Ihmistieteiden uusi paradigma

Ihmisten sosiaaliset ja yhteiskunnalliset liitteet ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä ja tulleet eritasoisemmaksi. Voidaan sanoa, että ihmisten yhteisöliitteet muistuttavat tänä päivänä jonkinlaista kaleidoskooppista kuvaa, jossa voidaan havaita monia samanaikaisia liitteitä, eikä esimerkiksi, vaikka kansallisuuden perusteella voida nykypäivänä muodostaa yhdenaikaista suhdetta kansallisuuteen tai jonkinlaiseen kuviteltuun kansallisvaltioon. Nykypäivänä suhtautuessa ihmistieteiden perusteisiin, syyllistytään jonkinlaiseen genealogiseen defisiittiharhaan, kun kuvitellaan ihmisiä voitavan jakaa jonkinlaisiin sosiaalisiin ja yhteisöliitteisiin. Eli toisin sanoen kuvitellaan virheellisesti jotain ihmisen toiminnan alkuperästä. On kuitenkin niin, että aiemmin ihmistieteet ovat keskittyneet muodostamaan käsityksiä kaikista ihmisistä ihmiskunnan sosiaalisimpien ja mahdollisesti henkisesti keveimpien ihmisten kautta, ja sen takia ihmistieteet eivät ole huomioineet todellista filosofi- ja tieteilijätyyppiä. On siis huomioitava se, että ihmisiä tulee jaotella ryhmiin nykyistä väljemmin, koska nykyaikana yksilö ei enää ole latautunut niin suuresti alkuperäisistä ja traditionaalisista yhteisöliitteistä. Nykypäivänä ihmistieteet siis korostavat liian suuresti annettuja yhteisöliitteitä valittujen ja merkitystä antavien yhteisöliitteiden sijasta. Nykyaikainen ihmistiede korostaa liian paljon esimerkiksi historian alan Karl Lamprechtin ja Suomessa Gunnar Suolahden kollektiivista historian näkökulmaa ja toisaalta sosiaalitieteissä Bergerin ja Luckmannin sosiaalista konstruktionismia. Ihmistieteet ja sosiaalitieteet siis korostavat vieläkin liiaksi kollektiivisia ja pakotettuja instituutioita, jotka joissakin yhteyksissä pyrkivät antamaan jonkinlaisen konsensuksen käsitteeseen perustuvan näkökulman. Ihmistieteet tarkoittavat yksilöä ja ihmisten vapaita yhteenliittymiä tarkastelevaa tiedettä, johon on viime aikoina tuonut uuden näkökulman esimerkiksi lisääntynyt monikulttuurisuus ja näin ollen edennyt kulttuuristen instituutioiden päällekkäisyys ja samanaikaisuus. Uutta näkökulmaa tarvitaan lisäksi koska kollektiivit ovat höljentyneet, koska yhteisöt ovat muuttuneet ja yksilön näkökulmaa on aiemmin säännöllisesti vähätelty ja jätetty huomiota. Yksilöllisyydestä ja yksityisyydestä on tullut tärkeämpää kuin pakotetuista kollektiiveista, joihin voidaan laskea esimerkiksi sosiaaliset, ekonomiset ja kulttuuriset luokat. Uusi paradigma on laskettava olemaan yhteydessä esimerkiksi lahjakkuudentutkimuksen kanssa, koska nykypäivänä voidaan yksilöiden yhteydessä tarkastella esimerkiksi heidän kyvykkyyttään nousta oman sosiaalisen ryhmänsä yläpuolelle omien lahjakkuudellisten ja kognitiivisten kykyjensä kautta. Nykypäivänä voidaan siis nähdä esimerkiksi se, että kansallisvaltion käsite on monikulttuurisuuden myötä kokonaismerkityksessään ja kuvaavuudessaan vähentynyt ja samanaikaisesti esimerkiksi uskonnollinen tunnustuksellisuus on muuttanut muotoaan, sillä kaikki eivät näe esimerkiksi uskontoa enää samalla toisten mielipiteisiin liittyvällä tavalla, joka voisi antaa uskonnosta ja uskosta täsmälleen samanlaisen kollektiivisen käsityksen. Myös sukupuolellisten vähemmistöjen rooli on tullut enemmän esiin, koska näitä asioita ymmärretään tänä päivänä entistä paremmalla tavalla, ja ihmisille annetaan enemmän vapautta valita oma ryhmänsä myös näiden tekijöiden kautta. Uusi paradigma korostaa siis monipuolista yhteisötulkintaa siinä mielessä, ettei se ajattele joidenkin yhteisöjen olevan suorassa mielessä toisia poissulkevaa ja kieltävää. Uusi paradigma siis korostaa potentiaalisia yhteisöjä ja siinä mielessä etenkin alakulttuureita, jotka ovat syntyneet erilaisten yksilöiden kokemista tarpeista kerätä yhteen samanlaisia ihmisiä, jotka kuitenkin voivat toisten yhteisöliitteittensä kautta poiketa toisista jonkun yhteenliittymän ihmisistä. Näin ollen tämä paradigma korostaa myös poikkeusyksilöiden kykyä luoda uusia instituutioita ja muodostaa sitä kautta uudenlaista pohjaa yhteisöissä tapahtuvalle toiminnalle. Yhteisöt ovat siis muuttuneet ja ei voida pitää jonkinlaista esimerkiksi kansakunnan käsitettä sellaisena, jonka kautta voitaisiin muodostaa yleinen käsitys jossakin valtiossa asuvista ihmisistä. Olisi myös perustettava hallitukseen ministeripaikat yhteisöjen ja kulttuurien kehityksestä vastaavalle ministerille sekä myös kulttuurin valinta- ja alakulttuuriasioista päättävälle ministerille.

"Yleinen mielipide" pitää himmentää vapaan yksilön takia

Mielestäni yhteiskunnan ja yhteisön perusyksikkö on vapaa yksilö, jota ei pitäisi rajoittaa minkäänlaisen yleisen tai julkisen mielipiteen konstruoinnilla. Yksilöille on annettava mahdollisuus muodostaa itse oma itsenäinen mielipiteensä asioistaan, joiden on perustuttava vapaasti ja perusteellisesti tulkittuihin objektiivisiin arvoihin. Myös ihmistieteiden piirissä korostettu sosiaalinen konstruktionismi on osoitettava vääräksi siinä mielessä, kun voidaan havaita, etteivät suurin osa ihmisistä pysty kunnolla muodostamaan minkäänlaista konstruktionistista käsitystä minkäänlaisista yhteiskuntaa määrittelevistä totuuksista. Ja samalla kun pyritään saamaan sosiaalisesta ulottuvuudesta jonkinlainen yleinen kuva, on otettava huomioon, että epävapaat ja manipuloivat tahot voivat pyrkiä muokkaamaan tuosta käsityksestä itsensä mukaisen eli pyyteellisen, subjektiivisen, ristiriitaisen, relatiivisen ja reaktiivisen käsityksen. Yhteiskunnassa tulisi antaa ihmisille mahdollisuus oman itsensä mukaisen todellisuuden luomiseen, siinä mielessä, kun tuo käsitys on vapaiden yksilöiden riippumattoman käsityksen myötä aina ristiriidaton ja objektiivinen. Kuitenkin tuo objektiivinen käsitys on aina sellainen, että se ei kaipaa minkäänlaisia villitsijöitä eli sen saavuttaminen on aina yksilöiden kautta sama – se että he eivät pyri hyötymään tällä yleisellä ja objektiivisella asioiden todellisuuden tunnustavalla tavalla. Yleinen mielipide muodostuu siis aina jonkinlaisista omiin subjektiivisiin pyrkimyksiin perustavista elementeistä, ja siinä mielessä se aina pyrkii murskaamaan yksilön pyyteettömän käsityksen todellisuudesta. Tämän takia voidaan havaita esimerkiksi se, että sosiaalinen konstruktionismi ihmistieteiden ja sosiaalitieteiden osalla on aina perustunut siihen, että sen alttarilla yksilön näkökulma on aina uhrattu sosiaalisten seikkojen perusteella, eli esimerkiksi sosialistien ja feministien kollektiivisten ja relatiivisten mielipiteiden takia. Tämän takia, koska voidaan havaita, että vain yksilöt voivat murskata sosialistien ja feministien kollektiivin, on taustateoria kaikille ihmistieteille pyrittävä muodostamaan yksilöstä tulevien havainnointitapojen kautta. Voidaanpa miltei sanoa avicennalaisittain, että alkukohta on löydettävä jonkinlaisesta eristetystä yksilöllisyydestä. Ihmistieteiden on alettava yksilöllisestä lähtökohdasta, koska esimerkiksi sosiaalitieteissä ja historiassa merkittävimpinä teorioiden alkukohtana on pidettävä yksinäistä tutkijaa, eikä esimerkiksi jonkinlaisia sosiaalisia tai kollektiivisia yhteenliittymiä. Mielestäni on selvää, että kaikkien teorioiden alkukohta on muita itsenäisempi tieteilijä, joka muodostaa teoriat tarkastellessaan ihmistä etenkin yksilöperspektiivin kautta. Ihmisiä ei siis voida yleistää sosiaaliseen tai kollektiiviseen yhteenliittymään, koska nuo liitteet tuollaisiin tahoihin ovat selkeästi liian löyhiä ja sattumanvaraisia, eivätkä sellaiset ihmiset, jotka pystyvät liittymään kliinisimmällä tavalla noihin, ole todellisuudessa yksilöitä. Eli merkittävimpänä teorioiden taustakohtana on pidettävä vapaata yksilöä, joka pyrkii olemaan etenkin yksilö eikä jonkun ryhmän jäsen.

Aikamme televisio-ohjelmista

Suomen televisiosta tulevat ohjelmat ovat huonontumista huonontuneet viime aikoina. Vaikka kanavien määrä on moninkertaistunut viime vuosina, on televisiosta tuleva tarjonta samanlaista lähes kaikilla kanavilla. Vain muutamia sarjoja lukuun ottamatta muita kanavia kuin ykköstä ja teemaa ei kannata katsoa ainakaan silloin, jos haluaa ohjelmien seuraamisessa pitää mukana edes jonkinlaista henkistä tasoa. Mielestäni ihmiset tyytyvät viihteen etsinnässään erittäin matalaan henkiseen ja kulttuuriseen tasoon. Enää ei nähdä vaivaa lukea kirjoja, saati kirjoittaa niitä. Myös kirjallisuuden taso on huonontunut ja tietyt suosikkikirjailijat kuten Jari Tervo saavat julkisuuteen kirjallisuutta, joka ei vastaa kovinkaan kehittyneen proosan tajua. Mielestäni humanistisen tiedekunnan puuttuminen Itä-Suomen Yliopiston Kuopion kampukselta vastaa suuressa määrin siitä, ettei tällä alueella lueta, saati kirjoiteta kirjoja, käsikirjoituksia ja näytelmiä. Ihmiset eivät osta kirjoja ja sitä myöten heikontuneen televisioviihteen kautta eivät pyri korkeammalle esimerkiksi siinä, että voisivat itse tuottaa kirjallisuutta, elokuvia ja tv-käsikirjoituksia. Mielestäni merkittäviä tv-sarjoja ovat esimerkiksi sellaiset kuten Black Adder, House of Cards (BBC:n versio), Men behaving badly, Reggie Perrin, Doc Martin, Last of the summer wine, Coupling, Harry Enfield and Chums, Jeeves and Wooster sekä Not the nine o’clock news. Ja yllättävää kyllä, ne kaikki ovat englantilaisia. Suomalainen tv tuottaa jatkuvasti päivästä toiseen kaikenlaista amerikkalaista roskaa, jossa ei ilmene minkäänlaista eurooppalaiseen luonteenlaatuun liittyvää toiminnallisuutta, saati ajatuksellisuutta, ja suomalainen pikkuamerikkakulttuuri on vastuussa siitä, että jotkut ihmiset jaksavat jatkuvasti näitä ohjelmia ja elokuvia katsoa. Jatkuva räiskintä ja sitä painottava naiminen ovat piirteitä, jotka toistuvat amerikkalaisessa saastassa. Myös kielten kuten englannin opetuksessa tulisi painottaa eurooppalaisia kulttuureita, kuten esimerkiksi Englannin englantia. Suomalaiset eivät ymmärrä sitä, että televisio ja elokuvakulttuurissa sen kulttuurin ikä minkä keskellä niitä tehdään vaikuttaa siihen, millä henkisellä tasolla näiden keskellä olevat ihmiset ovat, ja brittiläinen kulttuuri esimerkiksi on yli tuhat vuotta vanhempi kuin amerikkalainen kulttuuri. Ihmisten tulisi siis kirjallisuuden lukemisen lisäksi kouluttautua itse kirjoittamaan proosaa, että sen kautta myös oma käsitys taiteen vertailullisesta tasosta voisi lisääntyä. Suomalaisten ei tarvitse tyytyä amerikkalaisen tv-viihteen tasoon, ja viihteessäkin tulisi aina pyrkiä siihen, että se voisi olla kulttuurisesti hyödyllistä, ja amerikkalainen viihde ei missään nimessä ole aina siihen yltävää. Myös teemalla tulisi pyrkiä näyttämään esimerkiksi PG Wodehousen farsseja ja komedioita sekä esimerkiksi Ingmar Bergmanin ja Luchino Viscontin elokuvia. Kuopioonkin tulisi saada humanistinen tiedekunta, jotta kulttuurin tuottaminen voisi täälläkin yleistyä.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Strateginen arvotavoittelu

Arvot ovat arvostuksen kohteita tai päämääriä, joihin arvostuksella pyritään. Näin ollen ne ovat tässä pyrkimisessä hyvin alttiita manipuloinnille ja päämäärien ohjailulle. Ihmiset haluavat tavallisesti muotoilla arvoikseen sellaiset asiat, joita he pitävät hyvinä ja tärkeinä esimerkiksi yhteiskunnan päämäärää valitessa. Ne arvot, joiden mukaan politiikkaa tehdään ja yhteiskuntaa muotoillaan, tehdään tavallisesti vaaleissa äänestämällä. Kuitenkin maailmassa ja yhteiskunnassa on paljon muita sellaisia instituutioita ja yhteenliittymiä, jotka pyrkivät vaikutteellistamaan arvoja omien päämääriensä mukaisten tavoitteiden ajamiseksi. Tavallisesti jonkinlainen vallanhalu ja verkostoitumisen kyky määrittävät monesti sitä, ketkä yksittäiset ihmiset pääsevät vaalien kautta edustamaan ja edistämään omia arvojaan. Monesti tällaiseen suosioon voidaan pyrkiä myös jonkinlaisella yksilöllisesti erottuvalla karismalla ja vaikuttamisen kyvyllä. Mielestäni poliitikkojen ei tulisi olla minkäänlaisia vaikuttajia ja heidän ei missään nimessä tulisi pyrkiä minkäänlaiseen vaikuttamiseen, koska tuo käsite tarkoittaa toisten ihmisten mahdollisesti äänestäjien omien arvojen muuttamiseen pyrkivää toimintaa. Monesti tuo tarkoittaa sitä, että ehdokas pyrkii tarjoamaan omat arvonsa siinä muodossa, että äänestäjät voivat soveltaen valita ehdokkaan omien arvojensa ajajaksi, vaikka kyseessä olisi vain halu saada enemmän ääniä eikä minkäänlaista pyrkimystä siihen, että ehdokas ajaisi juuri tietynlaisia arvoja, joiden perusteella äänestäjät voisivat valita hänet äänensä vastaanottajaksi. On siis selvää, että strateginen arvotavoittelu voi monesti tarkoittaa juuri sitä, että ehdokas tarjoaa itsensä tiettyjen arvojen ajajana, vaikka hänellä ei myöhemmin olisi minkäänlaista tarkoitustakaan ajaa juuri tietynlaisia äänestäjän mukaisia arvoja. Strategisuus tarkoittaa täsmällisyyttä siinä, kun tavoitellaan jotain päämäärää. Tämä siis liittyy moneen muuhunkin asiaan kuin pelkästään demokraattisiin vaaleihin. Esimerkiksi poliittiset päättäjät voivat asemassaan kuvitella ja tuoda julki sellaisia ajatuksia, jotka rahvas omaksuu valmiina arvoina, koska joillakin pikkuihmisillä voi olla tarve muokata itseään ja ajatus- ja arvokapasiteettiaan päätöksentekijäasemassa olevien ihmisten mukaiseksi. Myös mainonnalla ja esimerkiksi televisio-ohjelmien tarjonnalla voidaan vaikuttaa ihmisiin, ja monesti tuollaisessa toiminnassa on pyrkimys muokata ihmisten arvoja omien tarkoitusperiensä mukaiseksi, eli tietyllä tavalla arvon sisäisesti pyrkiä lisäämään omaa merkitysvaltaansa ihmisten arvoissa. Tätä toimintaa edistää etenkin kommentaariaatti eli kommentoivien ihmisten ryhmittymä, jota ohjailee ontokratia eli eniten olemisen valtaa hallussaan pitävä eliitti, joka haluaa omien arvojensa pysyvän voimassa, eli se pyrkii etenkin tietynlaisen ihmisiä ohjailevan yhtenäiskulttuurin ylläpitämiseen. Tähän perustuu esimerkiksi se, miten vaikeaa Suomessa on tulla valituksi demokraattisiin yhteisliittymiin pienpuolueiden listoilta. Kommentaariaatti siis asettaa marginaalinsa kaikenlaiseen arvopäämäärien todentamisen pyrkimykseen. Sillä tavalla, kun ontokratia leimaa kommentaariaatin avulla kaikki yhteiskunnassa toteutettavat arvot, pyrkii se vaikuttamaan vaikutteellisuuden asettaman merkitysvallan kautta kaikkeen arvoilla toteutettavaan asioiden muovaamiseen yhteiskunnassa. Jotta arvoja ja etenkin omia arvoja voi ajaa, tulee ihmisen tulla riippumattomaksi vaikutteellisuudesta ja merkitysvallassa ja itse edistää sitä, että omat arvot tulevat kunnolla formuloiduiksi, sillä vaikutteelliset arvot ovat lopulta vain subjektiivisia mielipiteitä, koska niillä on vain tarve liittyä valmiisiin päämääriin eikä itseaktualisoitua, jonka kautta ne voisivat tulla todellisiksi arvoiksi, jotka voisivat antaa ihmiselle rohkeutta omien päämääriensä ajamisessa. Eli arvojen formuloinnissa on muistettava pyyteettömyys, objektiivisuus ja ristiriidattomuus, joihin pyrkiessä on käytettävä adaptiivista tulkintaa, preferenssiautonomiaa, joukkopriorisointia, maksimointiavaruutta ja helppousindeksiä. Adaptiivinen tulkinta tarkoittaa sitä prosessia, jossa subjektiivinen arvotunne sopeutetaan tulkinnalla objektiiviseksi arvoksi. Preferenssiautonomia määrittää sen, miten arvoihin tulee sisällöllisesti vapautta ja vastuuta. Joukkopriorisoinnissa arvot sopeutetaan yksilöiden mukaisesti yhteiskuntaan. Maksimointiavaruudella määritetään se, onko arvosta objektiiviseksi hyväksi tai erittäin hyväksi arvoksi maksimoimalla se absoluuttisesti pätevän arvon asemaan. Helppousindeksi taas kertoo sen, onko arvo sellainen, että se voisi päteä yksilön sekä yhteiskunnan tasolla, jolloin sen tulisi olla preferenssiautonomisesti pätevä.  Eli voidaan sanoa, että kaikenlaiset yhteiskunnalliset yhteydet, joissa pyritään välittämään informaatiota ovat omiaan johtamaan siihen, että yksilöiden arvot tulevat vaikutetuiksi yhteiskunnallisten instituutioiden toimesta. Vapaa arvojen ja ajatusten välittäminen täytyy rajata pois kommentaariaatin pyrkimyksistä, jotka sisältyvät useimmiten ihmisten vapauden rajoittamiseen keskittyvien instituutioiden päämääriin. Tunnustushierarkia tarkoittaa ihmisten instituutioiden muotoa, johon esimerkiksi sosialistit pyrkivät vaikuttamaan lakoillaan ja politrukkiluottamusmiehillään. Tämän takia kaikessa tiedonvälittämisessä tulisi pyrkiä etenkin harmonian edistämiseen, ja ihmisten on ennen yhteiskuntaulottuvuuteen itse määriteltävä arvonsa, jotta ne voivat pysyä objektiivisina arvoina, eivätkä hairahtaa sosialistien subjektiivisiin arvoihin, joiden tarkoitus on kollektiivin voimalla vähentää ihmisten vapautta yhteiskunnassa.

Elintasokulttuurin tuotteet ja itsenäiset ajattelijat

Elintaso tarkoittaa niitä edellykkeitä ja hyvekkeitä, jotka määrittelevät elämässä sitä, millaisten periaatteiden ja käytänteiden kautta eletään. Elintasoa on esimerkiksi se, että nuoret naiset eivät tavallisesti ala pusertamaan lapsia jo 18-vuotiaana. Kuitenkin voidaan sanoa, että se, että niin moni nainen haluaa filosofian tohtoriksi, on seurausta suorassa suhteessa siitä, miten kollektiivisilla ominaisuuksilla on voitu ruveta hankkimaan tälle ryhmälle korosteisia etuja ja helpotuksia. Mielestäni määre ”elintasokulttuurin tuote” on jokseenkin halventava, mutta minä en henkilökohtaisesti voi olla hyväksymättä tuota käsitettä, koska esimerkiksi esi-isäni pääsivät tavallisesti yliopistoon, jos halusivat, eikä silloin varmaan ole aiheutettu jollekin ihmisten ryhmälle helpotuksia toisten ihmisten verottamisen kautta. Feministisiä ja vasemmistolaisia aatteita omaavat nuoret naiset haluavat tänä päivänä jokainen tohtoriksi, ja siinä he ovat saaneet hyötyä vain siitä, että sattuvat olemaan naisia ja kuuluvat tähän kollektiiviseen ryhmään. Nykypäivänä nuoria naisia kannustetaan enemmän kuin miehiä menemään yliopistoon ja hankkimaan korkeakoulututkinnon. Siinä mielessä naiset ovat paremmassa asemassa siinä, kun heitä kannustetaan ja rohkaistaan feministien puolesta menemään yliopistoon. Miehet ovat siis paljon heikommassa roolissa tämän takia, ja he eivät yleensä saa minkäänlaista elintasokulttuuriin tulevaa hyötyä omasta minästään kuin miten naiset tätä hyötyä saavat. Tällaisilla kannustimilla yliopistotutkinnon suorittavat naiset ovat ainakin jossain mielessä feministejä ja monesti sosialisteja, koska heidän pitää tunnustaa se taho, joka on auttanut heitä yliopistoon pyrkiessä ja siellä menestymisessä. Näin ollen tällaiset ihmiset eivät voi tulla itsenäisiksi ajattelijoiksi, vaikka opiskelisivat sitten filosofiaakin, koska he todennäköisesti lukevat Irigarayn tai Kristevan kaltaisia telaketjulinjan itkupotkufeministi-ajattelijoita. Mielestäni itsenäinen ajattelu ja siihen kykeneminen on monesti riippuvaista siitä, mihin tahoihin ihminen on etenemisessään tukeutunut, esimerkiksi poliittinen side johonkin puolueeseen tavallisesti rajoittaa ihmisen kykyä itsenäiseen ajatteluun ja itsenäisesti tulkittujen arvojen tunnustamiseen. Riippumattomuus on tärkeässä roolissa sen suhteen, kun ajatellaan sitä, mikä voidaan tulkita itsenäiseksi ajatteluksi. Ihminen ei voi siinä tapauksessa ajaa esimerkiksi jonkin kollektiivin tai viiteryhmän etua, mitä elintasokulttuurin tuotteet jatkuvasti tekevät. Jotkut asiat ovat näille ihmisille tabuja: esimerkiksi naisista tai edes feministeistä ei voi näissä näiden ihmisten hallinnoimissa ympäristöissä sanoa mitään kielteistä, tai tulkita väärin feministien pyrkimyksiä ja heidän asemaansa tässä yhteiskunnassa. Vapaa ajattelu ei tunnusta viiteryhmää, koska vapain ajattelija on täysin riippumattomin ihminen, ei hän voi sanoa edistävänsä ajattelussaan jonkin ryhmän etua, koska hänen on ajateltava koko ajan maailman ei jonkun ihmisryhmän puolesta.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Sivistysporvareita – Onko heitä?

Joku on jossain vaiheessa määritellyt sivistysporvarin käsitteen, joka tarkoittaa oikeistolaisesti suuntautunutta ihmistä, joka arvostaa etenkin sivistystä ja koulutusta. Itse olen äitini puolelta perinyt veressä koulutuksen ja sivistyksen arvostamisen. Isoisäni isoisä oli perustamassa paikallista kansakoulua Kaaville, isoisäni isä oli kymmeniä vuosia koululautakunnassa ja isoisäni jatkoi tuota perinnettä myös olemalla kymmeniä vuosia koululautakunnassa Kaavilla. Humanismin ja klassisen sivistyksen on katsottu monesti periytyvän kulttuurisuvuissa, ja voin itse sanoa tämän olevan hyvinkin totta. Äitini on jatkanut esivanhempiensa perua osallistumalla omistamieni kirjojen hankintaan vuosikymmenien aikana. Itse olen vierastanut porvarin käsitettä, koska se on aina tarkoittanut minulle kauppiasta, mutta voin ehkä tässä kirjoituksessa tehdä siihen poikkeuksen. Sivistysporvari on siis vapaata markkinataloutta kannattava ihminen, joka kuitenkin arvostaa koululaitosta ja yliopistoja. Mielestäni kuitenkin voitaisiin yksityistää esimerkiksi toisen asteen koulut sen takia, että lapset ja nuoret saisivat erikoistua jo entistä nuoremmalla iällä, ja tätä vastaan on vasemmistovetoinen hallitus tehnyt virheellisen poikkeaman, koska he ovat kohottaneet oppivelvollisuuden ikärajaa. On selvää, että joku osa oppilaista passiivistuu, koska he eivät saa kykyjään vastaavaa ja niihin suuntautuvaa koulutusta, ja se häirikköjoukko, joka on lähes jokaisessa ensimmäisen asteen koulutuksen osassa mukana, saa jatkaa enemmän opiskeluun suuntautuneiden sivistyneiden yksilöiden häiriköintiä. Oppivelvollisuus 18-vuotiaaksi asti on väärin, koska se vähättelee älykkäimpien oppilaiden oikeuksia ja toisaalta se lellittelee sitä nuorten joukkoa, joka ei kykynsä ja/tai motivaationsa kautta sovellu niin pitkään opintopolkuun. Sivistykseen kuuluu etenkin se, että ihminen saa hankkia sitä haluamaltaan alalta, ja tämän takia oppilaitokset tulisi yksityistää ja erikoistaa vastaamaan tiettyjä opintosuuntia, ja maakuntien tasolla voitaisiin seurata sitä, että alueella kaikille nuorille tarjottaisiin oikeus harrastaa tiettyyn suuntaan suuntautuvia opintojaan. Isommassa kaupungissa tulisi olla ainakin neljä tai viisi sellaista koulua, jotka ovat voineet suuntautua ainakin luovaan itseilmaisuun, ihmistieteisiin, luonnontieteisiin ja musiikkiin. Mielestäni valtion ja yhteiskunnan ei tule tarjota kaikille ihmisille ilmaista koulutusta, koska yksityistettyinä koulut voisivat varmasti tarjota paljon kykenevämpää ja tasalaatuisempaa opetusta oppilaille, ja myös oppilaiden motivaatio varmasti pysyisi korkeammalla tasolla. Esimerkkejä tällaisesta suuntautumisesta on esimerkiksi IB-koulutus, jossa on pystytty näyttämään alkutasolla se, mihin koko toisen asteen koulutusta tulisi suunnata. Inhimillisyys, suvaitsevaisuus ja humanismi ovat varmasti monen muunkin sivistysporvarin aatteissa korkeimmalla tasolla. Opettajan on myös oltava asenteessaan optimistinen, koska kaikki oppilaat eivät pysty usein motivaationsa takia olemaan samalla tavalla läsnä opetustilanteissa.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Elämme demokratian jälkimuotoa

Suomessa vallitsee nykyään uskomaton riippuvaisuus sosiaalisen median ja käytännöllisen teknologian välineistä. Näiden välineiden avulla on muodostunut uudenlainen idoli- ja vaikutteellisuuskulttuuri, joka on tehnyt toisista yhteiskunnan jäsenistä näennäisesti arvokkaampia kuin toisista. Tämä ilmenee esimerkiksi tiettyjen ihmisten saamalla korosteisella medianäkyvyydellä ja -hyödyllä. Jotkut ihmiset, jotka vain ovat jostain ”tunnettuja” saavat omista päivittäisen elämän päivityksistään tai kehnoista toisiin ihmisiin suuntautuvista vitseistä tuhansittain kommentteja ja tykkäyksiä, joissa ylistetään näiden ihmisten myönteistä erottumista toisista ihmisistä, jotka eivät ole samalla tavalla sidottuja tunnettavuuden ja julkkisten kulttuuriin. Tämähän on täysin absurdia, ja tässä teknologisen kehityksen tilanteessa koko kansakunnan heikoin ja vaikutteille alttein osa on päässyt ilmaisemaan mielipiteitään toisista ihmisistä tai idoleista koko ajan enemmän ja enemmän. Tämä mediakulttuuri, jossa jotkut tietyt yksittäiset ihmiset näkyvät toisia enemmän ja saavat toisilta ihmisiltä enemmän myönteistä huomiota on alkanut vaikuttaa jopa demokraattisiin vaaleihin ja siihen, mitä mieltä ja mitä ihmiset tavallisesti tapaavat olla mieltä politiikasta ja poliitikoista. Myös politiikkaan on tullut tällainen pinnallinen sosiaalisen median kulttuuri, jossa tietyt poliitikot saavat liian paljon aiheetonta myönteistä huomiota jonkin asian kautta. Esimerkiksi tämä, kun viime aikoina on kannatusgallupeissa nähty, että Sanna Marin on suurin suosikki seuraavaksi presidentiksi kertoo siitä, ettei suurin osa ihmisistä Suomessa ymmärrä ja käsitä sitä, mistä politiikassa ja politiikan teossa on kyse. Onhan selvää, että Marinin suosio perustuu siihen, kun hän vain on sattunut ilman vaalien voittamista olemaan asemassaan tällaisen koronakriisin kaltaisen asian aikana, ja monet pikkuihmiset katsovat, että se on suorassa suhteessa hänen ansiotaan, jos joku on saanut välttyä koronavirukselta, eli tällainen asiantila on joidenkin mielestä suorassa suhteessa riippuvaista hallituksen päästä, joka varmasti tekee suurimman osan päätöksistään avustajiensa ja toisten kokeneempien miespuolisten politiikkojen näyttämällä tavalla. Onhan aivan selvää, ettei 35-vuotiaasta tytönheitukasta olisi yksin edes Suomen kokoisen maan pääministeriksi, ja hän on päässyt asemaansa vain oman puolueensa kaoottisen tilan takia, vaikka ei voidakaan väheksyä sitä, mikä feministien vaikutus on ollut tähän nimitykseen. Kuitenkin esimerkiksi korostamalla korosteisesti itsensä kaltaisten pikku tyttöjen oikeuksia on hän osoittanut, ettei hänen skaalansa sovi miksikään pääministeriksi, vaan sopivampi toimi voisi olla esimerkiksi ala-asteen luokanopettaja. On selvää, että demokratia tarvitsee toimiakseen jonkinlaisen demokraattisen yksilön, jolla on oltava voimavarat omien itsenäisten päätöksiensä ja valintojensa tekemiseen. Nykypäivänä, kun ihmiset ajattelevat vain ihmisten vaikutusvaltaa ja päättelevät jo valmiiksi sen, kenellä on kapasiteettia päästä demokraattisten vaalien läpi valituksi edustajaksi, ei demokraattista yksilöä ole enää samassa yleistettävässä mitassa Suomemme maassa. Idoli-ihmiset ja sosiaalisesta kulttuurista ja mediasta tunnetut ihmiset jylläävät ja ehkä vakavammin ajatuksiaan muotoilevat ihmiset, joilla voisi olla jonkinlaista kapasiteettia valituksi tuloon jäävät huomiotta, kun sosiaalisen median valta jyskää tietyt idoli-ihmiset valituksi. Tätä muutosta on motivoinut siis pelkästään altistuminen toisten, mutta etenkin massaihmisten mielipiteille. Ihmiset ovat passiivisia ja eivät viitsi etsiä itseään muistuttavaa ehdokasta, vaan valitsevat sellaisia, jollaisia he tämän julkisuuden glorifioinnin perusteella haluaisivat olla. Etenkin nuoret ihmiset ovat alttiita tällaisille siirtymille, ja sen takia voidaan sanoa, että edes minun sukupolvessani ei varsinaisesti ole varaa enää puhua mistään demokratiasta, vaan kyse on jälkidemokratiasta, jossa sosiaalisen median ja julkisuuden massavaikutus määrittää sen, keitä arvostetaan ja ketkä saavat luottamustehtäviä kantaakseen. Sellainen aikanaan varsin kuuluisa filosofi ollut mies kuin Francis Bacon kirjoitti satoja vuosia sitten ”idolien” kehnoudesta siinä, kun ajatellaan ja tehdään päätöksiä. Nykypäivänä jonkinlainen pimeän ajan idolius on palannut joukkoomme, ja ihmiset kyselevät poliitikoiltakin nimikirjoituksia ja kuvallisia esitteitä. Mielestäni tätä asiaa voidaan mitata tietynlaisilla demokratian raja-arvoilla, joissa tietynlainen voimien osuminen demokratian järjestelmään altistaa sen sille, että sen rajat puhkeavat. Voidaan puhua, että koska tällaisessa idolikulttuurissa ja -politiikassa on kyse etenkin siitä, että arvot murtuvat henkilövalintojen edessä, niin on kyse jonkinlaisesta mielipiteiden tuomisesta (esim. että joku on ”hyvä jätkä”) arvojen tilalle ja siinä tapauksessa tätä asiaa voidaan nimittää jonkinlaiseksi mielipiderikokseksi. Myös mielestäni demokraattisissa vaaleissa äänestämistä voidaan lähestyä jonkinlaisena aikomisena, jossa omat arvot on tarkoitus säilyttää löytämällä ehdokkaiden joukosta sellaisen ehdokkaan, joka vastaa omia arvoja ja sen jälkeen äänestää tätä. Voidaan siis mitata sitä, kuinka uskollisia äänestäjät ovat omille arvoilleen aikomuspositiiivisuuden ja aikomusnegatiivisuuden kautta, jossa negatiivinen arvo määrittyy aina silloin kun annetaan periksi omien arvojen toteuttamisen ja toteentuomisen suhteen. Demokratia on tarkoittanut aikaisemmin tasavertaista päätöksentekoa, rajoissaan pysyvää valintaa, vastuun kantamista ja kantajia sekä lujia instituutioita, jotka ovat vartioineet demokratian rajoissaan pysymistä. On siis selvää, että nykypäivän jälkidemokratiassa ihmiset myötäilevät toisten mielipiteitä ja unohtavat samalla omat arvonsa, jotka ovat nimensä mukaisesti arvokkaampia kuin mielipiteet. Sellaiset ihmiset, joilla on enemmän pärstälikviditeettiä saavat jyrätä heikommat ja ne, jotka eivät ole ohjautuneet vaikuttamaan toisiin ihmisiin ja joilla ei ole halua julkisuuden ja sosiaalisen median hyödyntämiseen. On selvää, että tätä järjestelmää voidaan jo nyt kutsua demokratian jälkimuodoksi, koska se on luopunut Antiikin Ateenassa vahvistetuista demokratian periaatteista ja antanut eniten media-arvoa hyödyntäville reetoreille ja demagogeille suuremman vallan näkyä omien mielipiteidensä ja arvojensa kautta kuin millainen valta tavallisilla ihmisillä on. Ja lisäksi tällainen ”valta” ei edes todellisuudessa ole minkäänlaista valtaa, koska se ei katso kovinkaan suuria lahjoja, että osaa nykyaikaisessa mediakulttuurissa tuotteistaa itsensä. Tämähän johtaa suoranaisessa mielessä jonkinlaiseen idolien ja sosiaalisten vaikuttajien diktatuuriin, jossa mediahuomiolla ja -arvolla on aina eniten merkitystä. Mielestäni ainoana poikkeavana vaihtoehtona voitaisiin pitää suoran demokratian käyttöönottoa, jossa välilliset ”vaikuttajat” eivät enää olisi niin tärkeässä roolissa brassailemassa omilla ”mielipiteillään”, joissa pide ei ole kovinkaan kummallisessa mielessä. Sanna Marin on tämän koronatilanteen ja asemansa saaman huomion takia suurin esimerkki demokratian jälkimuotoa edustavasta poliitikonkuvatuksesta. Koska nykypäivänä sosiaalisten medioiden kommenttiketjut elävät yötä päivää ja koska tämä poikkeuksellinen aika on tuonut mediaan kaikenlaiset päivittäin toteutettavat mediatilaisuudet, on selvää, että joidenkin liian huonolla tavalla äänestäjän ja poliitikon välisen suhteen näkevät kehittymättömät ihmiset katsovat, että joo, se on niin loistava johtaja kun se ohjaa meitä ja kaikille ei vielä ole tullut koronavirusta, mutta kuten järkevä lukija voi havaita, niin tämä on illuusiota ja yhtä hyvin lähes kuka tahansa voisi tällä hetkellä olla tuolla ministerin paikalla. Mediaspektaakkeli (lukekaa Guy Debordia) on tämänkin ”suosion” taustalla. Mielestäni tätä demokratian jälkimuotoa voitaisiin voida parantaa ehkä vain poliitikkojen julkisuusarvon ja käyttäytymisen vähentämisellä ja esimerkiksi puoluepolitiikan vahventamisella, jossa välillä palattaisiin facebook-profiilien päivittämisen ja seuraamisen sijasta esimerkiksi sellaisiin arvoihin, jotka ovat vieneet poliitikon omaa puoluettaan kohtaan. Myös se, että äänestetään jo istuvia kansanedustajia sen takia, koska aistitaan alitajuisesti heidän "valta-asemansa", on tämän demokratian jälkimuodon tulosta.