The World is not Enough

 Maailma on yhtä kuin minä

ja sen takia

minua kauhistuttaa se prosessi

joka on käynnissä sisälläni.

Olemisen olekkeista

Oleke on jokin asia, joka kiinnittää ihmisen olemiseen. Millaisia tällaiset asiat sitten voivat olla? Monesti ihmiset voivat kokea jonkun asian suhteen esimerkiksi nostalgiaa tai historian havinaa. Olekkeet ovat varmasti jonkinlaisia elämäntapahtumia, joista on saatu kiinni, kuten esimerkiksi jonkinlainen ”uloke”. Olekkeet kertovat ihmiselle jotain tärkeää olemisesta ja yksittäisen ihmisen elämänhistoriasta. Tällainen asia, joka aiheuttaa nostalgian tai historian ajan kokemisen tunteen voi olla esimerkiksi jonkinlainen ihminen tai sitten esimerkiksi vaikkapa laulu- tai iskelmäkappale. Oleke voi myös olla jonkinlainen kokemus, joka ilmenee tiivistymänä jonkinlaisen välittimen kautta.

On sanottu esimerkiksi, että entisessä Itä-Saksassa eläneet ihmiset kokevat ”ostalgiaa”, eli halua palautua joidenkin tuotteiden tai kokemusten kautta entiseen DDR:n aikaiseen Saksaan. Tämän takia esimerkiksi Berliinissä ja Leipzigissa on kauppoja, jotka myyvät sellaisia esineitä ja tuotteita, jotka katosivat massatuotannosta Saksojen yhtyessä. Kuitenkin mielestäni voidaan kysyä, onko oleminen silloin rehellistä ja tulevaisuuteen suuntautuvaa, jos siinä etsitään nostalgian tunteita, jostain sellaisesta esimerkiksi ajasta, joka on yleisesti tulkittu olleeksi ja menneeksi?

 Nykypäivänä voidaan sanoa kaikenlaisten vaihtoehtokulttuurien keskellä, että ihmisillä on täysi oikeus kuvitella olevansa tai elävänsä mitä tahansa aikaa tai kulttuurikautta, onhan esimerkiksi olemassa sellaisia ihmisiä, jotka valmistautuvat esimerkiksi jouluun koko vuoden ajan. Kuitenkin olisi ajateltava sitä, onko aika varmasti olennaisin oleke, jonka kautta voitaisiin suhtautua olemiseen ja kokea se tärkeänä.

Sellainen ranskalainen filosofi kuten Henri Bergson käsitteli ajan käsitettä jonkinlaisena kestona, jossa aika koetaan. Jos jokin ”kesto” on jo ollutta ja mennyttä, onko aiheellista ja järkevää pyrkiä johonkin ajan hetkeen. Kuitenkin samalla voitaisiin tällä logiikalla myös kysyä, onko aiheellista koko ajan pyrkiä sellaiseen ajan kulkemiseen, jossa aika etenisi ja kaikki ympärillä muuttuisi? Nykyään voidaan varmasti sanoa, että ihmiset ovat riippuvaisia sellaisesta ajan kuluessa tapahtuneesta muutoksesta, joka on tullut etenkin 1900-luvulla. Kuitenkin on olemassa sellaisia ihmisiä kuten esimerkiksi Amerikan raamattuvyöhykkeen amishit, jotka ovat jumiutuneet esimerkiksi tekniikassaan 1800-luvulle.

Mielestäni olisi luettava Oswald Spengleriä, ja tutustuttava hänen merkittävään työhönsä Der Untergang des Abendlandes eli Länsimaiden perikato. Siinä hän tuo esiin teorian, jonka mukaan kaikki kulttuurit syntyvät, elävät ja lopulta kuolevat. Se, että suurin osa ihmisistä, olivat he sitten miten vanhanaikaisia tai uudenaikaisia hyvänsä, tarvitsee ainakin edellisen sadan vuoden aikana kehittynyttä teknologiaa, kertoo siitä, että länsimainen kulttuuri on kulkenut iässään pitkälle. Tärkein oleke on pitkälle kehittynyt länsimainen kulttuuri, josta tulisi tällaisena aikana pitää kiinni.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Urhoilun opittajat ja opittelijat

Koulussani urhoilun opittaja laittoi oppilaat kahteen ryhmään, niihin jotka eivät jaksaneet vetää yhtä leukaa tangolla ja niihin, jotka olivat esimerkillisiä urhoilijoita. Mielestäni älyllisesti suuntautuneille oppilaille tulisi koulussa antaa vapautus kaikenlaisesta urhoilusta. On varsin jälkeenjäänyt ajatus, että kaikenlainen urhoilu olisi tärkeä asia nyky-yhteiskunnassa. Etenkin niille, jotka eivät koulussa pärjää, tulisi antaa täydellinen vapaus käyttää kouluaikansa kaikenlaiseen hikoiluun ja niille, jotka osaavat jotain enemmän, täydellinen vapaus olla osallistumatta tällaiseen kollektiiviseen hikoiluun.

On selvää, että niiden asioiden kautta, joita koulussa opettajat näyttävät arvostavan, siirtyvät suoraan myös oppilaiden itsetuntoon, ja jos urhoilua arvostetaan koulussa liian paljon, nostattaa se nämä urhoilunuorukaiset itsetunnossaan ja itsevarmuudessaan toisia muihin asioihin suuntautuneita nuoria korkeammalle tasolle. Minun koulussani mutta etenkin yläasteella, kaikenlaiset urhoilunuorukaiset saivat pröystäillä ja rehvastella ja suhtautua kaikenlaisessa kollektiivisessa hikoilussa heikommin menestyneisiin oppilaisiin nähden ylimielisellä ja alentavalla tavalla. Heillä oli aina enemmän sananvapautta, kuin esimerkiksi korkeampaan sivistykseen jo silloin suuntautuneilla korkeammalla henkisellä tasolla sijainneilla.

Suomalaisessa yhteiskunnassa arvostetaan liian paljon urhoilua, sen ei edes tulisi näkyä niin suurella näkyvällä areenalla kaikenlaisessa tiedonvälityksessä kuin miten se nykyäänkin vielä näkyy. On varmaan niin, että koska Suomi on etäinen, kulttuurisesti nuori ja vähän henkisellä tasolla kehittynyt maa, niin etenkin itsenäisyyden alkuaikoina kulttuuri näkyi ja kuului paljon etenkin urhoilusankareiden välityksellä, mutta kuitenkin maa on jo yli sata vuotta vanha itsenäisyydessään, ja sen takia pitäisi jo arvostaa esimerkiksi koulussa enemmän henkiseen kulttuuriin liittyviä asioita, kuin millainen tilanne tällä hetkellä on.

Minun on sanottava koulun aikaisille urhoilun opittajilleni että he tekivät loistavan työn siinä, kun jättivät minut heikompien ryhmään ja antoivat minun tulla viimeisenä tai viimeisten joukossa valituksi erilaisiin hikoilun alalajien joukkueisiin. Sen takia minun näkemykseni yhteiskunnassa ja kulttuurissa tärkeistä asioista on saanut niin hyvän muodon ja siteen. Kiitos kaikesta Jarmo Simonen ja Matti Forsberg – te autoitte minut ajattelemaan järkevällä tavalla!

Koulussa ja yhteiskunnassa tulisi pyrkiä viljelemään etenkin hengen kulttuuria eikä ruumiin kulttuuria, joka on henkeen nähden aina matalammalla tasolla. Eikä minkäänlainen urhoilijan ura (johon näistäkin urhoilijoista vain harvat ovat yltäneet) kestä koko ikää missään lajissa. Kun ei ole hankittuna minkäänlaista henkistä taustaa millään kunnollisella kulttuurin alalla, on olo varmaan kohtalaisen orpo, kun urhoilut ovat urhoiltu. Hengen kulttuuri on kestävää kulttuuria, ja ruumiin kulttuuri aina iässään rajallista.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Vääränlaisesta kasvatuksesta ja Paideiasta ja Humanitaksesta

Äitini ei ole voinut koskaan sietää sitä, jos olen ollut rakastunut johonkin tyttöön ja jos olen tuonut tällaisen kiinnostuksen esiin. Hän on aina suhtautunut näihin pyrkimyksiin kyynisesti, skeptisesti ja kylmästi, ja tämän takia elämässäni ainoa jäljellä oleva nautinto on alkoholi. Äitini ja isäni ovat molemmat saaneet "kasvatuksellaan" minussa esiin voimakkaan kelvottomuuden tunteen. Äitini on rakkaudeton, kylmä, mitätöivä frigidinainen. Äitini ei ole koskaan pyrkinyt puolustamaan minua helposti tuomitsevalta, mitätöivältä ja alistavalta isältäni, vaan hän on aina legitimoinut tämän törkeän vallan käytön. Vanhempani eivät ole koskaan tuoneet esiin ”kasvatuksessaan” minkäänlaisia periaatteita, ellei lasketa äitini varhaisin toistelemaa periaatetta ”ei saa erottua joukosta” tai isäni toistelemaa periaatetta ”älä tie niin kun minä tien vuan tie niin ku minä sanon”. Isoäitini on aina ylistänyt vanhempieni hyväntahtoisuutta ja korostanut mielessään sitä, että minulla olisi jotenkin erityisen hyvät vanhemmat. Tämä on jo niin järjenvastaista, että huomaa hänen mielensä järkkyneen. Toistelihan hän etenkin aiemmin sanoessani jotain kielteistä vanhemmistani, että kunnioita isääsi ja äitiäsi jne. On mielestäni tunteitani syvästi loukkaavaa kuunnella tällaista puhetta, mutta tämä ihminen on samanlainen tunnevammainen kuin isäni. Tästä jo voi havaita sen, ettei minulle ole pyritty koskaan antamaan esimerkkiä minkäänlaisesta käytöksestä ainakaan isäni osalla. Esimerkkinä siitä tuskasta, mitä tämä neuvomattomuus on minussa aiheuttanut liittyy siihen, kun olin lähdössä lukiossa vaihtoon, ja kun äitini ja isäni vain pakkasivat kamppeitani ja eivät puhuneet minulle minkäänlaisista periaatteista, joiden mukaan minun olisi tullut Englannissa elää, niin päädyin viiltelemään käsivarsiani, ja vanhempani eivät edes huomanneet tätä. Äitini on periaatteensa kautta pyrkinyt tekemään minustakin hiljaisen, harmaan rakkaudettoman ja tunnottoman hiiren, jota hän luonteeltaan muistuttaa. On selvää, että äitini on korostanut kaikessa massan mukana menemistä ja ei minkään kyseenalaistamista tai minkään kautta toisista erottautumista, mikä sopii hyvin hänelle – c:n tai b:n ylioppilaalle. Rakkaudeton ilmapiiri ja kaikenlaisen kovuuden korostaminen suhteessa omaan lapseen, ovat asiat, jotka ovat tehneet minusta masentuneen ja ahdistuneen aikuisen. Äitini suvussa jotkut ihmiset korostavat vallan tärkeyttä ja sitä, ettei minkään kautta voi näyttää heikolta suhteessa toisiin. Tämä on johtanut monessa mielessä esimerkiksi kovaan asennoitumiseen suhteessa yhteiskunnan heikoimpiin, kuten vaikkapa kehitysvammaisiin – myös aspergerin syndrooma on äidilleni heikkoutta, vaikka se on syvästi perinnöllistä. Koska äitini isä oli heikompi osapuoli mummoni kanssa, on äitini halunnut löytää rinnalleen kovan ja epäinhimillisen ihmisen. Äitini ei siis KOSKAAN ole kyseenalaistanut isäni ”kasvatusperiaatteita”, jotka perustuvat omaa isäänsä kohtaan kokeman katkeruuden kostamiseen omille lapsilleen ja oman esimerkkinsä häivyttämiseen, jossa isä ei anna pojalleen minkäänlaista esimerkiksi moraalista esimerkkiä. Hän on todennut mm. ”niin minullekin tehtiin!” ja ”en minäkään suanu!”. Ei minulle ole koskaan annettu minkäänlaista kasvatusta. Taistolaiset kapinoivat 70-luvulla vanhempiensa heille antamaa kasvatusta vastaan, ja pari kolmekymmentä vuotta myöhemmin minä sitä vastoin olisin halunnut kasvatuksen, mutta minulle ei sitä annettu. En muista koskaan, että minulle olisi neuvottu syvempiä periaatteita esimerkiksi käyttäytymisen suhteen. Isäni kasvatus on perustunut siihen, että hän on tuominnut, rankaissut tai mitätöinyt jonkinlaista käytöstä, vaikka hänen tuomitsemisensa on aina ollut täysin sattumanvaraista ja tavallisimmista pintapuolisista asioista motivoitunutta. Hän halusi, että huone oli siivottu, peti peitelty, hampaat pesty ja läksyt tehty, vaikka hän ei koskaan ottanut minkäänlaista sisällöllistä kantaa tai osoittanut kiinnostusta esimerkiksi todellisiin läksyihin. Hän totesi joskus tällä tavalla, joka toi esiin hänen körttiläisen velvollisuusetiikkansa: ”koulu on lapsen työtä”. Eli hän tuomitsi ja rankaisi tavallisimmista pintapuolisista asioista ja ei ole koskaan esittänyt minkäänlaisia korkeampia kasvatuksen periaatteita, kuten esimerkiksi paideiaa ja humanitasta, jotka liittyvät antiikin Kreikkaan ja Roomaan sekä valistuksen aikakauteen. Hän ei ole koskaan pyrkinyt keskustelemaan esimerkiksi kirjoista, jotka itse olen aina kokenut tärkeiksi itsensä sivistämisen ja valistamisen kannalta. ”Aapisia ja lorukirjoja” on hänen monta kertaa toistelemansa tiivistys kirjallisesta sivistyksestäni. On mainittava, että kun kerran totesin isoäidilleni tuon fraasiin, kiekaisi hän että "olipa lempeästi sanottu!" Toisin sanoen isäni kasvatus on aina perustunut hänen käskyttämiseensä ja oman mielensä mukaisiin mielivaltaisiin ja impulsiivisiin tunnereaktioihinsa. Kuitenkin äitini on tappanut rakkauden minussa. Vanhemmistani toinen ei osaa eikä tiedä miten tekisi, ja toinen ei osaa eikä halua osata.

Rakkauslaulu

 Voisinko lopultakin kertoa sinulle

mitä kaikkea suurta merkitset minulle

ei sanani kestä kuitenkaan kauaa

mulla on sekin kuin vahvinta rautaa

jäit silloin kerran todella mieleen

tuli hetkessä uusi kausi koko kieleen

sydämeni silloin niin kovasti jyski

tunteeni rinnassa rauhattomana ryski

voisinko kerran sinut uudelleen löytää

koska tuntemukseni muuten minut maahan köyttää

kiinni siihen elämään entiseen

kun lapsena kurjet läpi lenti sen

olen ilman sinua kuin yksinäinen luotsi

Lundin kirkkoa ilman oleva Ruotsi

haluan kiivaasti löytää sinut uudelleen

väärin muistan sinua silloin suudelleen

mutta olisiko meille dynastia, uusi aika

poistuisiko kaikki vaiva turha edestä kuin taika

lentäisikö läpi pilven silloin yksinäinen kurki

joka kantaisi sitä merkkiä jaettua, uutta

joka voimassaan lähentelisi jopa kuuta

tunne on ehdottomasti elossa vielä

en kuitenkaan tiedä tunnelmaa siellä

kuitenkin haluaisin sinulle täysin antautua

läpi sen etäisen meren rantautua

rannalle kuumalle jaetulle, yhteiselle

himolle vahvalle ja täysin pyyteelliselle

olet nyt minulle enemmän kuin kukaan

haluan sinut kiivaasti tähän mukaan

voit tuntemukseeni iki aikojen luottaa

se kantaa mukanaan vuosien pitkien kiskottua nuottaa

on kuin olisin tähän tunteeseen vangittu

josta kaikki arvokas on jo monesti ongittu

olen ollut vuoksesi hengessä yksin

samalla koko ajan syömmeni rinnassa ryski

en tiedä toista sinua kauniimpaa herkkää

alueesi omasi sydämessäni on kuumaa särkkää

haluan nyt sinut ehdottomasti kokonaan

olisi sydämeni silloin lopultakin kotonaan

Jenkka kissan laatikon puhdistamisesta

Kakkoja, pissejä

karvaisia kissejä

ruskeita pökäleitä

änkyttäviä ökäleitä

pieni hätä, helpotus

kissan hädän kelpotus

isoja möykkyjä

suoliston söykkyjä

isoja hätiä, kevennyksen kätiä

pierun salaisen rätinä

isännän vastuun velvoite

vahvan aidan tervoite

on siivottava laatikko pienen

kuin poimisi metsästä sienen

sienen suloisen ja arvokkaan

kuin kissimirri isännän tarmokkaan

täytyy kissankin oloaan helpottaa

oman jätöksensä itselleenkin kelvottaa

On isännän kuitenkin se tehtävä

että kissa on laatikolleen ehtivä

muistaa kissi isännän vaivan

kuin olisi se nautinto aivan

nautinto suloisen pienen ystävän

jonka pauloissa pitää isännän ryskivän

 

 

Välien selvittely yhteiskunnassa – mikrokonfliktit ja miten ne ratkeavat ja missä tilanteissa ne tulevat

Välien selvittelyä voidaan lähestyä niin mikro- kuin makrotasollakin ja ne tarkoittavat tavallisesti johonkin arvoon ja pyrkimykseen liittyvää suostuttelua ja runnaamista. Kaikki eivät yhteiskunnassa jaa samanlaisia arvoja, jonka perusteella ei kuitenkaan voida sanoa, etteikö näitä arvoja voitaisi vertailla ja valita niistä ainakin pragmaattisella tasolla paremmat. Ihmisillä on tietynlaisia visioita ja näkemyksiä siitä, millaisena he haluaisivat tulevaisuutensa näyttävän suhteessa erilaisiin tasoihin ja konteksteihin. Kuitenkaan kaikki ihmiset eivät voi saada tahtoaan läpi tällaisissa tulevaisuuskuvitelmissa. Minkä perusteella ihmisten tulisi siis ratkaista se, ketkä saavat tahtonsa läpi ja millaisia perusteita tällaisessa päätöksenteossa on käytettävä. Monesti ratkaiseva tekijä löytyy ihmisten ja ihmisten yhteisöjen subjektiivisista miellyttämisen kohteista ja arvostuksista. On siis loppujen lopuksi varsin sattumanvaraista, miten ihmiset päättävät sen ketkä saavat suurimmat palkat, revaa tai korkeimmat yhteiskunnalliset asemat. Subjektiivinen mielipidetausta on se, miksi kutsutaan sitä, kun valitaan omasta mieltymyksestä jonkinlainen kanta siihen, miten ihmiset valitsevat ihmisiä alaisikseen, puolueensa puheenjohtajiksi tai esimerkiksi parittelukumppanikseen. Monestikaan näitä mieltymyksiä ei usein perustella tai niitä ei pyritä tai haluta perustella, vaan oma minä vaikuttaa siihen, miten valinnat tehdään. Onko siis niin, että mikrokonfliktit ratkeavat pelkästään omien ja läheisten subjektiivisten mielipiteiden kautta, vai voidaanko niille ja niiden ratkaisemiselle löytää uudenlainen ja objektiivisempi tapa? Monesti voidaan varmasti sanoa, että valinnasta riippuva yhteys jonkin konfliktin ratkaisemiseen liittyen aiheuttaa sen, että ihmiset voivat havaita myös jonkinlaisen objektiivisen asioiden ratkaisemisen tason. Esimerkiksi parittelukumppanin valinta ei ole tällainen valinnasta riippuva asia, koska siinä asiassa vaikuttavat monesti oman ruumiin tuottamat tuntemukset, jotka eivät ole valinnan alaisia. Myös esimerkiksi lasten kasvattaminen ei ole valinnasta riippuvaista jokaisessa tapauksessa. Tulee mieleen esimerkiksi sellainen asia koulusta, kun yksi keskinkertainen tyyppi oli ottanut minut nälvimisensä kohteeksi, ja kun kerran raivostuin asiasta hänelle ja matkin hänen puhetapaansa ja pikkumaisia asioita joista hän puhui, päätti hän tehdä tämän asian samantekeväksi kysymällä, yllätys yllätys, omalta lahkopääriltään, että puhuuko hän noin, ja koska, yllätys yllätys, tämä sanoi, että ei, niin mielipiteelläni ei ollut merkitystä. Samassa voidaan havaita se, että ihmiset eivät muutu, jos he perustavat mielipiteensä itsestään pelkästään selänpesukavereidensa mielipiteeseen. On hullua ajatella, että oliko hän tosissaan, etsikö hän asiaan eli mikrokonfliktiin ratkaisua, vai halusiko hän vain helpoimman myötä vakuuttaa itsensä omasta hyvyydestään kysymällä samanlaisensa mielipidettä. Kuitenkin tämä on varmasti yksi helpoimmista tavoista vakuuttaa itsensä omasta hyvyydestään, ja on monesti niin, että esimerkiksi manipulointiin ja korruptioon tottuneet poliitikot käyttävät kannattajakuntaansa oman paremmuutensa perustelemiseen ja uskottelemiseen. Mitä tulisi siis kuunnella siinä, kun mietitään ihmisyhteisöä ja pyritään ratkaisemaan siinä esiintulevia konflikteja? Monesti esimerkiksi politiikassa perusteet ovat täysin järjenvastaisia ja perustuvat pelkästään manipulointiin, kommentaariaattiin ja vaikutteellisuuteen. Mielestäni pitäisi pyrkiä löytämään objektiivisia arvoja, jotka ovat sellaisia, jotka voidaan perustella rationaalisesti ja myös pragmaattisesti. Koska on selvää, että yksilön pyrkimykset voivat tulla epä-älyllisessä yhteydessä lauman alas polkemiksi, on yksilö ja yksilönvapaus asetettava korkeimmalle asteelle, siinä kun mietitään sitä, minkä asteen kautta arvioidaan mikrokonflikteja. Jos vastassa on yksilö ja jonkinlainen kollektiivinen yhteisö tulisi tilannetta pyrkiä aina tulkitsemaan ensisijaisesti yksilön ja vapauden käsitteiden kautta. Vapaus on ensimmäinen arvo ja objektiivinen arvo, jonka perusteella yhteiskunnallisia konflikteja tulisi pyrkiä ratkaisemaan. Vapauden tulee edellyttää taloudellista ja sosiaalista vapautta, minkä kautta voidaan huomata se, että yksilön vapaus orjuutukselta edellyttää jokaisessa yhteiskunnassa kapitalistista markkinataloutta. Sen takia voidaan havaita, että sosialistit eivät tue vapautta, koska he eivät hyväksy taloudellista vapautta. Sen takia voidaan sanoa, että oikeistolaisten arvot ovat objektiivisempia kuin vasemmiston esimerkiksi sen takia, koska vasemmistolaiset jumittuvat subjektiivisuuteen, joka korostaa ihmisen eläimellisiä tarpeita, jotka se pyrkii järjestämään omanlaisikseen syöttöjärjestelmiksi. Se siis esimerkiksi korostaa liiallisessa mielessä yhteiskunnallisia vapauksia esimerkiksi siinä, kun se pyrkii promotoimaan kaikenlaisia girl power-hankkeita ja kuusituntista työpäivää. Vapaus on aina ansaittava vastuun ottamisella, eikä sitä voida ylettömästi antaa joillekin yhteiskunnan ihmisille pelkästään sen takia, kun päätetään, että jotkut ansaitsevat enemmän vapautta, kuin mitä annetaan toisille. Maksimointiavaruuden sisään asetetaan arvot, jonka kautta niiden soveliaisuutta ihmisille ja yhteiskuntaan mitataan. Ne saavat yhden neljästä arvosta: erittäin hyvä, hyvä, huono tai erittäin huono. Sen perusteella ne voidaan joukkopriorisoinnin kautta yleistään yhteiskunnallisen tunnustushierarkian instituutiotasoille. Maksimointiavaruuden arviossa korostuu ihmisen erottelukapasiteetti, eli se ominaisuus, joka pystyy erottelemaan arvoja subjektiivisiksi mielipiteiksi ja toisaalta objektiivisiksi arvoiksi tai ihanteiksi. Preferenssiautonomialla mitataan vapauden ja vastuun suhdetta mikrokonflikteissa ja helppousindeksi määrittää sen missä suhteessa vapaus ja vastuu ovat yhteiskunnassa ja yksilösuhteissa. Tasapainopisteeksi nimitetään sitä kohtaa ja arvoa, jonka vapauden ja vastuun tulisi saada erilaisissa arvojen mikroavaruuksissa helppousindeksin kautta. Tämä perustuu siihen ja etenkin siihen, kuinka paljon yhteiskunnassa tehdään työtä. Suomalaiset tekevät liian vähän työtä, ja sen takia kaikenlaiset politrukkiluottamusmiehet ja sosiaaliloiset ovat päässeet tänne loisimaan. Työntekemisen lisäämisen takia tulisi luopua ”hyvinvointiyhteiskunnasta” ja siirtyä sellaiseen talouden pitämisen tapaan, jossa kyvykkyys, älykkyys ja ahkeruus saisivat suurimman ansion. Ei voida enää hyväksyä sitä, että sosiaaliämmäkoneisto, joka perustuu pelkästään yhteiskunnan ja pääministerityttösten kollektiiviselle tasolle tuotuihin subjektiivisen tunne-elämän ilmiöihin, saa jatkaa Suomessa vapaa-ajan ja työnteon välisen rajalinjan hämärtämistä. Jo koulussa tulisi opettaa ihmisiä valitsemaan suuntansa ja valintojensa kohteet objektiivisella tavalla, eikä jumittua toisten ihmisten tai omiin mielipiteisiin, jotka eivät motivoidu muusta kuin ihmisen heikkoudesta omien tarpeidensa edessä. Mielestäni mikrokonfliktit huomioiden ihmisten tulisi vertailla ihanteita ja tarpeita huomioiden samalla yhteiskunnallisen tunnustushierarkian tasojen vapaat instituutiot, jotka ovat todettu hyviksi aikaisempien sukupolvien myötä, mutta samalla luopumaan subjektiivisten mieltymien ja tarpeiden takia luodusta ns. suomalaisesta ”hyvinvointiyhteiskunnasta”, eli toisin sanoen terveydenhuolto-, hoiva-, sosiaali- ja koulutuspalvelut tulisi yksityistää täysin ja tehdä esimerkiksi koulutuspoliittisella tasolla ratkaisuja siitä, miten koulutusjärjestelmä tulisi maassamme järjestää sen jälkeen kun siitä saadaan pois nykyinen loisiva täti-Moonika järjestys. Konflikteissa tulisi siis havaita se mikä on objektiivista eli ideaalityyppisen ihanteen mukaista ja toisaalta se, mikä on pelkkää tarvetta eli subjektiivisen mielipidekoneiston tuottamaa.