Mietelause

Keskustelu syntyy vain harvoin täydellisestä samanmielisyydestä.

Osallistuvan filosofian, luovan osallistumisen ja soveltavan etiikan yhteisistä piirteistä

Kirjoitin filosofian alan graduni noin kymmenen vuotta sitten ”Osallistuvasta filosofiasta”. Silloin siinä yhteydessä mainitsin sen tarkoittavan poliittisen filosofian ja sosiaalisen etiikan synteesiä. Käsittelin gradussa mm. Herbert Marcusen filosofiaa, jossa keskimmäinen painotus oli teoksessa Yksiulotteinen ihminen. Toisin sanoen Marcuse korosti sitä, että nykyaikainen yhteiskunta oli se sitten täydellistä sosialismia tai monopolikapitalismia tekee ihmisen maailmankatsomuksellisesta horisontista yksiulotteista, joka toisin sanoen heikentää ihmisten henkistä jaksavuutta. Tämän ratkaisuna Marcuse esittelee jonkinlaisen etiikan, joka ei ole niin vaikuttunutta taloudellisesta järjestelmästä. Hän siis korostaa jossain mielessä perustavimpia humanismin arvoja, vaikka hän eräässä vaiheessa pitkää elämäänsä tuli tunnetuksi vuoden 1968 opiskelijaliikkeen jonkinlaisena paappa-hahmona. Kuitenkin itse löysin Marcusesta selkeitä ihmisen hyvään pyrkiviä humanistisia arvoja. Käsittelen gradussani Iris Marion Youngin käsityksiä inklusiivisuudesta ja hyvän distribuutiosta yhteiskunnassa. Young oli kiinnostunut yhteiskunnan marginaalisista ryhmistä, jotka eivät ole saaneet riittävän suurta huomiota yhteiskunnan kehityksessä. Toisin sanoen hän laskee tuohon ryhmään seksuaalivähemmistöt ja esimerkiksi maahanmuuttajat. Moni ei varmaan haluaisi uskoa, että käsittelin feministifilosofiksi nimitetyn naisen ajatuksia gradussani, mutta näin kuitenkin menin tekemään. Mielestäni se osoittaa sitä, että pystyn Goethen malliiin tukeutuen näkemään kaikessa jotain olennaista ja kompetenttia – sellaista, jonka voi itsekin joissain olosuhteissa hyväksyä. Käsittelin gradussani myös etenkin Tukholman yliopiston valtiotieteen professorin Michele Michelettin käsitteellistämää luovaa osallistumista. Luova osallistuminen tarkoittaa sitä, että osallistumisesta halutaan tehdä enemmän luovaa, eli toisin sanoen silloin laajennetaan henkistä avaruutta sen kannalta minkälaisissa asioissa halutaan olla luovia. Lasken tämän todellakin liberalismiin enkä esimerkiksi konservatismiin. Luova osallistuminen tarkoittaa etenkin out of the box-tyyppisiä ratkaisumalleja, jossa kuunnellaan mahdollisimman paljon ihmisten ääniä, vaikka niiden paikka ja suunta ei olisikaan yhteisessä linjassa mahdollisesti vaikkapa poliittisten päätöksentekijöiden muotoon sidosteisessa suunnassa. Kirjoitan väitöskirjaa soveltavasta etiikasta ja tarkemmin sanoen siihen perustuen köyhyyden eettisistä tulkinnoista. Työn pääasiallinen tarkoitus on tarkastella köyhyyttä ja siihen liittyviä käsitteitä filosofisen etiikan kannalta. Pääasiallinen tarkoitus on selvittää, miten ihmisten köyhyys voidaan poistaa siten, että kaikki pystyisivät pääsemään sen suhteen kaikkia miellyttävään sopimukseen. Yksi olennainen kysymys on se, miten ihmisten tulisi muodostaa arkensa, ja esimerkiksi se, millaisissa tilanteissa tulonsiirrot ovat oikeutettavissa, ja minkälaisessa suhteessa yksilön yhteiskunnalle antama kontibuutio on sen kanssa miten hyödykkeitä distribuutioidaan yhteiskunnan jäsenille. Mielestäni tämän yhteydessä voidaan puhua jonkinlaisesta hyvinvointiarkeologiasta. Hyvinvointiarkeologia tarkoittaa etiikkaan liittyvää taloutta sekä yhteiskunnallisella, maailmanlaajuisella ja yksilöihin liittyvällä tavalla. Yhteiskunnan tasolla esimerkiksi on olennaista korkotaso ja puututaanko siihen jollain tasolla. Myös valuutan muoto ja sen merkityksen laajuus on olennaista hyvinvointiarkeologiassa. Hyvinvointiarkeologia siis tarkoittaa hyvinvoinnin ja sen historian vaiheiden paljastamisesta. Voidaan mielestäni sosialisteja tarkoittaen mainita, että sen esiin tuomat dogmit ovat koittaneet vaikuttaa siihen, että hyvinvointi olisi aina vain tietyssä hetkessä ja sen takia heidän käsitystään hyvinvoinnista tulisi koko ajan edistää ilman vakaata tapaa arvioida valtiontaloutta yleensä. Toisin sanoen sosialistien loppujen lopuksi marxilaisuudesta juontuva käsitys siitä, että demokraattisten vaalien kautta palattaisiin aina samaan sosialistien edustamaan järjestykseen. Vaikka sosialistit ovat omasta mielestään irronneet ideologiansa kantaisien edustamasta pyrkimyksestä vallankumouksella proletariaatin diktatuuriin, on selvää, että heidän käsityksensä yhteiskunnasta perustuu historisismiin eli he katsovat ihmisistä riippumatta aina olevan ensimmäinen pyrkimys sosialismin edistämisestä. Eikä se ole mitenkään luvallista. Kova talouskuri ja verotuksen määrän vähentäminen käy ainakin meille mm. saksalaisesta juuresta peräisin oleville ihmisille. Ihmisten tulee tehdä enemmän töitä/opintoja. Ja se vaatii vaivan näkemistä. Myöskin työn käsitteestä filosofisessa mielessä tulisi kirjoittaa jotain olennaista. Sosialistien julkkiskulttuuri ja relaaminen on jo niin perusteellisesti nähty, että tämä kuvitelmaeuforia tulisi todellakin tuomita poliittisen historian romukoppaan. Köyhyyttä eettisenä terminä tarkastellen voidaan mielestäni havaita, että on aivan turhaa yrittää puuttua keskiluokan rahan tarpeeseen, koska heidän rahallinen menestyksensä on täysin heistä itsestää kiinni. Tämä siis on suhteellista köyhyyttä, eikä sitä voida loppujen lopuksi koskaan muualla kuin Karl Marxin tulevaisuusutopiassa kuvitella poistettavan. Sen ja Nussbaum ovat korostaneet toimintamahdollisuuksien lisäämistä absoluuttisessa köyhyydessä olevien ihmisten keskuudessa, joita ei Li Anderssoninkaan mielestä varmaan Suomessa ole. Minä katson, että ihmisen köyhyys tai rikkaus on joka tapauksessa riippuvaista siitä, millaisia valintoja yksilö on elämänsä aikana tehnyt, ja sen takia tuo ero voidaan unohtaa aivan täysin. Oli aika paha nakitus, kun Susanna Koski laitettiiin juttelemaan monia sairauksia omaavan pitkäaikaistyöttömän kanssa. Koska kyseinen leidi ei todellakaan ollut kokoomuslainen, niin miten Koski olisi voinut pärjätä tämän kanssa joko kiertämällä omat arvonsa tai tekemällä niin kuin kokoomuslainen ideologia kertoo? Sanoisin, että tuossakin tapauksessa voidaan pitää käsittämättömänä sitä, miksi kyseinen ihminen oli hankkinut itselleen lapsen. Mielestäni lapsien olemassaolo on jo sellainen lisäke ihmisen elämässä, että kyseinen nainen olisi voinut harkita tarkemmin sitä, tuottaako toisen ihmisen todistamaan samaa kurjuutta. Se oli kuitenkin sympaattista, että ko. Korkeakoulutettu nainen oli saanut hankittua tyttärelleen sellon tämän musiikkiharrastusta varten. Hyvinvointiarkeologia käsittää ihmisen valintoja ja sitä, millaisia arvoja ihminen on halunnut omassa elämässään toteuttaa. Sen myötä voidaan katsoa sitä, millä tavalla ihminen haluaa hyödyllistyä kapitalismissa, jonka ei kuitenkaan tarvitse olla missään nimessä monopolikapitalismia. Onhan tietysti selvää, että sairaista, raihnaisista ja vanhoista ihmisistä tulee kantaa huolta, mutta loppujen lopuksi mielestäni ihmisen on tehtävä yhteiskunnassa jotain, jos hän haluaa saada työstään vastinetta. Ja tämä on ehkä koko yhteiskunnassa olevien ihmisten piirissä perustava totuus. Hyvinvointiarkeologia tarkoittaa siis kokonaisuudessaan sitä, että ihmisille annetaan sen kautta mahdollisuuksia hyödyntää omia vahvuuksiaan sen mukaisesti missä he ovat toimineet esimerkillisesti. Koska miltei jokaisesta ihmisestä voidaan löytää jonkinlaisia hyvyyksiä, tulisi heidän korostaa niitä, ja hakeutua sen mukaisesti erilaisille työn ja opiskelun aloille. Voitaisiin jopa perustaa jonkinlaisia hyvinvointiarkeologin toimia, jossa toteutettaisiin Zweckmässigkeit-periaatetta, eli tarkoitusssuuntautuneisuutta, jossa ihmisiä opetettaisiin havaitsemaan sellaisia puolia, joille voisi olla tarvetta yhteiskunnassa ja taloudessa. Hyvinvointiarkeologi poikkeaa tavallisesta työvoimatoimiston palveluista siinä, että kun jälkimmäinen on pelkistetty työ- ja opiskeluhistoriaan ja pintapuolisiin mieltymyksiin, tuotaisiin hyvinvointiarkeologiassa esiin se, millaiset piirteet yksilö näkee itsessään ja sen jälkeen häntä ohjattaisiin johonkin suuntaan. Eli tässä korostettaisiin yksilön omia toiveita toisin kuin työvoimatoimistoissa, joissa vaan haetaan ihmisiä jonkinlaisiin työtehtäviin. Tässä yhteydessä esiin tulee myös sellainen käsite kuin kognitiivinen tonaalisuus, jossa toonikan ylä- ja alapuolella ovat pelkistetyimmät ihanteet ja ideaalit ja perustavimmat tarpeet, jotka korostuvat itsekkäissä toiveissa. Tähän liittyy myös preferenssiautonomia eli se, kuinka paljon vapautta ja vastuuta ihminen haluaa työssään ja yhteiskunnassa ottaa. Vaikka kognitiivinen tonaalisuus on myös kasvatustieteen käsite täysin selkeästi, voitaisiin toonikaan pyrkiessä omaksumaan selkeä ja kuvittelematon niin hyvään kuin huonoonkaan taipumaton asenne ja käsitys omista lahjoista. Tämä käsitehän liittyy etenkin Aristoteleen moraalifilosofiaan, jossa hän ajatteli, että ihmisen hyve kussakin tilanteessa perustuu keskiväliin, eli keskivälin kautta löydetään hyve, joka on aina kahden paheen välissä. Kognitiivinen tonaalisuus siis perustuu samaan asiaan, eli toonikan etsimiseen, jonka molemmilla puolilla on sekä liialliset toiveet mutta toisaalta myös liiallinen itseluottamattomuus, se ei siis tarkoita sitä, että pyrkimys kaikilla olisi olla keskinkertaisia , sillä tämä kuvaamisen tapa ei tarkoita sitä, menestystä. Se tarkoittaa etenkin oppijan, työntekijän tai työtä hakevan mentaalista varmuutta siitä, että hän menestyy ja osaa asiansa. Tällä tavalla myös saataisiin ihmiset suhtautumaan realistisesti itseensä sekä yksilönä ja oman alansa osaajana. Kognitiivisen tonaalisuuden yhteydessä siis pidettäisiin ihmisiä preferenssiautonomian sisällä, jolloin vapauden ja vastuun määrä määrittyy sen kautta, kuinka hyvä ihminen on tekemään työtään. Hyvinvointiarkeologian kautta siis määritetään se, miten soveltuva ihminen on ottamaan vastuuta ja kuinka paljon vapauksia hänelle voidaan antaa. Se toisin sanoen tarkoittaa vapaa-ajan ja työtehtävien välistä indikaattoria. Köyhyydestä lisää sanoakseni voidaan siis hyvinkin ajatella kognitiivisen tonaalisuuden ja hyvinvointiarkeologian periaatteita. Eli toisin sanoen, on täysin turhaa suoltaa rahaa sellaisille ihmisille, jotka eivät voi antaa yhteiskunnalle ja talousjärjestelmälle minkäänlaista pätevää feedbackkia ja palautetta. Tietysti kuten jo aiemmin totesin, vanhat, raihnaiset ja sairaat voidaan tietysti käsittää ryhmänä, jota on autettava sekä omaisten että yhteiskunnan taholta. Mielestäni yhteiskunnassa tulisi antaa arvoa esimerkiksi omaishoitajille, koska tällaisen myönteisen huomionkin ansiosta ihmiset voisivat varmasti voimaantua ja ottamaan vastuuta, jos omaishoitajan työtä ei niin selkeästi väheksyttäisi talousihmisten toimesta. Köyhyyden yksi eettinen tulkinta on se, että ihmisille, jotka elävät enemmän tai vähemmän absoluuttisessa köyhyydessä tulisi selvittää sitä, millä tavoin heidän ympäristönsä voisi tukea työntekoa ja siitä hyötymistä. Eli toisin sanoen, heitä tulisi voimauttaa ottamaan kantaa ympäristönsä ja oman hyvinvointinsa kannalta. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut siitä, miten köyhyydessä eläviin maihin tulisi viedä kehitysapuvirkamiehiä, joille voitaisiin antaa jonkinlainen hallinnollinen asema ja heidän tulisi tarkastella sitä, että kehitysapua suunnattaisiin oikealla tavalla ja oikeanlaisiin asioihin. Vaikka tämä voisi tuntua joistakin valtioista siltä, että siinä puututtaisiin niiden autonomiaan, niin on mielestäni asetettava kehitysapuvirkamiesten työ ehtona sille, jos joku kolmannen maailman valtio haluaa kehitysapua esimerkiksi Euroopasta. Eli toisin sanoen tulisi valvoa sellaista kehityksen linjaa, jossa absoluuttisesta köyhyydestä kärsivissä maissa voitaisiin vähitellen rakentaa omaa keskiluokkaa, joka sekä mahdollistaisi työvoiman riittävyyden, uuden yrityspotentiaalin ja ihmisten nousun pois kurjuudesta absoluuttisen köyhyyden mielessä. Mielestäni absoluuttisen köyhyyden ilmenemiseen tulisi aina vastata parantavilla toimilla, vaikka samanaikaisesti kehittyneissä maissa ihmisille tulisi markkinataloudellisen liberalismin näyttämällä tavalla antaa ihmisille oikeuden tienata riittävän hyvin tehdystä työstä ansiotulojen kautta. Mielestäni pääomatulojen verotus on paljon tärkeämpi asia, ja siinä voitaisiin ajatella, että suurista pääomatuloista otettaisiin pois sellainen osa, jolla autettaisiin maailmanlaajuisen köyhyyden poistamista. Luovasta osallistumsiesta kirjoittaakseni on sanottava, että siinä pyrittäisiin rakentamaan ihmisille yhteisymmärrystä sen suhteen, millä tavalla pystyttäisiin olemaan poissa sekä sosialismista ja ihmisten syrjinnästä heidän alkuperäänsä perustuen, ja miten voitaisiin rohkaista ihmisiä ottamaan vastuuta erilaisista ympäristöitä joiden piirissä he toimivat. Luova osallistuminen on siis mielikuvitusta, yhteistoimintaa ja vastuun ottamista ympäristöistä. Luovalla osallistumisella voitaisiin pyrkiä siihen, että ihmisten kaikenlaista sekä materiaalista että henkistä hyvinvointia lisättäisiin. Yksi piirre mikä tuotiin esiin jo luovan osallistumisen ensimmäisessä magnum opuksessa Creative participation, on se, että ihmiset tajuaisivat oman merkityksensä sekä yksilönä ja yhteisön jäsenenä. Silloin pyrittäisiin siihen, että esimerkiksi ihmisten tai ympäristön suhteen voitaisiin innovatiivisuuden kautta kehittyä siinä miten epätoivottavia asenteita ja ajatusmalleja voitaisiin vähentää merkityksessään. Osallistuva filosofia siis pyrkii luovan osallistumisen tavalla määritellä sitä, miten yhteiskunta tulisi järjestää toisistaan poikkeavin yksilöjäsenten kautta, ja toisaalta keksiä tapoja eli uudenlaisia tapoja, jolla voitaisiin pyrkiä eettisyyteen sekä ihmisten ja eläinten keskuudessa, sekä myös maailman kannalta. Osallistuva filosofia hyödyntää soveltavaa etiikkaa siinä, kun se kehittää uusia tapoja nähdä eettiset teoriat siinä kun niitä lähennetään erilaisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Hakkerietiikka on oma lajinsa, mutta mielestäni voidaan pitää eettisenä ongelmana sitäkin, kuinka lapset koulussa ollessaan näpyttävät tablettejaan ja älypuhelimiaan, minkä lisäksi tuo ilmiö on vain yksi puoli koko ongelmasta. Ongelma on myös se, että ihmiset kuvaavat kännyköillään toisia ihmisiä nolaamisen ja kasvojen viemisen tarkoituksessa ilman että kyseiset nolattavat ihmiset siitä tietäisivät. Mielestäni korkeateknologian yleistymistä voidaan tarkastella myös eettisenä kysymyksenä, ja siinä keskeinen ongelma on, kuinka ihmiset voivat kunnioittaa ihmisten välisiä rajoja, ja eivät olisi niin raakoja sen suhteen, miten jokin ihminen ilmenee jossain tilanteessa. Mielestäni teknologian kehittyminen on siinä mielessä epäeettinen missio siinä määrin, koska teknologian kehittyminen on ohittanut muodossaan ihmisten moraalintajun kehittymisen. Toisin sanoen teknologia, joka kuuluisi mieluiten vaan muutaman etiikan kurssin käyneille aikuisille, on nyt annettu kehittymättömille nulikoille, joilla ei ole moraalintajua siinä, kun he käyttävät teknologiaa, joka on nykyään joka ikisen räkänokan käytettävissä.

Olennaista elämässä on olennaisuus

Olen miettinyt viime aikoina sitä, mikä antaa elämälle merkityksellisyyttä ja tarkoituksen. Näkemykseni voi olla joidenkin mielestä erikoinen, ja sehän johtuu siitä, että olen lukenut yliopistossa filosofiaa. Mielestäni olennaista elämässä on se, että ihminen käsittää ja arvottaa asioita oikealla tavalla. Eli mielestäni vaikka kannatankin moniarvoisuutta, on siinäkin kyse lähinnä instrumentaalisuudesta, eli monien vaihtoehtojen kautta voidaan edetä olennaisempaan. Mielestäni on hyvä, että saamme Suomeen lopultakin oikeistohallituksen, koska mielestäni oikeisto edustaa miehekkäämpää politiikan teon tapaa. Sosialistit, jotka ovat tavallisesti oman feminiinisen ajattelunsa vankeja, tekevät politiikkaa reaktiivisuuden ja relatiivisuuden kautta. Onhan selvää, ettei sosialismi merkitse nykymaailmassa enää mitään ja sen takia heidän politiikkansa koostuu muille puolueille mutta etenkin Kokoomuksen käsityksille rätkyttämisestä. Mielestäni politiikassa tarvitaan omia arvoja, joiden kautta voidaan olla proaktiivisia. Mielestäni riidan haastaminen politiikassa on kuin nalkuttavan vaimon avautumisen kuuntelemista, ja sen takia sosialistit osaavat sen parhaiten. Se on tärkeää että seistaan omilla jaloilla, eikä se että arvostellaan toisten käsityksiä. Vasemmistolaisuus perustuu muutenkin kateuteen ja toisten ihmisten käsityksiin suuntautumiseen. Mielestäni elämässä on olennaista omien käsityksien kehittäminen ja sen jälkeinen proaktiivinen toiminta käsityksien jatkuvaksi kehittämiseksi. Proaktiivisessa toiminnassa toimija on vapaa, minkä takia se ei sovi sosialisteille. He eivät halua eivätkä kannusta vapautta – he korostavat sitä, että kaikkien ihmisten tulee olla samalla tavalla riippuvaisia muista, eli toisin sanoen yhteiskunnan tulee perustua siihen, että valtio ja yhteiskunta tulevat ennen yksilöä ja että kaikkien arvot on samaistettava samanlaisten periaatteiden alle. He haluavat tehdä ihmisistä epäautonomisia ja kyvyttömiä yksilöllisten valintojen tekemiseen. Eli kaikenlainen ajattelu pitää sosialistien mielestä rajoittaa vain tietoon huoneen koosta ja siihen minkälaista ravintoa ihminen tarvitsee elintoimintojensa ylläpitämiseksi. Vasemmistolaisesti ajattelevat ihmiset ovat tavanomaisesti hyvin reseptiivisiä ja he omaksuvat ”vaikutteita” ja toisten ihmisten tuottamia ajatuksia. Itse olen huomannut, vaikka olenkin lukenut paljon, että omakohtaisiksi ja erottuvaksi ajatukset tulevat, kun ne tuottaa itse esimerkiksi kirjoittamalla. Tämän takia naisistuneissa yliopistoissa ihmiset voivat saada koulutuksen vaikka filosofiassa, mutta siitä huolimatta voivat toistella ja briljeerata toisten käsitteillä ja ajattelulla. Tällaisia ihmisiä kohtaa enemmän kuin itsenäisiä ja autonomisia omien ajatusten ilmaisijoita ja kehittäjiä. Olen huomannut myös sen, että autistiset piirteet yksilöissä antavat monesti tällaisille ihmisille piirteitä itsenäisestä ajattelusta. Mutta tämähän on naismaisille keskinkertaisuuden edustajille ennennäkemätöntä ja siksi tälla tavalla toimiva yksilö voi saada kohtuuttomasti huomiota, vaikka ei olisi sitä koskaan halunnut. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen ylioppilas

Suoraan sanoen

Minä olen viime aikoina vetäytynyt entistä enemmän omiin oloihini. Isovanhempien kuolema oli auttamatta myös jonkinlainen vedenjakaja, jonka jälkeen muiden sukulaisten kanssa tekemisissä oleminen on tuntunut samantekevältä. Lisäksi sekä isäni että äitini suvuissa ihmiset ovat eri tavalla koulutettuja, joten mielekkäitä keskustelun aiheitakaan ei suuremmin ole. Muutamia kunnollisia ihmisiä löytyy molemmilta puolilta, onhan äidin puolen noin 30 jäsenen miehenlinjaisessa suvussa ainakin neljä reservin upseeria, joten vanha soturisuku on saanut tässäkin mielessä jatkoa ainakin jonkin verran. Toinen enoistani on hyvä keskustelija ja osaa tehdä hyvin olennaisia kysymyksiä keskustelussa. Voin sanoa, että hän on ehkä läheisin sukulaiseni tällä hetkellä. Isän puolen vähät sukulaiset ovat porvarillisia muodosta ja tienaamisen määrästä kiinnostuneita ihmisiä, joista monella on insinöörin tai dippainsinöörin koulutus. Koska he ovat niin kiinnostuneita rahasta, ja samalla kun minä olen tottunut jo jonkinlaiseen vapaaehtoiseen köyhyyteen ja boheemisuuteen, ei yhteisiä kiinnostuksen kohteita paljoakaan ole. Kuitenkin sedälläni on ilmeisesti vielä tänäkin päivänä kohtalaisen laaja yksityiskirjasto. Alexander von Schönburg on kirjoittanut hienon kirjan Die Kunst des stilvollen Verarmens, jossa hän kertoo mm. sukulaisistaan, jotka menettivät DDR:n alueelle jääneet sukutiluksensa ja olivat sen jälkeen kerrostalossa elävää ns. Etage-Adelia. Schönburg kertoo kuinka isänsä ajoi ladalla, kuinka vaatteet tuli kierrättää eri-ikäisillä sukulaisilla ja miten hän koki rikkaampien sukulaisten kutsut esimerkiksi metsästämiseen lähtemiselle kiusallisiksi, koska arvon matalin määrittäjä eli raha tuli noissa tilanteissa esiin. Kuitenkin Schönburg on kreivi ja hänen vaimonsa on sukua Prinssi Philipille. Tampere on surkea loukko, jossa vallitsee suoranainen vihamentaliteetti sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka uskaltava olla eri lailla sitä mitä ovat. Muutan ulkomaille lähiaikoina, ja uskon mentaliteettien olevan siellä kehittyneempiä ja sivistyneempiä. Suomessa kaikki pakotetaan ”tasa-arvoon” ja yhtenäiskulttuuriin, jossa elävä tyhmyys määrittelee esimerkiksi sen, kuka tällaisessa kulttuurin irvikuvassa pääsee esimerkiksi johtavaan asemaan. Kansa ansaitsee sellaiset johtajat, jotka se saa, ja sen takia täytyisikin olla puolueeton tyhmien johtajiemme ja heidän kannattajiensa suhteen, koska he eivät todellakaan tiedä mitä tekevät. Sosiaalidemokratia ei tule palaamaan maassamme enää johtavaan asemaan, ja jos niin sattumalta joskus vielä kävisi, täytyy ihmetellä tämän kansan paksupäisyyttä. Olen sitä mieltä, että vähänkin kultivoituneemman kulttuuri-ihmisen ei tulisi jäädä Suomeen, koska täällä ei todellakaan ymmärretä ainakaan huippuälykkäitä kulttuuri-ihmisiä. Suomessa on epätyypillistä, jos jotenkin julkisuudessa toimiva ihminen kehtaa ilmaista väittämiä ja havaintoja keskinkertaisten ihmisten tyhmyydestä. Silloin aletaan vinkumaan ”sosiaalisesta” ja ”tasa-arvosta”; jotka käsitteet todellisuudessa ilmenevät vain kaikenlaisten ”sosiaalipolitiikan” tutkijoiden toisilleen jakamissa lippusissa ja lappusissa. Suomalainen ei tavallisesti voi olla älyllisesti keveämielinen, etenkään jos tällainen ihminen sanoo jotain yleisyyksistä tai jos hän kritisoi valtaa pitäviä ihmisiä. Mielestäni hyvä periaate monille olisi ”inhimillisesti ihmisten keskellä” mutta ”kovasti ja suoraan yleisyyksien yhteydessä”. Tragikoomista on, että edellä mainittu malli on täysin päinvastainen suomalaisten suuren enemmistön joukossa. Ihmiset, joilla on kanttia seurata omia periaatteitaan ja toimia itsensä parhaaksi katsomalla tavalla, tulevat tässä alemman keskinkertaisuuden kulttuurissa haukutuksi ja pilkatuksi. Tuomitsevat idiootit, jotka tuovat ihmisten keskelle papyruksista tulkitsemiaan periaatteita, jotka heidän mukaansa kertovat absoluuttisesti oikeassa olevasta todellisuudesta, ovat Suomessa valtavirtaa – täällä jopa yksityishenkilöiden uhkailu jonkin tahon toimesta on oikeutettua, koska rahvas etenkin Tampereella kokee suurta nautintoa siitä, jos itseään parempi ja ominaisuuksiensa kautta näkyvämpi ihminen kokee jotain pahaa. Suomessa ollaan nimenomaan julmia ja ajattelemattomia ihmisten kesken samalla kun yleisyyksiä ei pystytä objektiivisuuden mielessä ilmaisemaan ja tavoittamaan, vaan korkeintaan halutaan teeskennellä sitä, että jokin objektiivinen periaate ohjaisi näiden ihmisten toimintaa. Vaikka jossain mielessä katsonkin että esimerkiksi Mooseksen laeissa on jotain hyvin perustavaa moraalisesti, niin olen tullut ajattelussani siihen tulokseen, että objektiiviset moraalilait etenkin silloin, kun niitä pakotetaan ja propagoidaan vapaille ihmisille, voivat johtaa kohtuuttomuuteen monessakin mielessä. Käsittelen väitöskirjassani köyhyyden eettisiä tulkintoja, enkä siinä yhteydessä korosta sitä, että ihmiset saisivat jaksamista arkeensa vain joidenkin uskonnollisten periaatteiden tai vaikkapa kansallishengen kautta, vaan ihmisille on annettava materiaalisia edellytyksiä siihen, että he voivat itse tiettyjen periaatteiden kautta parantaa omaa tilannettaan. Suhteellinen köyhyys ei itsessään ole minkäänlainen epätoivottavuus, koska ihmiset ovat tienanneet aina erilaisia summia, ja suhteellisen köyhyyden määritelmä tarkoittaa vain yleisiä tuloeroja, jotka minun mielestäni voi oikeuttaa toisenlaisten arvon kriteetien kautta. Absoluuttinen köyhyys on täysin eri asia ja sitä vastaan tulisi voida taistella kaikenlaisilla korjausmalleilla. Kuitenkin esimerkiksi Sen ja Nussbaum ovat korostaneet toimintamahdollisuuksien periaatetta absoluuttisen köyhyyden poistamisessa. Eli jos absoluuttista köyhyyttä pyrittäisiin poistamaan pelkästään tulonsiirtojen avulla, olisi tämä kuin Kalkuttan musta aukko. Paremminkin ihmisiä tulee voida aktivoida heidän resurssiensa mukaisesti ja kannustaa heitä tekemään työtä sen eteen, että heidän elämänolosuhteensa voisivat parantua. Kehitysmaihin voitaisiin perustaa jonkinlaisia kehitysapuvirkamiesten positioita, jotka olisivat mukana paikallisessa päätöksenteosta ja valvoisivat ihmisten elinolosuhteiden parantamista etenkin siellä missä kurjuutta on. On selvää, että absoluuttisessa köyhyydessä eläneet ihmiset, jotka on sen jälkeen otettu Eurooppaan eivät useimmissa tapauksissa onnistu pitämään huolta itsestään itsenäisesti. Maahanmuutto on tämän menneeseen juuttuneen köyhyyden konseption mukainen seuraus, joka perustuu rahan syytämiseen sellaisille, jotka eivät ole tehneet mitään rahan saannin eteen. Lisäksi on kirjoitettava siitä, miten kaikenlainen eurooppalaiselle sivistysihanteelle vastainen ajattelu lisääntyy Euroopassa sen myötä, kun sosialistit ovat jumittuneet ajatukseen, jonka mukaan suhteellinen köyhyys on niin hirveä asia, että sitä täytyy muuttaa ja ottaa muualta maailmasta köyhät ihmiset Suomeen elämään sosiaalituilla, joita niitäkin pitäisi heidän mukaansa kasvattaaa entistä suuremmiksi. Keskiluokka ei tarvitse enemmän rahaa, koska heillä ei ole sitä koskaan ollut. Verotuksen yhteydessä tulisi auttaa absoluuttisesti köyhiä (joita ei Suomessa ole) ja niitä, jotka ovat asettaneet tienaamisen kovalla työnteolla omaksi päämääräkseen. Keskiluokka on perinteisesti kaikkialla velttoa, ja sen takia tulisi käsitellä työnteon ja ansaitsemisen periaatteita näkyvämmällä tavalla. Älykkäämmillä ihmisillä on varmasti miltei minkälaisessa kulttuurissa hyvänsä nykypäivänä tulla hyväksytyksi, koska etenkin Suomessa on tyypillistä, että poikkeavia ihmisiä kyylätään jatkuvasti ja heille monet pyrkivät antamaan excommunicaatio-tuomion. Poikkeavalle ihmiselle vain harvoin on tilaa ”seurakunnassa”. En usko näin olevan muualla, nimittäin sen suhteen, että Suomessakin transut tapaavat olla psykopaatteja, olivat he sitten olevinaan kuinka hartaita ja hurskaita pastoreita/nuorisopedagogeja jne. Se on käsittämätöntä minkälaisen huomion Suomessa saa ihminen, jolla on kanttia sanoa asioista oman mielipiteensä ja ajatuksensa tai yleensäkin jos tällainen ihminen suuntautuu voimakkaasti yleisiin tai objektiivisiin periaatteisiin. Soveltava etiikka tarkoittaa teoreettisen etiikan teorioiden soveltamista uudenlaisiin eettisiin kysymyksiin. Toisaalta luova osallistuminen tarkoittaa sen kaltaista yhteisötoimintaa, joka ei arkaile ottaa erilaisia yhteiskunnallisia kiistakysymyksiä oman harkintansa alle. Michele Michelettin ja Andrew S. McFarlandin kirjasta Creative participation kerrotaan monista yhteiskunnallisista toimintatavoista, jossa on merkitystä etenkin mikropiirillä eli lähipiirillä. Luovuus osallistumisen yhteydessä tarkoittaa sitä, että monenlaisia yhteiskunnan ketjun ja ympäristön aiheita voidaan ottaa harkinnan alaiseksi sitä varten, että osallistuminen eli oman paikkansa kantaminen voisi mahdollistua. Yksi varsin perinteinen esimerkki oli ns. Boston tea party, jonka yhteydessä amerikkalaiset kaatoivat brittiläisen teelaivan lastin satama-altaaseen, koska he halusivat tällä tavalla edistään Yhdysvaltojen irtoamista Isosta Britanniasta mutta etenkin sen amerikkalaisille asettamista veroista ja tuontitulleista. Yksi aihio tuossa kirjassa käsitteli uskovaisten piiristä tulleiden sekularisoituneiden nuorten sekulaarista elämänkatsomusopetusta. Luovassa osallistumisessa siis pyritään löytämään uusista aiheista kollektiivisen osallistumisen välineitä. Soveltava etiikka käsittelee uusia perustavampia eettisiä ongelmia, joihin voidaan laskea lääketieteen ja terveydenhuollon ongelmia käsittelevä bioetiikka. Yksi soveltavan etiikan alalajeista on hakkerietiikka, eli onko sillä yksityishenkilöä kyyläävällä/kyyläävillä mulkeroilla oikeus kytätä, kuunnella ja katsella yksityishenkilöä salaa. Mielestäni näin ei ole. Yksi tärkeä soveltavan etiikan alalaji on eläinten kohtelun etiikka, joka on tullut itselleni hyvin tärkeäksi. On mielestäni olennaista, vaikka ihminen söisikin eläinperäistä ruokaa, että eläintä ei satuteta sen kasvun ja elämän aikana. Mielestäni voidaan hyvin tulkita tietyillä eläimillä olevan jonkinlaisen tietoisuuden, vaikka ne eivät ainakaan nykytiedon valossa tavallisesti pystykään reflektoimaan samalla tavalla ympäristöään ja itseään kuin ihminen. Mielestäni yksilön ei tarvitse välittää henkisesti kollektiivisista ajatelmista, koska ne vievät pois ihmisellä olevaa arvostelu- ja päättelykykyä. Henkinen kollektiivisuus kuulukin aivan tavallisesti vain rivikansalaisen, kymmenen uutisten katunäkymän ohikulkijaan ajatelmiin. Olen huomannut sen, että miten tyhmempi yksilö on, niin sitä kiinnostuneempi hän on etenkin niin sanotuista kollektiivisista tabuista ja voiteluaineesta muiden samanlaisten tollukoiden toiminnan välissä. Tavalliset ihmiset siis elävät asenteiden ja ennakkoluulojen puristuksessa, jonka kautta he yrittävät muodostaa muka yleiseen tai objektiivisuuteen viittaavia periaatteita. Tosi asiassa nämä heidän ”periaatteensa” ovat pelkästään heidän yksinkertaisuudestaan johtuvia oheistuotteita. Vapaa boheemi älykäs ihminen ei tunnista rahvaan jäsenen kanssa sitä, mitä hänen pitäisi tai ei pitäisi tehdä. Loppujen lopuksi etiikassakin on enimmäkseen kysymys vain voimakkaiden yksilöiden ylläpitämästä esimerkistä, sillä rahvaan edustajat eivät todellakaan ohjaile periaatteitaan minkäänlaisen etiikan kautta – se arvostaa voimakkuutta, toisten nujertamista ja epäoikeudenmukaisuuden hyväksyttämistä. Average-Joe ei tunnista hyvyyttä tai etiikkaa – se pelkää ja sen takia ylikunnioittaa niitä, joilla on heidän mukaansa eniten valtaa. Tässä tulee hyvänä esimerkkinä isäni, joka on täysin epäpoliittinen ja näissä yhteyksissä alatyylisyyksiin vetoava henkilö, jonka mukaan vaaleissa tulisi äänestää sitä, mikä pääsee hänen mukaansa varmasti valituksi. Sama asenne on kaikilla saman rahvaan edustajilla – he aina arvostavat sitä, jolla on eniten valtaa heidän oman käsityksensä ja omien itsestään kertovien arvostelmien mukaisesti. Thrasymakhos oli Platonin Valtiossa sofisti, joka kertoi voimakkaampien vallan olevan aina parhainta ja yksinkertaisinta oikeudenmukaisuutta. Platon taas ajatteli että vartijaluokassa oleva ihminen, filosofi, on ainoana mahdollisuutena siinä kehityksessä, jos yhteisöelämään halutaan oikeudenmukaisuutta ja eettisyyttä. Isäni myös samalla tavalla kuvittelee, että fyysinen valta on aina se, jolla on eniten merkitystä, ja tämän kautta saadaankin esiin aika osuva määritelmä siitä, millainen ihminen hän on. Hän kutsuu kirjojani ”aapisiksi ja lorukirjoiksi”, koska hän pelkää ja ei voi sietää sellaisia ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita kirjojen mukana tulevasta sivistyksestä. Jos jossain määrin koen olevani ns. kolmannen kulttuurin ihminen, niin ei todellakaan tarvitse mielestäni ihmetellä, miksi olen lähestynyt aina voimakkaammin Beckerien historiaa ja sukupiiriä. Isäni on yksinkertainen maalainen, joka ei siedä mitään sellaista, jonka hän katsoo itseään paremmaksi, eli toisin sanoen hän haluaa olla aina oikeassa ja pyrkii siihen, että hänen elämän periaatteensa ovat kaikkia muita parempia. Amerikassa siitetty isäni isä oli aivan toista maata tähän verrattuna – hänellä oli kirjoja, ja äitini on kertonut, että ukki antoi hänelle syntymäpäivinä ja jouluina aina lukuisia paksuja kirjoja. ”Kukkaan muu ei ou sammoo mieltä ku sinä!” Ei tarvitse ihmetellä, että jos tällaisesta ihmisestä sattuu tulemaan toisinajattelija ja ”loner”. Luultavasti isäni autoritarismiin ja ehdottomuuteen asennoitumalla olen tullut itsenäiseksi ajattelijaksi, ja voin jossain mielessä jopa kiittää häntä siitä. Minä en muistuta isääni millään muulla tavalla, kuin että puheäänemme muistuttaa suurin piirtein samaa. Yksilöllisyyden, kirjasivistyksen, taiteellisen lahjakkuuden ja sukuperimään liittyvän ylpeyden olen perinyt äitini suvulta, ja on hauskaa ajatella niitä, joiden mielestä yhä se, että otin äitini suvun nimen olisi jokin suuri rikos. Tietysti jos ei ole elänyt minun kokemaani elämää, eikä edes pyri sitä ymmärtään, niin joku tuomitseva idiootti voi tietysti saada oikeutuksen käsitykselleen. Ja on muistettava sekin, että isäni sukunimi tuli hänen isänsä äidiltä. Minun ensimmäinen mieslinjainen nimisukulainen on äitini isä, eli tässäkin on olemassa jo yhden sukupolven läheisempi liite tähän nimeen. Aatelisten tanssiaisiin en ole koskaan halunnut, ja on lapsellista ja kateellista kuvitella, että olisi halunnut pyrkiä joihinkin piireihin sen varalla, että minulla on äitni sukunimi. Kollektiivi ja yksilö – tästä ovat johtuneet monessa mielessä suuri osa omista ongelmistani. Rahvas on kollektiivia ja he elävät vain toistensa aavisteluista, virheellisistä asenteista ja poskettomista ennakkoluuloista. Ajattelija ei voi olla yhtä kuin kollektiivi vaan hänen täytyy olla yksilö. Rahvaan jäsen ei voi olla yksilö, koska silloin muut ihmiset saisivat hänen mielestään suuremman oikeuden arvostella itseään. Rahvas ei ajattele eikä ilmaise väittämiä, koska se erottaisi hänet laumastaan, missä on niin rauhallisen tuudittavaa olla olematta mitään mieltä mistään.

Virrantalossa ja Virranportissa

Nämä kaksi maatilan rakennusta ja pientä kartanoa ovat jääneet isovanhempieni kautta ikuisesti muistiini ja historiaani. Virrantalo oli kuulunut aikanaan satoja vuosia Hallikaisten suvulle, eikä se ollut aiemmin perinteinen aateliskartano. Kun isoisäni isoisä Reinhold Octavius von Becker osti vuonna 1875 tilan, oli se silloin pitäjän suurin tila maa-alaltaan ja aikaisempi päärakennuskin suurempi kuin mitä se oli vuoden 1975 peruskorjauksen jälkeen. Virrantalo oli meidän serkusten kesäparatiisi etenkin 90-luvulla. Virrantalossa oli myös 90-luvun loppuun asti karjaa, ja vielä senkin jälkeen mummolla oli lampaita ja kanoja. Otimme samanikäisten serkusten kanssa osaa maatilan töihin, ja olen itsekin lypsänyt lehmää, luonut lantaa ja ollut ajamassa lehmiä pellolle ja takaisin navettaan. Vaikka nykyaikana kaupunkilainen saattaa nyrpistää nenäänsä navetassa olemiselle ja siellä usein leijuvalle tuoksulle, niin meille se kuului vain asiaan. On kuitenkin siitä sanottava, että kaupungissa asuneet isän puoleiset isovanhempani koki tuoksumme varsin ikäväksi meitä hakemaan tultuaan, ja kaupungissa mummo laittoi aina rytkymme pesuun välittömästi sisään tulemisen jälkeen. Sekä isoisäni isoisä että isoisän isä Frans Edvard kertoivat vieraille kummitusjuttuja. Isoisäni isoisän aikaan Virrantalossa vieraili myös taiteilija Adolf von Becker, joka oli isoisäni isoisän pikkuserkku. Eräänä kesänä hän maalasi Kaavin kirkkoon alttaritaulun, joka kuitenkin paloi kirkon mukana vuonna 1980. Sukulaissuhteet ovat aina etenkin isovanhempien elämisen aikaan olleet tiiviit, ja sukuun avioliiton kautta tulleet ovat aina kunnioittaneet ja ottaneet osaa tähän suku- ja perhekeskeisyyteen. Tietysti etenkin mummolle ovat aina tuottaneet päänvaivaa parin enoni vaimot, jotka eivät samalla tavalla kunnioittaneet suvun perinteitä ja suvun tapahtumiin osallistumista. Kuitenkin tyttäriensä miehiin mummokin on suhtautunut aina hyvästi ja lämpimästi. Isoisäni isoisä opiskeli Hämeenlinnan Lyseossa ja isoisäni isä Kuopion Lyseossa. Isoisäni, vaikka hän menestyi siinä koulussa, minkä hän kävi, ei kuitenkaan lähtenyt koulutielle, koska hänet valittiin kolmanneksi vanhimpana poikkana jatkamaan maataloutta Virrantalossa. On sanottava, että ukista aistimani transsendentaalista esoteerista rauhaista olemista, jossa merkitystä oli aina etenkin vastuulla ja velvoitteella, voidaan kuvata samalla tavalla, miten eräs samassa koulussa ollut aikalainen kuvasi toista aatelismiestä, Britannian pääministeriä Alec Douglas-Homea: ”A votary of the esoteric Eton religion, the kind of graceful, tolerant, sleepy boy who is showered with favours and crowned with all the laurels, who is liked by the masters and admired by the boys without any apparent exertion on his part, without experiencing the ill-effects of success himself or arousing the pangs of envy in others. In the 18th century he would have become prime minister before he was 30. As it was, he appeared honourably ineligible for the struggle of life”. Ukki oli isänsä ja isoisänsä tavalla mukana kaikissa etenkin paikallisissa luottamustoimissa, ja hän jos kuka oli se, jonka nähtiin pystyvän kantamaan vastuuta. Ukkini ei kiroillut koskaan ja hänen käytöksensä oli aina miellyttävää – sen piirteen havaitsin hänessä, että hän etenkin kuunteli tarkkaavaisesti ja teki hyvin teräviä ja ironisia huomioita ja havaintoja. Hän jos kuka on jäänyt mieleeni ”yläluokkaisena” hahmona. Mummokin oli ehdottomasti toimelias ja aikaansaava ihminen, ja jos joskus vanhoissa aatelissuvuissa voidaan katsoa ilmenevän jonkinlaista henkistä velttoutta, niin mummoltani tulleiden geenien avulla olen voinut keskittyä olennaiseen ja saada siinä hyvin paljon aikaankin. Mummolla oli vahva työetiikka eikä hän koskaan julkisesti valitellut mitään. Sanotaan, että paria päivää ennen poismenoaan Kaavilla, lääkäri oli kysynyt, että koskeeko teihin, johon mummo oli huutanut kovaäänisesti ”Ei koske!”. Melttusen virtauksen paikalle rakennettiin vuonna 1994 uusi talo, Virranportti, mihin isovanhemmat sukujuhlallisuuksien kautta muuttivat. Virrantaloon muutti asumaan enoni Markku, vaikka hänkin myöhemmin muutti omaan isoon omakotitaloonsa Virran rannalle, noin puoleenväliin molemmista päätaloista. Lisäksi Markun talon ja Virrantalon väliin sijoittuu ukkini vanhemman veljen Reinon tila Rantala ja hänen poikansa Matin eli siis äitni serkun rakentamia rakennuksia. Virrantalon takana nousee korkea mäki, jossa pudotusta on korkeimmalla kohdalla kolmisenkymmentä metriä. Mäellä on myös sijainnut raippakivi, jossa rikollisia on aiempina vuosisatoina rankaistu. Isoisäni isoisä oli nimismies, vaikka hän olikin aiemmin Kuopiossa asuessaan toiminut lääninkanslistina ja lääninsihteerinä. Hänen isänsä Luhangassa 1801 syntynyt isänsä Otto Reinhold oli häradsbokhållare ja kamarikirjuri senaatissa ja hänellä oli lakimiehen koulutus Turun Akatemiasta. Isoisäni isoisä tunnettin aina hyvin reiluna ja oikeudenmukaisena nimismiehenä, ja oli tunnettua, että hän maksoi itse omasta pussistaan monesti köyhempien ihmisten verot, etteivät he olisi joutuneet siitä vastuuseen. Ukkini on myöhemmin 80- ja 90-luvuilla esittänyt isoisäänsä Luikonlahden kesäteatterin näytelmissä. Virrantalo ja Virranportti siis kuuluvat Luikonlahden kylään, jonka nimi tulee siis ”luikosta” eli joutsenesta, se siis tarkoittaa vanhalla suomella ”Joutsenten lahtea”. Kylällä oli aiemmin koulu, jota sukulaiseni olivat päähenkilöinä perustamassa, ja mm. kauppa ja posti. Nykyään kaikki nuo on lakkautettu ja kylällä on vain hiljainen huoltoasema, jossa vieraillessa tulee kieltämättä mieleen Tankki täyteen-tvsarja. Isovanhempani siis muuttivat vuonna 1994 Virranporttiin, joka on tilava talo ja siinä on mm. neljä makuuhuonetta. Alakerrassa oli lisäksi biljardisali ja talossa oli myös oma sauna. Nykyisessä Virrantalossa on viisi makuukammaria. Lisäksi Virrantalon sisällä on vanha kellari, joka on arviolta satoja vuosia vanha ja kuulunut jo aikaisempaan Hallikaisten hallinnoimaan päärakennukseen. Itse en ole koskaan siellä käynyt, vaikka mummoni toistuvasti säilytti siellä ruokia, koska en ole koskaan sietänyt edes ajatusta rotista ja hiiristä. Virrantalon pihapiiriin kuuluu myös navetta, useita aittoja, riihi, useita traktori- ja muita säilytysvajoja ja ulkosauna. Tiellä joka ohittaa talon ja menee lähellä olevan Retusen järven rantaan, on talon takana olevan mäen korkeimmalla kohdalla myös ollut karjan säilytyspaikka, jossa on tavallisesti karjan aikana pidetty vasikoita. Vaikka joku voisi kuvitella minua kokonaan kaupunkilaiseksi, niin voin sanoa minussa elävän vahvana kokemukset isovanhempien kotitilalta ja maaseudulta yleensä. Olen joskus harkinnutkin Kaaville muuttamista. Nykyään Virrantalo on tyhjillään ja se kaipaisi kipeästi uutta peruskorjausta. Niin kauan kuin esimerkiksi kylpytiloissa olevat kosteusvauriot korjataaan, ei ole toivoa sinne muuttamisesta. Voin sanoa, että aina kun kävelen ja oleskelen Virrantalossa, Virranportissa ja niiden maisemissa, koen vahvaa liitettä sukuuni ja sukulaisiini. He ovat jättäneet näille alueille niin syvät jäljet työllään ja olemisellaan, että toivoisin olevan joskus mahdollista palata sinne suuremmaksi ajaksi. Virranportti, vaikka ukkini elikin pitkän aikaa sinne muuttamisen jälkeen, on aina vastannut mielessäni esi-isiemme brittiläisten aatelisten käsitettä Dowager House, jonne tilan vanha leski muuttaa, kun nuorempi polvi ottaa vastuun päätalosta. Olenkin ukin hautajaisissa pitämäni puheen mukaan alkanut ajatella tästäkin sukuperinnöstä ja ukista etenkin brittiläisten standardien mukaan (johtuu varmaan osittain anglofiilisyydestäni, joka on tietysti monelle varsin selittämätön asia) Leo von Becker 3rd Lord of Virrantalo. Enoni Markku on aina ollut hyvin tietoinen sukuperinnöstämme ja suhtautuu alueeseen, missä hän on eniten asunut syvällä kunnioituksella ja pieteetillä, siitä huolimatta vaikka omien sanojensa mukaan hän on kokenut eniten kulttuurista liitettä etenkin saksalaisiin. Perinteisten elinkeinojen kunnioittaminen ja asuinseudun ja maan kunnioittaminen on johtanut siihen, että jotkut sukulaisista ovat omaksuneet aiempaan nähden erilaisia ammatteja. Kuitenkin siihen, että voi pärjätä nykyisen laisella Koillis-Savon alueella, on elinkeinoihin suhtauduttava nöyryydellä, sillä muuten tuollaisella alueella ei monesti ole elämisen edellytyksiä. Isoäitini äidin suvun kautta monelle suvun naiselle on tullut tärkeäksi käsitöiden harrastaminen. Olihan mummoni äidin isä rukkimestari, eli hän valmisti ompelemisessa tarvittavia välineitä. Äitinikin ompelee mielellään ja yksi hänen sisaristaan opettaa käsitöiden tekemistä. Mummoni on aikanaan valmistanut ensimmäisen ja sittemmin yleiseen käyttöön vakiintuneen Koillis-Savon kansallispuvun, jota mm. eräs hänellä läheinen kansanedustaja on pitänyt presidentin linnan juhlissa. Jos Asfa Wossen Asserate on joskus satiirisesti kuvannut tyypillistä ja viehättävää kartanon rouvan ronskiutta ja grobianismia tavalla, jossa rouva voi todeta vieraille, että voivat ottaa lisää hummeria, koska sitä on ulkona vielä sikojen syötäväksi, tai että hummerikeitto on parhaimmillaan ”pierun lämpöisenä”, niin voin sanoa, että tuon voi yhdistää isoäitiini – hänessä oli aina ronskiutta, joka vaikutti ukkini tasaiseen ja vaatimattomaan olemiseen nähden viehättävältä ja joskus jopa ilahduttavalta ja myönteisellä tavalla ”huvittavalta”, vaikka hän kuului siihen ihmisten joukkoon, joka ei todellisuudessa päästelisi minkäänlaisia ”henkilökohtaisia päästöjä”: Mummon ruuat olivat legendaarisia maukkaudessaan ja maanläheisyydessään. En ole koskaan syönyt yhtä hyvää sianlihapaistia tai karjalan piirakoita, kuin mitä ne olivat mummon tekeminä. Mummoni oli myös ukkini kanssa se parisuhdetta selkeimmin ”ohjaileva” taho, ja ukkini jollain tavalla jopa myöntyi omaan rooliinsa ja ei tavallisesti protestoinut sitä vastaan. Ukkiani seurasin aina hyvin suurella kunnioituksella ja pieteetillä, ja jos haluttaisiin käyttää termejä yläluokkaisuus tai hienous (tai populaarienglantilaista ilmausta ”posh”) niin itse en ole koskaan pystynyt olemaan näiden käsitteiden mukainen edes vähääkään ukin mielessä. Mummo oli primus motor, mutta ukkini toi olemiseen ja olemisen laatuun briljanttisuutta ja yläluokkaisuutta. Ukkini oli syvästi musikaalinen ja hän soitti pianoa, selloa ja kontrabassoa ja hän lauloi vuosikymmenet kuorossa Luikonlahdessa. Uskon, että hitusen ukin musikaalisuudesta ja taiteellisesta lahjakkuudesta on siirtynyt myös itselleni. Mummoni toimi vuosikymmenet etenkin Marttajärjestössä, ja siellä hän oli paikallisyhdistyksen ohjaava voima. Mummo istui kunnanvaltuustossa, kuten ukkini ja hänen isänsä. Etenkin ukkini lempilapsiin kuului koululautakunta, jonka piirissä hän oli mukana kauemmin kuin kokonaisuudessaan kunnanvaltuustossa. Beckereiden suvussa on aina ollut pedagogeja ja valistajia, ja tästä voin voimakkaasti tunnistaa myös jotain itseeni liittyvää. Isoisäni isäkin varmasti pyrki nimen muutoksella Virrantaloksi, lähentymään tavallista kansaa – valistajia, suomenkielen ja suomenkielisen väestönosan ja etenkin talonpoikien osan kohentajia suvussa on ollut aina, siitä huolimatta vaikka suku oli pitkään pelkästään ruotsinkielistä. Isoisäni isoisä naitatti kolme tytärtään Virrantalon entisille torppareille, jotka saivat papin aamenen jälkeen vapautensa. Siinä mielessä suku ei ole ainakaan viime aikoina ollut reaktionaarista, omissa perinteisissä asemissaan pysyttelevää taantumuksellista joukkoa, vaan esimerkiksi koulutuksen kaikkinaisella edistämisellä on samanaikaisesti annettu oikeus matalammista oloista tulleille ihmisille kouluttautua ja kehittyä opin tasolla. Virranportin vieressä oleva Melttusvirta on yleisemmässäkin Suomen historiassa tunnettu siitä, että vuonna 1808 Sandelsin joukot puolustautuivat Nykyisin Virranportin takana olevilla rinteillä virran yli hyökkääviä ryssiä vastaan. Tästä tapahtumasta on myöhemmin löytynyt todisteita mm. pistimiä ja aseiden osia, sekä venäläisten virran rannassa olevan joukkohaudan kautta. En ole koskaan varsinaisesti ihaillut maalaiselämää, mutta Virrantalon ja Virranportin kautta olen oppinut sitä sietämään. Nämä paikat ovat antaneet minulle suuren määrän siitä, miksi nykyään kutsun itseäni.

Yleistä eduskuntavaaleista

Jälleen lähenemme säännöttäisiä eduskuntavaaleja. Minä en ole vaaleissa ehdolla, koska Kokoomus ei minua listoilleen ottanut, ja kahden muun vaihtoehdon kohdalla koin ehdolle lähtemisen epätyydyttäväksi, koska en olisi heidän listoillaan todennäköisesti päässyt läpi. Olin tehnyt kuluarviointeja, ja olisin todellakin lähtenyt vakavahenkisesti mukaan, jos Kokoomus olisi paremmasta tiedosta ottanut minut listoilleen. Lisäksi olen tällä hetkellä muuttamassa lähiaikoina ulkomaille, joten eduskuntaan pääseminen ei olisi tukenut varsinaisia tavoitteitani. No niin, hieman tulevista vaaleista. Marinin ja Purran kohtaaminen vaalitentissä, josta olevaa kuvaa joku oli nimittänyt vuoden luontokuvaksi, oli hyvin avaava. Kumpikaan heistä ei näytä olevan tietoinen politiikasta, joka on pian kaikkialla Euroopassa käyttöön otettu. Mielestäni politiikan todellisuus on suvaitsevaisuutta heikompia kohtaan (vaikkei kategorisesti määritellen) ja klassisen markkintalousliberalismin käyttöönotto. Politiikassa on siis voitava joukkopriorisoida käytäntöjä, arvoja, asenteita ja arvostelukykyä. Tämä sen takia, kuten esimerkiksi Paavo Lipponen on sanonut Erkki Tuomiojasta, että politiikassa on voitava nähdä yhteisiä periaatteita ja ajatuksia, eikä jatkuva taisto tuulimyllyjä vastaa ole monestikaan kovin tehokasta poliittisten tavoitteiden esiintuomista. Mielestäni rasismi on väärin, vaikka se ei kuitenkaan tarkoita tiettyjen ihmisten ryhmien suosimista. Eli vähemmistöjen kohdalla on tuettava sitä, että he voivat omalla toimintakyvyn parantamisella integroitua yhteiskuntaan, eli esimerkiksi sosialistien tavoite siitä, ettei lahjakkuudella ja kompetenssilla ole mitään merkitystä esimerkiksi sosialistien mallin mukaan järjestetyssä koulujärjestelmässä. Maahanmuuttajatkin on saatava käsittämään se, että jollei osallistu millään tavalla yhteiskunnan kehittämiseen ja ylläpitämiseen, on heidän täällä olonsa turhaa sekä itsensä että myös suomalaisen yhteiskunnan kannalta. Sama on sanottava muille ihmisille, jotka eivät pysty tuottamaan yhteiskunnalle hyötyä työn ja opiskelun kautta. Olisi nähtävä se, että ihmisen on itse otettava vastuu omasta pärjäämisestään, koska se sosialistien politikka, jossa ihmiset valitaaan asemiinsa huutoäänestyksellä ts. tutummuuden ja massoja miellyttämisen kautta, ei mielestäni ole kovin miellyttävää missään yhteiskunnassa. Ihmisille ei voi vain ladata rahaa ja kuvitella että he sen avulla muuttuvat. Sosiaalituilla eläminen passivoi lähes kaikkia ihmisiä, vaikka onkin sanottava, että jotkut, joilla on parempia ominaisuuksia, voivat hyötyä niistä sillä tavoin, että he pääsevät jaloilleen ja pääsevät haluamaansa opiskelu-/työpaikkaan. Eli sosiaalitukien avulla tulisi juuri pyrkiä preventoimaan sitä, että ihmiset kehittyvät ja heidän ominaisuutensa kehittyvät valtion tietyn ajan sisällä tarjoamasta tuesta. Kuitenkin on aika naurettavaa, jos sosialisti uskoo, että kaikki joskus tukia saaneet/saavat olisivat suoranaisesti tämän takia sosialistien äänestäjiä. Vaikka ihminen kannattaisi Kokoomusta, on hänkin sosialistien tavalla oikeutettu saamaan rahallista apua valtiolta. Mielestäni Jussi Halla-aho, kaikkine autismin kirjoon viittavine ominaisuuksineen, oli mielestäni puheenjohtajuuden vaatiman älykkyystason mielessä Purraa korkeammalla. Kuitenkin hänessä oli mielestäni yksioikoisuutta ja monomaanisuutta maahanmuuton vastustamisessa, jonka takia hän ei ole poliitiikassa ollessaan kovin omavaraiselta näyttänyt. Se Impivaara, joka tässä maassa vallitsisi ilman muualta tänne tulleita ja roolinsa tehokkaasti hoitaneita ihmisiä, koostuisi lampaannahkoihin ja jalkarätteihim pukeutuvasta rahvaasta, jonka on laitettava suhteessa paljon pettua leivän sekaan, jotta olisi virtaa lähteä metsään maalaamaan metsoja. Sosialistit ovat yhtä ristiriitaisia kuin Perussuomalaiset, vaikka onkin sanottava niiden kannattajakunnan koostuvan toisiinsa nähden lähes samanlaisesta työväenluokkaisesta rahvaasta. Mielestäni rahan syytäminen muussa kuin kehittymisen ja kehittämisen mielessä on pohjaton aukko, jonka epätoivoiseen täyttämiseen sosialistit ovat aina valmiita, kun heidät erehdytään saamaan Suomessa suurinta kannatusta puolueiden joukossa. Platon kirjoitti Valtiossa, että vallanpitäjät on saatava opiskelemaan filosofiaa tai vaihtoehtoisesti filosofien olisi tultava vallanpitäjiksi. Mielestäni poliitiikka on etenkin periaatteiden ilmaisemista, joita voidaan vertailla sen kannalta millainen yhteiskuntaa määrittävä historiallinen tilanne on olemassa. Hyväksyn tietysti myös sosialistit demokraattisessa järjestelmässämme, mutta on vaikeaa havaita aitoa huolta ihmisten takia esimerkiksi Sanna Marinissa. Vastaan kimputtaminen, toisten arvojen arvostelu sanomatta itse mitään omaperäistä, ja pystyssä olevat sormet jo heti kun toinen on aloittanut puheensa, kertovat mielestäni siitä, että Marin ei ymmärrä sitä, miksi politiikkaa tehdään. Voi olla, että kun paksu pölykerros on monien kirjastoissa laskeutunut Marxin Pääoman ja Kommunistisen puolueen manifestin päälle, ei sosialisteilla ole enää jäljellä vakavasti otettavia suoraan politiikan kokonaisuuteen eikä toisen poliitikkojen periaatteisiin suunnattuna olevia periaatteita tai arvoja yleensäkään. Siinä mielessä on mielenkiintoista, miksi sosialistiset poliitikot eivät anna isosta palkastaan vähintäänkin merkittävää osaa köyhille. Kumma kyllä, lastenvaaliohjelmassa esiintynyt Vasemmistoliiton Li Andersson ei sittenkään muistanut omaa palkkaansa. Kuitenkin olisi juuri parasta, jos kansanedustajat muistaisivat palkkansa, ja tajuaisivat millaista työtä tuollaista suhteellisesti jonkun kannalta arvioiden korkean palkan vuoksi tulisi tehdä. Niin köyhiä kansanedustajat eivät ole, etteikö virasta voisi tehdä täydellisesti luottamusviran, johon ei kuulu korkeata palkkaa. Eli mielestäni Purran näkyvimmin ajama maahanmuuton vastustaminen ja toisaalta toisen työväenpuolueen eli sosialistien tehokkuutta ja työstä palkitsemista vastustavat mielipiteet ovat molemmat yhtä kehittymättömiä ja paikallaan stagnaattisesti pysyviä leperryksiä. Ne ovat siis epäolennaisia, koska olisi tärkeämpiäkin asioita kiisteltäväksi kuin mitä ovat maahanmuuton vastustaminen ja sosialistien rahvaalle kuin lapselle suuhun lusikoidut eväät. Sellaisia on esimerkiksi sosialistien läpiviemä peruskoulu-uudistus, joka pakottaa lahjakkaammat lapset sietämään sellaisten ihmisten häirintää, joiden paikka ei enää peruskoulun jälkeen tulisi olla samassa koulussa, johon lahjakkaammat ja kompetentimmat oppilaat menevät. Opetussuunnitelma tulisi poistaa viimeistään yläkouluun mentäessä, jonka jälkeen suomalaiset koulut voisivat esimerkiksi maakuntien sisällä järjestämään yksilöityä eri opiskelualojen sisään muodostuvaa koulutusta, jossa erikoistuminen aloitetaan viimeistään varhaisteini-ikään tulleiden oppilaiden mielenkiinnon kohteisiin. Tietysti tämä vaatii jo sitä, että lapsia on kannustettava alakoulun yksilöidyn opetuksen, kodin ja esimerkiksi koulujen sisäisten kerhojen avulla ottamaan vastuu omien opintojensa etenemisestä ja oman erikoisalan löytämisestä. Mielestäni arvostelukykyä (eli voitaisiin sanoa, mikä on ”proper” kussakin tilanteessa), asenteita ja niiden haittaavuutta toimintakyvyn kannalta ja arvojen omaksumista voitaisiin Tunnukseton uskonnonopetus on yhdistettävä elämänkatsomustiedom opetukseen, koska ne molemmat käsittelevät maailmankatsomuksia. Arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kriitikin ohessa on tarkasteltava sitä, mikä on tehokasta ja mikä on arvostamisen arvoista, mitkä ovat elämää hyödyttäviä ja toisaalta epätoivottavia asenteita. Arvostelukyvyn kritiikissä tulisi käyttää jonkinlaista harkinnan metatasoa tai ontotasoa. On siis opetettava sitä, millaisia ovat olleet aiemmat virheet, jotka ovat johtuneet huonosta arvostelukyvystä, ja mikä on suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin historiassa johtunut huonosta arvostelukyvystä. Siinä mielessä tähän uuteen aineeseen tulisi lisätä filosofiamn ja elämänkatsomustiedon lisäksi ainakin historiaa ja vielä erikseen etiikan eri alalajeja kuten bioetiikka ja yleisemmin soveltava etiikka. Esimerkiksi Amartya Sen, Martha Nussbaum ja Peter Singer ovat korostaneet toimintamahdollisuuksien parantamista suhteessa bkt:hn ja köyhyyden poistamiseen, tässä hauskan luonteisia kirjoja ovat esimerkiksi Nussbaumin Capability Approach ja Singerin Practical ethics. Muutenkin Singer on tämän alan johtava nimi, ja antaisi vaikka paidan päältään, jos joku aidossa köyhyydessä elävä ihminen menisi sitä häneltä pyytämään. Vaaleista on sanottava vielä, että toivon, että saamme pääminsiteriksi maahamme järkevän kokoomuslaisen miehen, joka ei halua esiintyä julkisuudessa jälkiteininä - pissiksenä.

Runo

Porvarillisuuden vastainen tunteminen kuin tien entisen sulkeminen! politiikan piiriin olen joskus halunnut välinpitämätöntä mökkiläisyyttä olen myös kalunnut! olen sitä mieltä, että tilanteet eivät suorasti määritä miestä niin kuin piki ei ole pelkästään tiestä latvaan tahtoisin mä nousta kuusen korkean täyttää haluaisin mä neidon norkean Jumalat jotka ottavat kantaakseen kerran ei se osu heihin vain yhden verran voisin maalata, tehdä suosikkiteoksen kuin myrkyttää kaikki kautta yhden seoksen pian te tulette kuulemaan minusta taas ei kukaan estä minua olemaan tässä yhdessä maas meidän on kulttuuria edistettävä, laajennettava alaa edessämme meidän taajennettava mutta minä tulen vielä vastaas kerran että voisimme olla tyytyväisiä riittävän verran!