Missä vallitsee vertailukohdallisuus ja miksi

Kommentaariaatti ja sitä ohjaileva ontokratia levittävät yhteiskuntaan omanlaisiaan arvoja, joiden on tarkoitus sumentaa tiettyjen pysyvien ja itseriippuvaisten arvojen merkitystä yhteiskunnassa. Arvojen ohjaileminen tapahtuu niiden pohjalla olevan merkitys-/arvorekisterin kautta. Kun tiettyjen ajattomien symbolien eli syväsymbolien olemassaolo pyritään ehkäisemään tuomaan tilalle tiettyjen suvaitsemattomien ihmisten omistamia arvostuksia, joihin liittyy etenkin manipulatiivisuus, hierarkkisuus ja jumittuminen olemisen materiaaliseen puoleen. Syväsymboli tarkoittaa mielen alitajunnassa ja esitietoisuudessa olevien merkityksen ja arvon aiheiden symboleita, jotka nimensä mukaisesti liittyvät etenkin olemisen hienostuneelle, diskreetille ja syvälliselle tasolle ja sen symboleihin. Syväsymboli tarkoittaa etenkin uskontojen maailmaan tuomaa henkistä ja hengellistä tasoa, joka voidaan iän ja jaksavuuden kautta tulkita ajattomaksi totuudeksi. Vertailukohdalliset symbolit ovat sellaisia symboleita, jotka liittyvät etenkin ristiriidan tuomiseen vapaiden instituutioiden keskelle. Ne tuovat siis symboleihin ja niitä seuraaviin merkityksen ja arvon tasoihin pysyvyyttä ja sitä mahdollisuutta, että tämän relativistisen ja reaktiivisen kommentaariaatin pyrkimys saada instituutioita valtaansa, ja sen takia käyttää niitä postomodernistisen kommentoinnin apuna, jonka myötä minkäänlaista ainuislaatuisuutta tai originellia älykkyyttä ei ilmene. Olen sitä mieltä, että ihmiset ovat kyvyllisiä objektiivisten arvojen tavoittamiseen, vaikka ne tulevatkin maailmaan pääasiassa subjektiivisina tunteina. Voidaan sanoa, että objektiivisuuden pohja lepää sellaisella tasolla, johon edes nykyaikaisen etiikan ei tulisi millään tavalla puuttua. Arvojen universalistisuutta voidaan tarkentaa ajattelussa korostamalla ajattelun pysyvyyksiä, jo pieneltä iältä alkaen. Perusteellisin pysyvyys yhteiskunnassa on vapaus, jonka se tarjoaa omille kansalaisilleen. Sosialistien peruskoulu-uudistuksen myötä kouluista pyritään viemään vapaus ja monissa tapauksissa myös vapauden mahdollistama luovuus. Tämä uudistus paapoo lapsia ja nuoria ja on varmasti omiaan muuttamaan lasten ja nuorten koulussa jaksamisen mahdollisuutta. Vertailukohdalliset symbolit ovat siis sellaisia symboleita, jotka aina pyrkivät viemään joiltain vapautta ja antamaan sitä epäoikeudenmukaisesti jollekin tarkasti määritellylle taholle, joka on tässä tapauksessa ontokraattisen eliitin jäsenet. Vertailukohdalliset symbolit ovat siis joukkoonsa toisiin imeytyneet symbolit, jotka sen takia ovat suuresti riippuvaisia toisista instituutioista, jonka myötä yksikään instituutio ja yksikään instituutioihin kuuluva ihminen ei voisi olla vapaa, ja sen myötä yhteiskunnassa vähitellen kaikenlaisten sosialististen hallituksien myötä edustuma väestönosa aiheuttaa sen etteivät kaikki ihmiset loppujen lopuksi voi itse kokea itseään vapaiksi vaan se johtuu aina jostakin välittäjästä, jossa tehtävässä ainakin osa porukasta voi luulla, että kaikesta vapaudesta ja hyvyydestä pitää kiitellä pääministeriä ja presidenttiä. On siis selvää, että vapaus ja sen mahdollistamat symbolirakenteet aiheuttavat tulkituksi tullessaan mahdollisuuden oikeanlaisille itsestään riippuvaisille ihmisille ja vain itsestään riippuvaisille instituutioille, jotka eivät ole kommentaariaatin manipuloimia. ihmisten keskuuteen epäoikeudenmukaisuutta. Loppujen lopuksi henkilöllisellä tasolla on aivan samantekevää, ketkä ihmiset edustavat äänestäjiään ja Suomen valtiota papattamalla vuorotellen eduskunnan sisäistä dialektia ja murretta, jonka tarkoitus on ohjata ihmiset ja muut poliitikot pois tärkeämmistä asioista ja niin sanotusti estää varsinaista muutosta omalla epäselvällä puheellaan. Ja yksi ryhmä joka ylläpitää tällaista postmodernistista kommetointirealismia, ovat journalistit ja esimerkiksi suurin osa yliopiston tutkijoista. He siis saavat ideologista nautintoa siitä, että voivat muuttaa arvojen tasapainoa yhteiskunnassa, ja monissa tapauksissa ainakin iäkkäämmän ikäpolven edustajat olivat yleensä taistolaisia, ja nykypäivänä tilanne on muuttunut sillä tavalla, että ainakin itsensä mukaan entisistä kommunisteista on tullut Vasemmistoliiton ja Vihreiden vasemmistosiiven edustajia. Voidaan siis sanoa, että yksi perustavin vertailukohdallisen symbolin arvostamisen alaan kuuluva asia on ainakin tuloverotus, ja tässä voidaan havaita se, että kyseessä ovat todellakin vasemmistoliton manipuloijat, jotka asettuvat toistuvasti nokitukseen kunnollisten ihmisten järjestämien instituutioiden ja näiden ihmisten olemassaolon kanssa. Vertailukohdallisuus vallitsee sen kaltaisessa yhteiskunnassa, jossa ihmisten ei anneta ottaa vastuusta ja kantaa huolta omista asioistaan. Vertailukohdalliset poliitikot ovat sellaisia, että he koko ajan haluavat vähentää vapautta ja lisätä yhden ihmisryhmän oikeuksia.

Perussuomalaiset edenneet Stalin-asteelle

Erään suomalaisen puolueen politiikka vaikuttaa nykypäivänä kovin vastenmieliseltä ja järjenvastaiselta. Tämä puolue on Perussuomalaiset. Joku on aikanaan kirjoittanut siitä, miten edellistä ideologisesti järjestäytynyttä puoluejohtajaa seuraa entistä monomaanisempi ja järjenvastaisempi johtaja kuten esimerkiksi vaikka Neuvosto-Venäjällä Leniniä seurasi Stalin. Perussuomalaiset ovat nyt mukautuneet tuollaiseen linjaan, kun varsin hillittyä vaikka ideologisesti häiriintynyttä Jussi Halla-ahoa on seurannut ulkomaalaisia vihaava Riikka Purra. Tässä johtajavaihdoksessa puolue on suuntautunut entistä enemmän ns. pikkusuomalaisuuteen, eli kaikista kapeimpaan ja ”nuivimpaan” linjaan, jossa kaikesta muusta paineesta johtuva viha suunnataan yhteen kaikein heikoimmista vähemmistöistä eli heidän tapauksessaan maahanmuuttajiin. Halla-aho oli järkimiehiä ja varmasti huomattavasti keskimääräistä älykkäämpi, kun taas Purra ei vaikuta kovin älyihmiseltä. Hän on perustellut maahanmuuttajiin kohdistaamansa negatiivista huomiota Halla-ahon kirjoitusten lukemisella ja sillä, että hän on joskus ainakin kokenut tulleensa ahdistelluksi ”maahanmuuttajamiesten” toimesta. Vaikka kyseessä olisikin aito närkästymisen aihe, niin voidaan kysyä, onko tuollaista närkästymistä aiheellista suunnata kategorisesti koko maahanmuuttajien ryhmään? Vai kokeeko hän nyt, että kaikki maahanmuuttajamiehet ovat todennäköisiä ahdistelijoita. Ja vaikka jotakin tuollaista olisikin tapahtunut, mikä on tietysti väärin, niin onko järkevää suhtautua näissä ihmisissä heidän maahanmuuttajuuteensa. Vai onko heillä valmiiksi pienempi toleranssi ahdistelun suhteen, joka tietysti olisi huomattavasti ymmärrettävämpää suomalaisten tapauksessa. Ja onko yleensäkään minkäänlaista tietoa siitä, kuinka kauan kyseiset miehet olivat Suomessa olleet? Ja vaikka itselle on joskus koitunut jotain närkästystä aiheutunutta haittaa joidenkin kohdalta, niin onko järkevää ja mielen tasaisuuden ja vireen pitävää, jos sen takia vihataan tällaiseen ryhmään kuuluvia ihmisiä koko loppuelämä? Voisi kysyä, missä on kristillinen lähimmäisenrakkaus tällaisessa kysymyksessä, kun sentään koko puolueensa mainostaa itseään ”kristillissosiaalisena”. Voikin olla, että perussuomalaisten tapauksessa tämä kristillisyys on vain huomaaamatonta tapakristillisyyttä, joka ei liiemmin asenteissa saati teoissa ilmene. Tai ainakin se on sellaista kristillisyyttä, joka tekee eron suomalaisen ja maahanmuuttajan välillä. Mielestäni on naurettavaa suhtautua ”nuivasti” joihinkin ihmisiin, eli siis, että voitaisiin suhtautua ”nuivasti” joihinkin ihmisten ryhmiin ja heidän oikeuksiinsa. Minun esivanhemmissani on ihmisiä ympäri Eurooppaa, ja jos Suomessa aiemmin olisi ruvettu pitämään lukua ihmisten alkuperästä, eläisi tämä kansa vieläkin lampaannahkoissa ja jalkaräteissä pettuleipä ja sammal ruokanaan. Maahanmuutto on aina ollut todellisuutta, ja maailman tila on itsessään sen selittäjä. Koska Euroopan Unionin sisällä kaikkien on kannettava huoli Eurooppaan tulevista, ei Suomi voi eurooppalaisena kansana olla ottamatta osaa tämän paineen purkamiseen. Muualta maailmasta tuleva maahanmuutto on ainakin tietyssä määrässä tosiasia, eikä Suomi voi kulttuurikansana kieltäytyä tuosta tosiasiasta. Tietysti maahanmuuton ongelmia voidaan käsitellä ja niitä pitää pyrkiä koko ajan aktiivisesti selvittämään. Kuitenkaan Suomi ei voi normatiivisesti kieltää koko maahanmuuttoa, ja muutenkin näissä asioissa tulisi tehdä ero maahanmuutosta ilmiönä ja maahanmuuttajista itsestään. On selvää, että tietyt ongelmapiirteet, kuten esimerkiksi suvaitsemattomuus muunlaisia ihmisiä kohtaan, ovat tosiasia ja niitä tulisi pyrkiä ratkaisemaan. Esimerkiksi Hollannissa on maahanmuuttajia pyritty rohkaisemaan omaksumaan eurooppalaiset arvot hollantilaisen vapaamielisyyden sietämisellä. Tuollaista pitäisi toteuttaa myös Suomessa, vaikkakin on todennäköistä, ettei se onnistu, koska esimerkiksi perussuomalaiset vaikuttavat konservatiivisemmalta ja kielteisemmältä kuin pahimmat Eurooppaan tulevat uskonnolliset kiihkoilijat.

Runo

Koriste on korisemisen tulosta

kuin jäte jättämisen.

Runo

Tuska kosketti minua syvästi

pyysin sitä olemaan koskettelematta

tunne nosti minussa eloon ajatuksen

pyysin sitä olemaan nostelematta

Runo

 On ylevä suuri miehen mitta

havaitaan se aina miltei tuskitta

noustaan ylös kohti valtijaa suurta

vaikkei alku antaisi hyvää tuurta

oi ohjaavat suuret voimat te

mitä varten lopulta olemme me

voisimmeko ohjata kohtaloa itse

näyttää paikka jossa kuuluu olla piste

antaa johdatuksen valon näyttää tietä

paikkaa jossa sallimus voisi tehdä lietä

nousevatko nuoret lopulta itse ylös

ei paina niskaa alas aina masennuksen kyrös

johtavatko kaikki tiet paikkaan samaan

josta itseäni koko ajan pois manaan

ja johdatan itseäni entistä pahempaan jamaan.

Isälle, isänpäivänä 2021

Onnea kelpaa taas isälle tarjoilla,

kaikilla muilla hedelmillä marjoilla,

on isän päivä kaikille meille tärkeä,

kun on antanut mieleen paljon järkeä,

olet meille tuki vankka kuin vuori,

vaikket enää ehkä kuitenkaan kovin nuori,

olet kuitenkin edelleen tosi virkeä,

kuin lintu nuori virkku päivässä tirpeä,

toivomme tänä päivänä paljon onnea,

sinulle aidosti paljon, monia, lukuisia tonneja,

voisin sydänverta ranteestani, silmistäni, tihkuttaa,

onnea suurta kovin sinulle samalla hihkuttaa,

vaikka onnea on varjostanut ehkä moni asia,

on tässä sitä täysi kuitenkin koko suuri rasia,

rasia onnen turvallisen vanhuuden pitkän,

kulku mielen, viisaan ja järkevän sitkän!

Kirjastoni ja kirjaharrastukseni synnystä

Olen ollut kirjaihminen ja pitänyt kirjoista jo pienestä lapsesta alkaen. Opin lukemaan täytettyäni viisi vuotta. Lapsena tuli luettua etenkin Viisikko-kirjoja, Kirsi Kunnaksen satuja, Harry Pottereita ja JRR Tolkienin kirjoja. Minulla oli kuitenkin tavanomaiset pienen lapsen paheet, eli Korkeajännitys- ja Aku Ankan taskukirjat. Äitini luki minulle paljon kirjallisuutta, kun olin pieni lapsi. Sen jälkeen kotona ja isovanhempien kodeissa on aina ollut paljon kirjoja, esimerkiksi äitini on lukenut aina paljon, kuten myös molemmat isoisäni. Monesti minut mummon luona löydettiin ison kirjakasan keskeltä lähdekirjallisuuteen perehtymässä.

Äitini isä, vanha aatelisherra, oli itseoppinut historioitsija ja humanisti, ja isäni isä oli aina valmis tarttumaan kirjaan tai kynään. Molemmat isoisäni ovat jääneet mieleeni älykkäinä, diplomaattisina ja pidättyväisinä herrasmiehinä, joilla oli kirjallista sivistystä. Tästä on tullut jonkinlainen tarinankerronnan taito ja narratiivien hallinta, kun on oppinut hahmottamaan romaanin rakennetta jo nuorelta iältä. Lapsena olin kiinnostunut eniten luonnontieteistä ja historiasta mutta etenkin sotahistoriasta. Luonnontieteessä ja maantieteessä kiinnostivat etenkin dinosaurukset ja valtioiden pääkaupungit. Historia on aina ollut tärkeä osa kiinnostuksissani, ja suurin osa kirjastoni kirjoista liittyykin historian alaan.

Lukiossa kiinnostuin filosofiasta, vaikka sainkin ensimmäiset filosofian alan kirjani jo yläasteella. Lukion aikaan minulla oli noin viisisataa kirjaa omassa kirjastossani ja nyt niitä on noin 2000-3000. Olen pyrkinyt hankkimaan vain sellaisia kirjoja, jotka kuuluvat mielenkiinnonkohteisiini, vaikka olen laajentanut intressejäni lukemalla kaikenlaista fysiologiasta elämänkertoihin ja filosofiasta fysiikkaan. Olen ostanut suuren osan kirjastoni kirjoista ulkomailta, siellä asuessani. Kirjastooni kuuluu ranskan-, saksan-, englannin-, italian-, romanian-, unkarin- suomen-, ruotsin-, espanjan-, iirin-, latinan-.muinaiskreikan-, norjan-, tanskan-, tsekin-, sanskritin-, ja venäjänkielisiä kirjoja, ja sanakirjoja minulla on vielä useammallakin kielellä. Intressejäni ovat hallinneet pääasiassa omat kiinnostuksen kohteeni, mutta myös opiskelu on vaikuttanut siihen, millaisia kirjoja olen kulloinkin havainnut.

Muutettuani Jyväskylään yliopistoon ostin paljon kirjoja eräästä antikvariaatista keskustassa, ja muistan miten paikan silloinen omistaja, pienenpuoleinen kärttyisä ukko, koki, että minä en kuulu kunnioitettavan ja porvarillisen kirjakaupan asiakasjoukkoon ja piti minua jotenkin poikkeavana tai tyhmänä. Sanoipa hän kerran, kun kävin usein ostamassa kirjoja sieltä, että joku voi ruveta kutsumaan ”hinttariksi”, jolle kommentille minä vain hymähdin ja jätin sen omaan arvoonsa. Vaikka kirjallisuus on ja sen pitää olla vallankumouksellista ja porvariston ylläpitämän status quon vastaista, ovat kirjojen välittäjät jossain mielessä monesti porvarillisia ja voivat suhtautua ennakkoluuloisesti epäsovinnaisimpaan osaan kirjojen harrastajista. Voi kysyä, onko yhtään selkeämpää taiteilijan ja porvarin välistä kohtaamista, kuin kirjakauppias ja kirjoja kaupasta ostamaan tullut taiteilija.

Tässäkin on kuitenkin poikkeuksiakin, esimerkiksi Stern Verlag-kirjakaupan väki Düsseldorfissa oli aina valmis auttamaan ja eivät tulleet heittämään minua ulos, vaikka olisinkin etsinyt ja selaillut kirjoja toista tuntia. Siellä oli selkeästi töissä enemmän sivistykseen kuin kaupankäyntiin keskittyviä ihmisiä, josta voin vielä antaa heille lämpimän kiitokseni. Alentavia kokemuksia on kuitenkin muualla tullut.

Muistan miten kirjakaupan omistanut vanha täti ohjasi minut ystävällisesti mutta varmasti kadulle Pariisissa kun vaikutin hänen mielestään varmaan niin barbaariselle. Ranskalaisille on tyypillistä, ettei ulkopuoliselta näyttävää ihmistä auteta mitenkään, vaan tarkkaillaan sopivan etäisyyden päästä, vaikka olisikin mahdollisuus auttaa.

Olen viime aikoina suuntautunut entistä enemmän antiikin kulttuurin eli antiikin Rooman ja Antiikin Kreikan tutkimukseen. Virikkeenä tälle olivat ehkä yliopistossa suoritetut pitkät sivuaineopinnot antiikin kulttuurissa. Olin yliopistossa kiinnostunut etenkin retoriikasta, johon voi perehtyä esimerkiksi Aristoteleen tuotantoa tutkimalla. Thukydides, Suetonius, Herodotos ja Livius ovat tulleet tutuiksi historiankirjoituksen saralla. Myös antiikin mytologia, kirjallisuus ja arkkitehtuuri ovat etenkin sydäntäni lähellä.

Saksalaisesta kirjallisuudesta mainitakseni, etenkin koska se on suuressa mielessä suosikkikirjallisuuttani ja suosikkikieleni, on sanottava, että Ferdinand Gregoroviuksen moniosainen teos Geschichte der Stadt Rom im Mittelalter ja Mommsenin niin ollen moniosainen teos Römische Geschichte, ovat lisänneet kiinnostustani ikuista kaupunkia kohtaan ja ohjannut tutkimaan vanhoja lähteitä. On kiehtovaa, että aikaisemmin jotkut uhrasivat näille suurille hankkeille vuosikausia ja Mommsenin ja Gregoroviuksen tapauksissa vuosikymmeniä elämästään. Nykypäivänä tuollaista ilmenee harvemmin, koska kaiken on tapahduttava nopeasti ja vaivatta.

Kun asuin Düsseldorfissa ensimmäistä kertaa vuonna 2009, oli siellä vanhassa kaupungissa antiikin kirjallisuuteen erikoistunut kirjakauppa, josta ostin etenkin Sofokleen, Euripideksen, Aiskhyloksen tragedioita ja esimerkiksi Aristofaneen komedioita. Vaikka vanhat kirjat maksavat Suomessa enemmän sen takia, koska niitä myös liikkuu vähemmän, olen hankkinut Suomessa mm. Fattenborgin sanastollisen johdatuksen vanhan kreikankieliseen uuteen testamenttiin. Vanhin kirjani tämänhetkisessä kirjastossani on Histoire des Empereurs vuodelta 1738, joka käsittelee Rooman keisareita kristillisen kirkon ensimmäisten 600 vuoden aikana. Yksi hieno nide on Aristofaneen Plutus vuodelta 1819. Sata tai kaksisataakin vuotta vanhat kirjat ovat parhaimmassa tapauksessa todistekappaleita siitä, miten hyvin ihminen voi käsitellä tuollaista uskollista ystävää kuten kirjaa. Yksi mielenkiintoinen suomalainen kirja on E. S. Tigerstedtin kirjoittama Biografiska anteckningar öfver Savolax brigadens män 1808-1809. Siinä on siis pienoiselämänkertoja erinäisistä upseereista, aliupseereista ja sotilasvirkamiehistä, jotka ottivat osaa Suomen sotaan Savon prikaatin palveluksessa. Kirjasta löytyy mm. kahden sukulaiseni elämänvaiheiden selvitykset. Kapteeni Gustaf von Becker, joka oli Anders von Beckerin ja Anna Sofia Sundströmin poika, ja kuuluisan kielentutkijan ja journalistin Reinhold von Beckerin veli, palveli tykistössä. Koljonvirran taistelussa kerrotaan vielä tänäkin päivänä, että venäläisten komentajan ruhtinas kenraali Dolgorukin kaatanut tykinkuula tuli Gustaf von Beckerin komentamasta tykistä. Sittemmin Gustafista tuli komissionmaanmittari ja esimerkiksi samannimisen pojan Gustafin isä, josta pojasta tuli myöhemmin everstin arvoinen upseeri. Toinen Savon prikaatissa palvellut von Becker oli kapteeni Abraham Gideon von Becker, jonka kerrotaan olleen elämässään kartanonomistajana aina idearikas ja tehokas mies, mutta myös auttavainen köyhiä kohtaan. Hän surmasi eräässä taistelussa mm. venäläisen majurin. Abraham Gideonin omaisuuteen kuului iso ja tunnettu kartano Kangasniemellä Ohensalon rälssisäteri ja myöhemmin Sarvikosken kartanona tunnettu tila, jonka päärakennuksessa oli yli 20 huonetta. Turun hovioikeuden kolmesataavuotisjuhlakirjassa esitellään hovioikeuden virkamiehiä, asessoreja ja presidenttejä. Kirja on sukututkimuksen kannaltakin todella mielenkiintoinen, koska siinä esitellään mm. todella vanhojen, useimmiten jo 1600- tai 1700-luvuilla kuolleiden harvinaisten aatelissukujen jäseniä. Turun hovioikeus on myös yksi vanhimmista Suomessa säilyneistä instituutioista. Oikeustieteen opiskelijana olen hyvin tietoinen suomalaisten oikeusistuinten historiasta ja tuo historia on mielestäni todella mielenkiintoista. Tuon kirjan pienoiselämäkerrassa on myös mielenkiintoisia henkilökohtaisia tietoja, jotka kertovat etenkin hovioikeuden presidenttien olleen eksentrisiä ja omalaatuisia ihmisiä. Kirjasta saa hyvän kuvan siitä, millaista oli silloin kolmesataa vuotta ja tällä hetkellä jo miltei neljäsataa vuotta vanhan instituution toiminta, ja ketkä ihmiset pitivät sitä voimassa tuohon aikaan.

Filosofian alan kirjoista kertoakseni on mainittava muutamia kirjoja. Törmäsin Düsseldorfissa asuessani Friedrich Nietzschen kirjaan Jugendschriften, jossa on mm. Nietzschen runoja ja pieniä tutkielmia aivan hänen poikavuosiltaan asti. En usko, että tätä kirjaa liikkuu kovinkaan montaa kappaletta ainakaan Suomessa. On mielenkiintoista lueskella maineen porteilla olleen Nietzschen varhaista lyriikkaa ja proosaa. Vaikka Nietzschen filosofin uran näki jo noissa kirjoituksissa olevan tulossa, niin on sanottava, etteivät ne nyt niin kummoisia ole, etteikö jotkin omat varhaiset kirjoitukset pärjäisi noille arvostelussa. Kuitenkin Nietzsche on Nietzsche – vaaditaan aika paljon Nietzschen veroiseksi tulemiseen ja tämän kirjan kirjoitukset ovat esipuhetta siitä.

Toinen mielenkiintoinen filosofian alan kirja on Georg Brandesin kaksiniteinen elämänkerta Voltairesta. Kirjat ovat hyväkuntoisia ja vanhoja ja Brandes on aivan selvästi käyttänyt aikaa niiden kirjoittamiseen ja käynyt läpi kunnioitettavan määrän alkuperäislähteitä. Voltaire oli etenkin ihmisyyden puolustaja sellaisella aikakaudella, jolloin ihmisyyttä ei oikein todella tunnettu tai ainakin se oli menneen aikakauden peitossa osittain. Voltaire oli kirjojen ystävä par excellence ja hänestä tulisi voida ottaa oppia, sillä kuten saksanjuutalainen kirjailija ja runoilija Heinrich Heine on kirjoittanut, niin siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan myös pian ihmisiä. Brandes on kirjoittanut myös verrattoman elämäkerran Cajus Julius Caesarista.

Kirjastoni on aloittanut kehittymisensä etenkin perustavimman antiikin kirjallisuuden, historian, kaunokirjallisuuden, elämänkertojen ja filosofian keräämisellä. Sen jälkeen ovat tulleet harvinaisemmat ja erikoisesti johonkin tiettyyn alaan keskittyvät kirjat. Saatan kaupunkireissulla napata kirjakaupasta mukaani kaksi tai kolme tai jopa kuusi tai seitsemänkin uutta kirjaa, joten kyllä kirjastoni kasvaa koko ajan vähitellen, vaikka olenkin joidenkin muuttojen yhteydessä luopunut sellaisista kirjoista jotka olen jo lukenut moneen kertaan ja joita en enää tarvitse niin paljon. On joskus virkistävää, jos hyllyissä eivät enää möllötä samat kirjat, jotka on lukenut moneen kertaan ja jotka ovat siksi varmasti rajoittaneet omaa ajattelukykyä ja henkistä kapasiteettia aivan tarpeeksi.

Nyt olen kirjoittamassa elämänkertaa sukulaisestani Reinhold von Beckeristä, jota varten olen tilannut kymmenittäin aiheeseen liittyvää lähdekirjallisuutta, jota on käytetty mm. pisimpien Reinholdista tehtyjen opinnäytetöiden lähdemateriaalina. Minulla on siis jonkin verran olemassa olevaa toisten luotimaa pohjaa, eikä minun tarvitse täysin itsenäisesti alkaa etsimään tietoa tästä miehestä, joka on niin sanotusti kadonnut suomalaisen historiantutkimuksen katveeseen. Kuitenkin olen tehnyt ja aion tehdä jatkossakin kunnes projekti on valmis, työtä omien lähteiden löytämiseksi. On oletusarvoista, että tällaiseen työhön, jota on vaadittu vuosikymmeniä, on sisällytettävä kaikki tieto, joka kertoo edes jotain Reinholdin vaiheista ja teoista.

On tullut mieleeni luetteloida kirjastoni kirjat, jolloin ne pitäisi typistää tiettyihin kategorioihin ja laittaa niihin ex-librislaput. Voisi ottaa mallia sellaisilta bibliofiileiltä kuin skotlantilaisilta Crawfordin jaarleilta, jotka toimivat mullistavasti Britannian aatelin keskuudessa, kun he luetteloivat ja kategorisoivat perusteellisesti kirjansa, joista suurin osa oli hankittu Napoleonin Saksassa lakkauttamista luostareista, jonne Lordi Crawford lähetti oman miehensä tekemään hankintoja. Crawfordien kirjat oli jaettu kahteen kartanoon – Balcarres Houseen Skotlannissa ja kakkoskartanoon Haigh Halliin Lancashiressa. Minä itse, nykyään kun haluan rentoutua ja saada itselleni hyvän olon, katselen netistä kuvia hienosti hoidetuista yksityiskirjastoista – kansallinen ja kunnallinen kirjastolaitos ei minua kiinnosta, ja mielestäni ainakin yksityissukujen jäseniin liittyvät paperit ja asiakirjat tulisi säilyttää suvun piirissä eikä niiden pitäisi olla missään kansallisissa arkistoissa.

Harrastan sukututkimusta, ja kun tulee aatelisesta suvusta, on vaiheita paljon helpompaa selvittää, koska kartoituksia on tehty jo aiemmin, eikä tarvitse missään nimessä aloittaa niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Aristokratiasta kertovia hakuteoksia ovat etenkin Elgenstiernan, Wasastjernan ja Carpelanin aatelin sukutaulut. Carpelanin teos oli merkittävä siinäkin mielessä, että se selvitti pitkään valehdellun asian, nimittäin totuuden suomalaisen von Becker-aatelissuvun alkuperästä ja osoitti, että suku polveutuu tuusulalaisesta saksalaisen Hans Beckerin pojasta Anders Hansson Beckeristä eikä ruotsalaisesta kapteeni Johan von Beckeristä. Tästä matalan tasoisesta alkuperästä huolimatta moni von Becker- on edennyt elämässä pitkälle ja jopa saavuttanut suuria, kuten vaikkapa Adolf, Frans Josef ja Reinhold von Becker.

Olen aina ollut anglofiili ja sen takia minua onkin aina kiinnostanut brittiläinen aateli, johon minulla on sukuyhteyksiäkin. David Cannadinen Decline and fall of the British aristocracy on hieno kirja, joka kertoo siitä kehityksestä, joka alkoi 1800-luvun lopun maatalouden lamasta, ja joka pakotti monen aristokraatin menemään ensimmäistä kertaa elämissään töihin ja elämään tienaamallaan palkalla. Joka tapauksessa monet kartanot ja taidekokoelmat menivät myyntiin ja uusille monesti keskiluokkaisille omistajille.

Lopuksi voin sanoa, että kirjojen harrastaminen ja oman kirjaston kerääminen kannattaa, koska silloin sivistyminen käy niin sanotusti ohi mennen tai joka tapauksessa ainakin silloin, jos on innostunut lukemisesta ja haluaa sitä harrastaa säännöllisesti. Ensin kannattaa hankkia perustavin tietämys suomalaisesta historiasta ja sen jälkeen sen viitekehyksistä. Mielestäni historiaan perehtyminen on tärkein asia sivistymisessä, ja sen jälkeen voi ruveta hankkimaan tietoa spesifimmistä aiheista kuten filosofiasta tai antiikin kirjallisuudesta. Humanistista maailmankuvaa tulisi korostaa kirjojen yhteydessä, koska eivät jotkut teekkarit yleensäkään lue suuremmin kirjoja tai heidän joukossaan lukijat ovat varmasti vähemmistössä. Kuitenkin näissäkin suosituksissa voidaan tehdä poikkeuksia, onhan esimerkiksi Pentti Linkola sanonut, että hän vanhoilla päivillään luki lähinnä kotimaista kaunokirjallisuutta, mistä hän sai esseihinsä hienovaraisen lähes kaunokirjallisen tyylinsä. Mielestäni kuitenkin heikon tasoista kioskikirjallisuutta tulisi varoa, ja lukea pääasiassa klassikoita – sanoihan Goethekin aikanaan, että ennen kaikkea tulisi lukea ja tutkia ”vanhoja kreikkalaisia ja roomalaisia”.

Kirjat ovat hienoja kapistuksia, jotka ovat kuitenkin jäämässä nykyaikaisen yhteiskunnan ja sen luoman teknologian jalkoihin. Minua ette kuitenkaan saa luopumaan kirjoistani, vaikka itse maailma järkkyisi.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija