Kirjoitus Kangasniemen kunnallislehdessä 25.11.2021

  Reinholtti rehellinen, Hännilässä heijannunna

Tapaninpäivänä vuonna 1788 tuli Kangasniemellä maailmaan mies, joka oli tuleva näyttelemään merkittävää roolia tämän maan kulttuurielämässä mutta etenkin se on hänestä muistettava, että hän toi esiin kansallista kieltämme, vaikka suurin osa etenkin ns. korkeampien väestöryhmien edustajista oli tuolloin ruotsinkielisiä. Kyllähän se Reinholtti osasi ruotsia, koska hänet oli aatelisperheessään opetettu käyttämään sitä ensimmäisenä kielenä. Kuitenkin myöhemmin Becker toi esiin sitä asiaa, että hänen mukaansa suomen kieli kätki sisäänsä valtavan kielellisen luomispotentiaalin.

Kíeli oli vielä Beckerin aikaan voimakkaasti ruotsin kieli, ja näin ollen suomen kieleen ja sen kehittämiseen, uudissanojen sepittämiseen jne. osallistuivat monet koulutetut miehet ns. Turun romantiikan aikakaudella. Kolme merkittävää uudistajaa vaikkakin jonkin verran Reinholdia myöhemmässä aikakaudessa olivat Snellman, Runeberg ja Lönnrot – kaikki Reinholdin oppilaita. Muita noin Reinholdin aikalaisista ja oppilaista olivat esimerkiksi Gottlund, Schildt, Sjögren ja Poppius. On oletettavaa että noissa Reinholdin oppilaissa vallitsi innostunut asenne tulevaan, kun suomen kieli ja suomalainen kansallisuus nostettaisiin arvoon arvaamattomaan ainakin suhteessa siihen, miten kieltä oli siihen asti tutkittu ja minkälainen tuon aikainen rantasuomalaisten kieli olikin, muutti hän suomalaista kirjakieltä itämurteita kohtaan.

On tunnettua, että Elias Lönnrot sai lähdetietonsa pääasiassa Beckerin tutkimusmatkoillaan keräämistä kansanrunoista, ja Becker kirjoitti vuonna 1820 juuri perustettuun lehteensä, eli järjestyksessään maan toiseen suomenkieliseen sanomalehteen, artikkelinsa Väinämöisestä, jonka Lönnrot otti oman maisterintutkielmansa pohjaksi. On mainittu muutamien toisten tutkijoiden taholta, että Beckerin artikkelia ja Lönnrotin maisteritutkielmaa voidaan kutsua ns. Esi-Kalevalaksi, sillä vielä Kalevalan ensipainoksessa Lönnrot mainitsee opettajansa merkityksen kirjan valmistumisessa. On sanottu, että Reinhold keksi Lönnrotille tavan sitoa runoja yhteen ja tästä hänen mallinsa mukaan olisi muodostunut Kalevalan rakenne.

Becker opiskeli ensin Kuopion triviaalikoulussa ja sen jälkeen Porvoon lukiossa. Turkuun ja Turun Akatemiaan hän tiettävästi jatkoi vuonna 1807. Tohtorin arvo hänelle myönnettiin vuonna 1810. Amanuenssin pestin hän sai vuonna 1813 ja apulaisprofessorin paikan historian oppiaineessa hän saavutti vuonna 1816. Historioitsijana hän ei ollut muutamien aikalaisensa mukaan kummoinen, vaikka hän joutui muutamaan otteeseen hoitamaan vuosikausia historian professuuria itse, koska viran haltija Avellan sairasteli paljon, esimerkiksi Sven Gabriel Elmgren käytti ilmaisua högst medelmåttig kuvatessaan häntä historian tutkijana. Kuitenkin Reinhold kehitti historiantutkijana mullistavan kahdeksanosaisen tavan suhtautua Suomen ja suomalaisten historiaan. Ainakin hänen professoriksi pätevöitymiseen vaadittu tutkielma De Comistatu Raseborgensi, oli ainakin sisällöltään hyvä, ellei jopa erinomainen.

Becker siis toimi elämänsä aikana, ja monessa tapauksessa useammassa tehtävässä samanaikaisesti, tällaisia olivat matematiikan tutkijana uran alussa annetut luennot, historiantutkijana, kielen ja kansanrunouden tutkijana ja journalistina, periaatteessa ensimmäinen suomen kieltä lehtiin präntäyttänyt ihminen, mistä tuleekin Martti Haavion toteamus Reinholdin merkityksestä, jonka mukaan hän olisi suomalaisen journalismin varsinainen isä.

Reinholdin projekti lehtensä kanssa oli etenkin kansanvalituksellinen, jonkalaista tyyliä nykyaikana pilkattaisiin. On kuitenkin totta, että tiedon siirtymisestä on tullut paljon helpompaa, ja on varmaan niin, että monet talonpojat etenkin tuohon aikaan kokivat lehden sivistävänä., Reinholdiahan kutsuttiinkin etenkin ulkomailla suomalaisen talonpojan sivistäjäksi, ja samalla ihmeteltiin miten Suomessa ei ole lainkaan minkäänlaista kapinaa, vaikka talonpojille annetun tiedon määrä oli varmasti tässä lehdessä korkealla tasolla aikaansa nähden. Lehdessä esiteltiin mm. kaukaisempien maiden politiikasta ja yleisesti maantieteestä. Lehdessä kerrottiin mm. suomalaisesta kansanrunoudesta ja perinteistä, suomalaisten historiasta, suomalaisten sukulaiskansoista, myöskään suosittua mytologiaa poislukematta. Reinholdin muistiinpanot Gananderin Mythologia Fennicasta ovat nykyään Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistossa, ja ne ovat epäilemättä auttaneet Beckerin tutkimuksissa . Lehdessä annettiin myös tietoja käytännöllisistä asioista kuten vaikkapa esimerkiksi koskien perkaamisessa. Reinhold oli uskonnollinen mies, ja lehden ilmoituksissa kerrotaan siitä, mitkä papit saarnaavat kaupungin kirkoissa. Maaninkalainen seppä Paavo Tuovinen kirjoitti tälle kansanvalistajalle onnittelurunon, joka kuului: ”Piä Pekkeri pelisi, hyvä herra huomiosi, saata suomellen sanoia”.

On myös mainittava Beckerin kielioppi, Finsk Grammatik, jota pidettiin pitkään parhaimpana systemaattisena esityksenä suomen kielestä, esimerkiksi lauseoppi ja etymologia on järjestetty hyvin. Becker käytti myös savolaisuuksia kieliopissaan, ja kun hän oli alkanut aikaisemmin Mnemosynessä arvostelemaan Valkjärven kirkkoherran Johan Stråhlmanin vuonna 1816 julkaisemaa saksankielistä suomen kielioppia Finnische Sprachlehre, joutui hän vähitellen paitsiolle.. Etenkin Linsen hyökkäsi toistuvasti Beckerin Savon kieltä kohtaan. Historian professuurihaun Becker hävisi vuonna 1833 Helsingissä ja vetäytyi entistä enemmän omiin oloihinsa. Becker sai kunniaprofessorin arvon heti hävityn äänestyksen jälkeen. Hän kuoli 10.6.1858.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija, joka kirjoittaa elämänkertaa sukulaisestaan

Runo

 Pidän vanhoista keittokirjoista, loppuun kuunnelluista oopperoista

munkkilatinasta, kolhiintuneista posliiniteekupeista, kirkkoslaavista, kultaisista taskunauriista

pienistä veneretkistä, paljussa makaamisesta, Sergio Leonen elokuvista

hyvälaatuisten hotellien huoneessa olevista teepusseista, mango-hedelmästä

kuluneista libretoista, revyistä, joissa pilkataan armotta, pölyn peittämistä kirjoista

vanhoista chippendale-pöydistä ja tuoleista, Olavi Laineen maalauksista,

jotka esittävät tummia Etelä-Euroopan naisia, Kalervo Palsan fiksaatiosta kakkaan

Ernest Hemingwayn romaaneista, Pariisista joka vuodenaikaan

mutta ennen kaikkea sinusta.

Runo

 Lähdetään taas matkalle uudelle

Tilaan brasseriassa trinkkejä kuudelle

ja itse minä ne kaikki lopulta juon

kuitenkin viinan vapauden myös muille suon

nousee humalatila vähitellen kohti pilviä

sammun keskelle sohvaa katsomatta filmiä

on kaikki viinaa usein hyvin

on sammio sen silloin kaikkein syvin

ei minua kyllästytä tämä boheemi elämä

jos tulisi esiin naikkonen miellyttävän perävä

olisi se antabus silloin kaikista parhain

tai muuten voisin aloittaa dokaamisen entistä varhain

Identiteetin luomisesta ja olemisesta

Identiteetillä tavallisesti ymmärretään ihmisen näkyvät ja olemassa olevat piirteet. Esimerkiksi helposti määriteltäviä identiteetin osia voivat olla esimerkiksi ikäryhmä, etninen tausta, ammatti, asuinpaikka jne. Osa identiteetin osista on annettuja ja osa valinnan kautta tulleita. Ihmiset eivät tavallisesti halua hyväksyä annettuja identiteetin osia, vaan haluavat luoda identiteettinsä itse. Tämä olisi varmaankin inhimillisempi ja humaanimpi tapa suhtautua identiteettiin. Kuinka mahdollista siis on itse luoda omaa identiteettiään. Voidaan sanoa, että esimerkiksi ihmisen henkinen taso ja älykkyyden aste ovat monesti asioita, joihin ei voida suuremmin vaikuttaa, vaikka ympäristöllä ja itse harrastetuilla aktiviteeteilla on monesti osansa siihen, miten ihminen voi lopulta funktioitua henkisesti. Kuitenkin tietyt identiteetin piirteet ovat deterministisiä ja sitä kautta helpommin havaittavia kuin toiset piirteet. Kuitenkin nykypäivänä katsotaan, ettei ihmisten yksilönvapauden takia ole sallittua mainita tai koko ajan korostaa joitain identiteetin piirteitä. Esimerkiksi vaikka voidaan sanoa sen olevan kiellettyä tai ainakin arveluttavaa, jos erilaiselta näyttävän ihmisen alkuperää toistuvasti kysytään. Tässä kohtaa voi havaita sen, että kansallisuuden merkitys on vähentynyt etenkin Euroopan sisällä ja tilalle on tullut moniulotteisempi kansalaisuus, joka voi olla muodostunut useammanlaisista identiteeteistä. Voidaan siis sanoa, että jos yhteiskunnassa hyväksytään vapaus, tulee silloin ihmisillä olla oikeus määrittää itse omaa identiteettiään ja olla välittämättä kaikista deterministisen muotoisista identiteettipiirteistä. Kuitenkin on varmaan niin, että tiettyjä identiteetin piirteitä tarvitaan esimerkiksi vaikka poliisissa rikollisen tunnistamiseen, ja on mielestäni naurettavaa, jos esimerkiksi rikolliseksi epäillyn ihonväriä ei saa julkaista esimerkiksi sanomalehdissä. Tunnistamispiirteet on siis erotettava olemisen identiteetistä, koska kaikille ihmisille on suvaittava tietty anonymiteetti omien piirteidensä suhteen, kun tällaiset ihmiset toimivat yhteiskunnassa lain puitteissa. Anonymiteetti määrittää esimerkiksi sitä, millaisia kysymyksiä työnantaja voi tehdä työhaastatteluun tulevalle kandidaatille. Kuitenkin myös julkisuudessa esiintyvien ihmisten identiteetille on voitava olla luontaista tulla tunnistetuksi omien piirteidensä kautta, ja tämähän on saneltu esimerkiksi lainsäädännössä. Kuitenkin on mielestäni varsin vääränlaista paapomista ja opettamista, jos ihmisten omiin sanoihin puututaan aivan kuin ne olisivat jonkinlaisia aseita, joista jokainen satuttaisin kovasti kuvauksen alla olevaa ihmistä. Muistan esimerkiksi sen, kun makeistehdas Brunberg, joutui vaihtamaan Neekerinsuukkojen nimen, niin kyseisen yhtiön johtaja kertoi, että lähes kaikki heille tulleesta palautteesta oli sen suuntaista, että ihmiset eivät ymmärtäneet tätä poliittisen korrektisuuden sanelemaa muutosta ja olisivat halunneet säilyttää Neekerinsuukot Neekerinsuukkoina. On siis selvää, että suurin osa kansasta luottaa niin sanottuihin lausumattomiin totuuksiin, joka tarkoittaa esimerkiksin puhetapaa ja muita tapoja. Sen takia esimerkiksi tällainen pieni vihertaistolainen ryhmä edustaa todellakin vähemmistöä ihmisten keskuudessa, ja tällaiset jopa yksittäisten kansalaisten puheeseen tarttuminen pyrkii siihen, ettei poliittinen oikeisto voisi yhdistyä ja alkaa osallistumaan politiikkaan. Esimerkiksi joidenkin ihmisten herkkyys ammattiliittojen arvostelua kohtaan ei ota huomioon sitä, miten alentavalla tavalla nämä ihmiset suhtautuvat työnantajien järjestöihin. Eli esimerkiksi sellaista ei saa sanoa, että työmarkkinoilla suurempi valta tulisi antaa työnantajille. Pieni sosialistinen vähemmistö eli ontokratia manipuloi matalamman asteen ihmisiä ja pyrkii heidän avullaan viemään kaikilta pois vapauden koko yhteiskunnassa. Tunnistamisidentiteetti ja olemisidentiteetti ovat siis kaksi eri asiaa, ja koska yhteiskunnassa tulisi sallia kaikenlainen oleminen, olisi kaikille ihmisille annettava mahdollisuus ottaa osaa oman olemisidentiteettinsä luomiseen. On kuitenkin varmaan niin, että subjektiminän luomiseen tarvitaan korkeammanlaatuista älykkyyttä, ja suuri osa rahvaasta ei voikaan tunnistaa itseään muulla kuin objektiminänä olemisella eli toisista määrittyvän tunnistamisidentiteetin kautta. Esimerkiksi työhaastattelussa tulisi voida tutkia sekä tunnistamisidentiteettiä että olemisidentiteettiä, kuitenkaan puuttumatta sellaisiin asioihin, joissa tunnistaminen ja oleminen ovat ristiriidassa siten, että yhteiskunnan normien on hyväksyttävä se, ettei niihin voida puuttua. Identiteetin peruskysymykset ovat siis: miten muut minut näkevät ja miten minä näen itseni. Periaatteen vuoksi minusta pitäisi olla niin, että miten itse näkee itsensä tulisi olla tärkeämpää kuin miten muut näkevät minut, koska esimerkiksi vaikka taiteellinen luovuus monesti lähtee sisältä, eivätkä siihen vaikuta ulkoiset kontaktit. Mikä sitten on se sisäinen motivoiva tekijä, joka voi aiheuttaa halun oman identiteetin määrittelyyn. Se on etenkin Sartren ilmaisema ajatus siitä, miten jokaisen ihmisen on luotava oma itsensä ja minänsä taideteokseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että olemisessa ja tekemisessä on pyrittävä samaan päämäärään . Eli se miten ihminen tunnistetaan ei voi vaikuttaa siihen, miten ihminen haluaa toimia ja ajatella. Esimerkiksi itse elän minimituloilla köyhyysrajalla ja kuitenkin äänestän Kokoomusta, eli mielestäni tässä tulee esiin se, minkä takia tunnistamista ei tulisi yliarvostaa. Loppujen lopuksi ihmiset pystyvät itse päättämään sen, millaisia periaatteita tahtoo arvostaa ja korostaa, ja sen takia vasemmistolaiset eivät elä vapaudessa, koska esimerkiksi heidän huoneensa koko on asia, joka identifioi heitä ja sen takia he joutuvat äänestämään vaaleissa vasemmistolaispuolueita. Eli kaikenlainen kyttääminen ja merkityksen antaminen on ominaista sosialisteille ja he puuttuvat kaikkein yksinkertaisiimpin asioihin, koska he edustavat relatiivisuutta ja reaktiivisuutta, joka ei ole ominaista objektiivisten arvojen varassa toimiville oikeistolaispuolueille. Eli sellainen politiikka on vapaata ja toimii objektiivisten arvojen mukaisesti, joka seisoo vankasti omilla jaloillaan, eikä heidän politiikan tekonsa ole toisten ihmisten arvostelua ja negaatioksi asettumista.

Kehittymisen ja optimismin aate sekä massat

Nykyaikana nopean ja kasvavan teknologisen kehityksen myötä monet ihmiset suhtautuvat tulevaisuuden yhteiskuntaan ja sivilisaatioon optimistisesti ja myönteisesti. Monessa tapauksessa etenkin nuoremmat ihmiset, jotka eivät ole nähneet aikaisempaa kehitystä, vaikuttavat suhtautuvan luottavaisimmin tulevaisuuteen ja sen muotoutumiseen jatkuvan teknologisen kehityksen tuloksena. Kuitenkin voidaan esittää argumentteja sen puolesta, että teknologisessa kehityksessä ja jatkuvassa tulevaisuusoptimismissa on joitain negatiivisia aukkokohtia. Jos ihmiset tukeutuvat liian paljon ympäröivään teknologiaan, aiheuttaa siinä tapahtuvat muutokset, esimerkiksi myös pysähtyvän luonteiset, sitä että ihmiset tulevat enemmän riippuvaisiksi teknologiasta ja siinä tapahtuvista muutoksista. Esimerkiksi jonkinlaiset kriisitilanteet, joita voidaan aiheuttaa esimerkiksi kybersodankäynnillä aiheuttavat teknologiaan tukeutumisen takia tilanteita, joissa ihmisten toiminnalta viedään kokonaan pohja ja mahdollisuus. Eli mitä kehittyneemmäksi yhteiskunta muuttuu teknologian osalta, sitä hauraammaksi se tulee siinä tilanteessa, kun teknologia ei yllättäen enää toimikaan. On kuitenkin varmasti niin, että kun esimerkiksi liikkuminen paikkojen välillä on tehty helpommaksi lentokoneiden, junien ja autojen myötä, joka antaa ihmisille enemmän vapaa-aikaa käytettäväksi, on se varmasti ihmisille hyödyllistä ja kehittävää. Kuitenkin voidaan sanoa, että jos kaikki ihmisten tavallisesti manuaalisesti tekevät toiminnot siirretään koneiden suorittamaksi, vähentää se silloin ihmisten kyvykkyyttä toimia maailmassa yleensä. Se voi johtaa siihen, että ihmiset eivät enää aseta päämääriä toiminnalleen, koska päämäärä on sisällytetty itse toimintoon ja sitä suorittavaan teknologisen kehityksen tuloksena syntyneeseen välineeseen. Ihmiset eivät siis tee samalla tavalla töitä, kuin miten ihmiset tekivät aikaisemmin, kun kaikenlaista toimintaa ei oltu asetettu välineiden tehtäväksi. Tämä vähentää etenkin kädellä tehtyjä toimintoja, ja sen myötä tiettyjen ammattien harjoittajat tulevat tarpeettomiksi. Käytännöllisyydestä on tehty nykyaikaisessa yhteiskunnassa helppouden väline eikä siihen sisälly minkäänlaista omakätisyyttä. Teknologia siis korvaa monen ammatin harjoittajan tekemän työn. Mielestäni esimerkiksi internetin kehittyminen on aiheuttanut sen, että monesta aiemmin yksinkertaisemmasta asiasta on tehty paljon monimutkaisempi. Tiedon lisääntyminen on aiheuttanut tämän. Myös kirjojen lukeminen on vähentynyt ja ihmiset hakevat tietoa netistä, jossa se pyritään antamaan jotenkin mahdollisimman helpolla ja yksinkertaisella tavalla. Keinoälyn kehittäminen uhkaa tehdä ihmisten henkisistä toiminnoistakin tarpeetonta. Teknologia siis vähitellen tekee kaikenlaisesta inhimillisestä toiminnasta tarpeetonta. Ei kone voi olla kuin ihminen, sillä esimerkiksi vaikka ihmisten moraalinen ja eettinen tietoisuus ja kompassi on jotain, mitä koneille ei voida opettaa, eivätkä koneet pysty koskaan opettamaan ihmisille etiikkaa. Teknologia siis tekee väärin toimimisesta helpompaa, ja pian tuollaista pahaa ei edes havaita, koska teknologian kehittyminen vähentää nettikiusaamisen ja yksityiselämän loukkaamisen kautta ihmisten halua olla toisille hyviä ja inhimillisiä. Eli voidaan sanoa, että teknologia aiheuttaa vähitellen sen, että ihmisten moraalinen kompassi vähenee merkityksessään. Näin ollen moraalin ja etiikan ala yhteiskunnassa pienenee. Voidaan sanoa, että esimerkiksi kirjallisuuden luomisessa vaaditaan tietoisuutta moraalista, ja kun nykypäivänä kirjailijatkin ovat luopumassa omasta roolistaan teknologian edessä, on se aiheuttamassa esimerkiksi julkisen älymystön rooliin muutosta, ja näihin asioihin voidaan suhtautua pintapuolisemmin ja keveämmin. Teknologinen kehittyminen massoille tarkoittaa sitä, että matalamieliset tavoitteet ja toimiminen yhteiskunnassa lisääntyy, ja aikaisemmin vallinnut julkisuuden piiri on kokenut muutoksen ja häviää häviämistään. Nykypäivänä ollaan kiinnostuneita etenkin tietokoneista ja niiden antamasta tiedosta, eikä esimerkiksi kirjoista ja niiden antamasta tiedosta. Helppousindeksillä kuvataa yksilön ja yhteiskunnan tasolla töiden sisältämää vapautta ja vastuuta. Helppousarvot kuvaavat niitä määrittäjiä, jotka kertovat siitä, miten vapaus ja vastuu jakautuvat yhteiskunnassa preferenssiautonomisesti. On selvää, että koneiden saadessa ylivallan, manipuloivat ihmiset saavat valtaa yhteiskunnassa ja ihmisten vapaus vähenee. Kun ajatellaan vain välineellistä järkeä on järki itsessään häviämässä, kun kaikki voidaan tavoittaa esimerkiksi internetin kautta ja samalla menetetään hyvyydentaju monessa asiassa.

Nuoret ihmiset ja epäonnistumisen hyväksyminen

Suomalainen koulujärjestelmä korostaa vielä tänäkin päivänä liian paljon ja korosteisesti urheilua. Tässä ei havaita, että jotkut oppilaista eivät ole samalla tavalla kyvyllisiä pärjäämään siinä. Ja tällainen voittaminen ja voiton tunteen saavuttaminen, mikä ei varsinaisesti liity useimpiin muihin oppiaineisiin, voi tuottaa urheilussa menestymättömille oppilaille heikkoa itsetuntoa ja heikentynyttä itsevarmuutta. Näin ollen nämä urheilussa menestyvät nuorukaiset voivat alkaa pitämään yllä omaa jengiään kaikissa muissa koulun tilanteissa ja he voivat alkaa toimimaan siten, että vain urheilun arvoa korostetaan koulussa.

Epäonnistuminen on yksi osa ihmisten elämää. Siihen suhtautuminen on tärkeämpää kuin sen ehkäiseminen, koska ei ole varmaan koskaan ollut sellaista ihmistä, joka ei olisi jossain vaiheessa epäonnistunut jonkinlaisessa tilanteessa. Eli tärkeää on epäonnistumiseen suhtautuminen, sillä jos ihminen alkaisi etsimään väyliä siihen, että hän ei voisi epäonnistua, aiheuttaisi se sen, että tällainen ihminen ei lopulta ottaisi minkäänlaisia riskejä ja näin ollen hän ei enää pian voisi kehittyä ja oppia millään tavalla.

Jos vastaa väärin, ei sen pitäisi olla minkäänlainen häpeän aihe. Ja tätä aihetta voitaisiin muuttaa esimerkiksi sellaisella tavalla, jos opettajat alkaisivat aktiivisesti tutustumaan niihin motiiveihin, jotka johtavat väärään vastaukseen. Eli olisi tutkittava koko ajan kokonaista kognitiivisen oppimisen prosessia, eikä jumiutua siihen, että oikein vastanneita kiitellään ja väärin vastanneille naureksitaan ja virneksitään. Tämä vaatisi opettajilta psykologian tajua, mutta myös se vaatisi esimerkiksi peliteorian tuntemusta sosiaaliseen piiriin sopeutettuna.

Peliteoria pyrkii selittämään sitä, miten ihmiset valitsevat valintatilanteissa ja miten he valitsevat silloin, kun he toimivat suhteessa toisiin ihmisiin. Eli pitäisi kehittää tietoisuutta siitä, kuinka kunnianhimoisesti oppilaat pyrkivät oppimiseen ja parhaimpien vastausten saavuttamiseen. Tässä tilanteessa tulisi etenkin keskittyä luokan huonoimman osan kannustamiseen ensin keskiasteelle luokkaa, mutta toisaalta myös kyvykkäimpien alisuoriutujien kannustusta nousemaan omalle tasolle.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että parhaiten koulut voitaisiin Suomessa järjestää, jos ne erikoistettaisiin tiettyihin aloihin ja niistä tehtäisiin täysin yksityisiä ja opettajat voisivat olla kiertäviä freelancereita, jotka voisivat tehdä tutkimustyötä opettamisen ohessa. Näin ollen voitaisiin oppimisessa ehkäistä se, että opettajien pinttyneimmät taipumukset eivät voisi haitata oppilaiden oppimista. Näin ollen voitaisiin myös joissain oppilaissa ehkäistä sellainen pyrkimys, jonka myötä he pyrkisivät vain mekaanisesti seuraamaan opettajan metodeja ja seuraamaan ja menestymään opetuksessa sen kautta, koska tuollainen tapa ei opeta todella oppilaita.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Vammaispolitiikasta

Vammaisuus on etenkin deprivaatiota tietyistä piirteistä, jotka liittyvät niin sanottuihin keskimääräisiin ihmisiin. Vammainen ihminen voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä, vaikka hän ei pystyisikään ottamaan osaa toisten ihmisten harrasteisiin ja aktiviteetteihin. Deprivaatio syntyy siis siitä, kun yhteiskunta ei ota huomioon sitä, miten vammaisten tarpeita, ihanteita ja oikeuksia tulisi käsitellä. Esimerkiksi vaikka selkokieliset uutiset on yksi esimerkki siitä, miten yhteiskunta ottaa huomioon sellaiset ihmiset, jotka eivät pysty siihen, mihin keskinkertainen yhteiskunnan jäsen pystyy. Tässä mielessä myös muunlaiset ihmiset, jotka erottuvat joukosta, kuuluvat monessa mielessä tuohon ryhmään ainakin viitekehyksellisesti. Esimerkiksi itseäni on usein haukuttu vammaiseksi, vaikka älykkyysosamääräni on yli 150. Tässä tulee esiin se, miten kaikenlaiset pintapuoliset nimikkeet, kuten vammainen tai homo, määritellään yhteiskunnan enemmistöstä käsin. Esimerkiksi Goethe totesi aikanaan, ettei ole mitään toista yhtä kuvottavaa sanaa kuin enemmistö. Tässä tulee esiin se, miten niin sanotusti profiililtaan epätasaiset ihmiset ovat sellaisia, jonka ympäröivä yhteiskunta ja sen tavanomaisimmat johtajat määrittelevät tällaiset ihmiset jollain kielteisellä epiteetillä, kuten vaikka vammaisen termillä, koska he poikkeavat monesti jollain tavalla joukosta. Eli kollektiivi ei arvosta sellaisia ihmisiä, jotka he omasta keskinkertaisesta mielestään tunnistavat jotenkin poikkeaviksi ja jos he eivät vakuuttele jakavansa kollektiivin omia arvoja. Aivan kuin jonkinlainen heteronormatiivisuudesta syntyvä identifioiminen ja itseidentifikaatio näyttää siitä jollain tavalla poikkeavan yksilön homona, ja vaikka silloinkin on kyse vain ulkopuolisten piirteiden herättämistä ennakkoluuloista, on vammaisuuskin loppujen lopuksi suhteellinen käsite, esimerkiksi vaikka huippuälykäs ihminen voi olla sellainen, että hän ei osaa tehdä kotitöitä tai ei osaa esimerkiksi vaikka sitoa kengännauhojaan, ei häntä kuitenkaan voida sanoa millään absoluuttisella ja realismiin taipuvaisella termillä ”vammaiseksi” eikä mitään muuta. Vammaisia tulisi aktivoida ottamaan osaa yhteiskuntaelämään ja menemään töihin. Esimerkiksi Kalle Könkkölä on esimerkki vammaisesta ihmisestä, joka on tahtonut osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Eduskuntaan tarvittaisiin vammaisten edustaja tai jopa edustajia. Samalla yhteiskunnassa tulisi antaa enemmän kansalaisvalistusta, jonka avulla voitaisiin helpottaa yhteiskunnan funktioiden sisällä toimimista. ”Vammaisuuden kokemus” on yleinen piirre myös niin sanotuilla tavallisilla ihmisillä. Se johtuu sellaisesta tilanteesta, jossa ympäröivä yhteisö kiinnittää huomion jonkin ihmisen piirteisiin ja käyttäytymiseen ja sen verukkeella aiheuttaa sen, että tuollainen ihminen tulkitaan ”vammaiseksi”. Yhteiskunnassa tulisi olla paljon enemmän suvaitsevaisuutta, jonka myötä voitaisiin mahdollistaa kaikille avoin yhteisö, jossa siinä enemmän kamppailevia autettaisiin kuin että heitä pilkattaisiin ja nimiteltäisiin.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija