Henkinen korkeus, sen liitteet ja maallisuus

Henkinen korkeus on etenkin henkistä aristokratiaa. Tällainen henkinen korkeus elää etenkin vanhoissa aristokratiaan kuuluvissa suvuissa, mutta osin myös muissa vanhoissa ja sivistystä arvostavissa sivistys- ja kulttuurisuvuissa. Henkinen korkeus on etenkin välittömyyttä ja pyyteettömyyttä. Silloin toimintaa ja käyttäytymistä ohjaavat vanhat kultivoituneet piirteet, joita ei muuteta opportunistista etua tavoittelemalla. Aateli on saanut valtansa monarkilta, joka taas on saanut valtansa Jumalalta tai Jumalilta. Demokratia tasapäistää ihmisiä ja se tekee kaikista etenkin jonkinlaisen keskiluokkaisen valtavirtaihmisen kaltaisia. Aristokratia erottuu muista ihmisryhmistä ulkonäön, käytöksen, toiminnan, päämäärien ja ajattelun kautta. Aristokratia tarkoittaa henkistä ja kulttuurista pääomaa ja sen takia aatelisissa suvuissa on paljon korkeasti koulutettuja ja korkeasti sivistyneitä ihmisiä. Aateli ilmenee vieläkin myös sotilassäätynä, koska sen piirteet kuten esimerkiksi kiivaus, suurisieluisuus, strategian hallinta ja halu ottaa riskejä on tuonut sille aidon sotilaan piirteitä. Japanin ensimmäisen keisarin Jinmun väitettiin saaneen muotonsa aurinkojumalattarelta. Tähän liittyy paljon sellaisia spekulaatioita, joita on tuonut esiin esimerkiksi Erich von Däniken. Tämän teorian mukaan korkeimmanmuotoiset ihmiset ovat jossain määrin ulkomaailman mukaisia. Voidaan sanoa, että tietyt ruumiinpiirteet kertovat korkeamman laatuisesta fysiognomiasta ja fysiologiasta. Esimerkiksi vartaloon nähden suuri pää kertoo sen suojassa olevista isoista harmaista aivoista. On tavallisesti saatu käsitys maapallon ulkopuolisista olioista, että niillä on iso pää ja hauras vartalo, joka voi kertoa esimerkiksi siitä, että he elävät korkeamman laatuisen teknologian saavutettavissa, että esimerkiksi ruumiillinen työ ei ole heille ominaista, samalla kun aivotoiminnoista on tullut paljon kehittyneempiä ja sen takia pää on isompi. Samalla tavalla, kun voidaan sanoa, että kulttuurin arvo määrittyy sen perusteella, kuinka hyvin ihminen pystyy transsendentoimaan oman kulttuurinsa ja sitä myötä olemaan tekemisissä kulttuurista riippumatta erilaisten ihmisten ja eri kulttuurien kanssa, niin voidaan sanoa myös yksilöistä, että ne ovat kehittyneimpiä ihmisiä, jotka voivat esimerkiksi hankkia itselleen ylivoimaisen kielitaidon ja antropologisen tuntuman suhteessa tavanomaisiin yhteen kulttuuriin rajoittuneisiin ihmisiin. Voidaan tässä mielessä havaita, että monet länsimaisista ihmisistä ovat tässä mielessä korkeinta luokkaa. Jotkut ovat väittäneet, että ennen aikaan, kun tieteelliset selityskeinot eivät olleet yhtä kehittyneet, ihmiset ovat voineet tulkita luonnonilmiöitä jonkinlaisen hengellisen ilmiön osana. Esimerkiksi ajatus Jumalasta on voinut vaikuttua siitä, kun maapallon ulkopuolinen elämä on ilmennyt maapallollamme. Ja tähän perustuu esimerkiksi japanilaisen keisaridynastian selitys omasta alkuperästään. Toisin sanoen, jotkut ihmisistä voivat sisältää enemmän sellaisia kehittyneitä ominaisuuksia, joilla voi olla yhteys maapallon ulkopuoliseen elämään. Tähän voi sisältyä esimerkiksi, vaikka Johann Wolfgang von Goethen vanhalla iällä kertoma kommentti, jonka mukaan hän sanoi voivansa hyväksyä kaiken lukemansa. Eli ajattelukyvyn avaruus voi olla sellainen asia, joka voi kertoa korkeammista hengen kyvyistä, eli mahdollisesti tukea esimerkiksi myöhemmin tulevaa yhteyttä maapallon ulkopuolisen elämän kanssa. Esimerkiksi pään koko on monesti liitetty korkeampiin hengen toimintoihin, ja esimerkiksi kun kirjailijoiden kallojen kokoa on vertailtu, löytyi suurin kallonympärys Ivan Turgenevilta, venäläiseltä aristokraattikirjailijalta. Esimerkiksi se, kun aatelisten ihmisten ei ole tarvinnut osallistua ruumiilliseen työhön, ovat tietyt ruumiilliset piirteet voineet kehittyä tällaisten sukujen piirissä. Eli kun voidaan sanoa, että tavalliset musikat ovat etenkin kulttuurinsa ja piirteidensä rajoittamia pikkuihmisiä, ovat sellaiset ihmiset, jotka pystyvät ylittämään kulttuurinsa rajat ja olemaan yksilöitä monipuolisella toimintavalmiudella ylivoimaisia esimerkiksi diplomatian alalla. Voidaan havaita, että jonkinlainen selvä ero ihmisten kesken on, ja monesti eroavaisuus liittyy esimerkiksi yläluokkaisiin ihmisiin, ja yläluokka tarkoittaa monesti etenkin henkistä pääomaa eikä suoranaista materiaalista valtaa. On kuitenkin selvää, että materiaalinen valta voi monesti helpottaa henkisen pääoman tavoittelua. Samalla tavalla, kun esimerkiksi Stephen Hawking on todennut, että olisi ihme, mikäli tämän kokoisessa maailmankaikkeudessa olevan muuta elämää, niin voidaan sanoa, että olisi ihme, jos näin laajassa kulttuurikentässä ei olisi ihmisiä, jotka pystyvät poikkeamaan myönteisellä tavalla toisista ihmisistä. Esimerkiksi minun sukuni ihmiset ovat pitkän aikaa olleet monen erilaisen paikkakunnan herrasväkeä, heitä on katsottu ylöspäin rahvaan toimesta, niin on selvää, että esimerkiksi kuninkaallinen valta ainakin vanhoissa dynastioissa on varmasti peräisin jostain korkeammasta voimasta. Voi luullakin, että maapallon ulkopuolinen elämä on ollut vastuussa aristokraattisen hallintomallin tuomisesta maailmaan, ja demokratia on kehittynyt sitä myötä, kun yläluokka on lähestynyt rahvasta ja rahvas on lähentynyt yläluokkaa. Onkin varmaan niin, että aristokratian merkitys on muuttunut, ja monet sellaisetkin ihmiset, jotka ovat peräisin keskiluokasta pystyvät nykypäivänä tavoittamaan korkeita asemia ja koulutuksen kautta saavuttaa avaran ja laajan maailmankatsomuksen sekä leveän ajattelukyvyn. Kuitenkin ajatus siitä, ettei tällainen aristokraattinen hierarkia olisi ollut oikeutettu, kertoo siitä, etteivät ihmiset ymmärrä esimerkiksi kuningasvallan ja aristokratian erilaista alkuperää maailmassa. Esimerkiksi Israelin avaruusohjelman aivot Haim Eshed on kertonut siitä, että esimerkiksi amerikkalaiset ovat olleet tekemisissä maapallon ulkopuolisen elämän kanssa jo kymmeniä vuosia ja eivät ole vain kertoneet asiasta julkisuuteen, koska maapallon ihmisten suurin osa ei ole valmis ottamaan tällaista tietoa vastaan. Kuitenkin se uskomus, että maapallon ihmisillä ei olisi minkäänlaista yhteyttä maapallon ulkopuoliseen elämään on väärä, ja ihmiset, jotka ovat syyttämässä tähän faktaan uskojia hulluiksi jne. ovat rajoittuneita oman kosmoksensa reunojen suhteen. Minun sukuni on vieläkin, vaikka on sekaantunut jo useammassa polvessa talonpoikaiseen väestöön, aatelinen ja aristokratian perinteitä ylläpitävä suku. Esimerkiksi kun menin Kaavilta Luikonlahteen isovanhempieni luokse kaavilaisella taksilla, kantoi taksikuski aina pyytämättä matkatavarani sisälle asti. Suvussa on vieläkin kielitaitoa ja kulttuurin- ja historiantuntemusta, etenkin isoisäni oli itseoppinen historioitsija ja esimerkiksi äitinikin hallitsee sujuvasti ruotsit, saksat ja ranskat. Myös alkuperäiset suomalaiselle aatelille ominaiset ulkonäölliset piirteet ilmenevät suvun eniten ominaisimmissa ihmisissä, eli tummaverisyys ja kiharahiuksisuus on monelle suvun jäsenelle vieläkin tyypillistä. Kuitenkin on selvää, ettei korkeampaa henkistä tasoa saisi käyttää liian suuresti hyödyksi, koska silloin lain ja oikeudenmukaisuuden rajat voivat tulla vastaan. Esimerkiksi erään sukulaiseni väitetään laittaneen puutarhurinsa murhaamaan samalla tavalla aatelisen lankonsa 1800-luvun alussa saadakseen vaimoltaan tulleen sukukartanon omaan haltuunsa. Tästä asiasta on puhuttu vielä 1900-luvullakin Ruotsissa. Kuitenkin lainopilliseen vastuuseen hän ei koskaan joutunut eikä häntä elinaikanaan epäilty mistään. Kuitenkin hän itsekin oli tuomari ja aikalaistensa kertoman mukaan ankara vaikkakin oikeudenmukainen mies. On myös sanottu, että häntä pelättiin ankaruutensa takia. Ihmiset, jotka pystyvät muokkaamaan yhteiskuntaa, kulttuuria ja olemaan diplomatian ja ihmisten välisen veljeyden lipunkantajia, ovat tavallisesti ihmisiä, jotka ovat ihmiskunnan aristokratiaa. Se, että ihmisten toiminnan ja ajattelun kehää rajoitettiin aiemmin säätyerioikeuksilla, oli samalla tavalla oikeutettua kuin se, jos ihmisiltä on salattu tieto todistetusta maapallon ulkopuolisesta elämästä, ja valitus siitä, että aristokratia olisi ollut jotenkin etuoikeutettua, laiskaa ja vain etuoikeuksiensa haltijoita, kertoo jonkinlaisesta marxilaisesta proletaarisuudesta, joka pyrkii rajoittamaan ihmisten havainto- ja spekulointikyvyn esimerkiksi yksittäisen ihmisen huoneen kokoon. Eli aristokratia on aikanaan ansainnut erioikeutensa omalla inhimillisellä kyvykkyydellään, ja nykypäiväinen reaktiivinen jurina sen valta-asemasta on silkkaa vasemmistolaista hapatusta ja se ilmentää kapeaa historiakäsitystä kulttuurien alkuperästä. Samalla tavalla kuin tunnistetaan aatelin ylivoima muiden ihmisten edessä, on myös tunnistettava se, että vanhat kuningas- ja keisarisuvut voivat olla osittain maapallon ulkopuolisen elämän aikaan saamaa. Kaikessa kulttuurissa on huomioitava aristokratia, ja sellainen kirjallisuus ja politiikka, joka korostaa pikkuihmismäisyyttä ja rajoittumista jonkinlaisen naturalistisrealistisen kulttuurishovinistisen kuplan sisään, tulisi heittää tuleen.

Mitä olemiseen ja ontokratiaan kuuluu ja miten ihmiset tulevat onnellisiksi

Ontokratia on siis sellaisten ihmisten ryhmittymä, joka pitää tärkeänä sitä, että se saa monopolisoida olemisen omalla olemisen vallallaan. Se siis pyrkii määrittelemään omilla vähä-älyisillä ja henkisesti kehittymättömillä tavoillaan sen, mitä oleminen on ja miten sen tulisi olla. Tavallisesti vain vapaat ja riippumattomat ihmiset pystyvät muodostamaan olemisen oikeimman muodon. Olemiseen kuuluu työ ja vapaa-aika, joissa molemmissa keskeisin tavoite on vaivannäkö. Ihmisten ei tulisi vapaa-ajallaan vain lekotella, nukkua ja seurata viihdettä. Ihmisten tulisi niiden sijaan kehittää itseään ja opiskella koko ajan. Tästä on hyötyä jo senkin kautta, jos yhteiskunta koottaisiin asiantuntijoista, että ihmiset kamppailisivat koko ajan sen mukaan, että heistä voisi tulla parempia ammattilaisia omalla alallaan. Ontokratia pyrkii siis muodostamaan oman hallitsevan positionsa ja sosiaalisen hegemonian itse määrittelemällään kuvalla vapaudesta ja olemisesta. Kun ontokratia hyödyntää kommentaariaatin vaikutteellisuutta, pyrkii se työntämään ihmisten objektiivisten arvojen tilalle omia subjektiivisia mielipiteitään. Subjektiivinen mielipide on reaktiivinen sen takia, koska se miltei aina määrittyy vastapositiosta eli binaarisesta vastakohtaparista. Näin ollen se on myös suhteellinen, koska sen voimasuhteet muuttuvat sen myötä, kun suhteelliset linkit voimistuvat. Subjektiiviset mielipiteet eivät siis ohjaa itseään vaan niiden olennaisuudet muuttuvat, kun itsestä riippumaton vastakohta lisää valtaansa. Tällainen järjestelmä siis perustuu aina jonkinlaiseen vastakohdan demonisointiin. Tästä esimerkkinä voitaisiin käyttää esimerkiksi naisten ja miesten halua edustaa jonkinlaista oman sukupuolensa ihannekuvaa – nämä molemmat määrittyvät siitä, millainen toinen sukupuolen edustaja on eikä siinä ole minkäänlaista itseohjautuvuutta. Ontokratia pyrkii villitsemään esimerkiksi sukupuolten välisiä eroja ja muodostamaan selkeitä ryhmiä yhteisön sisään. Ontokratian ihanne on henkisesti tyhjä oleminen, johon eivät liity muut kuin citymarketti, omat kakarat, puoliso ja parhaimmat ystävät. Se ei siis vaadi minkäänlaista henkistä kyvyllisyyttä. Ja mitä parhainta, tuollainen oleminen pitää vielä määrittää sillä, että valtio ja kunnat maksavat tällaisesta tyhjästä olemisesta. Pahinta ontokratiassa on kuitenkin se, että se vapaa-ajan monopolisoinnillaan pyrkii yhdistämään näitä piirteitä myös ihmisten työelämiin, jonka se suorittaa lakoilla, taulukkopalkoilla ja luottamusmiespolitrukeillaan. Ontokratia haluaa ihmisten tekevän mahdollisimman vähän työtä ja sen tilalle se tuo vähä-älyisimmät tavat viettää vapaa-aikaa ja arkea. Mielestäni kouluissa tulisi opettaa arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä, jolloin he voisivat tajuta sen, millaiset asiat ovat haitallisia ja mihin ihmisten tulisi kiinnittää huomionsa. Ihmiset tulevat onnellisiksi, kun he voivat nähdä vaivaa oman kehittymisensä ja sivistämisensä eteen.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Eikö MIKÄÄN ole enää pyhää!

Tällä tavalla tavallisesti kysyvät äärikonservatiivit, joiden elämässä ei ole muuta kuin ylikunnioituksen kohteita. Pyhä on tavallisesti tarkoittanut jotain sellaista, josta ei saa puhua kuin tietyllä kaunistellulla tavalla. Nykypäivänä kun yhteiskunta on ottanut askelmia kirkosta poispäin, on lopultakin tajuttu se, että asioilla on useita erilaisia puolia, ja ei voida sanoa, että yksikään näistä eroavista puolista oli jotenkin toista huonompi. Tavallisesti korkeissa kulttuureissa on sallittu satiiri ja ironia, koska ne pitävät vallankäyttäjät oman asemansa vastuullisuudessa. Esimerkkinä satiirisesta menestysteoksesta ovat esimerkiksi Swiftin Gulliverin harharetket ja Voltairen Candide. On siis tärkeää, että valtaa kritisoidaan ja asetetaan se kyseenalaiseksi. Ei ole mitään niin korruptoitunutta ja ankeaa, kuin poliitikko, joka kokee olevansa korvaamaton esimerkiksi puolueelleen tai maalleen. Tästä tulee ensimmäisenä mieleen ainakin Paavo Väyrynen. Pyhäksi on tavallisesti ymmärretty ainakin kaikki sellaiset asiat, jotka liittyvät avioliittoon tai kirkon toimenpiteisiin ja sakramentteihin. Mircea Eliade kirjoitti aikanaan verrattoman kirjan profaanista ja pyhästä. Jos ajatellaan jonkinlaista mahdollista yhteiskunnan koheesiota ylläpitävää kansalaisuskontoa, niin on selvää, että sen pitäisi yhdistää pyhää ja maallista, eli olla sekulaari uskonto. On selvää, että suurin osa ihmisten toiminnasta liittyy profaanisuuteen, koska nykypäivänä ei ole tarvetta todistella koko ajan olevansa jonkinlainen siveyden sipuli. Aikaisemmin ihmisten on pitänyt todistella omaa ekumeenista hurskauttaan, joka on onneksi suuressa määrin jo vähentynyt. Jos ajatellaan filosofista etiikkaa suhteessa teologiaan, niin voidaan havaita, että tiettyjen filosofisen etiikan mukaisten elämänohjeiden olemassaolo ihmisten elämässä voi vakuuttaa muut tällaisen ihmisen hyvyydestä, eikä siihen tarvitse sekoittaa minkäänlaista Jumalaa. Kuitenkin mielestäni eläinlajien ja ihmisten välinen ero on vain suhteellinen, ja on varmasti niin, että jollain eläinlajeilla on itselläänkin jonkinlainen ohjaava voima. Eläimiä ei arvosteta riittävän paljon vielä nykymaailmassakaan. Ihminen ei eroa toisista eläimistä muuten kuin oman kehittyneen tietoisuutensa ja reflektiokyvyn ansiosta. Tämä tietoisuus antaa ihmisille suuremman yksilöydentunnun kuin miten on useimmilla eläimillä. Eläimet siis toimivat luontonsa mukaan, kun taas ihmiset voivat saada elämäänsä erilaisia piirteitä oman yksilöllisyytensä ansiosta. Yksilöys on siis jonkinlainen emergentti ominaisuus, joka nousee ihmisen evolutiivisesta kehittyneisyydestä. On puhuttu paljon siitä, miten eläimet voivat vähitellen nousta evolutiivisessa tasossaan ja saada itseensä joitain tietoisuudesta kertovia piirteitä. Kuitenkin samalla tavalla kuin alempaa ei saa alentaa, tulisi myös eläimiä kunnioittaa enemmän.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

 

Olemisen valta, politiikka, työ ja ideologinen nautinto

Ontokratia on todella häikäilemätön taho siinä, kun se pyrkii viemään joiltain ihmisten ryhmiltä vapautta sen takia, että se saisi tuotettua omille kommentaarianisille manipuloijilleen olemisen valtaa, joka ei todellisuudessa ole edes minkäänlaista vapautta, vaan se tarkoittaa tavallisesti tyhjintä mahdollista olemista, jonka täyttävät viihde, citymarketti ja ajanviete. Tunnustushierarkia, jonka mukaan yhteiskuntien tulisi järjestyä perustuu pelkästään pyyteettömyyden ajatukseen, eli siihen, että vain sellaisille instituutioille annetaan suurin valta, jotka suhtautuvat ihmisiin ja ihmisyhteisöihin pyyteettömimmin eli kaikkein eniten vapautta antavasti. Kommentaariaatti pyrkii vaikutteellistamaan ihmisiä oman merkitysvaltansa mukaisiksi, jolloin se saa käsitteiden ja arvojen merkitystä muuttaessaan muutettua sitä, miten esimerkiksi tunnustushierarkiaan ja preferenssiautonomiaan liittyvien instituutioiden arvo nähdään ja miten ihmiset arvottavat asioita, ja miten he löytävät omille arvotunteilleen objektiivisia liitekohtia todellisuudesta. Arvotunteiden manipulointi vaikutteellisuudella aiheuttaa sen, että ihmiset alkavat tunnustaa epävapaita subjektiivisia mielipiteitä omiksi arvoikseen, jolloin epävapaus lisääntyy ja ihmiset villiintyvät vain ontokratian tarjoamasta olemisen vallasta, eli henkisesti tyhjimmästä tavasta viettää elämää ja käyttää aikaansa. Ontokratia pyrkii siis vasemmiston kautta manipuloimaan keskustaoikeistolaisten ylläpitämiä objektiivisia arvoja, jotka ovat ristiriidattomia ja jotka pyrkivät etenkin yleiseen hyötyyn ja ihmisille koituvaan hyvään. Vasemmistolaiset siis tunnustavat subjektiivisia mielipiteitä, koska he ovat epävapaita, ja koska koko sosialismin ja kommunismin ajatus on perustunut kateuteen oikeistolaisia kohtaan ja negaation asettamiseen suhteessa kaikkeen muuhun tehtyyn politiikkaan. Sosialismi ja kommunismi syntyivät vastustusasenteesta sivistyneempiin ihmisiin, ja sitä kautta he ovat tuoneet kaiken alimman sonnan politiikan tekemisen välineeksi. Kun korkeimmilla asteilla tunnustushierarkiassa ovat etenkin uskonto, taide, tiede, kulttuuri, filosofia ja sivistys, niin vasemmistolaisilla tärkeät asiat ovat etenkin ruoka, kouluruoka, työnteon määrän mahdollisimman suuri rajoittaminen, tavallisten ihmisten elämisen ja arjenmukavuudet, sekä todella vastenmielinen tapa jakaa ihmisiä kahteen ryhmään heidän genitaaliensa poikkeavuuden takia. Näistä asioista vasemmistolaiset pyrkivät tekemään politiikkaa ja omimaan kaikki korkeammat aiheet oman mataluutensa alistettavaksi. Mielestäni ihmisille tulisi antaa mahdollisuus tehdä yhteiskunnassa niin paljon työtä kuin he haluavat ja kenenkään työintoa ei tulisi vähentää kaikenlaisten politrukkiluottamusmiesten väliin tunkemisella. Ideologinen nautinto tarkoittaa sitä placebonautintoa, jonka kommentaariaatin manipuloimat epävapaat ihmiset saavat siitä, kun heitä käytetään vasemmistolaisen, subjektiivisista mielipiteistä politiikkaa tekevien ihmisten porukan hyväksi ja alaisena. He kuvittelevat saavansa omia arvojaan ajetuksi, samalla kun ontokratian kommentaariaatin vasemmistolaiset saavat hankittua itselleen enemmän tyhjää olemisen valtaa, joka on sellainen tyhjyys, joka täyttäessään kaikkien ihmisten mielen, tulee aiheuttamaan sen, etteivät ihmiset kohta voi nähdä ympärillään enää mitään henkisesti tärkeää.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Sitoutumisesta ja vapaudesta

Sitoutuminen tarkoittaa mukana olemista jonkinlaisessa projektissa tai joidenkin asioiden ja ihmisten piirissä. Tämä vaatii kiinnostusta kyseistä asiaa tai asioita kohtaan. Kiinnostuksen on oltava sellaista, että se ruokkii koko ajan ajatuksia, toimintaa ja mielikuvitusta. Sitoutuminen voi tarkoittaa esimerkiksi jonkinlaisessa työpaikassa toimimista, opiskelua tai esimerkiksi parisuhdetta. Sitoutuminen vaatii aina jonkinlaista kokonaisen vapauden rajoittamista, sillä sitoutuminen sanansa mukaisesti vie aikaa ihmiseltä johonkin tiettyyn projektiin. Sitoutumista voidaan miettiä myös preferenssiautonomisesti vapauden ja vastuun kautta. Kuitenkin nuo kaksi käsitettä eivät ole suoranaisesti minkäänlaisia binaarisia vastakohtapareja, vaan ne voivat samanaikaisesti sisältää piirteitä molemmista, eli vapaus johonkin voi joskus tarkoittaa myös vastuunottoa jostain ja vastuu jostakin voi tarkoittaa vapautta johonkin. Millaista ihmisen elämä sitten olisi, jos hän ei sitoutuisi mihinkään, vaan korostaisi pelkästään vain sananmukaista ja pintapuolista vapautta. Se voisi antaa ihmisestä vastuuttoman kuvan, vaikka monesti tuollainen elämä onkin joiltain piirteiltään todella mukavaa ja antoisaa ainakin hetkellisesti. Kuitenkin jotta ihminen voisi esimerkiksi luoda toiminnallaan jatkumoita, jotka muodostavat sen mitä kulttuuri tarkoittaa, on silloin sitoutuminen aika lailla välttämätöntä. Sitoutuminen tarkoittaa monesti myönteistä siinä mielessä, jos on tiedossa se, mihin jollain projektilla pyritään ja miten muut osapuolet asiassa ovat taipuvaisia sitoutumaan projektiin. Sitoutumisessa on siis tunnettava pelin säännöt tai muussa tapauksessa sillä ei voi olla suurempaa merkitystä. Sitoutumista voi kuitenkin myös harrastaa samanaikaisesti, vaikka pyrkisikin tavoittelemaan koko ajan myös vapautta. Vastuun ottaminen elämästä tarkoittaa monesti sitä, että on kannettava huolta joidenkin muiden asioiden olemassaolosta, ja esimerkiksi epäsosiaalisuus voi monesti tarkoittaa sitä, ettei ihmisellä ole tehtävää elämässä. Kun on vastuu huolehtia joidenkin asioiden tai elävien olentojen olemassaolosta, tulee silloin ihmisen elämään varmasti jonkinlainen vastuullinen suhdanne, joka voi auttaa sitoutumisessa. Sitoutuminen tarkoittaa siis siteiden muodostamista asioihin ja ihmisiin. Siteellisyys on monesti tärkeää silloin, mikäli siteen aiheeseen ei muodostu liian suurta riippuvaisuutta, sillä silloin ihminen vaatii liian paljon siteen toisilta osapuolilta. Sitoutuminen saattaisikin olla ratkaisu vapauden ja vastuun väliseen suhteeseen, eli siihen, että vaikka samanaikaisesti ihmisillä on vapautta, on aina vastuuta ja toisin päin, ja silloin kun on vapautta ja se lisää vastuuta, on taustalla mahdollisesti esimerkiksi sitoutuminen, jonka ei kuitenkaan tarvitse olla aina vain yksisuuntainen riippuvaisuussuhde ja sitoutumisen ei tarvitse olla samanaikaista tai kaikenaikaista. Sitoutuminen voi siis lisätä samanaikaisesti vastuuta kuin myös vapautta.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Instituutioiden paikka tunnustushierarkiassa

Tunnustushierarkia tarkoittaa sellaista instituutioiden kokoelman järjestystä, jonka avulla ihmiset voivat tavoittaa suurimman määrän vapautta ja valinnan vapautta yhteiskunnan sisällä. Se koostuu siis näennäisessä arvojärjestyksessä olevista instituutioista, jotka järjestäytyvät tunnustushierarkian sisälle sen perusteella, kuinka suuresti ja millä tavalla vapaus voi toteutua niiden piirissä. Arvollisesti korkein on sellainen instituutio, jonka piirissä on eniten vapautta ja pyyteettömyyttä. Näin ollen korkeimpia arvoja ja instituutioita tutkiessa voidaan havaita, että niiden piirissä arvo on etenkin itseisarvoa kuin välinearvoa. Mitä välineellisempi jokin arvo on, sitä pyyteellisempi ja epävapaa se on. Kuitenkin tulisi tässä yhteydessä varoa ontokratian alaisen kommentaariaatin pyrkimystä vaikutteellistaa arvoja ja instituutioita ulkoa käsin merkitysvallalla siten, että kommentaariaatti voisi alkaa kontrolloida arvojen ja instituutioiden merkityksiä. Vapaa tunnustushierarkia ja sen sisäiset arvot ja instituutiot perustuvat vapaaseen, ristiriidattomaan ja pyyteettömään järjestelmään, ja sen sisäiset arvot voidaan todistaa oikeiksi maksimointiavaruuden kautta, jossa niitä testataan totaalisessa muodossa yhteiskuntaan. Jos vapaus tuo kaikille yleistettynä vapautta erityisesti on se parempi arvo kuin esimerkiksi tasa-arvo, jota ei voida todistaa arvon määrittelyssä erittäin hyväksi tai edes hyväksi. Ontokratian vaikutteellistamat merkitykset muuttavat siis arvotuksen ja toiminnan rakennetta siten, että ne voidaan muuttaa vastaamaan pelkkiä tarpeista tulevia subjektiivisia mielipiteitä, jotka eivät ole kyvyllisiä tulemaan objektiivisiksi. Niitä ei voida yleistää tunnustushierarkiaan sen takia, koska niitä ei voida todistaa totalisoinnin kautta yleisiksi arvoiksi, koska ne eivät ole kaikille samalla tavalla hyväksi ja koska niiden olemassaolo suoranaisesti uhkaa ihmisten vapautta ja esimerkiksi kaiken vapauden pohjalla olevaa kapitalistista talousjärjestelmää. Instituutioiden kehittäminen ja muuttaminen täytyy siis alkaa instituution sisältä käsin, koska mikäli ulkoisille voimille annetaan rooli siinä, kun instituutioita muutetaan, alkavat he vaikutteellistaa instituutioita ja ihmisiä toisten instituutioiden vapauden viemiseksi. Yhteiskunnassa tulee siis määrittää se, millaisia tehtäviä mikäkin instituutio hoitaa ja millainen niiden arvo on kulloinkin yhteiskunnassa. Helposti voidaan katsoa, että vapaassa yhteiskunnassa korkeimmilla hierarkia-asteilla ovat etenkin pakottamaton uskonto, metafysiikka, tieteet, taiteet ja filosofia. Samalla aikaa alimmilla hierarkia-asteilla sijaitsevat esimerkiksi ruoka, ehkäisy, hygienia jne. jotka ovat merkittävällä tavalla etenkin välinearvoisia ja joiden keskuudessa ei voida samalla tavalla valita, kuin voidaan vaikka taidemusiikin tai uskonnon tapauksissa. Kuitenkin vapaa markkinatalous on omiaan tekemään esimerkiksi ruokailusta myös enemmän valinnan sisäistä, koska ihmisille annetaan mahdollisuus valita ja tuotetaan samalla heidän keskuuteensa erilaisia tuotteita, jotka lisäävät valinnanvapautta. Kuitenkin kommentaariaatti pyrkii tekemään merkitysvallalla sen strategisten päämäärien eli ihmisten orjuuttamisen takia asioita, joiden myötä jotkut instituutiot vahvistuvat ja tulevat pyyteellisiksi ja lopulta alkavat kyseenalaistamaan koko status quon, jolloin tunnustushierarkian perustavin periaate, eli valinnanvapauden ja pyyteettömyyden kautta arvioiminen menettää kokonaan merkityksensä. Kommentaariaatti pyrkii tuomaan merkitysvaltansa takeeksi arvoinstituutioita, joiden lähelle se asettaa poliisin roolissa toimivia tuki-instituutioita. Tämä jo vääristää tunnustushierarkiaa, koska se perustuu vapaaehtoisuudelle ja ihmisten pitkän ajan aikana kehittyneelle arvostamisen kyvylle. Puhtain arvostamisen tapa, joka perustuu preferenssiautonomiaan, maksimointiavaruuteen, erottelukapasiteettiin, adaptiiviseen tulkintaan ja joukkopriorisointiin on ainoa tapa, jolla yhteiskunnassa voidaan etsiä arvotunteiden joukosta objektiivisia arvoja ja toteuttaa niitä. Ontokratian ja kommentaariaatin pyrkimyksenä on tehdä ihmisten enemmistöstä epävapaita, jotta he eivät välittäisi pienen ontokraattisen eliitin toiminnasta omien pyrkimystensä täyttämiseksi. Kuitenkin ontokratian tavoittelema olemisen valta on pelkästään nykyajan tuoma harha, jossa pyritään pyöreään ja pulleaan elämään ja olemassaoloon, joka ei todellisuudessa perustu kuin leipään ja sirkushuveihin, joka sisältää nykyisen monilla ihmisillä havaitun pyrkimyksen pelkkään tyhjäaivoiseen viihteeseen. Ihmisten on vapaassa tunnustushierarkiassa voitava harrastaa itsekritiikkiä ja instituutioiden kritiikkiä antamatta järjestelmän ulkopuoliselle kommentaariaatille valtaa tässä asiassa. Esimerkiksi itseironia on tärkeä kehittävä huumorin muoto. Satiiriakaan ei tule unohtaa. Tässä mielessä ihmisille voidaan antaa mahdollisuus oman performatiivisen roolinsa mukaan toimimiseen, jossa tulee olla tarkkana siitä, ettei anna ontokratian tyhjän olemisen vallan tarjoamiselle merkitystä, koska ihmiselämän on perustuttava vaivannäköön ja itsensä kehittämiseen myös vapaa-ajalla. Ei voida siis tehdä kovin perustavaa erotusta vapauden ja vastuun välillä, koska ne eivät ole itseselitteisiä asioita. Joskus vapaus on todella merkittävää vastuunottoa, ja joskus vastuunotto on todellista vapautta.

Ilmiöitten ykseydestä ja nykyaikaisista useista elämistä

Nykypäivänä on monien ihmisten kesken tyypillistä, että pyritään elämään samanaikaisesti monia erillisiä elämiä. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ihmiset pyrkivät antamaan itsestään moniosa-alaisen käsityksen ja koettavat selvitä erilaisissa tilanteissa muuntumalla. Tällainen kameleontin toiminta on monissa tapauksissa tyypillistä etenkin naisten keskuudessa, ja tämä liittyy siihen, miten tavallisesti naisia pidetään miehiin nähden sosiaalisesti miellyttävämpinä. Kuitenkin kuten lukija voi nähdä, voi tällaiseen moninaamioisuuteen liittyä teeskentelyä, teennäisyyttä ja valheellisuutta. Ihminen voi esimerkiksi tavata vaikka linja-autossa ihmisen, jota ei ole tavannut pitkään aikaan ja hankkiutua puheisiin tällaisen ihmisen kanssa ja luvata esimerkiksi, että tällaiset ihmiset voisivat tavata toisiaan myöhemmin ja useammin. Kuitenkin suuri osa tällaisesta vuorovaikutuksesta on valheellista siinä mielessä, koska tällainen ihminen pyrkii vain täyttämään itselleen näkyviä obligaatioita sopivasta toiminnasta tilanteessa. Tästä voidaan havaita se, että tällaisten ihmisten sosiaalinen toiminta on useissa tapauksissa vain miellyttämistä ja mielistelyä. Tällä tavalla etenkin naiset pyrkivät jotenkin osoittamaan ottavansa huomioon kaikki ihmiset tai ainakin omat tuttavansa, vaikka tällaisella ihmisellä ei myöhemmin olisi minkäänlaista intressiä tällaisten tuttavien muistamiseen. Teeskentely, miellyttäminen ja opportunismi ovat mielestäni alhaisimpia motiiveja toiminnalle. Jotkut ihmiset siis pyrkivät jonkinlaisen sosiaalisen yhteiselämän takia levittämään omia asioitaan sellaisille, jotka myös kertovat tällaisille ihmisille omistaan. Ilmiöt ovat mielestäni yksi totuus, eivätkä ihmiset todellisuudessa voi erottaa minästään uutta osaminää jonkin toisen ihmisen tai asian takia. On paljon rehellisempää kuunnella itseään ja tuoda omasta minästä esiin sen parhaimpia puolia, kuin näytellä muille ihmisille pelkästään miellyttämisen ja onttouden halusta. On selvää, että ihmisten ei tulisi aina kuvitella alkutilanteeksi toisten ihmisten kanssa tekemisissä oloa, vaan keskimmäisen ja tärkeimmän tavoitteen tulisi olla oman persoonallisuutensa kehittäminen, ettei ihmisen tarvitsisi teeskennellä ja olla valheellinen sen tilanteen mukaisesti, johon hän kussakin tilanteessa on itsensä ajanut. Syvyys ei ilmene tällaisissa kaiken kavereina olemisessa. Jokaisen ihmisen tulisi mielestäni pyrkiä syvällisyyteen ja oman persoonallisuutensa ja sivistyksensä kehittämiseen, ja se ei mahdollistu, jos ihminen aikoo ja on kokon ajan tekemisissä toisten kanssa miellyttämisen ja valheellisuuden viitekehyksessä. Tästä on esimerkkinä vaikka se, jos miehen katse sattuu kohtaamaan jonkun naikkosen kanssa, niin tällainen naikkonen monessa tapauksessa pelkästään omien kuvitelmiensa takia voi aloittaa passiivisaggresiivisen väistökäyttäytymisen, vaikka miehellä ei olisi aihettakaan lähestyä tällaista naista. Mutta tämä toiminta on vain osoituksena siitä, kun naiset luulevat tietävänsä kaiken jostain sattumanvaraisesta miehestä. Tämä kaikentietävyys sen suhteen, miten ihmiset käyttäytyvät, kertovat siitä, miten jotkut asettavat mahdollisen sosiaalisen kontaktin kaikkialle. Ihmisten tulisi päästä rehellisyyteen oman minänsä kanssa ja kaikkien kaverina oleminen ei auta sen saavuttamisessa. Ei ihminen muutenkaan tarvitse satoja tai edes kymmeniä kavereita.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija