitäisi valita, tulisiko kirjoituksenkin olla pelkästään ironiaa, itseironiaa ja satiiria. Koska suurin osa ihmisistä ei näitä asioita ymmärrä teen poikkeuksen tässä ja pyrin suoraan ilmaisuun. Onhan ironian ja itseironian kohdalla asia niin, ettei ironia ja itseironia eikä itse asiassa satiirikaan ole sellaista, että niitä kerrottaisiin samalla tavalla esiintymislavalta tavallisen kansan ymmärtämien rahvaanomaisten ja yksilöitä pilkkaavien slapstick-vitsien tavalla. On niin, että liian tärkätyt ihmiset kuten esimerkiksi poliitikot herättävät ilmaisutavallaan tarpeen ironiaan, itseironiaan ja satiiriin. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, että monesti sardonisen ironinen kommentti lamaa keskustelun, koska sen kautta ihmiset havaitsevat oman yksinkertaisuutensa ja pölhön vakavuuden. Eli tästä voidaan hyvin nähdä sen, että ironialla ja satiirilla arvostellaan esimerkiksi poliitikkoja, ainakin siinä tapauksessa jos he ovat tavanomaisen poliitikon tyyppiä. On selvää, että ironia ja itseironia yhdistetään Suomessa suomenruotsalaisiin ja kansainvälisesti englantilaisiin. Onkin varmaan niin, että ihmistä, joka on hyvin ironinen, ei ymmärretä kovinkaan paljon jossain raamattupiirissä tai Peräpohjolan keskustalaisten vuosikokouksessa. Monesti ironinen asenne syntyy siitä, jos ollaan jollain tavalla saavutettu oman ryhmän jonkinlainen degeneroitunut alamäki (mutta vain enemmistö tulkitsee sen näin), jossa yhteydessä ironia toimii vanhemman kulttuurin oikeudella, koska samanaikaisesti tiedostetaan, että omassa piirissä on vielä valtaa ja hyviä ominaisuuksia. Samalla tavalla kuin miten tavallinen yksikielinen suomalainen suhtautuu suomenruotsalaisiin, niin samanaikaisesti muut Euroopan kansat näkevät englantilaiset itseriittoisina, ylpeinä ja autonomiaan pyrkivinä. Mielestäni on täysin selvää, että niin suomenruotsalaisissa kuten englantilaisssa on laitaryhmiinsä nähden paljon parempia ominaisuuksia, jos tarkasteltaisiin vaikka suomenkielisten suomalaisten koko ryhmää omassa kapeassa henkisessä horisontissaan, kapeassa maailmankatsomuksessaan ja pikkuporvarillisuudessa. Ironia liittyy monesti myös siihen, että sillä voidaan puolustautua kapeakatseisia ja suvaitsemattomia ihmisiä vastaan, ja tällaista asennetta voidaan tunnistaa etenkin englantilaisissa ja ainakin korkeamman tulotason ruotsinkielisissä suomalaisissa. On mainittava sekin, että ruotsinkielisten suomalaisten ja englantilaisten keskuudessa ironiaa ymmärretään omaan lähiryhmään kuuluvien ihmisten piirissä, samalla kun ironinen kommentti, vaikka siinä ei olisi minkäänlaista omanvoitonpyydettä tai pätemisen halua, voidaan tulkita Impivaaralaisten piirissä itsekeskeydeksi ja ilkeydeksi. Mustavalkoinen suhtautuminen ja kilpaurheilun korostaminen monesti johtaa siihen, että ollaan suoria kuin ekumeenisessa piispantarkastuksessa. Nimenomaan hirmuhallitsijat ja kirkolliset piirit eivät ymmärrä ironiaa, tai ainakin heillä se on tahatonta, sellaista, jonka jotkut tulkitsevat ironisena, vaikka tarkoitusta ei siinä olisikaan. Satiiri on taitavaa asennoitumista ja sanankäyttöä vaativa huumorin laji, joka samalla tavalla niin kuin ironia tai itseironia ei ole tavallisten suomalaisten piirissä ymmärrettävä huumorin laji. Monesti se miksi suomalaiset eivät ymmärrä ja arvosta ironiaa, johtuu siitä, että kansakunnan suomenkielinen historia on niin nuori, ihmiset ovat kuin Saarijärven Paavoja ja matelevat sellaisten ihmisten edessä, joilla he kuvittelevat olevan itseensä nähden enemmän valtaa. Eli tavanomaiset ihmiset ensin itse nostavat jonkun jalustalle ja sen jälkeen uskovat siihen, että jalustalle nostettu on ollut sen päällä aina omasta ansiostaan. Voidaan siis sanoa, että demokratian ja sananvapauden kunnioittamisen ja arvostamisen mielessä englantilaiset ovat suomenruotsalaisten ihmisten ohella kehittyneempiä etenkin tietynkaltaisten puheen sävyjen erottamisessa. Eikä välttämättä siihen tarvita edes ruotsinkielisyyttä, jo se jos on älykäs etenkin kielellisesti sekä se, jos on älykäs ja tulee historian omaavasta kulttuurisuvusta, on silloin ironia, itseironian ja satiirin ymmärtäminen helpompaa. Nimenomaan älykkyys on se piirre, joka määrittää monesti sen, pystyykö yksilö ymmärtämään ironiaa, käyttämään sitä ja arvostamaan sitä. Toisin kuin sarkasmi, mitä kaikenlaiset hempukat ymmärtävät ja arvostavat etenkin miehessä sitä, on ironian kohdalla kysymys asioihin, ilmiöihin ja reaktioihin suuntautumisesta, eikä yksilöön kohdistuvasta vinoilusta, mitä sarkasmi tyhjentävästi sanottuna on, ja miksi kaikenlaiset hempukat ylistävät ja korostavat sitä, Ironia kertoo totuuksista, samalla kun sarkasmi on yksilöön kohdistuvaa vinoilua ja nenäkästä suhtautumista. Ironia vaatii siis kulttuurin ja kielen tuntemusta, se voi myös joskus johtaa kyyniseen asenteeseen, vaikka on sanottava, että etenkin englantilaiset kokevat sen merkittävästi kulttuurinsa osaksi. Eli ironian ei tarvitse aina tarkoittaa kyynisyyttä, vaan se voi myös opettaa ihmisille jotain. Tärkein asia ironiassa on se, ettei sitä harrastava ihminen ota todellisuutta liian vakavasti: ”it might never happen” ja ”it could be worse”. Myös todellisuutta perustavasti ymmärtävä herrasmies sanoo, kun Eiffeltorni sortuu, että sitä sopi odottaa – tässä poliittisessa tilanteessa. Voidaan siis sanoa, että naisten liioittelu, pintapuolinen emotionaalisuus ja yleinen herkkänahkaisuus ei tavallisesti ylläpidä ironista asennetta. Kaikki on heidän mielestään niin TOTTA. Sanoisin myös, että yksityisyyden taju ja rajan pitäminen toisiin ihmisiin kunnioituksen takia viljelee joskus ironista asennetta. Englantilaisten lisäksi alankomaalaisista sanotaan, että kaupungeissa ei pidetä verhoja ikkunoissa (enkä tarkoita huoria), koska ketään ei kiinnosta yksityisyydentajun kunnioittamisen takia toisten ihmisten asiat. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Kolumni

Historian tuntemuksesta hyveenä Historia käsitttää kaiken menneen ajan, ja sitä voidaan käsitellä ja rakentaa monissa eri kategorioissa. Tietyt rakenteet ja toiminnan olosuhteet luovat tavallisesti tarpeen sille. On tavanomaista ajatella, että mennyt olisi pelkästään huonoa ja vaillinaista ja tulevaisuus aina parempaa kuin mennyt. Lineaarisen historiakäsityksen mukaan tuleva on aina parempaa ja edistyksellisempää. Yksi entinen kaverini kuvasi minua yhdessä julkisessa yhteydessä ”degeneroituneeksi”, jonka termin hän on todennäköisesti kuullut minulta tai lukenut jostain tekstistäni. Sen allekirjoitan, että kun ihmisellä on varaa olla tekemättä säännöllisiä töitä ainakin niissä kategorioissa, jotka eivät häntä itseään miellytä, voi joutenolo todellakin joskus johtaa rappioon ja rappeutumiseen. Kuitenkin, kuten olen jossain aiemmin kirjoittanutkin, rappiossakin on jaloutta, johon voi sisältyä paljon myönteisiä ominaisuuksia. On sanottu antiikin filosofeista, että he harrastivat filosofiaa makailemalla sohvalla ja nauttien samalla viiniä. Toisin sanoen, he eivät tehneet minkäänlaista ruumiillista työtä, mikä tietysti voi johtaa ruumiilliseen rappioon. Kuitenkin lihaksilla pullisteleminen ja niiden kasvattaminen luontuu keneltä hyvänsä, kun vain tietyn ajan keskittää huomiota ruumiiseensa. Olen sitä mieltä, että tavallinen Average-Joe, joka tyytyy pelkästään urheilussa ja pullistelussa menestymiseen, ei voi ottaa osaa sellaiseen ajatteluun, joka on omaperäistä, uutta ja mullistavaa. Eli milteipä on tehtävä valinta sen välillä haluaako olla Average-Joe vai ajattelija, vaikka on tietysti sanottava, että Average-Joe on sitä sen takia, koska hänellä ei ole liiemmin älynlahjoja. Kun muistelen kouluaikojani, olivat mainitun kategorian ihmiset irviluonteisimpia kiusaajia ja toisille pätijöitä. Kun hain yliopistoon, oli valintakoekirja Aristoteleen Nikomakhoksen etiikka, ja ehkä sen takia olen kirjoittanut ja tutkinut etenkin etiikkaa. Etiikka on kuten historiakin sellainen ala, jota tavanomaiset ihmiset eivät ymmärrä. Kun tulee kulttuurisuvusta, on silloin muistettava menneiden sukupolvien työt ja heidän osallisuutensa erilaisissa jatkumoissa, joita ympäristö tuottaa. Itse olen aina ollut kiinnostunut etenkin kulttuurihistoriasta. Miten kulttuuri on vähitellen rakentanut oman muotonsa tarttumalla kiinni tietynkaltaisiin periaatteisiin ja jatkumoihin. Voidaan katsoa monessa mielessä, että tavanomaiset ihmiset eivät ymmättä suuria merkitseviä kategorioita ajassa, koska tavanomainen ihminen, joko mies tai nainen, on suuntautunut vain ajassa tapahtuviin ilmiöihin ja kaikenlaisiin maintenance-puolta ylläpitäviin toimintoihin. Eli kun historiaa arvostava ihminen havaitsee toimivansa jonkin jatkumon sisällä, eivät tavanomaiset ihmiset huomaa sitä, vaan toimivat luonteenomaisesti vain ajan sisällä. Olen huomannut, että etenkään nuoret naiset eivät enemmistössä juuri ymmärrä tai kunnioita historiaa. Tietysti se johtuu monesti siitä, ettei heillä ole lähipiirissä historiallisia jatkumoita ja kaikki suurempi kuten vaikkapa suomalaisuuden tai Suomen valtion tai kansalaisuuden historia on heistä nähden liian kaukana. Historiaan voidaan siis suhtautua välinpitämättömästi tai huomioivasti ja arvostavasti. Kaikki ajattelu vaatii loppujen lopuksi jonkinasteista joutilaisuutta, muuten sitä ei voi olla, koska tavallinen ihminen ajattelee kaikkea vain omien rajojensa kautta ja välityksellä. On aivan selvää, että filosofia ei ole kovin helposti myytävissä, koska se loppujen lopuksi ei kosketa tavanomaisia bimboja ja nuorisokulttuurin edustajia. Kyllähän jotkut keskiaikaan jääneet ihmiset varmasti pitivät renessanssi-ihmisiäkin rappeutuneina, koska he mursivat paljon ajassaan olleita ennakkoluuloja, eivätkä hyväksyneet koko todellisuutta, jota vallitsi katolinen kirkko, suoraan itselleen saneltuna. Koska degeneraatiota ja rappeutumista voidaan kuvata edellisen tavalla monesta eri näkökulmasta, voidaan rappiokin nähdä jalona, siinä mielessä, että sen edustajat voivat kaivaa renessanssin tavalla itselleen periaatteita paljon syvemmältä kulttuurista, historiasta ja ajasta kuin tavanomaiset ihmiset, jotka arvostelevat poikkeavalla tavalla toimivia yksilöitä sen sijasta, että arvosteltaisiin ilmiöitä kulttuurin tasolla, joka on todellista aikaan suunnattua analyysia. Kun ihmisellä on sukuhistoria, on historian kuunteleminen, arvostaminen ja mieleenpalauttaminen tärkeää. Tässä mielessä tavallinen ihminen on historiaan suhtautumisessaan täysin sosialistinen, koska hekään eivät ole koskaan historiaa kunnioittaneet. Ludwig Feuerbach kirjoitti jokin aika sitten, että ihminen on sitä mitä hän syö. Feuerbach oli kommunisti ja vasemmistohegeliläinen, ja bimbojen piirissä tuo hänen aatteensa elää vahvana. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Tärkeitä asioita

Päivitystä vähän tähän väliin, elokuun viimeisenä päivänä. Olen saamassa lopultakin Reinhold von Beckerin elämäkerran valmiiksi. Seuraavia projekteja on tusinoittain, joka sopii itselleni hyvin sen takia, koska minulla on aina ollut useita rautoja tulessa samanaikaisesti. Olen entistä enemmän alkanut ajattelemaan omaa poliittista kantaani. Olen alkanut ajattelemaan, vaikka olen ollut suurimman osan elämästäni liberaali, että sosiaalinen liberaalisuus ei kuitenkaan tunnusta kaikenlaisia tosiasioita samalla tavalla kuin miten sosiaalisesti konservatiivit tunnustavat. Yksi asia on maahanmuutto köyhistä maista Suomeen. On selvää, että vaikka kuinka paljon intettäisiin tasa-arvoa erilaisten ihmisten välillä, niin on todettava joissain asioissa se puoli, että ihmisten ominaisuuksien ja kykyjen välillä on eroa, jotka voidaan helposti todeta. Eli pitäisikö etenkin vasemmistoliberaalien mielipiteen mukaan kaikki ihmiset nähdä samanarvoisina kaikkiin työtehtäviin ja asemiin? Ei, koska kaikkien ihmisten ominaisuudet ja lahjat poikkeavat toisistaan. Vaikka oltaisiin kuinka avoimia ja liberaaleja hyvänsä, niin aiempaan liittyy perustava totuus, joka voidaan joko myöntää tai se voidaan toistuvasti yrittää haihduttaa näkyvistä. Eli voidaan sanoa, että vasemmistoliberalismi on vain joidenkin ihmisten päässä oleva pinttymä, jota jotkut toistelevat maanisesti, vaikkei tällainen poliittinen ajattelu millään tavalla perustu tosiasioihin ja todellisuuden tunnustamiseen politiikan mielessä. Myös tämä joiltakin hallitukseen tullut päähänpinttymä siitä, että rasismia tulisi erityisesti tarkastella erikoisaiheena, on tämän maailmaa syleilevän vasemmistoliberalismin tulosta, joka on tullut jopa keskustaoikeistolaisille puolueille sen takia, koska heidän puheenjohtajissaan ei ole aatteellista ja moraalista selkärankaa ja halua pysyä omien arvojensa takana. Eli vaikka tulen aina pysymään taloudellisesti liberaalina, on kuitenkin korostettava sitä, että liiallinen liberaalisuus ainakin vasemmistoliberaalisuuden muodossa voi johtaa siihen, että maailmanparantamisen verukkeella suljetaan silmät tosiasioilta, joita ei voida muuttaa vain sillä tavalla, että katsotaan silmät sulkevan asenteen olevan itsensä takia hyväksytettävissä. Kirjoitin gradussani myös ns. poliittisesta inkluusiosta, joka käsittää mm. sen, että vähemmistöjen edustajia pyritään rohkaisemaan tulemaan toimivan yhteiskunnan osiksi, mutta on selvää, vaikka tuo asenne hyväksyttäisiin, että ihmisten ominaisuuksia ei voida kuin korkeintaan kohentaa ja ehostaa koulutuksella ja valistuksella. Ihmisten kognitiiviset ominaisuudet eroavat suuresti kaikkien ihmisten sisällä. Ja on selvää, että kompetenssi ja osaavuus ovat sellaisia yleisiä kategorioita, joiden kautta esimerkiksi alaiset suuntaavat arvostusta johdon tasolle. Eli ei voida ajatella, että jos housuissa on pimpsa tai ihonväri on muu kuin valkoinen, niin että tämä olisi sellainen ominaisuus, jonka perusteella ihmisiä tulisi asettaa sellaisiin asemiin, joka vaatii kontribuutiota etenkin sellaisilta ihmisiltä, jotka edustavat suurimmin tietyn kulttuurin kovaa taito- ja tietoydintä. Olen samaa mieltä siitä, että monesti esimerkiksi miesten muodostamat hallintojärjestelmät perustuvat joskus välinpitämättömyyteen ja banaaliin ja arkipäiväiseen pahuuteen, minkä takia olisi olennaista, että vallallisia naisia otettaisiin esimerkiksi erilaisiin poliittisiin virkoihin. Korostan siis koulutuksen arvoa jotenkin liberaalilla tavalla, mutta on sanottava, että korkeasti koulutttautuminen vaikeilla aloilla kuten teoreettisessa fysiikassa, matematiikassa, filosofiassa tai musiikkitieteessä vaatii myös jonkinlaisia älyllisiä ominaisuuksia, joilla opiskeluun pääseminen voidaan oikeuttaa. En nähnyt yliopistossa yhtään mustaa perustutkinto-opiskelijaa, opettajaa tai jatko-opiskelijaa. Eli samalla kun korostetaan koulutuksen arvoa, tulisi myös vasemmistoliberaalien huuhaasta vaikuttumatta korostaa älykkyyden arvoa ja lisäksi esimerkiksi yksilön moraalisia ominaisuuksia. Jos ajatellaan sitä, miten vuosituhansia sitten toteutunut ajattelu vaikkapa Platonin ja Aristoteleen muodossa on kantanut meidän päiviimme asti, niin minun mielestäni tulisi näiden varhaisajattelijoiden lisäksi muistaa esimerkiksi Rooman valtakunnan filosofikeisari Marcus Aurelius. Hän kirjoitti merkittävimmän filosofian teoksensa ”Itselleni” siis tosiaankin vain itselleen jonkinlaiseksi moraalisesti ansioituneen hallitsijan käyttöoppaaksi, ja koska hän ei tavoitellut kirjallaan myyntilukuja tai provinsiaalista menestystä, voidaan häntä pitää todella aitona ajattelijana ja filosofina. Hän jos kuka edusti kreikkalaisia ajattelijoita siinä teemassa, jonka mukaan filosofien tulee tulla kuninkaiksi tai kuninkaiden on alettava opiskelemaan filosofiaa. EI ihmekään, että häntä on myöhemmin nimitetty filosofikuninkaaksi. Minä arvostan korkeaa koulutusta, älykkyyttä ja sitä kohentavia harrasteita. Myös itsetuntemus on mielestäni todella tärkeää, ja omat verelliset esi-isät ja -äidit voivat kertoa paljon ajassa elävän sukulaisen omista ominaisuuksista. Olen täysin vakuuttunut siitä, että älykkyys ja muut ominaisuudet mutta etenkin henkiset ominaisuudet ovat perinnöllisiä. Minun suvussani on ollut paljon taiteellisilla aloilla työskennelleitä ja sen ohessa myös autismin kirjolla olevia ihmisiä, jolla silläkin on suora yhteys korkeaan älykkyyteen ja taiteelliseen ja luovaan lahjakkuuteen. Ihmisen pitäisi pyrkiä hakemaan itselleen jonkinlaisen yhteyden menneisiin sukupolviin, vaikka tietysti esi-isien ja historian tuntemus on pitkään korostunut etenkin aatelisten yms. sivistys- ja kulttuurisukujen jälkeläisten keskuudessa. Onhan se ihan selvää, että jos ihmisen edeltäjissä on ollut esimerkiksi vaikka pienviljelijöitä ja torppareita, ei silloin ole varmasti suurta aihetta korostaa edeltäjiään kuin jos esivanhemmat ovat poikkeuksetta olleet ainakin paikallisesti suurmiehiä. Minun suvullani on historia, joka on kirjattu ylös monipuolisesti jo ennen omia tutkimuksiani. Perinnöksi äitini kulttuurisuvusta olen saanut etenkin historian tuntemisen ja historian arvostamisen geenit. Muutamat ihmiset ovat kyselleet minulta, pitäisikö minun mennä avioon jonkun naisen kanssa. On sanottava, etten voisi harkitakaan puolisokseni sellaista naista, jonka suvuilla ei ole historiaa. Olen huomannut, että etenkin nuoret naiset eivät arvosta historiaa tai koe sitä merkityksellisenä, ja tämähän lähes aina liittyy siihen, ettei tällaisilla naisilla ole minkäänlaista sukuhistoriaa, ja sen takia sitä ei haluta muistella ja monesti sen takia, koska tällaisten naisten sukulaisetkaan eivät ole koskaan historiaa arvostaneet ja korostaneet sen merkitystä. Ukkini oli koko elämänsä itseni myöhemmällä tavalla kiinnostunut Mannerheimista, jota voidaan pitää Suomen aatelin suurimpana miehenä, samaan tapaan kuin Ruotsissa on korostettu Axel Oxenstiernaa. Mielestäni on ihmisen yhteydessä todella tärkeää se, onko yksilöllä ja hänen verellisellä viiteryhmällään historia vai ei. Onhan se aivan selvää, jos miehen esi-isät ovat olleet polvesta polveen varakkaita ja itsenäisiä pomomiehiä – upseereita, tieteilijöitä, taiteilijoita ja tilanherroja, on tällaisella ihmisellä suuremmat mahdollisuudet edetä elämässään. Tämä on korostunut aina etenkin suomenruotsalaisten piirissä, ja on sanottava omalta kohdaltani, vaikka en ole ensisijaisesti ruotsinkielinen, koska sukuhaarani viimeinen mies, joka oli vahvasti kaksikielinen oli isoisoisäni Frans Edvard, että minussakin on ruotsalaista dna:ta runsas määrä. Olen itse mielestäni kehittynyt ruotsin kielessä, vaikka kaikki sukulaiseni, jotka liittyvät tähän samaan dna:han, ovat tänään suomenkielisiä. Toisaalta hallitsen esimerkiksi saksan kielen paremmin kuin ruotsin. On kuitenkin mainittava, että toisessa sukuhaarassa kaksi Alexander von Beckerin tytärtä, vanhaa armoa, puhuivat ruotsia ensimmäisenä kielenä kuolemiinsa vuonna 1986 ja 1987. Viimeinen ensisijaisesti ruotsinkielinen kantaisäni Beckerien linjasta oli isoisäni isoisä Reinhold Octavius von Becker, joka kävi mm. vielä tuohon aikaan ruotsinkielisen Hämeenlinnan lyseon. Mielestäni kehittyneet ominaisuudet toisten ihmisten kanssa tekemisissä olon suhteen, johon liittyy sivistys, historian ja perinteiden tuntemus laajan kielitaidon lisäksi, ovat sellaisia, joiden kautta voidaan arvioida ihmistä perusteellisimpien asioiden suhteen. Sivistys, historian tuntemus, avoimuus, kielitaito ja tiettyjen perinteiden kuten sukukeskeisyyden ja perhekeskeskeisyyden kunnioittaminen ovat niitä ominaisuuksia, joiden kautta voidaan määritellä ihmisen tasoa tai arvoa. Vaikka tiettyjen asioiden tekeminen nykymaailmassa vaatii tiettyä varallisuutta, voidaan aidosti yläluokkainen ihminen tunnistaa etenkin henkisen horisontin laajuudesta ja esimerkiksi käytöstavoista. Jos ajatellaan tällaisia ryhmiä kuten aatelisia, niin on sanottava, että nykyisin tämä ryhmä ei ole mitenkään homogeeninen ja esimerkkinä tästä on sanottava, että olen nähnyt erääseen ylhäisaateliseen sukuun kuuluvan tekevän töitä nuohoojana. Esimerkiksi minunkin suvussani on ollut ja on aivan tavallisia duunareita, ja on sanottava, että olen ehkä joidenkin mielestä päässyt eksplikoimaan paljon aateliseen perimään liittyviä arvoja ja arvostuksia, koska olen korkeasti koulutettu ja aina arvostanut vapautta enemmän kuin minkäänlaista työntekoa sellaisilla aloilla, jotka eivät itseäni kiinnosta. Tietyillä duunarialoilla on varmaan niin, että sen sisäiset ihmiset pakotetaan johonkin rajoitettuun henkiseen horisonttiin, vaikka alalla olisikin perinnölliseen aateliin kuuluvia yksilöitä. Aion kirjoittaa seuraavaksi Adolf von Beckerin elämäkerran ja täydennysosan sukuhistoriikkiin, ja nämä eivät ole ainoita projekteja, jotka minua nyt odottavat ja kahta edellistä ei ole kerrottu tärkeimmyysjärjestyksessä, vaan mainitsin ne sen takia, koska ne liittyvät sukuuni, josta olen tässä nyt toista liuskaa jaaritellut. Yksi kaveri mainitsi minulle, että minun tulisi alkaa Suomen kansallisfilosofiksi, johon minulla ei ole haluja. Siitä saman kaverin mainitsemasta kohteliaisuudesta olen enemmän kiinnostunut, kun alan saada valmiiksi väitöskirjani, joka käsittelee köyhyyttä ja köyhyyden ja siihen johtavien asemien ja menetelmien etiikkaa: hän sanoi, että kun keksin tavan jolla köyhyys poistetaan maailmasta tai asennoituminen siihen saa uudenlaisia positioita – niin minulle annetaan siitä Nobelin palkinto.

THE attitude

Jotain pientä politiikasta

Mielestäni elämästä on nautittava, ettei myöhemmin tule katumusta sen suhteen, että ei saanut jotain tehtyä. Periaatteista on hyötyä elämässä useassakin tapauksessa, mutta mielestäni koko elämää ei saa alistaa periaatteille. Kirjoitan väitöskirjani soveltavasta etiikasta, ja siinäkin olennaista on erilaisten teorioiden ja periaatteiden soveltaminen yksilöllisiin tilanteisiin ja tapahtumiin. Myös vuosikausien takainen graduni osallistuvasta filosofiasta, korosti luovaa osallistumista, missä on nimenomaan tarkoitus löytää out of the box-tyylisiä ratkaisuja ja toiminnan malleja osallistumiselle. Siinäkin on siis kyse siitä, ettei tietyn kaltaiset osallistumisen vaihtoehdot periaatteellisesti rajoita ihmisten kykyä nähdä uutta ja uusia mahdollisuuksia todellisuudessa ja myös osallistumisessa. Olen miettinyt sitä, olenko todella liberaali vai konservatiivi, ja olen tullut siihen tulokseen, että olen varmaankin molempia. On selvää, että nuoruus ja yliopistossa opiskeleminen tuo monelle tällaiselle ihmiselle jonkinlaisen liberaalin asenteen, koska yliopistossa lähestytään totuuksia ja kaikille siellä oleville on samanlainen mahdollisuus perehtyä totuuksien löytämiseen. Churchill on kirjoittanut, että jos ei ole nuorena liberaali, ei tällä ihmisellä ole sydäntä, ja jos ei ole varttuneemmalla iällä konservatiivi, ei silloin ole järkeä. On toki selvää, että liberaalitkin jakaantuvat oikeistoliberaaleihin ja vasemmistoliberaaleihin. Minä olen aina ollut oikeistoliberaali. Kuitenkin voidaan sanoa, että vasemmistolaiset ja vasemmistoliberaalit kuvittelevat yhteiskunnallista todellisuutta muutettavan olosuhteiden muuttamisella, mikä tarkoittaa useimmiten rahan tunkemista sellaisille, jotka eivät tuo yhteiskunnalliseen todellisuuteen minkäänlaista riittävää kontribuutiota. Samalla kun vasemmisto keskittyy maintenance-toimintoihin ja ylläpitoon, aiheuttaa se myös sen, että he kuvittelevat olosuhteilla voitavan muuttaa kaikenlaisia perustavimpia totuuksia ja periaatteita. Vasemmistoliberaalit haluavat kerätä Suomeen kaikenlaisia vieraita väestöryhmiä, joilla ei suurimmalla osalla ole minkäänlaista mahdollisuutta tuottaa yhteiskunnalle hyötyä – ei ainakaan ennen toista tai kolmatta sukupolvea. Tatu Vanhanen ja Richard Lynn tekivät parikymmentä vuotta sitten tutkimuksen, jossa he vertailivat maailman valtioiden bruttokansantuotetta ja kansakunnan keskimääräistä älykkyysosamäärää toisiinsa. Nuo kaksi asiaa korreloivat aika vahvasti toistensa kanssa, minkä yhteydessä havaittiin tietyillä aasialaisilla kansoilla olevan korkein keskimääräinen äo. Samassa yhteydessä huomattiin se, että afrikkalaisia kansoja erottaa Euroopan kansoista keskimääräisessä älykkyydessä useimmissa tapauksissa jopa kymmenien pisteiden väli. Samoin on sanottava naisista, että vain harvat heistä ovat kyvyllisiä ottamaan osaa sellaiseen päätöksentekoon, jota miespuoliset ihmisetkin voisivat kunnioittaa. Naispoliitikolla on oltava munaa, itsenäistä ajattelua ja itsenäistä eettistä harkintaa. Kun huomataan millainen naisluonto vielä tänäkin päivänä yleisimmin on, on harvinaista jos näille kiintiöpaikoille saadaan minkäänlaisia itsenäisiä ajattelijoita, joilla olisi kyky ottaa ja kantaa vastuuta. Vallattomat naiset, joita naisista on suurin osa, väistelevät vastuuta ja omien ajatusten ilmaisua. On tietysti selvää, että suomalaisessa kulttuurissa poliittinen korrektisuus on edennyt niin korkeaan potenssiin, että tosiasioita ei saa ilmaista, koska ihmiset, jotka eivät osaa kunnolla ajatella, pahoittavat mielensä siitä, jos joku sanoo totuuden siinä muodossa miten se on. Kiintiöiden tunkeminen joka paikkaan ei muuta sitä totuutta, joka tähän liittyy. Jos maahanmuuttajia ja naisia tungetaan jokaiseen päätöksiä tekevään instituutioon, ei se vähennä sitä tosiasiaa, että ihmisen suhtautuminen valtaan ja sen piirissä toimimiseen ei muutu vaikka joku äänestetään eduskuntaan, pääministeriksi tai presidentiksi. Kun porkkana otetaan maasta, jää maahan porkkanan kokoinen kolo, mutta kun Marin otetaan pois pääministerin paikalta ei koloa silloin jää. Nykykulttuurin pinnallistuminen ja vasemmistoliberaalien pyrkimys muuttaa kaikki olosuhteellisiksi tosiasioiksi on tietysti aiheuttanut sen, että nykypäivänä tavallinen rahvas Suomessa suosii Sanna Marinin kaltaisia poliitikkoja, eikä suinkaan sellaisia, jotka kantaisivat vastuuta, puhuisivat vain totuuksia ja käyttäisivät eettistä harkintaa. Voidaan sanoa, että Marinin kaltaiset ”poliitikot” suoranaisesti juoksevat pakoon vastuuta, kun tullaan lopulta ajattelemaan, että minähän olen vain pieni vallaton nainen, johon suunnattu huomio ei liity minkäänlaiseen toiminnan tai ajattelun integriteettiin. Maahanmuutto tuo Suomeen ihmisryhmiä, joilla ei ole aikomustakaan mukautua valtakulttuuriin. Suomalaisten periaatteiden tulisi olla korkeammalla paikalla siinä, millaisia periaatteita Suomessa tulisi kaikista vieraista periaatteista välittämättä toteuttaa ja se tarkoittaa sekä kantaväestöä että maahanmuuttajia. Poliittinen korrektiivisuus on rakentanut Suomeen välttelyn kulttuurin, koska vaikka jotkut väittävät Suomessa olevan paljon tasa-arvoa, on vallattomilla naisilla kuitenkin tapa olla hyvin kosketusherkkiä heitä kohtaan suunnattuun arvosteluun.. Miehet eivät tavallisesti välitä jäkättävistä akoista, mutta jos mies kyseenalaistaa vallattomien naisien oikeutta olla päättämässä yhteiskunnasta, on se kardinaalirikos ja useimpien vallattomien naisien mukaan tällainen mies varmasti pitäisi ripustaa puun oksaan munistaan. Naiset ovat ”touchy”, vaikka koko tämä asetelma, että naisia on paljon päätöksentekijöinä, perustuu tosi asiassa totuuden muunteluun ja vasemmistolaisten pyrkimykseen olla kontrolloimassa vapaammin ajattelevia oikeistolaisia omalla kielletyllä ja sallitulla sanakokoelmalla, josta seuraa se, ettei lopulta mistään asiasta saa puhua suoraan. Lepertelemätön no-nonsense-poliitikko olisi Suomessa tämän kaiken huomioon ottaen todella merkitsevä tapaus. Naiset tuovat kuitenkin valheelliset periaatteensa jokaiseen yhteisöön, missä heitä on, ja siitä alkaa tämä ajatuspoliisina toimiminen. Seuraava vaihe vasemmistoliberaaleilla olisi varmaankin se, että kaikenlaisia kirjavia ihmisiä alettaisiin tuomaan samanlaisella valehtemisella eduskuntaan ja kaikkialle muuallekin. Vallattoman naisen sielunmaailma perustuu heikkouden kokemiseen, ja sen käyttämiseen selittävänä tekijänä kaikenlaisen hyvän oikeuttamiseen itselleen. Mielestäni yksi poikkeus näiden vallattomien naiskansanedustajien joukossa on Elina Valtonen. On siis korostettava sitä, että tässä realistisessa puheessa ei ole pointtina se, etten haluaisi tai sallisi naisia ja maahanmuuttajia päätöksentekoon, vaan tarkoitus on ilmaista se, että on historiallinen ja evolutiivinen tosiasia, että sellaiset väestökategoriat, jotka eivät ole aiemmin kantaneet yhteiskunnassa päätösvaltaa, eivät välttämättä ole kokonaisuudessaan heti siihen valmiina silloinkaan, vaikka koko ajan korostettaisiin valheellisesti heidän oikeuksiaan ja kyseenalaistamattomuuttaan. Miehet eivät ole koskaan tarvinneet omien etujensa oikeuttamista valheilla, samalla kun naisten rooli nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa perustuu hyvin suurella tavalla valheisiin. Niin, on sanottava, että vaikka pidin itseäni yliopistoss liberaalina, olen alkanut ajatella, että konservativiit tietävät joskus paremmin totuuden. Pitäisi olla avoin kehittymisen suhteen, mutta kun politiikka on liitteessä aikaan, niin on silloin tarkasteltava väestönryhmien kompetenssa nimenomaan liitteessä aikaan. Mielestäni suurin osa naisista ja maahanmuuttajista ei ole omien ominaisuuksiensa takia valmiita kantamaan samalla tavalla valtaa ja vastuuta, jos verrataan karkeasti näitä ryhmiä suomalaisiin miehiin. Media käyttää piilomainontaa, kun hyvin ruskettuneita ihmisiä näytetään jopa kaikenlaisissa mainoksissa suomalaisessa televisiossa. Tässäkin halutaan valehdella pelkästään vasemmiston periaattteiden takia. Naiset Suomessa elävät tietynlaisessa heikkousfantasiassa, joka on perustettu pelkästään vallattomien naisien oikeuksien takia. Kun ei riitä kyvyt ja ominaisuudet siihen, että saataisiin ansaitusti joku tehtävä, niin silloin tarvitaan käsikassaraa, joka mahdollistaa vallattomalle naiselle tehtävään ja valtaan pääsyn. Poikkeuksia on, ja näistä poikkeuksista ei voida sanoa, että he olisivat ominaisuuksiltaan ja luonteeltaan vallattomia. Valitettavasti näitä tapauksia on maamme parlamentissakin pieni vähemmistö. Valtosen lisäksi Li Anderssonkin on mielestäni ihan selkeästi erilainen kuin tavalliset naispuoliset vasemmistolaispoliitikot. Olen saanut Terhi Koulumiehestä käsityksen, että hän ei ole vallaton nainen. Kun eduskuntaan rahdataaan entistä enemmän vallattomia naisia ja maahanmuuttajia, se muuttaa jo itsessään koko eduskuntalaitoksen merkitystä. Poliittiselle päätöksentekijälle minkään asian ei tulisi olla liian vaikea. Vallaton nainen pelkää ja väistelee vastuuta. Marinillakin on ollut tapana vain räksyttää, reagoida suhteellisiin asioihin reaktiivisesti ja olla ilmaisematta minkäänlaisia omia periaatteita. Tuosta Kokoomukselle periaatteellisesti räksyttämisestä tulee mieleen vaimo joka nalkuttaa miehelle, joka kuitenkin takaa rahan tulon perhekuntaan. Vallaton nainen juoksee karkuun, vallallinen nainen ei juokse. Arvostan naisia suuresti - lähipiirini vahvat ja vallalliset naiset ovat sen mahdollistaneet.