Amerikkalaisesta kulttuurista ja miten se taannuttaa vanhaa mannerta

Vaikka arvostankin Yhdysvaltoja Naton pääasiallisena toimijana, on minun kirjoitettava muutama sana Yhdysvaltojen kulttuurista ja miten se vaikutteellistaa omalla osallaan Euroopan maita. Mielestäni pinnallisuus ja teennäisyys liittyy aina kulttuuriin, joka ei ole kovin vahva tai pitkän historian omaava. Perinteet tavallisesti voimentuvat sen kautta, kun niiden mukaan toimitaan pitkä aika. Tämän takia toinen englanninkielinen kulttuuri eli Yhdistynyt Kuningaskunta on yli tuhatvuotisen historiansa takia paljon kehittyneempi ja tasapainoisempi kulttuuri kuin Amerikan Yhdysvallat. Mielestäni kulttuuri kypsyy sen myötä, kun se kestää kauan ajassa. Tästä voi tulla esimerkiksi brittien itseironia, jonka kautta he korostavat stiff upper lipia ja ilmaisevat asioita vahvalla understatementilla. Englantilainen sanoo ”It could be worse”, ja tämä jos mikä on osoitus tämän kulttuurin stoalaisuudesta, joka tarkoittaa sitä, ettei olla tunteellisia eikä tuoda turhaan omia asioita muiden tiedettäväksi. Amerikassa näitä pidikkeitä ei ole, ja voidaan sanoa jenkkien olevan tunteellisempia, teennäisempiä ja epärehellisempiä kuin britit ja lista ei lopu tähän – tässä vain muutama esimerkki. Amerikan Yhdysvalloissa on sellaista nousukkuutta, jota etenkin brittiläisen yläluokan piirissä on katsottu nenänvartta pitkin. Merkittävin viimeisten parinsadan vuoden aikainen amerikkalaisen ja brittiläisen kulttuurin yhdentyminen tapahtui, kun köyhtyneet aateliset rupesivat etsimään jenkkien nousukassukujen naisia vaimokseen. Duke of Marlborough eli Malboroughn herttuan suvussa oli ehkä tunnetuin tämän ilmiön osa, eli Consuelo os. Vanderbilt, joka meni avioon sen aikaisen herttuan kanssa. Briteillä on tapana keskittyä olennaiseen, olla suvaitsevaisia maahanmuuttajia ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan, mutta he haluavat aina pitää väliä toisiin ihmisiin, ja siitähän on osoituksena heidän mustaakin mustempi huumorinsa. Englannissa parhaissa hotelleissa ja ravintoloissa asiakas on aina oikeassa, ja esimerkki tästä oli se kun Nicolae Ceausescu oli seurueineen ökyhotellissa Lontoossa valtiovierailunsa aikaan. Kun siivoja meni seurueen huoneistoihin heidän sieltä lähdettyään, olivat he kääntäneet huoneistoista kaiken arvokkaan, jopa takkojen pielustat. Kuitenkaan kuningattaren vieraasta ei tehty rikosilmoitusta. Suomessa arvostetaan liikaa amerikkalaista kulttuuria, mikä pitää meidän kulttuuriamme koko ajan heikommassa asemassa. Minulla ei ole tapana katsoa missä joku ohjelma on tehty, joten valikoivuuteni televisiosarjojen ja elokuvien kanssa johtuu siitä, että tosiaankin jenkkituotannot ovat nykyään sellaista yhdenmukaista jarrutusjälkeä, jolle ei loppua näy, ja varmaan aistin amerikkalaisista produktioista niiden matalakulttuurisuuden, en siis tietoisesti välttele tai kiinnitä niihin korosteista huomiota – jenkkimentaliteetti ei minulle maistu. Opetelkaa monipuolisesti korkeakulttuureita, amerikkalaiset/suomalaiset juntit Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Kategorisointi ja siihen alistuminen on heikkoutta

On tyypillistä, että vasemmistolaiset etenkin ovat jakamassa ihmisiä kategorioihin kysymättä kuitenkaan kyseisten ihmisten suostumista asiaan. He ajattelevat, että luokkia voidaan korostaa yksilön kustannuksella, koska he katsovat manipuloinnin ja politiikan ”tekemisen” olevan silloin helpompaa heille. Vasemmisto ei arvosta yksilöä, he arvostavat enemmän kollektiivia, ja siinäkin kaikkia käsitellään samanlaisina vasemmiston hataran ja kapean ihmiskäsityksen kautta. Onhan selvää, että sosialismi on aina perustunut nimenomaan joukkovoimaan, jolla he ovat ruhjoneet hienostuneemmat ja syvällisemmät ihmiset alleen. Vasemmistopuolueiden äänestäjät eivät kuitenkaan tajua sitä, että vasemmisto antaa aika pienen arvon yksittäiselle äänestäjälleen, koska he eivät todellakaan tiedä mitään yksilöllisyydestä tai yksilön käsitteestä. Vasemmisto edustaa joukkovoimaa, ja heidän oikeudenmukaisuuskäsityksensä on vähintäänkin valheellinen. Eli he toistavat omaa paremmuuttaan suhteessa oikeistoon, ja tekevät sen asettamalla itsensä uhrin asemaan. Tosiasiassa suomalaista yhteiskuntaa ja poliittista päätöksentekoa on miltei koko 1900–luvun ehkä 30-lukua laskematta hallinnut vasemmisto. Hyvinvointiyhteiskunta kaatuu omaan mahdottomuuteensa, mutta kuitenkin vasemmistolaiset suhtautuvat siihen ja sen etiikkaan kuin muinaisjäänteitä erittäin tarkasti käsittelevät arkeologit. Voidaankin mielestäni hyvällä syyllä puhua hyvinvointiarkeologiasta. On aivan selvää, ettei vasemmisto tunnista myöskään vapauden käsitettä, koska monella heistä ei ole ollut mahdollisuutta siihen perehtyä, ja tässä yhteydessä he voivat syyttää siitä itseään poliittista vasemmistoa. Olen aikaisemminkin kirjoittanut tästä, mutta nyt teen sen uudestaan, eli väitän suurimman osan poliitikoista olevan ja toimivan porvarillisesti kuuluivat he mihin puolueeseen hyvänsä: vähän hurskastelua ja siihen päälle joidenkin merkityksettömien käytännön asioiden hoitamista oikeistolle räksyttämällä ja hurskastelemalla. Mielestäni politiikan ja sen käytäntöjen tulee olla eettistä. Miksi sitten vasemmisto vaatii enemmän rahaa itsensä kategorisoimille eturyhmille muilta paremmin tienaavilta, miksi ei oma kukkaro veny ja hery ainakin muutaman työttömän olosuhteiden paranemiseksi? Minun mielestäni tuo ristiriita on niin suuri, että jos vasemmistopuolueet todellakin haluaisivat näyttää olevsa eettisten tulosiirtojen kannalla, tulisi heidän itsensäkin osallistua siihen, esimerkiksi vaikka puolen kuukausipalkan antamisella köyhille. Vaikka menneisyyteen kuuluvia asioita, kuten hyvinvointiyhteiskunta, voidaan joissakin piireissä arvostaa, ei tuollaiset reliikit kuitenkaan vielä sen jälkeen itsessään arvokkaita. Niillä on merkitystä vain historian kannalta, minne hyvinvointiyhteiskuntakin tulee jossain vaiheessa jäämään lopullisesti. Olen aina ollut sitä mieltä, että yksilön on voitava tulla toimeen yksilönä, eikä jättäytyä vasemmistolaisten kategorioihin joissa ei ole tarkkuuden kannalta järjenhäivääkään. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Taas politiikasta

Olen jonkin aikaa ajatellut sitä, mikä on poliittisissa luottamusviroissa olevien ihmisten funktio, ja millainen heidän funktionsa on omasta mielestään. En myöskään ole koskaan ymmärtänyt miten ihmiset alentuvat epä-älyllisiin seremonioihin, kuten siihen kun ohikulkijoilta kysytään ”mitä itsenäisyys merkitsee teille?” Vaikka tämä vaikuttaisi kuinka oman tien kulkemiselta hyvänsä, vastaisin minä, että se merkitsee sitä, että Tuntematon sotilas tulee televisiosta. Ja on teeskentelemistä, jos joku sanoisi, ettei tällaisen mielipiteen ilmaisija arvosta esimerkiksi sotaveteraaneja tai historiaa. Arvostan sitä/heitä siitä huolimatta, mutta satun olemaan syntynyt vuonna 1988 enkä 1918.Seremoniallisuus ja rituaalisuus toistuu poliittisissa luottamusviroissa olevilla esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa on tapahtunut jonkinlainen rikos, esimerkiksi jonkinlaista yhteiskunnan merkkihenkilöä kohtaan. Markku Rossi kirjoitti joskus facebookiin epistolan, jossa hän toivoi pikaista paranemista toiselle kansanedustajalle, kun tämä oli talviliukkailla murtanut jalkansa. Ja voidaan ajatella kuinka monta ihmistä tulee esimerkiksi tuollaisena aikana vaikka Kuopiossa päivystykseen käden tai jalan murtumisen takia. Kun ollaan eduskunnassa yhtä aikaa ja kun ei olla itsestä ulos suuntautuneita ihmisiä, vaan toisten ihmisten kanssa juoruavia ja heistä ajautuvia ihmisiä, niin onhan se PALJON tärkeämpää ja huomattavampaa, jos kansanedustaja eikä Pihtiputaan mummo rikkoo jalkansa. Mielestäni tämä, että poliitikkojen pitää laumana olla tuomitsemassa normaalin ihmisen moraalikehitykseen liittyviä asioita, kertoo se siitä, että monet suomalaisista ajattelevat edelleen moraalin ja eettisen ohjeistuksen tulevan heitä ”ylemmältä” tasolta. Suomalaiset myös unohtavat jotkut ihmiset parlamenttiin vuosikausiksi, joskus jopa -kymmeniksi. Sanoisin, että suomalainen ihminen yliarvostaa asemia ja vallan symboleita. Sen takia istuva kansanedustaja uusii todennäköisemmin paikkansa kuin uusi siihen tunkeva Nyt kun valtaa on eniten vasemmistolla, on heillä eniten olemisen valtaa yhteiskunnassa. Tämä tulee ilmi ”girl-power-päivinä”, kaikenlaisten tussunhoitotarvikkeiden mainostamisena pitkinä mainoksina televiossa keskellä parasta katseluaikaa. Suomalaisten poliitikkojen kategorisoiva patronisointi ilmenee siinä,, että tietyt poliitikot perustavat koko poliittisen toimintansa kategorioihin, jotka ovat heidän mielestään täysin kyseenalaistamatttomia, eikä kategorisoinnin alle jäävältä ihmiseltä edes kysytä, hyväksyykö hän tuollaisen kategoriaan asettamisen. He siis kuvittelevat olevansa tavallisia ihmisiä korkeammalla. Poliitikon tehtävä on edustaa kansan tahtoa, eikä omaa tahtoansa ennen kansan tahtoa. Samalla kun poliitikot pyrkivät korostamaan asemaansa ihmisten silmissä, aiheuttaa se heikoimmissa kansalaisissa sen tunteen, että heidän ei tarvitse ajatella esimerkiksi etiikasta ollenkaan mitään – se riittää kun seuraa ”poliitikkojen” instagram- ja twitter-tilejä! Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Yhtenäiskulttuuri ja average-Joen mielenmaailma

Yhtenäiskulttuuri tarkoittaa kulttuuria, jossa pyritään sopeuttamaan ihmisiä samanlaisiksi.tai jossa kaikille annetut ohjeet ja neuvot ja toiminnan muodot pyritään levittämään kaikille yhteiskunnan alueille. Yhtenäiskulttuuri on viitekulttuurien vastainen tendenssi, jossa kansaa kohdellaan samanlaisena ja jossa pyritään propagoimaan ihmisille yhtä oikeaa tapaa elää. Tällaisessa kulttuurissa voidaan helposti nähdä vallitsevan kaikkein pinnallisimmat arvot ja arvostuksen kohteet. Yksi tällainen piirre suomalaisessa yhteiskunnassa on urheilun ja liikunnan ylikorostaminen ja niiden kautta muiden koulutuksen osa-alueiden huomiotta jättäminen. Yhtenäiskulttuurissa ollaan karkeita ja välinpitämättömiä. Voidaan katsoa, että suomalainen ”hyvinvointiyhteiskunta” on omalla osallaan vaikuttanut siihen, millaisia arvostuksia suomalaiset ihmiset ovat omaksuneet. Väliä ei ole sivistyksellä tai inhimillisellä suuruudella, vaan väliä on sillä, kuka tekee maalin jääkääkkäkisoissa. Ja tällä väliä olevalla asialla tulee esiin Average-Joen käsite. Voidaan sanoa että Joe on kuin Heideggerin käsite Das Man – kaikki eikä kukaan. Eli Average-Joe on kuin kaikki ihmiset muttei kuitenkaan erityisesti kukaan heistä. Ja tähän väliin mahtuu ihmisten suuri enemmistö. Suomalaisessa yhteiskunnassa korostetaan niin suuresti muka kehittyneitä arvoja, joiden kautta arvojen kautta muodostumille instituutioille ei jää minkäänlaista tilaa, vaan samat asenteet ja arvostukset vallitsevat kaikkialla – jopa yliopistoissa tai eduskunnassa. Suomessa ei tarvitse saada kiitettäviä kokeista, vaan olennaisempaa on hikoilla ja nujertaa toinen/toiset jossain urheilulajissa. Minä katson tulevani jonkin verran suomalaista yhtenäiskulttuuria kehittyneemmästä kulttuuritaustasta. Taustani on äitini puolelta hyvin kosmopoliittinen ja esisuvut ja esi-isät ovat eläneet ympäri Eurooppaa. Average- Joe korostaa urheilua, koska hän ei parempaankaan pysty. Kun toinen nujerretaan fyysisellä voimalla, edustaa tällainen tapahtuma Joelle korkeinta mahdollista nautintoa ja tyydytystä. Platonin järjestelmässä ajattelijat olivat ylintä aristokratiaa kun taas ruumiillisimmat ihmiset olivat kolmatta luokkaa. On naurettavaa, jos joku ihminen kuvittelee, että fyysisen voimakkuuden osoituksena voisi kuvitella olevansa toista parempi. Sama kun minä sanoisin Joelle, että kirjoittaa logiikasta tutkielman Mindiin. Ainoa ero on vain se, että kun minä hallitsen toisen vaihtoehdon Joeta paremmin, minulle ei tule virnistävää omahyväistä ilmettä naamalle. On hyvin alkukantaista ja lapsellista uskoa kaiken elämään liittyvän olevan kilpailullista. Eihän Nietzschekään tarkoittanut yli-ihmisen käsitteellään ihmistä, joka voittaa kilpailussa kaikki, vaan tarkoitti olennaista olevan sen, että ihminen nousee itsensä ja rajoitteidensa yläpuolelle. Jos ajatellaan vaikka sitä, millaiset ihmiset jakavat toisilleen juoruja toistensa kustannuksella, niin voidaan havaita, että vallattomat ihmiset hamuavat siinä valtaa tai ainakin olla vallan kyydissä myötäjuoksijana. On selvää, että alimmilla yhteiskunnan tasoilla mielikuvat ja mediavaikutteellisuus vallitsee, koska keskiluokka ja Joet haluavat vain tehdä viihdettä kaikesta sellaisesta, jota he eivät ymmärrä eivätkä osaa siitä suuntautua. Vallanhalu on mielenkiintoinen piirre ihmisissä sen takia, koska esimerkiksi poliitikoissa ei ole kovin paljon (ainakaan Suomessa) kovin älykkäitä ihmisiä. Eduskuntavaalit ja urheilulajit on tarkoitettu keskinkertaisille ihmisille, aivan kuten korkeimpiin poliittisiin asemiin ei pääse liian korkealla älykkyysosamäärällä. Mitä sitten tarkoittaa se, että rahvaalle on kaikki tarjottava heidän omalla kielellään. Sanoisin, että ne joille ei ole paljoa älykkyyttä annettu ovat alttiimpia katsomaan sormiensa läpi poliittikkojen valehteluja ja teennäisyyksiä. Ja koska huonompiosaiset äänestävät (jos äänestävät) pääasiassa Persuja ja muuta vasemmistoa, voidaan noissa piireissä ilmevän eniten valehtelua tai ainakin teennäisyyttä korkeimmassa potenssissa. Yhtenäiskulttuuri pyrkii yhdenmukaistamaan kaikki yhteiskunnalliset käytännöt ja tavat joilla yhteiskunnassa kommunikoidaan. Esimerkiksi demareille on nykyisin tyypillistä, että naisten ja tyttöjen oikeuksia pitää jotenkin erityisesti vahventaa, ja tässä tulee esiin se, miten reaktiivista ja relatiivista vasemmisto on. Tällä tavalla he pyrkivät yhdenmukaistamaan vielä enemmän politiikkaa siihen, että se on vain joidenkin ryhmien oikeuksien ja vapauksien parantamista, vaikka tuollaiset kampanjat eivät edusta yleisesti koko kansaa. On vastenomaista muodostaa ihmisistä ryhmiä (minkä vasemmisto tekee) sen mukaan, millaiset värkit heillä vyötärön alapuolella on. Average Joe on kiinnostunut siitä, kenellä on eniten ruumiillista valtaa, toisin sanoen sellaiset, jotka voivat nujertaa toisen ruumiin voimalla. Kuitenkaan nämä eivät muista sitä, että valtavien muskelien rakentaminen on mahdollista miltei kaikille ihmisille. Tässäkin kyse on vain siitä, millaisia asioita yksilö sattuu arvostamaan. Ja jos omat näkemykset ja arvot poikkeavat selkeästi yhtenäiskulttuurin ja Average-Joen arvoihin nähden, tulee jo tästä vierauden kokemuksesta sellainen seuraus, että yksilö hakeutuu todennäköisemmin viitekulttuurien pariin, joissa hänen ominaisuuksiaan arvostetaan. Yhtenäiskulttuuri ei ole hyvästä. Joku voisi sanoa, että koska suurin osa suomalaisista on vereltään suomalaisia, ei tuollaista yhtenäiskulttuuria voisi sen takia millään tavalla muuttaa. Kuitenkin kulttuurikin voi muodostua muunlaisten periaatteiden kuten arvojen, arvostusten ja asenteiden kautta. Ihmiset joilla on tietynlaisia ominaisuuksia kokevat monesti vetoa toisiaan kohtaan. En mainitse tässä poliittisia mielipiteitä, koska mielestäni nykypäivän suomalaisessa politiikassa keskinkertaisin paska nousee varmasti pinnalle. Average-Joe vain kuluttaa ilmakehää ja kehittyneempien ihmisten kätsivällisyyttä ja muokkaa omaa vartaloansa, koska hän ei paremmasta tiedä. On masentavaa nykypäivänä, että suurin osa suomalaisista jälkiteineistä on tuota joukkoa, joka ei todellakaan ole kukaan ja samalla on kaikki. Suomenruotsalaisuus on piirre (jos lisätään vielä se, että on anglofiili), joka tuo ihmiseen ominaisuuksia, jotka eivät ole tyypillisiä kaikille suomalaisille ihmisille. Itseironia, ironia ja kokemus siitä, ettei ole samanlainen kuin useimmat ja kun siitä nousee tarve tutkia alkuperäänsä ja tulemaan selville omasta identiteetistään. Mutta ei, niin kauan kuin on tavallisia suomalaisia, on täällä asuvan poikkeavan ihmisen vaikeaa saada hyväksyntää ja tukea. Ja tämä johtuu yhtenäiskulttuurista ja sen piirissä pyörivistä Average-Joeista.

Identiteetin alkuperästä ja piirteistä

Identiteetti tarkoittaa sitä käsitystä, mikä yksilöllä on omasta minästään ja persoonallisuudestaan. Vähäisemmässä määrin käsite liittyy myös siihen, miten muut ihmiset kyseisen yksilön näkevät. Monessa yhteydessä korostetaan sitä, että ihmisen tulisi itsetutkiskelun kautta saada selville, millainen hän on ja millainen hän haluaa olla. Sartre ja Foucault korostivat sitä, että yksilön on rakennettava itsensä taideteokseksi, ja voidaan epäillä, että he tarkoittivat tuolla etenkin taiteellisissa ammateissa työskenteleviä ihmisiä. Olen itse huomannut sen, että ymmärrän asioita paremmin silloin, jos kirjoitan niistä itse, enkä vain passiivisesti lue tai kuuntele joidenkin muiden käsityksiä asioista. Tietysti tietty kirjasivistys vaaditaan siihen, että ihminen voi toimia Akatemiassa , ja olenkin aina korostanut kirjojen merkitystä sivistyksen ja tiedon hankkimisessa. Suoritin maisterintutkintoni filosofiassa pääasiassa tekemällä kirjatenttejä. Mielestäni on huomattavasti helpompaa ja totuudelle uskollisempaa lukea kirjoja kuin kunnella keskinkertaisen luennoitsijan pitkää luentokurssia. Eli olen huomannut sen, että kehityn enemmän kirjoittamalla kuin lukemalla, vaikka olenkin nöösi-iästä alkaen ollut kaikkialla kirja kourassa. Mielestäni se väite, että ihminen voi rakentaa itse oman identiteettinsä kehittämällä itseään ja harrastamalla itsetutkiskelua ja jatkuvaa opiskelua, on totta. Itselläni on tavalliseen suomalaiseen nähden monimuotoinen kulttuuriperintö ja identiteetin pohja. Äitini isä kuului vanhaan suomalaiseen aatelissukuun, äitini äiti – todellinen voimanpesä – tuli porvarillisesti ajattelevasta maanviljelijäsuvusta, jonka kotitila Kaavilla on satoja vuosia samassa suvussa pysynyt. Isäni isä oli äitinsä puolelta suuren maaomaisuuden omanneen talollissuvun, joka oli pysynyt samalla suvulla 1600-luvulta alkaen, jälkeläinen. Ukin isästä ei ole tietoa, mutta on varmaa, että hänen äitinsä tuli raskaaksi Yhdysvalloissa ja joutui sen jälkeen lopettamaan työnsä palvelijana New Yorkissa, sillä onhan tunnettua, että underlingin raskaaksi tulemista ei kovin hyvin ainakaan tuohon aikaan katsottu. Pitäisi tehdä dna-testi, jotta saisi käsityksen siitä, missä 25 prosenttia geeniperimästäni majailee. Isäni äiti tuli kohtalaisen varakkaasta maanviljelijäsuvusta ja hänen äitinsä oli omaa sukua Kroeger, saksalaisalkuperäisestä suvusta. Mummoni on kertonut, että äitinsä sukulaiset olivat hyvin tummaverisiä, pikimustat hiukset ja miehillä parrat Äitini isää, herrasmies-tilanomistajaa, olen aina pitänyt jonkinlaisena esikuvana, mutta mielestäni en itse ole läheskään yhtä hienostunut kuin hän oli. Paljon hyviä piirteitä on periytynyt hänestä minulle. Monet ovat sanoneet, että näytin aiemmin hoikempana samalta miltä hän oli nuorempana näyttänyt. Olen kiitollinen siitä, että sain pitää hänet elämässäni kolmekymmentä vuotiaaksi. Suvun kosmopoliittinen tausta liittyy lähinnä hänen sukuunsa ja sukujen esi-isiin ja esi-äiteihin. Tulen tutkimaan vielä tarkemmin näitä avioliittojen kanssa muodostuneita sukuyhteyksiä. Tärkeimmät ja lähimmät naisenlinjaiset suvut ovat von Schrowe, von Essen, von der Pahlen ja Tandefelt. Kauempana on mm. von Schildt, Nassokin ja de la Motte. Käytännössä Beckereiden suku on jotain sukua kaikille baltiansaksalaisille aatelissuvuille. Skotlantilaisia ja englantilaisia esisukuja ovat mm. Mercer, Balram, Belfrage, Andersson, Pistolekors ja Petre. Olen pienestä pitäen ollut anglofiili ja koen Britannian kulttuurin olevan suurimmin omaa luonnettani vastaavaa. Äitini isän esisuvuissa on ollut ominaista myös monikielisyys: he ovat puhuneet suomea, ruotsia, ranskaa, englantia, saksaa ja venäjää (ensimmäisenä kielenä.). Suvun naiset ovat 1800-luvulle asti menneet naimisiin toisten aatelisten kanssa, jonka myötä moni ylevä suku (myös ylhäisaatelia) etenkin Ruotsissa ja Saksassa omaa nykypäivänä geeniperimää Beckereiden suvusta. Tunnetuin tapaus Suomessa on varmaankin Svinhufvudit. PE Svinhufvudin äiti oli Olga von Becker, joten Svinhufvud-suvussa on myös Beckereiden verta. Hyvä kasvatus on mielestäni sellaista, jossa lapsille opetetaan tiettyjä muodollisia periaatteita, jotka kuuluvat hyvään käytökseen. Minun kasvatukseni muodostui siitä, kun yritin vältellä isäni raivonpurkauksia, eli millään periaattella ei ollut väliä, vaan sillä, että isä ei aloittaisi pauhaamistaan. Eli hänen miellyttämisensä oli tärkein asia hänen minulle antamastaan ”kasvatuksesta”. Sisällötön muodollisuus on aina pahasta ja se viittaa tuohon isäni mallin kasvatukseen. Isäni äidn ja isän suvut ovat pitkään olleet vakavamielisiä ja uskovaisia. Muistan kuitenkin miten huumorintajuinen isäni isä oli. Sen sijaan isäni äiti ei ymmärrä minkäänlaista ironiaa eikä itseironiaa saati satiiria. Se jos mikä kertoo totisuudesta, vakavamielisyydestä ja jopa yksioikoisuudesta. Tässä tulee esiin yksi merkittävä eroavaisuus vanhempieni sukujen välillä: isäni äiti sanoo monesti, että ”kaikkienhan meijän pittää!” ja varoittaa liiallisista ”kalorioista”.. Hän toisin sanoen on suomenkielisen ja rahvaanomaisen yhtenäiskulttuurin pikkuporvarillinen jäsen. Ja jos joku alkaa tässä vaiheessa kummastelemaan miksi kirjoitan tällaisia asioita sukulaisistani, niin voin sanoa että olen huomannut heissä niin paljon paheita ja paheellisuuksia, inhimillisiä heikkouksia, joten en voi enää tuijottaa vaan joihinkin nimikkeisiin. Ja tämä ei tarkoita että haluaisin läheisiäni loukata, sanoisin pikemminkin, että he ovat joukolla pyrkineet loukkaamaan minua. Se siitä. Äitini vanhemmista olen varmasti perinyt eniten mielestäni myönteisiä piirteitä, vaikka onkin sanottava, että koen tulleeni luonteeltani enemmän äitini äitiin kuin äitini isään. Suoruus, asiallisuus ja jämptiys ovat varmasti piirteitä, jotka ovat tulleet esiin myös äitini äidin geeniperinnön kautta. Olen aina ollut hyvä historiassa ja olen lukenut sitä käsitteleviä kirjoja jo alakoulun ensimmäisillä luokilla. Äitini isän, aatelisherran ominaisuuksista olen mielestäni perinyt pidättyväisyyden, stiff upper lipin ja Understatementin. Käsityksen siitä, että kaikki järjestyy loppujen lopulta eikä mitään asiaa tarvitse turhaan pyöritellä ja tuoda esille. Myös kiinnostukseni ja arvostukseni historiaa kohtaan on varmasti tullut suurimmilta osin äitini isältä. Vanhempieni tunneherkkyydestä on sanottava, että isäni on huomattavasti tunteellisempi kuin äitini. Äidissä jonkinlainen kovuus tulee esiin vastoinkäymisten yhteyksissä ja hän on esimerkki siitä, miten vastoinkäymisiin tulee suhtautua. Minä en tiedä, mistä johtuu se, kun isäni raivoaa epäinhimillisesti. Hän on niin ristiriitainen ihminen kuin voi olla. Äärimmäisen herkkähipiäinen hän on aina ollut, ja suoranasesti parkuu ja protestoi, jos hänen ei anneta olla kaikissa asioissa oikeassa. Paljon pintapuolisesti tunteellisempi hän on kuin äitini. Äidissäni minua on joskus kavahduttanut hänen tasaisuutensa ja jonkinlainen ”kovuutensa”. Nyt kuitenkin tiedän ne arvot, joiden mukaisesti hän pyrkii elämään. Ja näiden arvojen pääasiallinen sanoma on se, että kaikista tilanteista täytyy selvitä eikä tehdä suurta numeroa omista asioista. Olen huomannut etenkin isäni äidissä paljon sellaista, minkä en anna vaikuttaa itseeni. Identiteetistään voi korostaa hyviä tai vaihtoehtoisesti huonompia puoliaan. Olisiko minun tullut säilyä pelkän porvarillisen paternaalisuuden aiheuttaman moralisoinnin takia isäni nimisenä? On huomattavaa, että hänen nimensä tulee hänen isoäitinsä tyttönimestä. Se ei mielestäni ole minkäänlainen rikos tai paheksuttava asia, jos ihminen haluaa päästä selvyyteen omasta alkuperästään ja sellaisista asioista, jotka ovat kuljettaneet esivanhempia ja sukulaisia eteenpäin. Otin äitini suvun nimen, en kaunistellakseni enkä provinsiaalisen hyötymisen takia, vaan korostaakseni sitä, että olen aina kokenut äitini sukupiirin isääni nähden voimakkaampana ja läheisempänä virikkeiden antajana. Lisäksi tähän on johtanut kiinnostukseni historiaan ja halu nostaa tämä suku takaisin sille paikalle, missä se on aikaisemmin ollut. Loppujen lopuksi puolet verenperimästäni on aatelista verta, aivan kuten mieslinjaisilla serkuillani. Olen kokenut pitkän aikaa tunnustuskirjallisuuden todella mielenkiintoiseksi, koska siinä sanotaan asiat sillä tavalla kuin ne kirjailijoiden mielestä ovat, esimerkkejä tämän genren ihmisistä tulee mieleeni ainakin Christer Kihlman, Henrik Tikkanen, Knausgård ja David Foster Wallace. Myös Bukowski ja Ginsberg voidaan jossain mielessä laskea tuohon ryhmään kuuluvaksi kuten myös koko beat-kirjailijoiden sukupolvi. Mieltymykseni äitini vanhempiin on johtuvaista monesta asiasta. He olivat hienostuneita, pidättyväisiä ja juurevia maaseudun ihmisiä, jotka toimivat kotiseudullaan monissa luottamustehtävissä, ja sen kuulon mukaan, jota hänen kollegansa ovat kertoneet, heitä arvostettin aina missä hyvänsä. Se oli mielenkiintoinen seikka, kun tulin Virranporttiin taksilla, niin kaikkina kertoina kuskit kantoivat pyytämättä laukkuni sisälle. Isovanhempia todella arvostettiin Kaavilla. Samalla kun isäni äiti pyrkii manipuloimaan minua ja antamaan käskyjä, suhtautuivat äitini vanhemmat aina minuun eri tavalla. Mummo kannusti koko ajan, kun rupesin kirjoittamaan lehtiin. Hän kysyi aina, että mistä olen kirjoittanut. Ukki oli niin yläluokkainen, että hänen rauhaisa oleminen oli kuin esimerkki aatelisesta transsendenssistä, jossa kaikki tehdään velvollisuuden ja vastuun kautta, eikä siinä tehdä itsestä numeroa. Omistin sukuhistoriikkini kolmannen täydennetyn osan Salli-mummolle, Leo-ukille ja Lempi-isotädille (ja siinä järjestyksessä). Isäni isä oli siis lehtolapsi, jonka äitikin kuoli kun ukkini oli noin kolmevuotias. Oli onni, että hänellä oli niin paljon äitinsä sukulaisia, että hän pystyi kasvamaan tutussa ympäristössä Suonenjoen Vehvilässä. Isoisäni oli metsäinsinööri ja päällikkötasolla Hackmanin metsäosastolla (käsittääkseni hän tienasi enemmän kuin mitä isäni, joka oli kuitenkin samalla tavalla päällikkönä, tienasi). Hän oli vastuun kantava, leppoisa ja antelias isoisä. Samalla tavalla kuin äitini isä, hän pystyi olemaan ilman pauhaamista. Muistan hänen suuttuneen minulle ja veljelleni yhden kerran, kun soitimme mummolassa musiikkia liian kovalla äänellä. Voin sanoa olevani porvarillistunutta maaseudun verta, yhä edelleen talollisina olevien itsenäisten maanviljelijöiden verta, sekä aatelisverta ympäri Eurooppaa. Isäni isä on edelleen arvoitus. Loppukaneetti: Vaikka äitini äiti oli paikallisen raittius-seuran puheenjohtaja, ei hän kritisoinut toisten viinan juontia. Ja hän ei ollut kiihkomielinen täysabsolutisti, vaan saattoi tarjota joskus trinkin vierailleen.

Merkitysvalta, merkitysasema ja miksi näihin sekoitetaan ”sosiaalista”

Merkitys tarkoittaa instrumentaalista käsitystä siitä, miten jokin asia tai käsite nähdään. Käsitys on instrumentaalinen sen takia, koska merkityksellä ja sen muuntelulla harrastetaan valtatasapainon muuntelua yhteiskunnassa, jonka tarkoituksena on mukauttaa ontokratian käsitys asioiden tilasta koko yhteiskunnassa vallitsevaksi autoritaariseksi käsitykseksi. Merkitys voi parhaimmassa tapauksessa perustua objektiivisiin periaatteisiin. Nämä objektiiviset periaatteet tavoitetaan yksilön kautta, kun tämä mukautuu elämässään suosiota, profittia ja pintapuolisia hedonistisia nautintoja korkeampiin periaatteisiin. Nautintoja voi tietysti ihmisten keskellä olla, mutta niihin tulee vain suhtautua eri tavalla kuin miten esimerkiksi suomalaisessa yhteiskunnassa väitetään. Oleminen ja ajattelu ei voi perustua nautinnon saamiseen pintapuolisessa mielessä, kuten ontokratia kommentaariaatin ja vaikutteellisuuden kautta näyttää. Nykyaikainen ontokratia Suomessa korostaa pelkästään nautinnon, olemisen ja ajattelun pintapuolista osaa. Nykyään siis kaiken ”sosiaalistamisen” takia ei voida enää saavuttaa niin merkityksellistä asioiden tasoa, jonka takia ihmisille tarjotaan mielummin leipää ja sirkushuveja. Minä tiedän mitä mieltä Sanna Marin on asioista, kun katson hänen kuviaan instagramista! Polittiikka etenkin on pintapuolistunut ja haperoitunut merkitykseltään. Mielestäni poliitikkojen tulisi ensisijaisesti ilmaista periaatteita, ja se ei mene yksiin sen käsityksen kanssa, jos tarkoitus on pelkästään näkyä sosiaalisessa mediassa tämän pintapuolisen julkisuuden käsittämän nuorten aikuisten, jotka ovat saaneet pintapuolista ”suosiota” itsensä kaltaisten ihmisten, kanssa. Voidaan miettiä, mitä tarkoittaa käsite ideologinen nautinto. Se tarkoittaa etenkin sitä, että siinä periaatteista luovutaan oman vallan huuman ansiosta. Nämä poliitikot kunnioittavat ja arvostavat ja ovat mieltyneet enemmän omaan valta-asemaansa kuin kansan etuun. Instagram-kulttuuri on etenkin asioiden pintapuolistamisen taso. Sosiaalinen ei liity monesti muunkaltaisten ihmisten sanavarastoon, kuin niiden, jotka haluavat viedä merkityksen yksilön käsitteeltä. Olen jo teini-ikäisenä ensimmäistä kertaa korostanut vahvan yksilön merkitystä. Jotkut pintapuoliset ihmiset tietysti liittivät sen tuolloin Aatuun, mutta varmaan sen jälkeiset kirjoitukseni ovat osoittaneet sen, ettei asia ihan niin kuitenkaan ole. Mitä tapahtuu jos yksilö korvataan jollain sosiaalisen käsitteellä. Silloin ensinnäkin poistuu järkevyys, omatunto ja vastuu. Voidaan sanoa, ettei nykyaikaisessa kulttuurissamme ja yhteiskunnassamme paljon näitä ilmene. Ideologinen nautinto tarkoittaa siis nautinnon yksityistymistä politiikan tekijöiden keskuudessa, jolloin esimerkiksi äänestäjät eivät lainkaan tiedä, mitä tällainen poliitikko ajattelee asioista. Ontokratialle ja kommentaariaatille kaikkine pintapuolisin natkuttajineen tämä on loistava asiantila. Etenkin vastuun ja omatunnon puuttuminen aiheuttaa sen, ettei banaaliin pahaan puututa, annetaan asioiden tapahtua, tehdään niin kuin muut tekevät – ts. ei uskalleta/haluta/osata ottaa vastuuta hyvin toimimisesta etenkin filosofisen etiikan määrittelemin termein. Mitä siis itsessään tarkoittaa merkitysvalta. Se tarkoittaa sitä valtaa, mitä tavoitellaan kokemuksen politiikassa. Merkitysvalta on etenkin riippuvaista siitä, miltä asiat saadaan näyttämään. Siinä mielessä siihen liittyy jonkinlainen sosiaalisen elementti. Kuitenkin niillä käsitteillä ja asioilla, joihin merkitysvalta kehittymättömämpien ihmisten mielestä kuuluu, on olemassa syvempi merkitys – filosofinen merkitys, josta ovat jauhaneet tuhansia vuosia sitten jo esimerkiksi Sokrates, Platon ja Aristoteles. Mielestäni syvempi merkitys ja syväsymbolit tavoittuvat ajattelulla ja oikeisiin asioihin suuntautumisellla ja paluulla ytimeen. On mielestäni niin, että koko akateeminen filosofia on pintapuolistunut ja pikkuporvarisoitunut, ja samalla sitä tekevät ihmiset ovat muuttuneet. Tähän uuteen kuvaan filosofiasta liittyy etenkin kommentaarit ja tulkinnat. Tämän myötä voidaan havaita se, että ontokratia ja kommentaariaatti on päässyt vaikutteellistamaan jopa filosofian tutkijat, ja aiempi filosofian yhteydessä tunnettu merkitys on hävinnyt ja haalistunut. Mielestäni filosofiaa opiskelevia tulisi opettaa ajattelemaan itse, eikä briljeerata omilla aikaisemmin eläneiden filosofien ajatusten tulkinnalla ja kommentoimalla. Mielestäni filosofia on nykypäivänä pelkkää aiemmin eläneiden ihmisten kommentointia ja tulkintaa. Millä saataisiin oppilaat tuntemaan ajattelu? Se voisi olla etenkin mietiskelyä, hiljaisuutta ja joidenkin pysyväksi kutsumien ajatusten kritisoimiseen ja uudenlaisten näkökulmien tarjoamista – ei siis näkökulmia aiemmin eläneiden kirjoittajien ajatuksiin vaan kokonaisuudessaan kohti ajattelua ja perustavampien asioiden pohtimista. Sosiaaliset ihmiset nimenomaan pyrkivät hankkimaan itselleen merkitysvaltaa, koska he haluavat manipuloida ihmisiä ja muodostaa ”sosiaalisen todellisuuden”, jonka johtajiksi he itsensä asettavat. Merkitysasema on sellainen nimensä mukainen potero, josta käsin käydään kamppailua merkitysvallasta. Ontokratia pyrkii kommentaariaatin välityksellä muodostamaan näitä asemia sillä tavalla, että se pyrkii vähentämään syväsymbolien merkitystä siinä, miten ihmiset käsitteen tai asian näkevät. Se siis pyrkii tekemään ihmisistä relatiivisia, reaktiivisia, itsekkäitä ja pyyteellisiä. Ontokratia käy valtaa siis etenkin asettumalla negaatioksi jotain vastaan, vaikka se ei tajua sitä, että vastaan kimputtaminen tuo samalla myös huomiota sellaisille ihmisille, joiden negaatioksi se tahtoo asettua. Tämän negaatioaseman tunteellisen luonteen perusteella negaatioksi asettuminen on aina jonkun asian korostamista omien pintapuolisten emootioiden takia. Sosiaalista toitottavat nykyaikana etenkin poliittinen vasemmisto ja uudempien keveitten tieteiden harjoittelijat esim. vaikka sosiologiassa tai sosiaalipolitiikassa tekevät. Sosiaalisen voidaan siis tulkita olevan esimerkiksi fysiikan, teoreeettisen filosofia tai matematiikan vastaisen keveämmän tiedon vallitsevaksi tulemista uudenkaltaisten arvoinstituutioiden kautta ja avulla. Onko siis olemassa yleistä ja objektiiviseksi katsottavaa tietoa? Mielestäni etenkin tieteenlajit, jotka kertovat olemassaolosta ja sen pohtimisesta voivat olla tietoa, jota voidaan kutsua objektiiviseksi. Subjektiivisuus arvojen mielessä on aina etenkin laiskuutta ja pintapuolisten pinnallisimpien halujen nostamista korkeamman arvoista ylemmälle. Subjektiivisuus tarkoittaa siis sitä, kun ihminen seuraa oman viettitoimintansa käskyjä eikä pyri yleistämään niitä millekään korkeammalle asteelle. Subjektiivisuus arvoissa tarkoittaa siis etenkin todellisten arvojen puuttumista ja tämä jos mikä on omiaan tekemään ihmisistä opportunisteja, jotka hyödyntävät jotain tilaisuutta saadakseen itselleen joko materiaalista tai henkistä glooriaa. Subjektiivisuuden yhteydessä muodostetaan sosiaalinen jota toitotetaan jokaisessa yhteydessä etenkin sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät jonkun ryhmäliitteensä takia voi tulla toimeen yksin. Ja tähän ryhmään kuuluvat etenkin nuoret naiset ja poikapuoliset average Joet. Sen takia he varmaan mieluiten muodostavat keskenään relaatioia, kun molemmat voivat jatkaa siinä omia subjektiivisia pyyteitään. On monesti niin, että samankaltaiset ihmiset kokevat vetoa toisiinsa, vaikka koin jossain mielessä etenkin lukiossa loukkaavaksi sen, että kaikkeen koulunkäyntiin nähden passiivisimmalla tavalla suuntautuneet bimbot hakivat huomiotani. Objektiiviset arvot siis tavoittuvat oikeanlaisesta ajattelusta. Tämän takia esimerkiksi ala-asteet ja ylä-asteet tulisi yksityistämisen yhteydessä velvoittaa ottamaan tietyn erityisalan oppilaita kouluihinsa, ja jos otettaisiin käyttöön filosofiaa korostavat koulut, tulisi siihen teoreettisen filosofian, matematiikan ja teoreettisen fysiikan opintoihin otettava vain älykkäimpiä oppilaita. Olen kuitenkin sitä mieltä että kansalaisten tulisi kasvaa jo koulussa sellaiselle tasolle, jonka kautta he itse voisivat tulkita tapahtumien ja asioiden moraalista ja henkistä merkitystä. Nykyäänhän vieläkin poliitikoilla on selkärangassa sellainen ajatus, jonka mukaan heidän pitää väliajoin tehdä seremoniallisia ilmoituksia tapahtumien ja juhlapäivien osalla. Mielestäni, vaikka onkin niin että Suomen historia on hyvin lyhyt ja sen takia ihmiset ovat monesti auktoriteettiuskovaisia ja kuuntelevat tarkasti mitä heitä ”ylemmässä asemassa” olevat ihmiset sanovat lausunnoissaan asioista. Sosiaalinen ei siis tarkoita mitään ja sen merkitys on pyrkiä hallitsemaan merkitysvaltaa, jonka kautta se pyrkii muodostamaan yhteiskuntaa oman keveän mielensä alaiseksi. Rahvas tykkää etenkin kuvista ja mielikuvista. Tämän takia Suomessakin poliitikot korostavat asemaansa kopeudella ja vallan symbolien tavoittelulla. Vertailukohdallinen symboli on sellainen symboli, joka perustuu ontokratian asettaman kommentariaatin vaikutteellisuudella haltuunsa saamaan arvoon tai symboliin, joka pyrkii viemään syvemmän merkityksen omaavan syväsymbolin vallan tai ainakin väittämään, ettei sen ilmaisemat arvostukset, arvot ja totuudet pidä paikkaansa. Voidaan tästä havaita, että taustalla on relativismi, johon olin itsekin joskus kallistunut. Kuitenkin relativismi etenkin ajatuksien ja arvostusten mielessä tarkoittaa sitä, että totuuden ja todellisuuden voidaan väittää olevan minkälainen hyvänsä. Episteemisillä tiedon reiteillä ei mielestäni ole yhtä suurta merkitystä kuin sillä millaiseksi totuutta sen jälkeen väitetään. Esimerkiksi itseironia ja ironia voidaan laskea kannanotoksi todellisuutta koskien vaikka niiden väitteet ilmaistaan vain epäsuorasti ja joskus jonkinlaisen scornin mukaisesti. Ontokratia, kommentaariaatti ja vaikutteellisuus pyrkivät estämään erilaiset tiedon saannin menetelmät, koska se muodostaan tunnustushierarkiaan omia instuutioitaan, joita voidaan kutsua arvo- ja tuki-instituutioiksi. Arvoinstituutiot edustavat monesti jotain inhimillistä tarvetta, jota väitetään arvoksi. Tuki-instituutiot pitävät huolta siitä, ettei erilaisia reittejä totuuteen hyväksytä. Se siis totaalistaa vallankäytön ja havainnoinnin vaikka tämä tapahtuisi länsimaisessa demokratiassa. Mikä siis voisi olla ratkaisu siihen, että ihmiset voisivat olla vapaita/riippumattomia eikä epävapaita/manipuloijia? Manipulointi tulisi purkaa yhteiskunnassa, koska nykyään sitä harrastavat huvikseen jopa byrokraatit/pikkuvirkamiehet, jotka monesti ovat vähintään epävapaiden kategoriassa. On siis mielestäni niin, että arvo/totuus on objektiivista, mutta on enemmän samantekevää, mitä kautta arvoon tai totuuteen on tultu. Vasta arvon tai totuuden tavoitettuaan ihminen voi olla objektiivinen ja löytäneensä arvot ja totuuden sekä ihmisten intersubjektiivisuuden.

Syysilta Saaristossa (Arvid Mörnen runosta)

Storm comes quietly and suddenly from West. and propel seaweed in the air as best he likes. It's not him, it's other voices which the shooters on the cut listen to. Against a thousand foundations and coppers the sea roars. We heard that song under the roof of the home, In poems and songs under the roof of the home His arm in the fight for a people a noble cause. And this memory shapes our true destinies Now lights up in the cut-out joint arc by arc Light you too, sound through autumn's storms. with the roar of deep bays, our Swedish language. Proclaim to the people who are weak from the båffna.Flying away from the yard in our black autumn. And worships the god of time in self-whisper that the motherland is murdered in its breast. Your time is running out. What more! Who carries towards destruction your standard shall be remembered, what your song for the Nordic countries and die to defend this country