Porvariston hillitty karmi (muistoja nuoruudesta ja mietintöjä tästäkin päivästä)

-Mitä poika etsii?

-Mitä se teille kuuluu?

-No tässä olisi esimerkiksi Nalle Luppakorva

=Mies heitetään kirjakaupasta ulos

tuotteiden paikat sekoittuvat joskus

-Ei jäädä tänne pyörimään!

-en minä pyöri, kun vain etsin!

=Mies heitetään ruokakaupasta ulos

ehkä haisen, ehkä en

ehkä vaikutan plebeijiltä

ulkoisesti

vaikka olen Augustuksen sukua

Ja Claudiuksen

Petteri Orpo vaikuttaa paarialta

Stubb irvokkaalta pikkuporvariston kakaralta

ja Katainen, c:n ylioppilas

kuitenkin tämä luokka vaatii

tunnustusta, meiltä, aristokraateilta!

omaisuus on tärkeää

ja massi,

on sitä meilläkin,

mutta vanhaa

setelinhajuiset porvariston kakarat

heiluttelevat niitä iloisesti

meille tuollainen nousukkuus

on yhtä ja samaa

on porvariston hillitty karmi

karmivaa hillittynäkin

 

 

Moniarvoisuudesta ja suvaitsevaisuuden paradoksista

Moniarvoisuus on tapa nähdä arvot tavalla, jossa paralleelisesti on hyväksyttävä se, että arvoja voi olla kaikenlaisia samanaikaisesti ja samantilaisesti. Mielestäni kuitenkin arvojakin voidaan erotella tavalla, jossa niille voidaan saada tietty kulttuurinen olemusarvo. Voidaankin sanoa, että arvoja voidaan suvaita useita samaan aikaan ja tilaan vasta sen jälkeen, kun ne ovat käyneet läpi tietynlaisen arvojen itseensä suuntautuvan sopeuttamisaktin, adaptiivisen tulkinnan ja arvoista ympäristöön kohdistuvan sopeuttamisaktin, joukkopriorisoinnin. Adaptiivinen tulkinta tarkastelee arvojen mahdollisuutta tulla objektiiviseksi ja rationaaliseksi, siten että ne voisivat olla mahdollisimman yleisiä ja pyyteettömiä, eli sellaisia millaiseksi toimivien arvojen tulee yhteiskunnassa toimiakseen tulla.

Kaikkien arvojen alkukohta on vapaus, koska se on kaikkein ristiriidattomin, yleisin ja pyyteettömin alkuarvo. Toisaalta voidaan sanoa, että vasemmistolaisten korostama tasa-arvo ei ole yleinen, ristiriidaton eikä pyyteetön arvo, koska se johtaa yhteiskunnan auttamatta kommunismiin, joka ei tunnusta minkäänlaista arvon eroa asioissa eikä etenkään ihmisissä. Eli voidaan sanoa, että oikeiston edustamat arvot ovat pyyteettömämpiä, yleisempiä ja ristiiriidattomampia, kuin tavanomaisesti vasemmiston edustamat arvot. Sen takia ei tulisi moniarvotodellisuudessa hyväksyä kaikkea ”mitä sylki suuhun tuo”, vaan arvojen kyky olla samanaikaisesti toisten arvojen kanssa tulisi suorittaa vasta adaptiivisen tulkinnan jälkeen.

Joukkopriorisointi tarkoittaa sanansa mukaisesti sellaista sopeuttamista, jossa prioriteettiarvo annetaan vain tietynlaisille arvoille ja niistä muodostuville käsitteille. Tässäkin on käytettävä apuna arvojen kriteerejä: yleinen, pyyteetön ja ristiriidaton. Jos arvo ei ole ristiriidaton, eli se sopii joillekin paremmin kuin toisille, missä tilanteessa he voisivat saada arvosta vain omakohtaista hyötyä, ei tuollaista arvoa voida ottaa joukkopriorisoinnin kautta yhteisössä toteutettavaksi arvoksi.

Joukkopriorisoinnissa katsotaan sitä, miten yhteisö ja yhteiskunta voi ottaa vastaan tietynlaisia arvoja. Mielestäni nykypäivänä, kun sosiaalinen liberaalisuus, markkinatalouden kannattaminen ja kuitenkin kulttuurisia arvoja kohtaan suunnattu konservatiivisuus ovat lisääntymässä, ei tällaiseen arvoympäristöön voida tuoda esimerkiksi Vasemmistoliiton edustamia arvoja, koska ne eivät suuntaudu kaikkiin ihmisiin ja asioihin ristiriidattomasti. Tärkeimmät arvot mielestäni ovat vapaus, yksilö, yksilönvapaus, sananvapaus, turvallisuus, ihmisten koskemattomuus, yksityisyydensuoja ja omaisuudensuoja. Nämä eivät ole ristiriidassa minkään kanssa, koska ne suuntautuvat kaikkiin ihmisiin tasa-arvoisesti.

On puhuttu ja kirjoitettu niin sanotusta suvaitsevaisuuden paradoksista, joka tarkoittaa sitä, että samalla kun hyväksytään jotkut arvot tai joidenkin ihmisryhmien tavat ja aatteet, niin samalla aiheutetaan se, että joillekin ihmisille koituu näistä arvoista ja aatteista epäoikeudenmukaista haittaa. Näin voidaan mielestäni sanoa tietyistä äärivasemmistolaisista ja maahanmuuttajien ryhmistä.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

 

Onko kellään kanttia olla yksilö?

Sosialismi on tuottanut pahimmat 1900-luvun diktatuurit maailmaan. Friedrich von Hayek kirjoitti kirjassaan Road to serfdom siitä, miten kaikki muut talouden järjestelmät kuin vapaa markkinatalous ovat järjestelmiä, jotka hallitsevat henkistä ilmapiiriä totalitarismilla ja tulevat ennen pitkää asettamaan totalitaristisen vallan alle koko yhteiskunnan totaalisella ja muut vaihtoehdot murskaavalla tavalla. Suomessakin on kovia vasemmistolaisia sisältävän sosiaalidemokraattipuolueen lisäksi yksi parlamentissa oleva ryhmittymä, joka sisältää kaikenlaisia vasemmistolaisia ulottuen aivan kommunisteihin ja 70-luvun taistolaisradikalismin alttarilla ejakuloiviin, taistolaisiin verrattavissa oleviin ”poliitikkoihin”. Yhteiskunnalla menisi paljon rahaa näiden ihmisten laitoshoitoon, ellei Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä tarjoaisi heille soveltuvaa avohoitoa.

Vasemmistolaiset asettavat oman taikasanansa ”tasa-arvon” kaikenlaisen vapauden eteen omissa kommunistisissa manifesteissaan. On selvää, että samalla kun totaalinen vapaus on kaikille hyväksi, ei totaalinen tasa-arvo ole kenellekään hyväksi, koska se ei suostu näkemään ihmisten ja asioiden erilaisuutta, ei voida esimerkiksi sanoa, että kaikki ihmiset soveltuisivat samalla tavalla kaikenlaisiin työtehtäviin, ja etenkin parlamentin jäsenten henkinen taso ja korkeimmat ihanteet eivät tule esiin vasemmistolaisten litanioissa, jossa he katsovat olevansa omassa vähemmistössään parhaita ohjaamaan suomalaista valtiolaivaa. Halla-ahon Perussuomalaisetkin olisivat tätä väkeä parempi vaihtoehto huolehtimaan politiikanteosta Suomessa.

Vapauden ja yksilön käsitteet ovat mielestäni kaksi tärkeintä käsitettä, joilla voidaan kuvata sitä, minkä takia politiikkaa kannattaa tehdä. Yksilö on koko yhteiskunnan perusyksikkö, jonka oikeuksia tulisi aina pystyä suojaamaan paljon mieluummin kuin kollektiivin tai esimerkiksi jonkin ”solidaarisen” työyhteisön, joka on sosialististen luottamusmiehien ja vasemmistoliiton avohoito-osaston ohjattavissa. Luottamusmiehet ja sosialistiset työväen yhdistykset tulisi kieltää. Samalla voitaisiin kieltää taulukkopalkat ja siirtyä täydelliseen paikalliseen sopimiseen. Kuitenkin voitaisiin ylläpitää jonkinlaista neuvotteluyhteyttä palkansaajien ja työnantajien välillä, mutta tämäkin instanssi tulisi asettaa enemmänkin työnantajista käsin kuin miten on pitänyt tehdä tähän mennessä.

Yksilö on jotain minä oleminen ei Suomessa kosketa suurta määrää ihmisistä. Etenkin suomalainen täti-Moonika tyyppinen varhaiskasvatus ja koulujen opettajisto ei tue sitä, että nuoret ihmiset saisivat olla yksilöitä ja suhtautua omasta näkökulmastaan erilaisiin asioihin. Toisaalta voidaan sanoa, että tänä päivänä tyttöjä ohjataan etenemään omiin yksilöllisiin suuntiinsa samalla, kun pojille katsotaan sopivaksi urheilla ja hikoilla. Tämä on seurausta kaikenlaisista ”girl powereista”, jota korostaa massiivisella tavalla tänä päivänä pääministerimme ja hänen taustansa. Lisäksi televisiossa joka toinen mainos toitottaa virtsankarkailu- ja kuukautissuojia, ja sitä miten tärkeää on, ”että jokainen nainen voi kokea itsensä varmaksi”, kun housuissa ei ole nesteitä. Samalla mainostetaan sitä, miten, joka ikinen pikkutyttö ja kaikenlaiset vieraimmat vähemmistöt haluavat ja voivat tulla presidenteiksi ja johtajiksi.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Sivistyksen alueista

Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kaksisataa vuotta siitä, kun sukulaiseni Reinhold von Becker toi suomen kieleen sanan sivistys. Tämän hän suoritti sanomalehdessään Turun Wiikkosanomat, joka oli järjestyksessään toinen suomenkielinen sanomalehti kymmeniä vuosia aikaisemmin julkaistun Antti Lizeliuksen Tietosanomien jälkeen. Reinhold oli Snellmanin, Runebergin ja Lönnrotin historian opettaja Turun Akatemiassa, ja Reinholdin tutkielmaa Väinämöisestä on pidetty ensimmäisenä askelmana siinä, kun Lönnrot sai innoituksensa Kalevalaeepoksen kokoamiseen.

Sivistäminen oli alkujaan tarkoittanut Reinholdin kotiseuduilla Kangasniemellä pellavan riipimistä tai siistimistä. Sivistys oli siis jotain, joka seurasi siitä, kun jotakin oli tarkasti käsitelty ja puhdistettu. Tässä mielessä voidaan sanoa, että sivistys on jotain sellaista, joka on kulkenut jonkinlaisen katsastusprosessin läpi, kuten esimerkiksi koulun ja yliopiston. Mielestäni sivistys on suuressa määrin maailmankatsomusten horisonttia, sen avaruutta ja opillisuutta korostava käsite. Kaikenlaiset jorinat jostain sydämensivistyksestä ovat niitä vanhentuneita naismaisia höpötyksiä, joita rekilauluissa on laulettu. 

Sivistys siis liittyy etenkin avaraan, suvaitsevaiseen mutta asioissa tarkkaan mieleen. On oltava esimerkiksi sivistynyt sen takia, ettei esimerkiksi riko lakia tai ole kohtuuton. Voidaan sanoa, että esimerkiksi Halla-ahon saamat tuomiot kansanryhmää vastaan kiihottamisesta kertovat jotain siitä, että tohtoriksi itsensä lukenut yliopistomies on jäänyt paitsi jostain sivistyksen piirteestä. Sivistynyt ihminen ei suggeroi itseään tuon kaltaiseen vihaan.

Sivistys liittyy esimerkiksi taiteen, musiikin, kirjallisuuden ja historian tuntemiseen. Kuitenkin voidaan sanoa, että jo nuori lapsi voi olla jollain tavalla sivistynyt, jos hän osaa seurata oikeanlaisia opettajia ja olla avoin sen kaltaisille auktoriteeteille, jotka voivat auttaa häntä sivistyksessä etenemisen kannalta. Sivistystä on myös se, että suhtautuu ihmisiin kohteliaalla, intressittömällä ja pyyteettömällä tavalla. On myös aina huomioitava se, että se ei maksa mitään olla sivistynyt ja kohtelias, vaikka kaikki muut ihmiset olisivat epäkohteliaita, ei se anna syytä siihen, että itsen pitäisi muuttua epäkohteliaaksi. Olemalla kohtelias kuten sivistys neuvoo, voi antaa itsellensä rauhan siitä, ettei ainakaan itse ole toiminut ketään kohtaan väärällä ja vaikealla tavalla.

Yksi piirre suomalaisessa epäsosiaalisessa kulttuurissa on se, että linja-autossa paikalle istuttaessa ei kysytä vierustoverilta sitä, onko paikka vapaa, saati että tervehdittäisiin kuskia, sillä jo periaatteen takia, vaikka paikalla ei näyttäisi istuvan ketään, on mielestäni kohteliaisuuden eli sivistyksen takia kysyttävä asiaa. Myös joskus olisi poikkeuksellista, jos ikkunan puolella istuva avaisi suunsa, kun lähtee autosta pois, eikä vain alkaisi nostelemaan tavaroitaan ja tuhahtelemaan ja puhahtelemaan.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Ideologisesta nautinnosta ja eduskunnan palkka-armeijasta

Ideologinen nautinto tarkoittaa sellaista poliittista pyrkimystä, jonka päätteeksi sitä eduskunnassa tai hallituksessa solmittaessa toiset tahot tyytyvät ideologiasta saatavaan nautintoon, jolloin voidaan puhua kyseessä olevan varsinainen egopolitiikka tai poliittinen hedonismi. Ne, jotka saavat enemmän tyydytystä ideologiasta kuin nautinnosta, ovat sosialisteja, jotka voivat suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteen pysyvyyden ja stagnaattisuuden ns. hyvinvointiyhteiskunnan takia olla ohjaamassa loppujen lopuksi poliittisista päätöksistä muotoutuvaa ideologiaa.

Hedonismi, nautinto ja egopolitiikka liittyvät etenkin siihen, mikä tulee edeltä etenkin keskustaoikeistolaisissa ja oikeistolaisissa puolueissa tällaisena minoriteettisosialistien johtaman hallituksen aikana. Tällaisessa tilanteessa kaikille annetaan viesti siitä, että politiikan tekeminen alkaa Suomessa etenkin julkisista palveluista ja passiivisesta liiketoiminnan lamaannuttamisesta eikä siinä anneta tilaa esimerkiksi kokonaisvaltaisesti politiikkaa ohjaamaan pystyvälle vapaan markkinatalouden järjestelmälle.

Tällaiset mukapoliitikot ovat etenkin vallantäyttäjiä, jotka vemputtavat kilpaa kikkeleitään, kun saavat olla näyttämässä olevinaan, että ovat jotakin mieltä, vaikka tosiasiassa monet kansanedustajista näyttävät sosiaalidemokraateilta, eikä poikkeaville poliitikoille anneta sijaa. Suomen varsinaisesti ainoassa oikeistopuolueessa, Kokoomuksessakaan ole enää nykyään olla mahdollista todeta olevansa etenkin oikeistolainen poliitikko.

 Vuokra-asuntojen välittäjä Petteri Orpo pyrkii tarjoamaan ns. keskustaoikeistolaisille, lähinnä perussuomalaisten ja keskustan kannattajille edullisia asuinpaikkoja, jonka myötä Kokoomuksen oikea ja perusteellisin ryhmittymä varsinaisen eduskuntaryhmän oikealla puolella sijaitseva joukko ei saa huomiota. Nämä ns. keskustaoikeistolaiset olivat vuonna 2014 päättämässä, että ensimmäinen merkittävä oikeistopolitiikko Kokoomuksessa pitkään aikaan – Jan Vapaavuori – jätettiin valitsematta puheenjohtajaksi, koska ilveilijä Alexander Stubbilla oli enemmän muihin puolueisiin sopivaa viihdearvoa. Tästä puolue on saanut sen jälkeen kärsiä.

Kun porkkana otetaan pois maasta, jää maahan porkkanan kokoinen kolo, mutta kun vallantäyttäjä otetaan pois eduskunnasta, ei koloa jää, jonka takia Suomenkin eduskunta voisi hyvin olla esimerkiksi 100 tai 150 edustajan kokoinen. On varsin huolestuttavaa, että suloisessa Suomessamme kansanedustajan paikka on niin hyvin palkattu ja varustettu niin suurilla oheisoikeuksilla. Preussilaiset junkkerit, japanilaiset samurait ja Antiikin Rooman konsulit harrastivat päätöksentekoaan etenkin velvollisuudentunnosta, heillä siis oli vahva käsitys siitä, että he osasivat hoitaa yleisen hommansa oikein.

Nykyään on vallalla subjektiiviset ja erityiset pyrkimykset objektiivisuuden ja yleisen sijaan. Nykyään kansanedustajaehdokkailla on ainoastaan tietoisuus siitä, että he haluavat kyseiselle paikalle, vaikka eivät harrastaisi minkäänlaista ajattelua, poliittista päättelyä ja vaikka heillä ei olisikaan varsinaisesti syvälle pääteltyjen periaatteiden kautta tulevia mielipiteitä ja arvonmääritteitä eri asioita koskien. Hyvinvointivaltio on voitava kyseenalaistaa ja asettaa Friedrich Hayekin ja Margaret Thatcherin aatteet kaiken oikeistolaisen politiikan teon huoneentauluksi!

 

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Työteilijä vai taiteilija

Monesti taiteellisuuteen ja taiteen tekemiseen liitetään alkoholi, muut päihteet ja mielenterveysongelmat. Tämän takia taitelijat vihaavat porvarillista kunniallisuutta ja he etenkin pyrkivät ärsyttämään sitä – epater la bourgeoisie. Taitelijan elämään voi liittyä rankka työn tekeminen, mutta toisaalta joskus se elämä vaatii arjen loiventamista ja siitä hetkeksi eroamista, jota pyrkimystä voi palvella esimerkiksi alkoholin nauttiminen ja muunlainen normi-ihmisyydestä ja porvarillisuudesta eroaminen.

Miten sitten porvari eroaa taiteilijasta? Se eroaa siitä etenkin sen kautta, miten ihmiset haluavat erota joukosta ja miten he seuraavat omaa tehtävänsä ja miten kunnolliselta ihminen tahtoo näyttää toisten ihmisten kuten toisten porvarien edessä. Tämä kummallinen kunnollinen saivartelu, pikkukohtiin tarttuminen ja itsensä toisia paremmaksi kokeminen ovat sellaisia asioita, jotka etenkin liittyvät porvarillisen elämän piirteisiin, ainakin yhden taiteilijaboheemin näkökulmasta.

Työteilijä on siis nimike, joka liittyy etenkin porvareihin, mutta toisaalta esimerkiksi kirjallisuuden maailmassa on Suomessakin ollut sen kaltaisia porvareita, jotka ovat tulleet tunnetuksi laajoista ja tarkoin kirjoitetuista tuotannoistaan. Tällaisiksi voidaan varmasti laskea esimerkiksi Mika Waltari ja V. A. Koskenniemi. Työteilijyys ja taiteilijuus liittyvät siis joskus yhteen, mutta on sanottava että taide- ja kirjallisuuselämistä tulisi poistaa sen kaltaiset itsenäiset pyrkimykset ja tahdoilmaisut, joka pyrkivät etenkin ihmisten haluaman kirjallisuuden ja taiteen luomiseen ja tällä pyrkimyksellä rikastumiseen ja porvarismammojen suosikiksi tulemiseen.

Taiteilijan on voitava olla jotain muuta, koska tavallinen lukija on Suomessa varsin matalalla henkisellä asteella. Myös porvarismammojen miellyttäminen on epäpoliittista, koska kirjallisuutta luomalla tulisi pyrkiä etenkin porvarin ärsyttämiseen, eikä miellyttää ja keikistellä sen omana narrina. Esimerkiksi Louis-Ferdinand Célinen kirja A voyage au bout de la nuit, on tunnettu porvarinvastaisuudesta ja eräs ranskalainen kaverini sanoi minulle joskus, että kaikki akateemisesti koulutetut ranskalaisetkaan eivät ymmärrä alkukielistä teosta.

Céline on esimerkki siitä, miten luodaan keskiluokan ja porvariston vastaista kirjallisuutta, jossa ei ole pienintäkään pyrkimystä siihen, että kaikki ihmiset ymmärtäisivät kirjan viestin. Itse lasken itseni kuitenkin sekä taiteilijaksi ja työteilijäksi, koska on selvää, että taiteen luomiseen vaaditaan työteilijäisyyttä, vaikka kuitenkin analogisesti voidaan sanoa, että työteilijyys ei tarvitse taidetta. Sen takia tiettyjen keskiluokan ja porvariston hallinnoimien arvojen hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta tulisi vähitellen tarkistaa, koska etenkin banaalinen paha leviää monesti sen kautta, kun ihmiset toimivat ottamatta huomioon sitä, millä lailla oikeasti määriteltyä ja eettistä toiminta on.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Pohdintaa nykyajasta

Kaksi kotimaista kieltä, suomi ja ruotsi, ovat rappeutumassa, koska nykyaikainen sosialistien johtama yhteiskuntamme ei enää korosta kotimaisten kielten tärkeyttä koululaisten ja opiskelijoiden elämässä, vaan korostaa etenkin nykyaikaisen plebeijien dialektin amerikanenglannin tärkeyttä elämässä pärjäämisessä. On myös valitettavaa, että nykyaikana kun lähes kaikki yhteydenpito toisiin ihmisiin tapahtuu joko matkapuhelimen tai sähköpostin välityksellä, ei enää osata kirjoittaa kirjeitä. Mummoni on korostanut sitä, että aiemmin koulussa oli tärkeää, että lapsille opetettiin kaunokirjoitusta, kauniin kirjoitetun kielen tuottamisen kykyä, ja mielestäni hän oli oikeassa.

Eihän nykyisin edes kirjoiteta mitään käsin, kun ylioppilaskirjoituksiin on tuotu uudenlaiset vekottimet. Kaikki suosivat amerikanenglantia sähköisen vuorovaikutuksen kielenä, vaikka sitäkin opetetaan kouluissa lähinnä kaikenlaisten etelänlomamatkojen käyttökielenä. Mihin ovatkaan unohtuneet englannin englanti ja PG Wodehouse, hienostuneen kirjallisuuden arvostaminen, se kaikki satiiri ja ironia, mikä on aina määritellyt vanhinta englannin kieltä käyttävää kansakuntaa? Opiskelijat eivät nykypäivänä lue kirjoja, kuin ehkä vain ne, mitkä lukevat kurssien tenttikirjavaatimuksissa. Nykypäivänä ei ihmetellä sitä, vaikka opiskelijan kirjahyllyssä ei olisi kuin viisi kirjaa.

Englannin kieltä mutta etenkin sen ala-arvoista dialektia amerikanenglantia pidetään nykypäivänä modernimpana ja tyylikkäämpänä kielenä kuin mitä ovat omat kielemme, suomi ja ruotsi. Historiasta ei välitetä enää mitään, ei tajuta sitä, että Suomessa amerikanenglanti on nuori kieli, jota ei suuremmin kouluissa harrastettu ennen 1950-lukua. Toisaalta tätä innostusta voitaisiin ohjata suuntaan, jossa vanha kulttuurikansa, englantilaiset, saisivat Suomessa tätä kulttuuri-imperialistista valtaa, joka nyt on ohjattu suoraan amerikkalaisten laariin.

Suomen kulttuuri on nuorta ja sen takia Suomessa amerikankieli on voinut tulla noin hyvin valta-asemaan. Esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa ulkomaankieliset elokuvat ja ohjelmat pääasiassa dubataan omalle kielelle. Kuitenkin ruotsin kielellä on Suomessa paljon pidempi historia vallan kielenä kuin suomen kielellä. Sen takia ruotsin kieltä tulisi käyttää siinä, kun innostetaan opiskelijoita olemaan kiinnostuneita Suomen kansan historiasta.

Perussuomalaisten suosion kasvaminen on aiheuttanut sen, että meitä kaksikielisiä kohtaan on voitu suhtautua kielteisesti, ja monesti ruotsin kielen puhuminen on voinut aiheuttaa ruumiillisen koskemattomuuden väheksyntää, ainakin henkistä väkivaltaa on toteutettu ruotsinkielisiä kohtaan entistä herkemmin. Suomessa pitäisi ymmärtää, että meidän tulisi ottaa mallia kulttuurin suhteen etenkin Englannista, Saksasta, Ranskasta, Ruotsista ja Virosta, joka on meidän kulttuurisukulaisuudestamme huolimatta baltiansaksalaisten ansiosta paljon vanhempi kulttuurikansa kuin mikä me itse olemme. Yrityksien tulisi nimetä toimintojaan enemmän suomalaista kulttuuria esikuvana pitäen eikä haljahtaa meille lopulta vieraan amerikkalaisen kulttuurin kaulaan.

Olli von Becker

YTM