Kolumni

Tytöt asialla - Vallattomista ja vallallisista naisista Sanna Marin, joka on jäätyään varjoon, poistunut mediahuomion messiattaren ja tyyli-ikonin virasta. Hän jos kuka vaikutti vallattomalta naiselta. Naiset, jotka ovat vallattomia eivät osaa ottaa vastuuta ja kantaa eettisten kysymysten suhteen. Vallaton nainen reagoi, jossa merkittävänä osana on pintapuolinen tunteellisuus, jonka yhteydessä vallaton nainen itkeskelee ja näyttää kohtalokkaalta, mutta kun etenkin miehet sanovat mielipiteensä siitä, mitä mieltä asioista tulee olla, mukautuu vallaton nainen sellaisiin mielipiteisiin, joiden katsoo olevan valtavirtaa. Eli toisin sanoen vallaton nainen ei arvosta omia reaktioitaan yhtä paljon kuin toisten tasaannuttavia ajatuksia. Vallaton nainen ei kerro periaatteista, ja voidaan epäillä, ettei hänellä niitä olekaan. Banaali välinpitämättömyys ja pahuus ovat niitä asioita, joihin vallattomat naiset mukautuvat. Vallattomat naiset ovat herkkänahkaisia ja -hipiäisiä, eivätkä he pysty toimimaan sellaisella tasolla esimerkiksi poliittisissa asemissa, joissa pitäisi toimia vakaalla ja dynaamisella periaatteisiin suuntautuvalla tasolla. Marinista on kuitenkin sanottava, että hän on vielä suhteellisen nuori, ja mahdollisesti sen takia hän ei ole vielä pystynyt löytämään periaatteiden tasoa. Tunnen lukuisia naisia, joita voisi sanoa vallallisiksi niiden periaatteiden kautta, jotka heillä on toiminnassa. Kaikki heistä ei ole suinkaan poliittisissa asemissa eikä välttämättä edes korkean tuloluokan töissä. Mikä erottaa heitä vallattomista naisista on se, että heillä on kapasiteettia tehdä päätöksiä ja ohjata periaatteillaan myös muita ihmisiä. Marin pyrki tyyli-ikonin roolillaan jonkinlaiseen harmittomuuteen, en ole ainakaan kuullut tai lukenut hänen ilmaisevan juuri minkäänlaista itsenäistä maailmankatsomusta, ja yliopistostakin hän on näyttänyt valmistuneen kymmenen vuoden rivakalla tahdilla. Vallallinen nainen ei ole tunteellinen pintapuolisessa mielessä, vaikka se ei poista kuitenkaan vahvojen emootioiden kokemisen ja ilmaisemisen puuttumista. Vallaton nainen juoksee karkuun mikrokonflikteja, koska hänen pikkuporvarillinen tasapainottomuutensa ei salli tiettyjen mikrokonfliktien toteamista ja kokemista. Toisin sanoen, vallaton nainen ei ole koskaan täysin läsnä, ja Marininkin on pitänyt luoda itselleen tyyli-ikonin asemansa, joka pitää hänestä etäisyyttä tavallisiin ihmisiin, koska tavanoaminen pikkuporvarillinen ja keskiälyinen ihminen ajattelee hänen jonkun mukaan kummoisempi ulkonäkönsä aiheuttaa sen, että etenkin vallattomat naiset ihannoivat hänen ”asemaansa”. Marinin epäolennaisiin juhlimisiin keskittyminen toi mieleeni todellakin sen, että tässä oli nainen, joka halusi vain päteä ihmisille jonkinlaisella itsensä kuvittelemalla uudenaikaisuudellaan. Pääministeriä tai presidenttiä hänestä ei enää tule.Vallallinen nainen toimii omien periaatteidensa kautta monella eri tasolla, ja eivät katso jonkin olevan epämerkityksellistä siinä mielessä, ettei johonkin asiaan tarvitsisi ottaa kantaa, tai että tulisi juosta jotain asiaa, ilmiötä tai ihmistä karkuun. Oll von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Kolumni

Historian tuntemisesta ja tunnistamisesta Olisi nykyajan ja -päivän ymmärtämisen kannalta tärkeää, että ihmiset arvostaisivat ja tutkisisivat mennyttä – historiaa. Nykyaikainen lineaarinen historiankäsitys, joka katsoo, ettei menneessä ajassa ole minkäänlaista arvoa, koska silloin ei ollut twitteriä ja facebookia, on vain muoti-ilmiö. Esimerkiksi Spengler ja Toynbee ovat aikaisemmin kirjoittaneet historian olevan syklistä, eli sellaista, että se kiertää samanlaista kehää, johon liittyy alku, keskikohta ja loppu. Spenglerin Länsimaiden perikato-kirja on etenkin tullut tästä tunnetuksi, ja voi olla niin, että monet ainakin ihmistieteiden edustajat suhtautuvat tähän näkemykseen ymmärtävällä tavalla. Esimerkiksi Wittgensteinille ja paljon tuntemattomammalle Georg Henrik von Wrightille Spenglerin tulevaisuusnäkemys oli tärkeää. Varmaan on niin, että kulttuuri kohtaa loppunsa, kun se ei enää hallitse kulttuurinsa perinteitä ja periaatteita – eli toisin sanoen ei enää tunnista ja tunnusta historiaansa. Länsimaisen kulttuurin yhteydessä Spengler käytti perusvoiman nimenä faustisuutta, eli jatkuvaa herpaantumatonta etsintää ja tutkimusta. On selvää, että faustisuuteen liittyi myös halu koluta kulttuurin perusteita ja syvimpiä periaatteita, joka on aikaisemmissa vaiheissa pitänyt länsimaista kulttuuria yllä. Helppousteknologia on johtanut siihen, ettei aikaisemmassa määrin enää tutkita historiaa, tai ainakin se rajoittuu siihen aikaan, minkä aikaa ihmisillä on ollut käytössään internet ja tietokoneita. Historia oli vielä lukion alussa suosikkiaineeni ja sain kursseista poikkeuksetta kiitettäviä arvosanoja, minkä lisäksi lukion historianopettaja järjesti ja laati minulle omia erikoiskursseja historiasta, jotka sain suorittaa suurella menestyksellä. En ole kuitenkaan lukenut yliopistossa historiaa, koska tutustuttuani filosofiaan historia alkoi tuntua tylsältä. Minulla on kohtalaisen hyvät tiedot historiassa ja koen tärkeäksi sivistyksen osaksi historian tutkimisen ja opiskelun. Historia on nimenomaan hyvän yleissivistyksen osa. Koen todella sympaattiseksi sen, jos joku haluaa suorittaa yliopistotutkinnon historian pääaineessa, mutta itse en ole kokenut sitä mielekkääksi, koska historia on lähinnä toisten ihmisten aiemmin kirjaamien asioiden toistamista, toisin kuin filosofiassa, jonka mukana tullut vapauden tunne on aina tuntunut tärkeältä. Suomen historiaan perehtyessä on tärkeää osata ruotsin kieltä, koska Suomessa sitä on käytetty valtiollisen historian aikana kauemmin kuin esimerkiksi suomen kieltä. Myös varhaisessa vaiheessa Turun Akatemiassa opinnäytetyöt tehtiin latinan kielellä, joten sitäkin olisi kannattavaa tuntea ainakin jonkin verran. Monesti yksinkertaiset hempukat sanovat, ettei historialla ole merkitystä, mutta siinä on tunnistettava se, että monet ihmiset elävät eri periaatteiden tasolla vain nykypäivässä, eikä heillä ole tarvetta tunnistaa tai korostaa aikojen läpi kulkevia periaatteita. Historian arvon takia lukioissakin tulisi opettaa oppilaille historianfilosofiaa, jotta historian arvostus voisi Suomessakin lisääntyä. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Kolumni

Mitä sensuuri kertoo nykyisestä "kulttuuristamme" Mikä on tuo vasemmistoliberaalien kammoama ”n-sana”? Onko se esimerkiksi ”naurettava” tai mahdollisesti ”neitimäinen”. On käsittämätöntä pikkuasioihin ja merkityksettömyyksiin puuttumista, jos yhteiskunnassa määritellään ihmisille sanatkin, joita ei saa tai saa sanoa ääneen. Se sanotaanko jotain neekeriksi ei muuta millään tavalla todellisuutta kuin näissä vasemmistoliberaalien päiväkotimaisissa samanmielisyyden ja -arvoisuuden fantasioissa. On tavallisesti niin, että nimenomaan naiset, henkisesti feminiiniset miehet ja vasemmistolaiset naiset katsovat kaunosieluisten ihmisten tavalla, että todellisuus muuttuu silloin, jos käytetään kaunistelevia sanamuotoja asioista, jotka muuttuvat silloin pelkästään asian edustetun näkökulman kautta. Sanojen kieltämisellä ja muuntelulla ei muuteta itse asiaa. On naurettavaa, miten kansanedustaja Keskisarjan eri kontekstissa käyttämä sana nostettiin esiin keskeisimpänä juttujen aiheena. ”N-sana” on jotain sellaista, mihin vasemmistolaiset epäpätevässä kulttuurisessa relativisimissaan suhtautuvat kauhistuneesti ja toruvasti. Ikään kuin jokin asia muuttuisi siinä, jos kansanedustaja käyttää tuollaista sanaa oman ilmaisunsa tukena. Mediahuomiota nykyisessä kulttuurissamme saisi ehdottomasti sellainen poliitikko, joka toteaisi jokaisen eduskunnassa pitämänsä puheen lopussa ”n-sanan” - kaikki muuttuisi sen rinnalla merkityksettömämmäksi ja vasurien ja liberaalien arvostelu olisi jyrkkää ja neitimäisessä mielessä kauhistelevaa. Ja on varmaa, että se ei edes heikentäisi ihmisten halua äänestää tällaista edustajaa. Poliittinen korrektisuus liittyy äärisuvaitsevaiston tarpeeseen tehdä tietyt asiat kielellisesti täysin sellaiseen muotoon, josta ei voida lopulta puhua mitään tietyssä muodossa. Keskisarjan puheen yhteydessä, vaikka siinä tuotiin esille miehen tietoisuus suomalaisesta kulttuurista, huomio keskittyi pelkästään ”n-sanaan”, jossa reaktiossa vasemmistoliberaalit pyrkivät tekemään mahdottomaksi maahanmuuttajista ja etenkin hyvin ruskettuneista maahanmuuttajista puhumisen ja kommunikoinnin parlamentissa. Vanhat ihmiset käyttävät ”n-sanaa” aivan vapaasti ja vasta nuoret vasemmistolaishupakot – vallattomat naiset katsovat, että joidenkin asioiden kohdella on naurettavasti neitimäistellä, ikään kuin tosiasia ja tiettyjen ihmisten piirteet kuten ihonväri muuttuisivat sen myötä, jos tällainen pitkän aikaa Suomessa käytettävä termi, joka on samanmuotoinen monessa indoeurooppalaisessa kielessä, poistettaisiin käytöstä. Varmaan maahanmuuttajankin termi on kohta ”m-sana” ja olisiko korvikkeena vaikka ”täysin oikeuksin uudelle kotiseudulleen asettujat” tai ”uudenlaista väriä Suomeen tuovat esikansalaiset”. Moraalinen päteminen hurskastelulla, joka puuttuu jopa kansanedustajien ja kansalaisten omaan puheen ja kirjoituksen muotoon, kertoo siitä, että vasemmistoliberaalit ovat keskittyneet epäolennaisiin asioihin. Onko todella niin, ettei kansanedustajilla ole parempaa tekemistä eduskunnassa ja ovatko kyseisiä edustajia eduskuntaan äänestäneet ihmiset tietoisia siitä, että nämä vasemmistolaiset pitävät tärkeimpänä kritiikin kohteena ”n-sanaa”, joka on kamalan mölinän aiheena, ihan kuin tuon sanan kieltäminen muuttaisi itse asiaa. Jos yksi mustaihoinen kansanedustaja ei halua termiä käytettävän, niin minkähän takia enemmistön tarvitsisi sen takia muuttaa puheensa laatua. Tässä kohdin vasemmistoliberaalit ajavat aatetta, joka ei johda integraatioon, eli sitä, että kantaväestön on mukauduttava vähemmistöjen mukaiseksi, eikä edes perinteisesti enemmistön käyttämiä termejä vähemmistöistä saa käyttää. Minä käytän lähimmäisteni kanssa ”n-sanaa” eikä kukaan ole sitä minulle kritisoinut. Lisäksi olen lukenut pääaineena filosofiaa yliopistossa ja väitöskirjani on työn alla, joten olen varmaan tyhmä juntti, jota vasemmistolaisten tulisi opettaa. Teekkarihymnissäkin lauletaan, että ”yö kuin sielu ”n-sana” on pimiä”, ja mielestäni tuo ilmaisu on hyvin muotoiltu. Kyllä se vain on niin, että vähemmistöjen on integroiduttava yhteiskuntaan ja enemmistöön eikä toisinpäin. Ja perinteisesti enemmistö saa määritellä sen, millaisia ilmaisuja vähemmistöistä käytetään. Ja Keskisarjan esimerkin tavalla tuota käsitettä voidaan käyttää myös suomalaisista, kun meitä verrataan ”germaanisempiin” kansoihin, jossa yhteydessä Keskisarjan kommentti osoitti itseironian tajua. Mielestäni Keskisarja osasi hyvin keventää asiaa, jonka yhteydessä vasemmistolaiset naiset ja henkisesti feminiiniset kansanedustajat ovat kiehuneet jo pitkän aikaa. Periaatteet politiikassa tarkoittaa etenkin järkiperäisyyttä ja rationaalisia ratkaisuja. Yhteiskunnan lakien tarkastelu vaatii etenkin pragmatiikkaa ja perustavien dynaamisten sääntöjen tunnistamista. Tällainen moraalinen krapula ja näyteluonteisuus epämerkityksellisiin asioihin jumiutumisen takia ei ole sitä, minkä takia kansalaiset ovat kansanedustajat parlamenttiin äänestäneet. ”N-sanan” kauhisteleminen ei ole poliittisten periaatteiden luovimista. Se on pikemminkin naurettavaa ja päämäärätöntä hurskastelua.

Kolumni

Hurskastelussa ja näpertelemisessä ei ole mitään poliittisista periaatteista Olen jo useaan otteeseen maininnut siitä kunnioituksenarvoisesta hurskastelusta plakaattipolitiikan muodossa. Kunnioituksen arvoista siitä tekee se, että ns. poliittiset päätöksentekijät pyrkivät politiikan luonteen vastaisesti ylistämään joitain tiettyjä sanoja ja viranomaisen muodossa leimaamaan yhteiskunnassa tapahtuvia ilmiötä. On selvää, että politiikkaan tuotu moraalihurskastelu ja moraalinen parannusretki ei ole sitä, minkä luonteen politiikka suvaitsisi saada. Tiettyjen sanojen arvosteleminen ja niiden esilletuominen ei kerro minkäänlaisesta poliittisten periaatteiden hallinnasta. Kuka hyvänsä ihminen tajuaa sen, että rasismi on kielteinen ilmiö, mutta minkä takia tuota sanaa pitää koulia aivan kuin ihmiset eivät itse tietäisi mitään siitä, millainen epätoivottava ilmiö rasismi on. Kehittymättömät poliitikot kuvittelevat näköjään vieläkin, että kansaa tulisi jollain tavalla ohjata, aivan kuin kaikki suomalaiset olisivat jonkinlaisia pekkasiitoinia. Eli mielestäni ei kerro poliitikon kehittyneisyydestä, jos ei ole muuta sanottavaa kuin hurskastella käsitteellä, johon jokainen kansalainen osaa suhtautua oikealla tavalla. Olen joskus käyttänyt yhtenä vertauksena sitä, että kun noin viisitoista vuotta sitten oli Suomessa pari kouluammuntatapausta, niin noiden tapahtumien yhteydessä koettiin tarpeelliseksi se, että poliitikkojen tuli vakavanaamaisina sisällöttömiä hurskastelufraaseja papattavasti olla näkyvillä mediassa, ja jokaisessa yhteydessä toisteltiin poliitikkojen lausumia asiasta, ikään kuin tavalliset kansalaiset eivät olisi pystyneet käsittämään asian merkitystä ja millaiseksi nuo teot ja niiden merkitykset olisi tullut laskea. Mielestäni moraalifilosofia on asia, jonka jokaisen tulisi oppia jo koulussa keskenkasvuisen iässä, eikä moraalia ja etiikkaa koskevia asioita tulisi laskea ”ylempien ihmisten” velvollisuudeksi, miten matala-asteisesti monet suomalaisetkin poliittiset päätöksentekijät käsittävät. Moraalinen paremmuus on tavallisesti tyypillinen harha-aihe, johon tavalliset ihmiset syyllistyvät suhteessa poliitikkoihin, joista kukaan ei ole kuitenkaan paikallaan itsensä takia, vaan sen on määrännyt äänestäjät ja monesti aika monta äänestäjää. Tämän kirjoituksen tarkoitus on siis se, millainen rooli politiikalla ja poliitikoilla on parhaimmassa tapauksessa oltava, ainakin jos halutaan tehdä kansalaisuuden käsite kehittyneemmälle tasolle. Loppujen lopuksi politiikka ei koske kaikkea ja sen takia on naurettavaa, että poliitikoilta odotetaan Suomessa sitä, että niiden täytyy ottaa osaa tavallisiin moraalintuntemuksen tason tapahtumiin. Ikään kuin kansalainen ei tietäisi mitä mieltä rasismista tai toisten ihmisten ampumisesta tulisi olla. Poliitikot Suomessa pakotetaan vieläkin ottamaan tämä rooli ihmisten kaitsijana, moraalisesti parempana ohjaajana. Sanoisin, että suomalainen politiikan kemia ei kovin hyvin käsitä äänestäjän ja kansalaisen käsitettä. Esimerkiksi voidaan nostaa vaikkapa se, miten kouluampumisia on käsitelty esimerkiksi Saksassa, josta Suomen tapauksien jälkeen saatiin palautetta siitä, ettei tapahtumaa olisi tullut revitellä skandaalinomaisella tavalla. Varmasti tyhmempi ihminen katsoo, että näiden plakaattien ja prenikoitten, joita annetaan politiikan suosikille kehittymättömille ihmisille pelkän sanan ylistämisestä ja mukaparempana moraalisesti olemisesta, ei tulisi olla minkäänlaisen arvostuksen kohteena. Mielestäni politiikan tehtävä on kertoa periaatteita, jotka perustuvat kansalaisten arvoihin. Poliittisissa kysymyksissä on tehtävä etenkin se, että otetaan selvää, minkälaiset kysymykset ovat todellisia ja mitkä ovat pelkkiä fraaseja. Kansalaisten on voitava muutella politiikan luonnetta, samalla kun kuka hyvänsä voi havaita sen, ettei poliitikoilla tulisi olla minkäänlaista pääsyä kansalaisten moraalintajua koskeviin asioihin. Poliitikko ei ole pomo, jolle kansalainen olisi ohjattava matalamman tason ihminen. Kansalainen on poliitikon pomo, ja sen takia etiikkaan liittyviä aiheita ei tulisi tuupata poliitikkojen hurskastelun aiheeksi. Jokainen tajuaa sen, että jokaista yksilöä on kohdeltava yksilönä eli samalla tavalla kuin ketä hyvänsä. Jos rasismin vastustamisen pointti liittyy tuohon, niin on sanottava, että ohhoh. Kaikki ovat ensisijaisesti samanarvoisia, mutta niissä tilanteissa, joissa tulee erotella esimerkiksi ihmisten lahjakkuuden astetta, ei ole minkäänlaista vikaa. Kulttuureissa oleminen tarkoittaa jatkuvan eriytymisen pyrkimystä, johon liittyy koulutus, taide, tiede, filosofia, uskonto ja vähempiarvoisimpana teknologia ja muut arjen helpottamisen pyrkimykset. Politiikka kehittymättömällä suomalaisella tavalla ei noihin periaatteisiin kuulu. Kulttuurin eriytyminen tapahtuu suomalaisessa ihmisessä olevien vahvuuksien ja lahjojen kautta. Tähän eriytymiseen politiikalla ei tulisi olla minkäänlaista tilaa.

Kolumni

Rasismista ja plakaattipolitiikasta On herttaista, miten jopa poliittinen oikeisto on halunnut luoda viime aikoina Suomessa klassisen retoriikan kaikkien sääntöjen mukaisen plakaatin itselleen, kun se on halunnut ottaa kantaa rasismiin. Tähän retoriikkaan sisältyvät kaikenlaiset prenikat ja plakaatit. Vaikka en kannata rasismia, niin on selvää kaikkien kulttuurien sisällä, että siinä ihmiset suuntautuvat kaikenlaisissa luottamusilmiöissä kuten vaikkapa työntekijöiden palkkaamisessa tai ystävien ja kumppanien valinnassa samaan mihin ympärillä olevat ihmiset ovat suuntautuneet. Jos kulttuurin sisällä ei ole ihmisen mallia, johon pyritään, ei tuollainen kulttuuri voi säilyä pitkää aikaa. Kulttuuri on loppujen lopuksi punavihreistä maailmanparantajista huolimatta jonkinlainen yhteisö, jonka pitää tietyssä määrin perustua samanlaatuisuuteen, ja oli kulttuuri mikä hyvänsä, ihmiset tuntevat turvaa ja luottamusta etenkin samankaltaisiin ihmisiin. Vaikka taitelijoilla pitää aina olla oikeus poiketa joukosta, pitää kuitenkin muistaa suomalaisen kulttuurin hauraus ja ne negatiiviset piirteet, jotka seuraavat siitä, jos poliittiset päättäjät päättävät mennä siihen suuntaan, että esimerkiksi eri kulttuureista tulevia ihmisiä ei saa millään tavalla arvioida ja käsitellä, vaan kaikkeen riittää perusteluksi pätevyydestä, jos ihminen on tullut jostain toisesta maasta Suomeen. Vaikka tämä kuulostaa vasemmistoliberaaleista hirveältä, niin on kuitenkin tuotava esiin se, että useimmissa tapauksissa köyhemmistä maista tulevilla ihmisillä ei ole valmiita resursseja siihen, että he pärjäisivät itsenäisesti vaikkapa yliopistossa tai korkeissa työasemissa. Kaikissa kulttuureissa, joissa ehkä Euroopan sisällä voidaan katsoa Saksan, Ison-Britannian ja Ranskan olevan näistä selkeimpiä, suositaan sellaisia piirteitä, asioita ja ominaisuuksia, jotka kuuluvat tuollaisten kulttuurien mediaaniin, ja siksi on naurettavaa, että aivan pääministerin tulee fasaadin ylläpitämisen takia käyttää noin hentoluonteista ja pelkäksi sanakokoelmaksi jäävää retoriikkaa. Se, jos sanotaan että hallituksen jäsenet pidättäytyvät rasismista, tarkoittaa mielestäni samaa kuin jos sanottaisiin, että kaikkien hallituksen jäsenten on toisinaan käytävä kakalla. Se on wittgensteinilaisittain mainittuna pelkkä tautologia ja retorinen kaapu, johon ei itsessään sisälly minkäänlaista asiallista substanssia. Onhan selvää, että suurin osa ihmisistä ei kannata sitä, että joitain vähemmistöjä tulisi heidän ominaisuuksiensa takia esimerkiksi vainota, mutta kun ajatellaan syvällisemmin sitä, miten kulttuuri pysyy pystyssä, niin silloin on sanottava, että jonkinlaiset mieltymykset esimerkiksi siinä, millaisella alueella ihminen haluaa asua, jakautuvat monesti sen suhteen, millainen jonkin tietyn alueen väestöpohja on. Monessa tapauksessa maahanmuutto aiheuttaa pelkoa, sekasortoa ja levottomuutta. Oliver Letwin, entinen konservatiivinen kansanedustaja Britanniassa, on eräässä vaiheessa sanonut tästä, että hän menisi mieluummin kadulle kerjäämään kuin laittaisi lapsensa alueensa julkisiin kouluihin Lontoossa. Vaikka kuinka korostettaisiin maahanmuuttajien halua ja kykyä integroitua yhteiskuntaan, niin ei se tavallisesti onnistu köyhemmistä maista tulevien ihmisten keskuudessa ainakaan ensimmäisessä polvessa. Pohjoismaissa on totuttu vasemmistoliberaalien takia siihen, että maailmansyleilyn takia maahanmuuttajien ottaminen on arvo, jota ei kuitenkaan tavallisesti perustella millään tavalla. Segregaatio on tosiasia, joka on seurannut köyhemmistä maista tulevien maahanmuuttajien tultua Suomeen. Vaikka hienosteltaisiin No Racism-retoriikalla kuinka paljon, ja naurettavinta on se, että vasemmistolaisten painostuksen takia kokoomuslaisen pääministerin pitää lähteä tuollaiseen höpöhöpö-retoriikkaan ja kuvitella olevansa jonkinlainen kullanhohtoinen pelastava sankari hevosensa selässä tässä asiassa. On selvää, että sivistynyt ihminen suhtautuu sivistyneesti kaikenlaiseen muiden ihmisten kanssa tapahtuvaan asennoitumiseen ja toimintaan, mutta kuitenkin vasemmistolaisten tarve pitää itseään tuollaisen asenteen takia muita parempana, uhkaa unohtaa sen, että jos kulttuuri tahtoo säilyä ja kehittyä voimakkaaksi, tulee esimerkiksi työhön ottamisen oltava kiinni yksilön lahjoista eikä sellaisesta ansioluettelon osasta, joita ruvetaan varmasti pian mainitsemaan, jossa kerrotaaan ihmisen olevan maahanmuuttaja. Kohta tilanne on samanlainen kuin esimerkiksi Britanniassa oli 1960-luvun lopulla kun pseudokonservatiivi lässyliberalistinen pääministeri Heath toi voimaan lain, jossa vähemmistöjen edustajia ei ohjattu mukautumaan kulttuuriin, vaan kulttuurin tuli mukautua maahanmuuttajiin. Tällainen lässyn lässyn politiikka voi johtaa siihen, ettei maahanmuuttajia saa arvostella tai arvioida, eikä sanoa mitään kielteistä tällaisesta yhteiskunnan piirteestä, joka ei ole millään tavalla yhtä arvokas aihe kuin mikään muukaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa ei ole rasismia yhtään enemmän kuin missään muualla. Kuitenkin arvioiva asentuminen on tapa, jota harrastetaan jopa oman väestöryhmän sisällä, ja jos alkuperäisiltä suomalaisiltakin vaaditaan kulttuuriin mukautumista, niin mikä olisi syynä sille, jos maahanmuuttajiakaan ei saada arvioida näiden periaatteiden mukaan. Suomi ei ole minkäänlainen basaari, joka ei vaadi osallistujiltaan mitään ja retoristen periaatteiden takia näitä tulisi käsitellä silkkihansikkain ja avata oven kaikkeen sellaiseen hyvään, joka ei toteudu Suomessa edes kaikille kantaväestön edustajille. Rasismi ei ole mikään definitiivinen määre, se on sitä vain silloin, jos ruvetaan laittamaan kaikki järjellinen arvio tuollaisen käsitteen kieltämäksi. Rasismi on erottelua, joka ei ultimaatumiin asti mennessä ole kovin kaunista. Kuitenkin tällaisen plakaatin näyttelemisen ei tulisi yltää, mihin se punavihreillä monesti yltää, kulttuurin perusteiden kunnioittamiseen ja niihin periaatteisiin, joilla mikä hyvänsä kehittynyt kultturi pitää oman olemassaolonsa pohjana. On täyttä höpöhöpöä, jos joku kuvittelee kaikkien kulttuurien olevan samanlaisia tai samanarvoisia. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Kolumni

Ironiasta, itseironiasta ja satiirista elämäntapana Kun kirjoittaa otsikon mukaisista aiheista, pitäisi valita, tulisiko kirjoituksenkin olla pelkästään ironiaa, itseironiaa ja satiiria. Koska suurin osa ihmisistä ei näitä asioita ymmärrä teen poikkeuksen tässä ja pyrin suoraan ilmaisuun. Onhan ironian ja itseironian kohdalla asia niin, ettei ironia ja itseironia eikä itse asiassa satiirikaan ole sellaista, että niitä kerrottaisiin samalla tavalla esiintymislavalta tavallisen kansan ymmärtämien rahvaanomaisten ja yksilöitä pilkkaavien slapstick-vitsien tavalla. On niin, että liian tärkätyt ihmiset kuten esimerkiksi poliitikot herättävät ilmaisutavallaan tarpeen ironiaan, itseironiaan ja satiiriin. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, että monesti sardonisen ironinen kommentti lamaa keskustelun, koska sen kautta ihmiset havaitsevat oman yksinkertaisuutensa ja pölhön vakavuuden. Eli tästä voidaan hyvin nähdä sen, että ironialla ja satiirilla arvostellaan esimerkiksi poliitikkoja, ainakin siinä tapauksessa jos he ovat tavanomaisen poliitikon tyyppiä. On selvää, että ironia ja itseironia yhdistetään Suomessa suomenruotsalaisiin ja kansainvälisesti englantilaisiin. Onkin varmaan niin, että ihmistä, joka on hyvin ironinen, ei ymmärretä kovinkaan paljon jossain raamattupiirissä tai Peräpohjolan keskustalaisten vuosikokouksessa. Monesti ironinen asenne syntyy siitä, jos ollaan jollain tavalla saavutettu oman ryhmän jonkinlainen degeneroitunut alamäki (mutta vain enemmistö tulkitsee sen näin), jossa yhteydessä ironia toimii vanhemman kulttuurin oikeudella, koska samanaikaisesti tiedostetaan, että omassa piirissä on vielä valtaa ja hyviä ominaisuuksia. Samalla tavalla kuin miten tavallinen yksikielinen suomalainen suhtautuu suomenruotsalaisiin, niin samanaikaisesti muut Euroopan kansat näkevät englantilaiset itseriittoisina, ylpeinä ja autonomiaan pyrkivinä. Mielestäni on täysin selvää, että niin suomenruotsalaisissa kuten englantilaisssa on laitaryhmiinsä nähden paljon parempia ominaisuuksia, jos tarkasteltaisiin vaikka suomenkielisten suomalaisten koko ryhmää omassa kapeassa henkisessä horisontissaan, kapeassa maailmankatsomuksessaan ja pikkuporvarillisuudessa. Ironia liittyy monesti myös siihen, että sillä voidaan puolustautua kapeakatseisia ja suvaitsemattomia ihmisiä vastaan, ja tällaista asennetta voidaan tunnistaa etenkin englantilaisissa ja ainakin korkeamman tulotason ruotsinkielisissä suomalaisissa. On mainittava sekin, että ruotsinkielisten suomalaisten ja englantilaisten keskuudessa ironiaa ymmärretään omaan lähiryhmään kuuluvien ihmisten piirissä, samalla kun ironinen kommentti, vaikka siinä ei olisi minkäänlaista omanvoitonpyydettä tai pätemisen halua, voidaan tulkita Impivaaralaisten piirissä itsekeskeydeksi ja ilkeydeksi. Mustavalkoinen suhtautuminen ja kilpaurheilun korostaminen monesti johtaa siihen, että ollaan suoria kuin ekumeenisessa piispantarkastuksessa. Nimenomaan hirmuhallitsijat ja kirkolliset piirit eivät ymmärrä ironiaa, tai ainakin heillä se on tahatonta, sellaista, jonka jotkut tulkitsevat ironisena, vaikka tarkoitusta ei siinä olisikaan. Satiiri on taitavaa asennoitumista ja sanankäyttöä vaativa huumorin laji, joka samalla tavalla niin kuin ironia tai itseironia ei ole tavallisten suomalaisten piirissä ymmärrettävä huumorin laji. Monesti se miksi suomalaiset eivät ymmärrä ja arvosta ironiaa, johtuu siitä, että kansakunnan suomenkielinen historia on niin nuori, ihmiset ovat kuin Saarijärven Paavoja ja matelevat sellaisten ihmisten edessä, joilla he kuvittelevat olevan itseensä nähden enemmän valtaa. Eli tavanomaiset ihmiset ensin itse nostavat jonkun jalustalle ja sen jälkeen uskovat siihen, että jalustalle nostettu on ollut sen päällä aina omasta ansiostaan. Voidaan siis sanoa, että demokratian ja sananvapauden kunnioittamisen ja arvostamisen mielessä englantilaiset ovat suomenruotsalaisten ihmisten ohella kehittyneempiä etenkin tietynkaltaisten puheen sävyjen erottamisessa. Eikä välttämättä siihen tarvita edes ruotsinkielisyyttä, jo se jos on älykäs etenkin kielellisesti sekä se, jos on älykäs ja tulee historian omaavasta kulttuurisuvusta, on silloin ironia, itseironian ja satiirin ymmärtäminen helpompaa. Nimenomaan älykkyys on se piirre, joka määrittää monesti sen, pystyykö yksilö ymmärtämään ironiaa, käyttämään sitä ja arvostamaan sitä. Toisin kuin sarkasmi, mitä kaikenlaiset hempukat ymmärtävät ja arvostavat etenkin miehessä sitä, on ironian kohdalla kysymys asioihin, ilmiöihin ja reaktioihin suuntautumisesta, eikä yksilöön kohdistuvasta vinoilusta, mitä sarkasmi tyhjentävästi sanottuna on, ja miksi kaikenlaiset hempukat ylistävät ja korostavat sitä, Ironia kertoo totuuksista, samalla kun sarkasmi on yksilöön kohdistuvaa vinoilua ja nenäkästä suhtautumista. Ironia vaatii siis kulttuurin ja kielen tuntemusta, se voi myös joskus johtaa kyyniseen asenteeseen, vaikka on sanottava, että etenkin englantilaiset kokevat sen merkittävästi kulttuurinsa osaksi. Eli ironian ei tarvitse aina tarkoittaa kyynisyyttä, vaan se voi myös opettaa ihmisille jotain. Tärkein asia ironiassa on se, ettei sitä harrastava ihminen ota todellisuutta liian vakavasti: ”it might never happen” ja ”it could be worse”. Myös todellisuutta perustavasti ymmärtävä herrasmies sanoo, kun Eiffeltorni sortuu, että sitä sopi odottaa – tässä poliittisessa tilanteessa. Voidaan siis sanoa, että naisten liioittelu, pintapuolinen emotionaalisuus ja yleinen herkkänahkaisuus ei tavallisesti ylläpidä ironista asennetta. Kaikki on heidän mielestään niin TOTTA. Sanoisin myös, että yksityisyyden taju ja rajan pitäminen toisiin ihmisiin kunnioituksen takia viljelee joskus ironista asennetta. Englantilaisten lisäksi alankomaalaisista sanotaan, että kaupungeissa ei pidetä verhoja ikkunoissa (enkä tarkoita huoria), koska ketään ei kiinnosta yksityisyydentajun kunnioittamisen takia toisten ihmisten asiat. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Kolumni

Historian tuntemuksesta hyveenä Historia käsitttää kaiken menneen ajan, ja sitä voidaan käsitellä ja rakentaa monissa eri kategorioissa. Tietyt rakenteet ja toiminnan olosuhteet luovat tavallisesti tarpeen sille. On tavanomaista ajatella, että mennyt olisi pelkästään huonoa ja vaillinaista ja tulevaisuus aina parempaa kuin mennyt. Lineaarisen historiakäsityksen mukaan tuleva on aina parempaa ja edistyksellisempää. Yksi entinen kaverini kuvasi minua yhdessä julkisessa yhteydessä ”degeneroituneeksi”, jonka termin hän on todennäköisesti kuullut minulta tai lukenut jostain tekstistäni. Sen allekirjoitan, että kun ihmisellä on varaa olla tekemättä säännöllisiä töitä ainakin niissä kategorioissa, jotka eivät häntä itseään miellytä, voi joutenolo todellakin joskus johtaa rappioon ja rappeutumiseen. Kuitenkin, kuten olen jossain aiemmin kirjoittanutkin, rappiossakin on jaloutta, johon voi sisältyä paljon myönteisiä ominaisuuksia. On sanottu antiikin filosofeista, että he harrastivat filosofiaa makailemalla sohvalla ja nauttien samalla viiniä. Toisin sanoen, he eivät tehneet minkäänlaista ruumiillista työtä, mikä tietysti voi johtaa ruumiilliseen rappioon. Kuitenkin lihaksilla pullisteleminen ja niiden kasvattaminen luontuu keneltä hyvänsä, kun vain tietyn ajan keskittää huomiota ruumiiseensa. Olen sitä mieltä, että tavallinen Average-Joe, joka tyytyy pelkästään urheilussa ja pullistelussa menestymiseen, ei voi ottaa osaa sellaiseen ajatteluun, joka on omaperäistä, uutta ja mullistavaa. Eli milteipä on tehtävä valinta sen välillä haluaako olla Average-Joe vai ajattelija, vaikka on tietysti sanottava, että Average-Joe on sitä sen takia, koska hänellä ei ole liiemmin älynlahjoja. Kun muistelen kouluaikojani, olivat mainitun kategorian ihmiset irviluonteisimpia kiusaajia ja toisille pätijöitä. Kun hain yliopistoon, oli valintakoekirja Aristoteleen Nikomakhoksen etiikka, ja ehkä sen takia olen kirjoittanut ja tutkinut etenkin etiikkaa. Etiikka on kuten historiakin sellainen ala, jota tavanomaiset ihmiset eivät ymmärrä. Kun tulee kulttuurisuvusta, on silloin muistettava menneiden sukupolvien työt ja heidän osallisuutensa erilaisissa jatkumoissa, joita ympäristö tuottaa. Itse olen aina ollut kiinnostunut etenkin kulttuurihistoriasta. Miten kulttuuri on vähitellen rakentanut oman muotonsa tarttumalla kiinni tietynkaltaisiin periaatteisiin ja jatkumoihin. Voidaan katsoa monessa mielessä, että tavanomaiset ihmiset eivät ymmättä suuria merkitseviä kategorioita ajassa, koska tavanomainen ihminen, joko mies tai nainen, on suuntautunut vain ajassa tapahtuviin ilmiöihin ja kaikenlaisiin maintenance-puolta ylläpitäviin toimintoihin. Eli kun historiaa arvostava ihminen havaitsee toimivansa jonkin jatkumon sisällä, eivät tavanomaiset ihmiset huomaa sitä, vaan toimivat luonteenomaisesti vain ajan sisällä. Olen huomannut, että etenkään nuoret naiset eivät enemmistössä juuri ymmärrä tai kunnioita historiaa. Tietysti se johtuu monesti siitä, ettei heillä ole lähipiirissä historiallisia jatkumoita ja kaikki suurempi kuten vaikkapa suomalaisuuden tai Suomen valtion tai kansalaisuuden historia on heistä nähden liian kaukana. Historiaan voidaan siis suhtautua välinpitämättömästi tai huomioivasti ja arvostavasti. Kaikki ajattelu vaatii loppujen lopuksi jonkinasteista joutilaisuutta, muuten sitä ei voi olla, koska tavallinen ihminen ajattelee kaikkea vain omien rajojensa kautta ja välityksellä. On aivan selvää, että filosofia ei ole kovin helposti myytävissä, koska se loppujen lopuksi ei kosketa tavanomaisia bimboja ja nuorisokulttuurin edustajia. Kyllähän jotkut keskiaikaan jääneet ihmiset varmasti pitivät renessanssi-ihmisiäkin rappeutuneina, koska he mursivat paljon ajassaan olleita ennakkoluuloja, eivätkä hyväksyneet koko todellisuutta, jota vallitsi katolinen kirkko, suoraan itselleen saneltuna. Koska degeneraatiota ja rappeutumista voidaan kuvata edellisen tavalla monesta eri näkökulmasta, voidaan rappiokin nähdä jalona, siinä mielessä, että sen edustajat voivat kaivaa renessanssin tavalla itselleen periaatteita paljon syvemmältä kulttuurista, historiasta ja ajasta kuin tavanomaiset ihmiset, jotka arvostelevat poikkeavalla tavalla toimivia yksilöitä sen sijasta, että arvosteltaisiin ilmiöitä kulttuurin tasolla, joka on todellista aikaan suunnattua analyysia. Kun ihmisellä on sukuhistoria, on historian kuunteleminen, arvostaminen ja mieleenpalauttaminen tärkeää. Tässä mielessä tavallinen ihminen on historiaan suhtautumisessaan täysin sosialistinen, koska hekään eivät ole koskaan historiaa kunnioittaneet. Ludwig Feuerbach kirjoitti jokin aika sitten, että ihminen on sitä mitä hän syö. Feuerbach oli kommunisti ja vasemmistohegeliläinen, ja bimbojen piirissä tuo hänen aatteensa elää vahvana. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija