Meidän poikamme siltojen alla

Alkoholista pyritään tekemään aina suuri asia, vaikka onkin harmi, että jokaisella erikokoisella suomalaisella paikkakunnalla joutuu aina näkemään vahvasti alkoholin vaikutuksessa olevia tai siinä ominaisuudessa monesti näkyviä ihmisiä. Nuorena leikittelin ajatuksella kieltolaista. Voi havaita sen, miten kauas varhaisnuoruuden ajatukset joskus jäävät. Alkoholi on mielestäni yksi sellainen aine, joka sisältää paljon huonoa, mutta joka toisaalta voi taiteen luomisessa olla yksi sellainen asia, joka voi etäännyttää hetkittäin taiteilijan taiteen harrastamisesta ja antaa voimia taiteilijuuden jatkamisessa.

On kuitenkin selvää, ettei yksikään kirjailija tai taiteilija pysty luomaan taidettaan tai kirjallisuuttaan olemalla jatkuvasti kännissä. Myös krapulassa kirjoittaminen on monesti todella vaikeaa ja se voi helposti katketa serotoniiniepätasapainosta alkavaan ahdistukseen. Olen itse huomannut psyyken lääkityksellä, ettei alkoholista enää saakaan minkäänlaista suurempaa nousua, vaan olo on niin sanotusti ”numb”. Mielestäni viinit ja kovemmat alkoholit voisi hyvin tuoda päivittäistavarakauppoihin, joka sekin olisi yksi askel valtiomonopolien purkamisessa. Vain kaikkea vapautta vastustavat sosialistit ovat sitä mieltä, että alkoholin myynnin vapauttaminen lisäisi käyttöä ja etenkin väärinkäyttöä.

Alkoholin myynnin vapauttaminen ei lisää merkittävällä tavalla väärinkäyttöä, vaan se mielestäni voisi jopa laskea sitä. Kaikki mikä on helposti tavoitettavissa tavallisesti lisää ihmisten välinpitämättömyyttä asiaa kohden. Kaikissa eurooppalaisissa kulttuurivaltioissa Ruotsia lukuun ottamatta aalkoholin myynti on jo vapautettu, ja siitä huolimatta Suomi lonkuttaa perässä.

Olen taiteilija ja kirjailija, ja minun on sanottava, että joskus alkoholi on keino taiteen luomisen syklissä. Se voi pienin annoksin motivoida taiteellista työtä, mutta ainakin se on joskus tapa palatessa ja rentoutuessa ensin taiteen ja kirjallisuuden luomisesta. Kuitenkin esimerkiksi muutaman viinilasillisen jälkeen on parasta laittaa korkki kiinni, jos on tarkoitus työskennellä.

Kirkkaat viinat, joita suomalaiset valitettavasti vielä tänäkin päivänä suosivat, ei ole paras mahdollinen aine, joka voisi palvella viihdekäyttöä. Se hujahtaa päähän nopeasti ja ei monestikaan tue minkäänlaisen henkisen aktiviteetin harrastamista. Itse suosin nykyään konjakkia, punaviiniä, valkoviiniä ja sherryä. Joskus viskikin menee. Kuitenkin esimerkiksi olut suurissa määrin pöhöttää ja voi tuottaa vaikeasti kestettävän krapulatilan. Sherry on tyypillinen vieraille tarjottava juoma, ja konjakki tarjoaa sivistyneen tavan ottaa muutaman ja parhaimmassa tapauksessa jättää siihen.

Alkoholin myynnin vapauttaminen on yksi askel markkinatalouden etenemisessä ja yhteiskunnan vapaaksi tekemisessä. Ei voida ajatella, että se olisi mitenkään kummallisempi asia kuin se, että ruokakaupoissa myydään tupakkaa tai muita nikotiinituotteita.

Olli von Becker

YTM

Politiikan viihteellistymisestä ja mitä politiikan tulisi olla

Politiikan viihteellistymisen perustavin kuva on Kokoomuksen entinen puheenjohtaja Alexander Stubb ilveilemässä Putous-ohjelman sketsihahmona. Toisena voidaan pitää Katri Kulmunia, joka vei Keskustan hallitukseen vasemmistolaisten kyytipojaksi ja ilveilijäksi. Kuitenkin kaikenlainen politiikan merkityksen ja sen tehtävän vääristyminen ihmisten mielissä on omiaan tekemään politiikasta jotain sellaista, joka ei vastaa politiikan ja sen päätöksentekijöiden roolia. Yleensäkin suomalainen politiikan konsensus ja se ideologinen nautinto, jota poliitikot saavat siitä, kun he kakunjaon myötä pääsevät kuvitellusti iskemään lapionsa kakkuun ja saamaan omalle ideologialleen merkitystä uhkaa johtaa ilveilyyn. Ideologinen nautinto on siis kuvitelmakuva siinä prosessissa, jonka myötä valta jaetaan vain sellaiselle taholle, joka osaa olla kaikkein ovelin.

Mielestäni suomalainen monipuoluejärjestelmä ei ole itsessään hyvä asia, koska valtavirran poliittiset mielipiteet eivät pääse siinä valtaan. Suomessakin voitaisiin hyvin politiikka perustaa kaksipuoluejärjestelmään, missä kaikki perustavin valta voitaisiin jakaa keskustaoikeistolaiselle yleisporvaripuolueelle ja punaiselle sosialisteja yhdistävälle liittymälle. Tämän kautta voitaisiin havaita se perustava tosiasia, etteivät sosialistit pidä hallussa Suomen parlamentissa edes läheskään puolta äänistä. Nykyaikainen sosialistihallitus on muodostunut kunniahimoisten kakunjakajien ideologisesta nautinnosta, mikä ei perustu oikeisiin voimasuhteisiin. Keskustakin näköjään uuden puhteenjohtajansa mielestä nauttii hallituksessa roolista, jonka mukaan se olisi jotenkin keskustaan kallellaan. Mutta tämä ei ole totta, ja Saarikko on perusesimerkki ideologisen nautinnon saajasta ja ohjaajasta, samalla kun hallituksessa sosialistit käyttävät kaikkea valtaa. Muista on tehty viihdetaiteilijoita, jotka eivät saa ihmisten päihin sitä tosiasiaa, että yli viisikymmentä prosenttia suomalaisista äänestäjistä ei ole vasemmistolaisten aatteiden kannattajia.

Politiikkaan tulisi saada enemmän aateuskollisia ja työhönsä vakavasti suhtautuvia oikeistolaisia ajattelijoita, sillä heille on suomalaisten äänestäjien mukaan ollut aina eniten tarvetta. Vai millä nämä sosialistit selittävät samalla kun he arvostelevat Jan Vapaavuorta oikeistolaisuudesta, että hän löi kunnallisvaaleissakin kaikkien aikojen suurimman äänimäärän omalla panostuksellaan. Suomalainen politiikka tarvitsee enemmän Victor Procopén, Tuure Junnilan, Georg C. Ehrnroothin ja Veikko Vennamon kaltaisia todenpuhujia, jotka uskalsivat jo Kekkosen aikana kyseenalaistaa sosialistien vaikutusvallan maassa. Pian valta on kaikenlaisilla Marinin kaltaisilla pikkutytöillä ja Saarikon kaltaisilla omien aatteidensa myyjillä, jotka kumartavat ammattiliitoille ja olisivat lopettamassa kaikenlaisen työnteon Suomesta.

Konsensus muodostuu aina tarpeesta saavuttaa ideologista nautintoa, ja tällä hetkellä siihen on hellytetty mm. suomalainen oikeisto. Orpo sivuun ja Häkkänen tai hänen puolestaan alkuperäinen Jan Vapaavuori takaisin pääministeriksi ja todellisen ja näkyvän politiikan ajajaksi ja Suomen sosialismilta pelastajaksi!

Olli von Becker

YTM

Subjektiiviset arvotunteet, arvot, vaikutteellisuus ja vertailukohdalliset symbolit

Subjektiiviset arvot ovat sellaisia arvotunteita, jotka eivät pysty pyyteettömyyden ja ristiriidattomuuden puuttumisen takia etenemään objektiivisiksi arvoiksi, jotka voisivat tulla edustetuiksi tunnustushierarkian instituutioita lajittavalla tasolla. Yleensä tällaiset arvotunteet ja subjektiivisiksi kehittyvät arvot ovat sellaisia välineitä, joita yhteiskunnallista tunnustushierarkiaa manipuloimaan pyrkivä kommentaariaatti pyrkii vaikutteellistamaan. Kommentaariaatti ei pysty manipuloimaan ja vaikutteellistamaan arvoja, jotka ovat jo joukkopriorisoinnin kautta tulleet objektiivisiksi, eli etenkin ristiriidattomiksi ja pyyteettömiksi. Subjektiivisissa arvoissa kommentaariaatti siis pyrkii lisäämään ihmisten välisiä subjektiivisia ristiriitoja ja kohentamaan näiden ihmisten tarvetta ajaa omaa subjektiivista hyväänsä. Se siis pyrkii luomaan ristiriitoja ihmisten ja heidän edustamiensa instituutioiden välille, eli se pyrkii muuttamaan tunnustushierarkian pyyteettömyyden kautta muodostamaa järjestystä, eli tunnustushierarkia joutuu anarkiatilan valtaan, missä kommentaariaatti ja sen edustama ontokratia, eli sellainen valtajärjestys, joka edustaa suurimmin valtavirtakulttuuria, sekä ontokratian tavoittelema ideologinen nautinto, saavat muodostettua instituutioiden keskuuteen arvoinstituutioita, joita se pyrkii vahvistamaan ja tekemään kyseenalaistamattomiksi tuki-instituutioiden avulla. Vertailukohdalliset symbolit ovat niitä suhteellisia ja subjektiivisia teennäisen symboliverkoston osa-alueita, joihin kommentaariaatti pyrkii vaikutteellistamaan subjektiivisiksi ilmeneviä arvotunteita, eli se pyrkii rakentamaan oman symboliverkostonsa, mitä kautta subjektiiviset arvotunteet etenevät yhteisöllisellä tasolla arvoinstituutioiksi, missä tuki-instituutiot pitävät yllä käsitystä, että näiden sisältämät arvot olisivat todellisia, eli tuki-instituutiot ovat tietynlainen poliisi-instituutio, joka pyrkii pakottamisella ja suostuttelulla vaikuttamaan siihen, että ihmisille todentuvat arvot eivät etenisi objektiivisuuden tasolle, eli se pyrkii tekemään ihmisille näkyväksi, että nämä subjektiiviset arvot, vertailukohdalliset symbolit, arvoinstituutiot ja tuki-instituutiot edustaisivat todellista arvostamista ja arvoajattelua. Mihin subjektiivinen arvostaminen sitten voi johtaa. Se voi johtaa siihen, että ihmiset eivät enää tunnistaisi sellaisia arvoja, joilla on perusta, vaan kommentaariaatti valtaa tavoittelevana megainstituutiona voisi vaikuttaa siihen, että sen edustama ontokratia ja heidän tavoittelemansa ideologinen nautinto määräisi aina sen, mihin suuntaan yhteiskuntaa ja maailmaa tulisi ohjata. Ketä sitten ovat ontokraattiset ihmiset. He ovat etenkin sellaisia ihmisiä jotka edustavat olemisen valtaa. Tämä tarkoittaa sitä, että he voivat oman kokonaisuutensa kautta olla samanaikaisesti läsnä paralleellisen yhteiskunnan kaikilla samanaikaisilla tasoilla kaikkein parhaiten. Ontokratia siis pyrkii etenkin muodostamaan konsensuksen omalle elintavalleen, eikä se pyri siihen aina tunnustamalla sellaisia arvoja, jotka voidaan laskea kaikkein ristiriidattomimmiksi ja pyyteettömiksi. Eli ontokratia ei edesauta muutosta sellaiseen järjestykseen, joka voisi olla kaikkein ajattomin ja pysyvin. Ideologinen nautinto tarkoittaa sitä kollektiivista tunnetta, jota kommentaariaatti pyrkii ontokratialle tuottamaan. Se siis tarkoittaa sitä, että kommentaariaatti antaa suurimman merkityksen sille, että ontokraattinen eliitti saa kaipaamaansa ideologista nautintoa, eli he arvostavat päätöksenteossa etenkin konsensusmaista kakun jakoa eikä sitä mikä pitäisi katsoa oikeimmaksi ja arvoille uskollisimmaksi päätöksenteossa. Ideologinen nautinto siis on joka tapauksessa vain placebonautintoa, joka aiheuttaa ontokratian jäsenille tekohumalan, missä ei ole minkäänlaista pyrkimystä arvojen mukaiseen päätöksentekoon ja asioiden ajamiseen. Kommentaariaatti on siis sellainen ihmisryhmä, jonka ontokratia palkkaa edistämään omaa ja ideologisten nautintojen mukaista asioiden ajoa. Kommentaariaatti käyttää arvojen vaikutteellistamisessa etenkin merkitysvaltaa, minkä se pyrkii asettamaan tiettyjen strategisesti tavoiteltujen arvojen ylle. Tässä yhteydessä ihmisten tulisi varjella sitä performatiivista roolia, jonka he pyrkivät asettamaan tietyille käsitteille, koska juuri siinä yhteydessä, missä arvot alkavat saada erilaisia ja toisistaan poikkeavia merkityksiä, on se tilanne, jossa merkitysvallan tavoittelu alkaa. Vaikka voidaan sanoa, että kaikkien tulisi toki joukkopriorisoinnin kautta pyrkiä siihen, että arvot olisivat mahdollisimman yksimerkityksisiä, on otettava huomioon se, ettei kaikki arvot pysty pysymään samassa roolissa kaikille ja tähän ovat olleet vaikuttamassa ihmisten laajempi kosmopolitisoituneisuus ja ihmisten liikkuminen eri maiden ja kulttuureiden välillä. Kuitenkin ihmisten tulisi huomata se uhka mikä liittyy tällaisiin yhteiskunnallisiin mullistuksiin. Ne tulisi voida käydä läpi sillä tavalla, missä voitaisiin yhä tunnistaa ero subjektiivisten ja objektiivisten arvojen välillä. Vaikutteellisuus tarkoittaa etenkin sitä, miten yhteiskunnallinen megainstituutio kommentaariaatti pyrkii ottamaan ihmisten merkitysarviointi omakseen ja miten he voivat sen myötä alkaa määrittelemään ihmisryhmiä ja heidän instituutioitaan. Tämä on nähty drastisimmassa merkityksessä esimerkiksi kommunistisen Kiinan kulttuurivallankumouksessa sekä Neuvostoliiton gulageissa. Suomessa tämä on nähty esimerkiksi 60- ja 70-lukujen äärivasemmistolaisuudessa ja miten silloin nuoret ihmiset alkoivat sokeasti rikkoa sellaisia ihmisten ryhmiä ja instituutioita, jotka eivät sopineet heidän vaikutteellisestin omaksumaan kommunistiseen aatteeseen ja kuvien särkemiseen. Yhteiskunnan siis tulisi olla samanaikaisesti yhtenäinen ja toisten instituutioiden totuuden hyväksyvä mutta kuitenkin sen tulisi erilaisten instituutioiden kautta voida toimia paralleellisesti eli samanaikaisesti toisten instituutioiden kanssa omat arvonsa ja arvostuksensa kohteet huomaavasti ja niitä arvostavasti. Ihmisten todellisuus siis ilmenee etenkin tunnustushierarkian kautta, mihin ovat järjestyneet ristiriidattomuuden ja pyyteettömyyden kautta eri instituutiot, jotka edustavat omia osiaan yhteiskunnassa ja instituutio- ja ihmiselämässä. Voidaan esimerkiksi sanoa, että vapaa uskonto ja kaikki uskonnot keskenään ovat kaikkein korkeimmalla tasolla tunnustushierarkiassa, koska uskonto ja uskominen ei vaadi suoranaisesti mitään ja uskontoon liittyminen on kaikille samalla tavalla avoin asia. Uskonto suojelee ja antaa voimaa, mutta ihmisten ei tarvitse varsinaisesti piinnistellä uskonnon piirissä menestyäkseen. Koska uskontoja on monia ja niiden keskuudesta voi valita, ovat senkin takia ne sellaisia, jotka ovat ristiriidattomia, pyyteettömiä ja valinnan alaisia. Seuraavaksi korkeimmat instituutiotasot liittyvät etenkin taiteeseen ja korkeakulttuuriin sekä filosofiaan. Ne ovat sellaisia aktiviteetteja, jotka vaativat harrastajaltaan paljon, mutta joiden itsensä kautta antama tulos ja resultaatio on sellainen, että se kannustaa toiminnan jatkamiseen ja sen esittelyyn. Alimpina tunnustushierarkiassa ovat etenkin sellaiset aktiviteetit jotka pyrkivät ihmisvartalon jatkumiseen ja kehittämiseen. Esimerkiksi syöminen, juominen, kakkaaminen ja sukupuoliyhteydessä oleminen ovat pyyteellisiä harrasteita sen takia, koska niillä ei ole vaihtoehtoa. Ihminen joutuu ylläpitämään näitä aktiviteetteja oman ruumiinsa hallitsemiseksi ylläpitämiseksi ja jatkuvuuden turvaamiseksi. Ja tämän takia voidaan ihmisen ruumista pitää paljon alhaisempana asiana henkeen ja persoonaan verrattuna. Ihminen ei voi valita sitä syökö vai eikö hän syö tai kakkaako tai eikö hän kakkaa. Kommunistiset ajatukset ovat aina olleet sellaisia, jotka ovat halunneet oman tasa-arvonsa varjolla varmistamaan vain sen, että ihmiset ovat saaneet suuhunsa leipää tai että he ovat saaneet oman soppensa, muutaman neliön oman ruhonsa ja aktiviteettinsa harjoittamista varten. Siinä ei ole ollut väliä, olivatko arkkitehtuurisesti tärkeät rakennukset tai patsaat säilyneet, tai oliko yliopiston kirjastossa ollut muitakin kirjoja kuin sosialistiseen propagandisoimiseen pyrkiviä teoksia. Toisaalta historiassa on myös koettu sellaisia ajanjaksoja, joissa uskonnollisesta ja metafyysillisestä tasosta on tullut pyyteellinen ja siihen ei enää voitu suhtautua ristiriidattomasti. Tällaiset teokraattiset diktatuurit ovat aivan  yhtä pahoja kuin sosialistiset ja kommunistiset, niissä vain ihmiset ovat joutuneet olemaan syömättä ja nussimaan kaninlaatuisesti tämän uskonnollisen ja metafyysisen tason ylläpitämisen takia. Jokaisesta tunnustushierarkian instituutiotasosta voi pahimmassa tapauksessa tulla pyyteellinen. On kuitenkin tärkeää ihmisen ja instituutioiden suojaamisen takia, että ihmiset voivat suhtautua instituutioihin arvostavasti etenkin niiden pyyteettömyyden takia, sillä kommentaariaatti, ontokratia ja ideologinen nautinto tarkoittavat aina etenkin sellaista todellisuutta, jossa pyyteettömyys sorretaan ja ihmiset tehdään instituutioidensa takia riippuvaisiksi toisista instituutioista, joka kääntää instituutioiden tasa-arvoisuuden päälaelleen, eivätkä ne enää voi olla alistamatta toisiaan, eivätkä jotkut instituutiot ihmisineen voi olla alistumatta toisille instituutioille. Esimerkiksi SAK ja heidän painostamiskeinonaan käyttämät lakot ovat rationaalisuuden, pragmaattisuuden ja tehokkuuden vastaista toimintaa. He siis pyrkivät siinä alistamaan omistaja ja työnantajatahoa, jotta he voisivat tuottaa edustamilleen ihmisille entistä suurempaa materiaalista hyötyä, eli tässä voidaan havaita se, että heidän materiaalisen hyödyn etsiminen työläisille lakolla pakottaen edistää sitä, että kommentaariaatti voi liittyä heidän subjektiivisen hyötynsä etsimiseen ja alkaa entistä enemmän propagoimaan pyyteellistä muut instituutiotasot unohtavaa toimintaa. Vertailukohdalliset symbolit tarkoittavat siis sellaista pyrkimystä ja keinotekoista symbolijärjestelmää, jota kohden subjektiiviset arvotunteet vaikutteellisuuden alaisena suuntautuvat. Tällaisia ovat etenkin itselle koituva hyöty totuuden kustannuksella. Vertailukohdalliset symbolit siis sananmukaisesti tarkoittavat sellaista symbolisuutta, joka antaa vastavaihtoehdon syväsymboleihin pyrkimiselle. Syväsymbolit siis etenkin tarkoittavat sellaisia symboleita, joiden olemiseen osallistuminen ja joiden esikuvana käyttäminen vaatii etenkin fundamentaalisten totuuksien hyväksymistä ja tekemisiin pääsyä objektiivisten arvojen kanssa. Kommentaariaatti pyrkii asettamaan vertailukohdalliset symbolit syväsymbolien eteen ja siten se pyrkii ohjaamaan ihmisiä tulemaan subjektiivisiksi ja pyyteellisiksi. Totuuden havaitseminen vaatii kaikkien instituutioiden tarpeen havaitsemista ja hyväksymistä, ja sen tunnustamista, että pyyteettömyys on kaikkien instituutiotasojen arvon merkki ja mitta. Pyyteettömyys on pyyteellisyyttä parempi tapa suhtautua todellisuuteen, koska silloin ihminen on objektiivinen ja intressitön. Pyyteellisyys tarkoittaa aina sitä, että ihmiset hakevat siinä pintapuolista hyötyä, subjektiivista ja itsekästä etenemisen tarvetta ja toisiin ihmisiin vaikuttamista. Vaikutteellisuus on aina subjektiivisuutta, koska vain vertailukohdallisia symboleita eli arvojen yhtymäkohtia voidaan vertailla toisiin, mihin vaikutteellisuuden olemassaolo perustuu. Vaikutteellisuus muodostaa ristiriitoja ihmisten väliin kohtelemalla heitä subjektiivisten periaatteiden näyttämällä tavalla. Todellisuus, joka perustuu pyyteellisyyteen, ristiriitaisuuteen ja subjektiivisuuteen on jatkuvaa karkeaa kilpailemista, missä pyritään parantamaan omaa olemassaoloa ja jossa joidenkin edustamat arvot joutuvat kärsimään tappion, kun yksittäisen ihmisen, instituution tai tahon edustama todellisuus murskataan katkerassa kamppailussa subjektiivisten periaatteiden ja todellisuuskäsityksien välillä. Koska ihminen ei joka tapauksessa pysty objektiivisuuteen ja pyyteettömään totuuden ja todellisuuden etsimiseen, on mahdollista että kommentaariaatti voi vaikutteellistaa ihmisen omalla merkitysvallallaan, etenkin kun ihmisillä on taipumusta yhdistää performatiivinen roolinsa erilaisiin käsitteisiin. Kuitenkin objektiivisuuteen ja oikeiden arvojen löytämiseen pyrkivät ihmiset eivät ole yhtä alttiita joutumaan kommentaariaatin subjektiivisen vaikutteellisuuden vaikutteellistamaksi. Ihmisten on siis pidettävä tarkempaa huomiota siitä, että he käsittelevät arvotunteensa oikealla tavalla, ettei niitä pystytä asettamaan kommentaariaatin vaikutteellisuuden alle. Ihmisen on siis tarkasti harkittava sitä, millaisia asioita hän alkaa arvostamaan ja millaisia asioita hän pitää itselleen tärkeinä asioina.

Subjektiivisista ja objektiivisista arvoista ja arvotunteista

Arvoja voidaan toisin kuin luulisi jaotella objektiivisiin ja subjektiivisiin arvoihin. Arvojen objektiivisuuden ja subjektiivisuuden määrittelyssä käytetään kriteerinä etenkin sitä, miten arvot ilmenevät ja mitenkä ne etenevät alkuperästään arvoiksi. Arvot kehittyvät ihmisten hermostolliseen toimintaan liittyvistä arvotunteista arvoiksi siten, että ne reaalistetaan erottelukapasiteetin avulla. Tässä tärkeässä roolissa on myös preferenssiautonomian käsite, joka tarkoittaa sitä miten ihmiset voivat valita vapauden ja vastuun välillä ja tässä on tärkeää se, että erottelukapasiteetissa objektiiviset ja subjektiiviset arvotunteet erotellaan toisistaan, jonka jälkeen tapahtuu joukkopriorisointi, joka tarkoittaa sitä arvojen tulkinnan vaihetta, jonka jälkeen arvot tulevat yhteisöllisiksi, eli saavat sen piirteen, jonka mukaan niistä voidaan keskustella esimerkiksi poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Arvoiksi tulleita arvotunteita verrataan maksimointiavaruudessa, mikä tarkoittaa sitä, miten arvoista saadaan käsitys siitä, ovatko ne ristiriitaisia vai yksimerkityksisiä. Maksimointiavaruuden sisällä oleva arvo ja käsite voi saada kolme erilaista arvoarvoa, jotka ovat erittäin huono, huono, hyvä ja erittäin hyvä. Vain hyvät ja erittäin hyvät arvot voidaan yleistää objektiiviselle tasolle ja huonot ja erittäin huonot arvot eivät voi koskaan tulla yhteisöelämään, vaikka myös se, jos arvo saa poikkeavia merkityksiä ei tuollaista arvoa voida kutsua objektiiviseksi. Tässä siis tietyllä tavalla rationaalistetaan ja pragmatisoidaan arvoja. Ne arvot, jotka ovat yksimerkityksisiä ovat kyvyllisiä tulemaan objektiivisiksi ja sen takia tässä käytetään perustelun kriteerinä etenkin vapautta. Toisaalta arvojen kantaminen vaatii myös vastuunottoa ja sen takia preferenssiautonomia tarkoittaa tällaista vapautta valita arvojen väliltä, jonka myötä ihmiselämään tulee harkinta, mutta toisaalta väärä harkinta voi joskus tarkoittaa sitä, että ihminen saa jonkinlaisen rankaisun toiminnastaan, sillä kaikki ihmiselämä on etenkin vuorottelua vapauden ja vastuun välillä. Kommentaariaatti tarkoittaa sellaista ihmisten ryhmää, joka pyrkii vaikutteellistamaan ihmisten arvotoimintaa siten, että se pyrkii antamaan niille saman merkitysvallan, jonka myötä se pyrkii ohjailemaan ihmisiä ja tekemään heidät riippuvaisiksi pyyteellisistä instituutioista ja arvoista. Yksittäinen yksilö ja hänen vapaa ei minkään motivoiva toimintansa on siis kaiken toiminnan ja arvottamisen perustana, arvoa ei voida omaksua suoraan jonkin ihmisen määrittelemässä merkityksessä vaan merkitys on koettava sen prosessin kautta, kun arvotunteesta tulee arvoa arvoarvostelun kautta. Eli voidaan sanoa, että kaikki esimerkiksi puolueiden ja poliitikoiden tarjoamat arvot ovat vain subjektiivisia mielipiteitä, koska ne eivät todellisuudessa voi saada vapaan yksilön kohdalla toisenlaista merkitystä. Ihmisen arvojen tavoittaminen ja arvostaminen on tärkein asia koko yhteiskunnassa ja yhteisöelämässä. Subjektiiviset arvot ovat etenkin pyyteellisiä, reaktiivisia, pintapuolisia, ristiriitaisia, suhteellisia, riippuvaisia, vertailullisia ja mielivaltaisia. Tämä osoittaa sen, että subjektiiviset arvot ovat etenkin sellaisia arvoja, joissa yksilöt pyrkivät vertaamaan omia arvojaan toisten arvoista antamiin arvostelmiin. Eli kuten on sanottu, että toisten arvot eivät voi saada vapaassa yksilössä muuta aikaan kuin kuvan subjektiivisuudesta, niin subjektiiviset arvot tulevat maailmaan etenkin sillä tavalla, kun ihmiset pyrkivät vertailemaan arvojaan toisiin. Esimerkiksi seksin etsiminen ja sukupuoliyhteyden hankkiminen on tällaista toimintaa, jossa molemmat osapuolet yrittävät verrata käsityksiään sopivasta coituksesta toisiinsa, ja usein on niin, että jommankumman arvolliset käsitykset tuosta asiasta saavat kärsiä tappion toisen ihmisen käsityksille. Tässä on kommentaariaatin merkittävä alkukohta – että kaikki osapuolet eivät koskaan voi olla tyytyväisiä ja yhteisen tyytyväisyyden kuvitteleminen on pelkkää kuvittelua ja harhaa. Kommentaariaatissa ajatellaan tällä tavalla, että koska jonkun osapuolen on jouduttava karsimaan kriteereitään, niin on parempi, että se on silloin joku toinen kuin itse. Tässä siis havaitaan, että subjektiiviset arvotunteet ovat etenkin egoistisia samalla kun objektiivisuuden pyyteettömyydessä piilee altruistinen elementti. Objektiiviset arvot ovat etenkin pyyteettömiä, syvällisiä, arvollisia, valinnallisia, yksimerkityksisiä, rationaalisia, alkulähtöisiä, ristiriidattomia ja riippumattomia. Objektiivisia arvotunteita etsittäessä on siis kiinnitettävä huomiota etenkin vapauden yhteen olosuhteeseen eli valintaan. Valinnan hyvyys määrittyy sen mukaan kuin hyvin ihminen pystyy harkitsemaan arvojen ja kohteiden ja tekemisen kohteiden väliltä. Sosialismi perustuu subjektiivisiin arvoihin, koska se ajattelee ihmistä lähinnä jonkinlaisena syötettävänä kantturana. Tunnustushierarkia tarkoittaa sellaista arvojen ja arvotunteista syntyvien instituutioiden kokoelmaa, jossa parhaassa tapauksessa silloin kun kommentaariaatti ei sitä manipuloi, instituutiot ja arvot järjestäytyvät hierarkiaksi niiden pyyteettömyyden asteen perusteella. Pyyteetön instituutio ja arvo on etenkin jotain sellaista, missä ihmisen valinnalla ja vapaudella sekä preferenssiautonomialla on roolinsa. Esimerkiksi vapaa markkinatalous ja kapitalismi tarkoittaa sellaista järjestelmää, missä ihmisen pyyteelliset osat eivät määritä, että ihmisen tulisi valita esimerkiksi köyhyytensä takia sosialismi. Vapaan markkinatalouden kannattaja voi olla kuka hyvänsä ja markkinaliberalistisen talouspolitiikan kannattajaksi tullaan ilman määrättyä tuloluokkaa. Sosialistit haluavat vangita omat kannattajansa käyttämällä hyväksi ihmisten reaktiivisuutta ja huonoja oloja, köyhyyttä, maahanmuuttoa jne. Sosialismin takana oleva marxilainen yhteiskunta- ja talouspolitiikka vangitsee ihmisiä minkä lisäksi se ei anna kaikille ihmisten ryhmille samanlaisia vapauksia, vaan väittää että ihmisten tulee tappaa kaikki yläluokan ja hallitsevan luokan jäsenet. Vapaa markkinatalous antaa samanlaiset vapaudet kaikille ja tarjoaa kaikille mahdollisuuden korottaa aiempaa elintasoaan. Sosialistit levittävät tietyin säännöllisin väliajoin yhteiskuntaan ajatusta, jonka mukaan vaikkapa yliopistojen kirjastot ja teatterit ja oopperat voitaisiin lakkauttaa, kunhan saataisiin jokaisen kansalaisen suuhun riittävästi leipää. Eli se korostaa pyyteellisimpiä tunnustushierarkian tasoja korkeampien ja pyyteettömimpien hierarkiatasojen kustannuksella, missä sen vihamielisyys suuntautuu etenkin kirkkoon ja korkeakulttuuriin. Massojen kateudella ja ahneudella ei ole minkäänlaista rajaa. Kuitenkin on olemassa myös toisenlainen tunnustushierarkian väärentymä, joka tuli Suomessa 1900-luvulla esiin etenkin Lapuan liikkeen toiminnassa, missä se väheksyi ihmisten leiväntarvetta, ja kehotti uskomaan vain isänmaahan ja uskontoon. Paras tilanne yhteiskunnassa siis olisi sellainen, missä tunnustushierarkiaa ei heiluteltaisi vaan tunnustettaisiin sen tärkeys arvojen määrittelyssä ja vältettäisiin arvostamasta joitain instituutioita toisia paremmiksi. Ontokratia on se eliitti kommentaariaatin taustalla, joka pyrkii saamaan tunnustushierarkian kommentaariaanisesta manipuloinnista hyötyä itselleen. Tätä se ajaa etenkin ideologisen nautinnon saamisen halussa, missä se ei ota huomioon sitä, että politiikan reaktiivisuus ja arvovalintojen reaktiivisuus ei johda muuhun kuin siihen, että yksittäiset poliittisen päätöksenteon tahot eivät todellisuudessa saa tahtoaan läpi vaan arvojen vertailun myötä kaikesta tulee subjektiivista mielivaltaa. Arvot perustuvat sen jälkeen, kun ne ovat tulleet arvotunteista arvoiksi, jonkinlaiseen symboliverkostoon ja syvällisimpiä symboliverkoston jäseniä voidaan kutsua syväsymboleiksi, sillä niissä on tunnustushierarkian järjestyksen pysyvä tieto ja rekisteröinti. Toisaalta subjektiiviset arvotunteet tultuaan subjektiivisiksi arvoiksi pyrkivät muodostamaan vertailukohdallisia symboleita, joiden myötä se pyrkii manipuloimaan ihmisiä uskomaan siihen, että arvoja voitaisiin vertailla ja omaksua arvoja toisten puheista ja puolueohjelmista. Vertailukohdallisuus siis tarkoittaa sitä, millaisia ajatuksia ihmisillä on arvoista, joita he pitävät virheellisesti ja vääreellisesti vertailukelpoisina. Vertailun kautta syntyvät arvot ovat aina subjektiivisia, ja sen takia sellaiset poliittiset liikkeet, jotka jauhavat epätasa-arvoisuudesta ovat tavallisesti savijalalla, koska ne eivät perustu itsearvoisesti määriteltyihin ja tunnustettuihin arvoihin, vaan ne vertailevat ihmisiä, heidän omaisuuksiaan, arvojaan, asenteitaan ja ajatuksiaan toisiin. Kaiken politiikan on perustuttava itseluottamukseen, koska aidot objektiiviset arvot seisovat ylpeinä ja vahvoina omilla jaloillaan. Subjektiiviset poliitikot etsivät itselleen hyötyä ideologisen nautinnon muodossa. Ne eivät tosi asiassa pyri edustamaan sellaisia arvoja, jotka tavoitetaan itsenäisesti, ja mitkä asetetaan perustavimpiin symboleihin eli syväsymboleihin. Kaikenlainen sosiaalisuus ja sosialismit ovat sellaisia asioita, joissa elää vertailun, subjektiivisuuden ja reaktiivisuuden henki. Yleensä vasemmistolaiset poliitikot toimivat reaktiivisesti, koska he eivät pyri määrittelemään omia arvojaan, vaan freudilaisen kompleksin tavoin pyrkivät etsimään asioiden tilalle syitä muista puolueista, poliitikoista ja eri tavalla ajattelevista ihmisistä. Reaktiivisuus on siis sitä, että toimitaan etenkin reagoimisen kautta eikä itselähtöisesti omien aloitteiden ja omien arvojen kautta. Reaktiivinen politiikka ei sisällä kenenkään objektiivisia arvoja ja sen takia se on avoin ideologisen nautinnon etsijöille. Subjektiiviset arvot ja subjektiiviset poliitikot eivät siis etsi oikeutusta samalla tavalla ajattelevista ihmisistä vaan he katsovat oman nautintonsa olevan tärkeämpää, koska he eivät voi subjektiivisten arvojensa kanssa etsiä oikeutusta omille arvoilleen muuten kuin vertailemalla niitä toisten ihmisten arvoihin. Tuo vertailu on siis aina pyyteellistä ja ideologisen nautinnon täyttämää. Samalla myös vertailukohdallisia symboleita arvoinstituutioiksi ja tuki-instituutioiksi järjestelevä kommentaariaatti ei pysty toiminnallaan edistämään mitään pysyvää ja pyyteetöntä, koska sen olemassaolo perustuu vain yhdessä päätettyyn todellisuuteen eikä se perustu minkäänlaiseen esimerkiksi sellaiseen luonnon käsitteeseen, jossa on luonto ja siitä voidaan saada tietoa, vaan se väittää että tässä on tietoa, ja tämän tiedon mukainen on luonto. Esimerkiksi Marxin filosofiaa voidaan kutsua tällaiseksi järjestelmäksi ja siihenhän kaikki sosialismi perustuu. Yrittiväthän ne Neuvostoliitossa kääntää jopa jokien kulkusuuntia. Objektiivisten arvojen mukainen politiikka perustuu ihmisluonnon ymmärtämiseen ja itsenäiseen valintaan. Objektiiviset arvot vaativat etenkin sen, että jokaisen tulisi itse päätellä objektiiviset arvot subjektiivisista. Ne perustuvat yhtä hyvään erottelukapasiteetin tarkkuuteen, preferenssiautonomian hallitsemiseen ja kykyyn suorittaa joukkopriorisointi, jossa ihmiset pääsevät yhteisön tasolla käsitykseen arvoistaan. Eli subjektiiviset arvot ovat loppujen lopulta vain vaikutteellisuuden ja kommentaariaatin manipuloinnin tulosta, ja vain objektiivisilla arvoilla on lopulta mahdollisuutta säilyä, antaa syvempää tietoa ja mahdollistaa ihmisille heidän vapautensa maksimointi ja mahdollisuus olla itseriippuvainen ja vapaa.

Mainostaminen ei monesti näytä totuutta

Mielestäni olisi rehellisempää ja ihmisiä yhdistävää, jos esimerkiksi mainostuksessa ei käytettäisi vain klassisesti kauniita ihmisiä, vaan esimerkiksi ylipainoiset ja rumat ihmiset saisivat näkymää ja alaa medioissa. Onhan esimerkiksi niin, että vaikkapa jossain jäätelömainoksissa tuotteen eksklusiivista hienoutta ja eliitin sisäisyyttä korostetaan ottamalla tuollaisiin mainoksiin tavallisesti vain klassisen kauniita, hienosti pukeutuneita ja feminiinisen mallin mukaisia naisia, aivan kuin heidän nautintonsa olisi laadussaan ja kokemuksessaan paljon korkeammalla tasolla kuin esimerkiksi ruman ja ylipainoisen ihmisen nautinto ja kokemus.

Natsi-Saksassa korostettiin klassistista taidesuuntausta, joka esitti ihmiset lihaksikkaina, isorintaisina ja kauniina. Mielestäni klassistinen taideihanne ja tapa ajatella, että vain kauniita ihmisiä voidaan kuvata, on nykyajan vastainen näkemys ja se viittaakin natsismin ja fasismin yli-ihmisihanteisiin. Mielestäni rumia ihmisiä pitäisi kuvata enemmän ja heidän kuvaamisensa ei ole yhtään vähemmän arvokasta kuin kauniiden ihmisten kuvaus.

Ollessani viime vuonna Pariisissa ja kun olin Place du Tertrellä teettämässä muotokuvaportrettia paikallisen taiteilijan piirtämänä, kuulin jonkun toisen piirtäjän mainitsevan ilmeisesti liitteessä minuun, että ”moche macabre” eli tavanomaisen ruma. Minun olisi tehnyt mieli mennä sanomaan heille, että mitä sitten. Mielestäni ruman ihmisen kuvaaminenkin vaatii taiteilijalta enemmän ja on varmasti hänen taidekiinnostuksensa kannalta tärkeää. On varsin tyttömäistä sanoa tuollaista, aivan kuin kauneus olisi joku arvo, jonka myötä ihmisiä arvotetaan. Mielestäni mies voi hyvin olla ruma, sillä kauneus ja siitä huolehtiminen ajaa jokaisen pinnalliseen maailmankatsomukseen. Mutta ranskalaiset miehethän ovat monesti aikamoisia tyttöjä.

Kun mainoksissa lihavat ja rumat ihmiset söisivät jäätelöä tai hampurilaisia, voitaisiin lähentyä sitä tosiasiaa ja sen tunnustamista, että nautinto on samanlaista kaikille, ja että rumat ja lihavat ihmiset ovat täysin samanarvoisia kaikenlaisten ladyboyden ja hepsankeikkojen kanssa. Onhan täysin selvää, että mainostajat haluavat valitsemalla nuoria, freesejä ja kauniita ihmisiä mainostajikseen näyttää, että tuote on niin eksklusiivinen, että ulkoisesti eliittiä muistuttavat ihmiset saavat siitä nautintoa, minkä implikaationa on se, että kauniiden ja hienosti pukeutuneiden ihmisten nautinto on arvokkaampaa kuin rumien ja lihavien ihmisten nautinto. Ja siitä orgastiset voihkeet, kun jäätelöä syödään.

Kadonneen jäljillä-ohjelma rikkoo mielestäni tiettyjä käyttäytymisen kriteerejä siinä, kun ne nuuskivat yksityisten ihmisten tietoja ja vievät sukulaisen sukulaisensa luokse varsinaisen sirkuksen ja karusellin voimalla. Varmasti monet näistä tavoitettavista sukulaisista eivät haluaisi, että sukulaisensa tulisivat paikalle kameroiden kanssa. Aikaansaava ihminen selvittäisi itse yhteyden sukulaisiinsa.

 

Olli von Becker

YTM

Merkityksellisyyden merkityksestä

Merkitys tarkoittaa asian funktiota, sitä mitä tarkoitusta varten jokin käsite on muodostettu. Merkitys siis kertoo siitä, mitä jokin käsite tai asia tarkoittaa. Se voi myös tarkoittaa sitä, miten tärkeä jokin asia on jonkin toisen asian tai ihmisen kannalta. Voidaan esimerkiksi sanoa vaikka että käsitteen isä merkitys on se, kuka tietyn ihmisen on alkuun pannut. Kuitenkin esimerkiksi käsite isä voi saada myös kielteisen tai myönteisen arvomerkityksen, missä roolia näyttelee etenkin käsitteen yhteydessä saadut kokemukset. Voidaan kutsua tällaista puolta käsitteen performatiiviseksi rooliksi, mikä tarkoittaa asian saamaa henkilökohtaista merkitystä, joka voi olla ottamassa roolia siinä kun tällaista termiä käytetään. Kuitenkin tavanomaisimmat ja perinteisimmät merkitykset merkitsevät jotain sellaista, mikä on käsitteen käytön yhteydessä yleistä, sillä esimerkiksi siitä, että kaikilla ihmisillä on alkuunpanija, ei voida muuttaa mitenkään, vaan tietynlainen perustavin merkitys pitää aina tiettyjä käsitteitä käytettäessä hyväksyä. Kuitenkin esimerkiksi monikulttuurisuus ja pakolaisuus ovat aiheuttaneet Euroopassa sen tilanteen, että esimerkiksi termiä isänmaa ei voida enää profiloida samalla tavalla, vaan tällaisen käsitteen yhteydessä niiden merkitysala on laajentunut ja moninaistunut. Voidaan puhua tiettyjen termien yhteydessä merkitysvallasta, jota ohjailee kommentaariaatti vaikutteellisuuden kautta. Tämän taustana on ontokraattinen eliitti, joka pyrkii saamaan hyötyä ja tuottamaan tietyille ihmisille ideologista nautintoa. Ideologista nautintoa tavoitellaan etenkin merkitysvallan hankkimisella, koska tämä taho pyrkii saamaan omille käsitteilleen vallan monopolisoimalla niiden merkitystä, ja tässä merkityksen tavoittelussa tietyt ihmisten ryhmät ja heidän asioilleen antamat merkitykset ja näiden käsitteiden ympärille muodostuneet arvot ja instituutiot voivat jäädä asioiden ulkopuolelle ja vaille merkitystä. Mielestäni merkitystä ihmisten piiriin luovat etenkin vapaat instituutiot, jotka voivat parhaimmassa tapauksessa toimia tiettyjen merkityksiä saavien käsitteiden alkukotina ja vakiinnuttajana. Kun kommentaariaatti haalii merkitysvaltaa, pyrkii se saamaan tietyt instituutiot ohjailtavakseen viemällä niiltä alkuperäiset merkitykset, eli se pyrkii luomaan ristiriitoja puuttumalla tiettyjen ei yhtenäisten instituutioiden toimintaan. Tällä toiminnalla kommentaariaatti pyrkii muodostamaan arvoinstituutioita ja niitä tukemaan tuki-instituutioita, joista ensimmäiset pyrkivät tuomaan ihmisten keskuuteen merkityksiä ontokraattiselta eliitiltä, eli sellaisia merkityksiä, jotka edistävät yhden tahon itsenäisiä pyrkimyksiä, ja toiset suojelevat poliisi-instituutioiden kautta arvoinstituutioiden oikeuksia ja kieltävät tietyt arvot ja merkitykset niiden piiristä. Mikä sitten on merkityksellisyyden merkitys. Se on etenkin sitä, että ihmiset voivat nähdä tietyt arvot ja käsitteet siten, että he voivat laskea ne osaksi omaa elämäänsä. Arvotunteet ovat arvojen alkukohtia ja ne seuraavat ihmisten aivotoiminnasta. Arvotunteet, jotka saavat käsitteiden yhteydessä merkityksen, voivat olla vapaita tai epävapaita, sillä vaikutteellisuus etenkin ohjaa ihmisten arvovalintaa ja tietyt käsitteet ja merkitykset, joille ihmiset voivat antaa merkityksen, mutta joita ihminen ei osaa paikallistaa omaan maailmankuvaansa, voivat olla alttiita merkitysvallalle ja kommentaariaatin vaikutteellisuudelle. Ihmisen tunnustushierarkia tarkoittaa sitä, että kaikille ihmiselämään liittyville instituutioille voidaan antaa oma merkityksensä. Kaikki instituutiot ja niihin liittyvät arvotunteet ovat siis ominaisia sille, että ihmiset voivat tunnistaa ne kaikki, missä järjestys muodostuu etenkin niiden pyyteettömyyden, riippumattomuuden, oikeudellisuuden ja intressittömyyden kautta. Kommentaariaatti siis pyrkii vaikutteellistamaan instituutioita, missä se alkaa muodostamaan arvollisia monopoleja tietyille arvotunteille, mistä ihmisten tulisi voida saada kehittää omia arvojaan. Se voi esimerkiksi vallata uskonnollisten arvotunteiden tason, ja alkaa korostamaan jonkinlaista teokratiaa ja uskonnon valtaa toisten tunnustushierarkian tasojen kustannuksella, missä esimerkiksi perustavimpaan materiaan perustuvat tasot ja niiden piirteet kuten ehkäisy tai oikeaoppinen ravinto voivat jäädä ala-asemaan. Myös voidaan sanoa, että joskus kommentaariaatti voi pyrkiä korostamaan materian tasoja kaikkein korkeimpien hengellisten ja henkisten arvojen ja instituutioiden tasojen kustannuksella. Esimerkiksi voidaan vaikka sanoa, että nykyaikainen populaarimusiikki edustaa kommentaariaatin hankkimaa merkitysvaltaa, koska on todettu lukuisissa yhteyksissä sitä, että korkeakulttuuriin liittyvä taidemusiikki pitää yllä henkistä ja älyllistä jaksamista ja joissain tapauksissa jopa älyllisen performoinnin tasoa ja kestävyyttä, mitä tavallinen popmusiikki ei tee. Tunnustushierarkia on muodostunut aina etenkin sellaisissa yhteiskunnissa, missä henkinen ja taloudellinen kehitys on ollut nopeaa ja missä perinteisiä asioita on arvostettu. Voidaan esimerkiksi sanoa, että sellaisissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa, missä ei ole samanlaista pyyteettömyyttä, ei tällainen järjestyksen kehitys ole ollut tavallisesti toimivaa. Esimerkiksi voidaan sanoa, että pyyteellisyyden ja opportunismin kehitys ei ole koskaan oikea ja kunnollinen tapa hahmottaa järjestyksiä instituutioiden välityksellä. Voidaan sanoa, että kehityksen osoitus on se, jos voidaan arvostaa sellaisia instituutioita korkeimmalle, mitkä antavat ihmiselle eniten vapauksia ja mitkä ovat pyyteettömämpiä. Pyyteettömyys etenkin antaa tilaa muulle, minkä takia esimerkiksi uskonnollinen kiihkomielisyys voi vallata alaa ihmisiltä, jotka eivät osaa antaa esimerkiksi uskonnolle sellaista tilaa, missä on tehtävä valintoja. Voidaan sanoa, että etenkin korkeimmat tunnustushierarkian tasot ovat sellaisia, missä hyväksytään laajin mahdollinen valitseminen, eli performatiivinen rooli, mikä annetaan asioille, voi olla merkittävällä tavalla omasta päätöksenteosta riippuvaista. Eli voidaan sanoa, että arvoille ja merkityksille on voitava antaa oma ja henkilökohtainen merkitys, vaikka hyväksyttäisiinkin se, että joillakin käsitteillä on niille kuuluva perimmäinen merkitys, jota ei voida muuttaa kuin ehkä ajatuksellisesti, aivan kuten pääministerimme ei mennyt isänsä hautajaisiin, vaan katsoi kahden äitinsä täyttäneen hänelle muuten tulleen isän merkityksen. Tämä on varsin drastinen tapa katsoa asioita, ja minun mielestäni hänen olisi tullut suhtautua biologiseen isäänsä paremmin. Kuitenkin nykyaikainen yhteiskunta maahanmuuttajineen ja mies/naispareineen on kiertämässä tiettyjen aikaisemmin perinteisiksi arvoiksi (kuten koti, uskonto ja isänmaa) nimitettyjä käsitteitä, joka tietyllä tavalla on keinotekoista, koska mielestäni kuitenkin käsitteiden yhteydessä ei voida olla täysin vapaita assosiaatiossa, vaan niille on tunnustettava vertailullinen merkitys. Kuitenkaan esimerkiksi uskonto tai isänmaa eivät enää tarkoita yhtä ja samaa, vaikka voidaankin sanoa, että esimerkiksi koti on varmasti kaikille ominainen käsite, vaikka siinäkin se voi maahanmuuttajien yhteydessä tarkoittaa samanaikaisesti ainakin kahta eri asiaa. Ihmisellä on siis tiettyjä arvoja ja käsitteitä, joiden merkitystä voidaan lähestyä samoista asioista käsin. Kuitenkin on mielestäni vaarallista, jos kommentaariaatti ja ontokratia alkavat korostaa samanlaisia merkityksiä, joilla se pyrkii omiin yksityisiin arvopyrkeisiin ja jos se ei hyväksy arvojen ja käsitteiden performatiivista roolia, voi se olla omiaan ohjaamaan yhteiskunnan ja sen instituutiot kohti epävapautta ja orjuutta. Varmaankin vanhanaikaisen kansallisvaltion aikana voitiin tiukasti ilmaista samanlaisia merkityksiä omaavia arvoja, mutta kun olemme tulleet nykyiseen tilanteeseen, on ihmisille annettava suurempia vapauksia omien merkityksiensä luomisessa. Tämä voi myös olla ohjaamassa ihmisiä siihen, että he ovat tarkempia omien arvotunteidensa kanssa ja eivät antaudu kommentaariaatille ja ontokratialle, sillä ne ovat niitä tahoja, jotka haluavat hyödyntää sellaista tilannetta, missä ihmiset eivät ole varmoja omista arvoistaan. Performatiivisen roolin etsinnällä ihmiset voivat olla luomassa omia arvojaan ja merkityksiään, samalla kun merkitysvalta ottaa otteen ihmisen arvotunteista silloin kun ne eivät pysty ohjautumaan minkäänlaiseen asemaan.

Tilanteen henki ei palkitse epäröitsijää

Margaret Thatcher nousi vuonna 1975 Konservatiivipuolueen puheenjohtajaksi mustana hevosena etenkin puoluetovereidensa Airey Neaven ja Sir Keith Josephin tukemana. Ennen puheenjohtajavaalia istuvaa puheenjohtajaa ja aikaisempaa pääministeriä Edward Heathia pidettiin suosikkina. Kuitenkin Heathin keskimallin linja ei miellyttänyt enää puolueen edustajia, ja Thatcherin tarjoama tiukempi linja voitti. Samalla tavalla voidaan pitää Antti Häkkäsen päätöstä jättää puolueen puheenjohtaja Petteri Orpo, vuokra-asuntovälittäjä ja poliittinen muumio, haastamatta puheenjohtajavaalissa, suurena pettymyksenä. Orposta ei olisi koskaan pitänyt tulla puheenjohtajaa, ja puolueemme suuri lipunkantaja, ylivoimaisesti puolueemme suurin mies 2010-luvulla, Jan Vapaavuori jätti syrjäytetyksi tulonsa jälkeen sellaiset hiekkataifuunit jälkeensä, että Orpo sai nousta asemaansa kuin varkain ja ilman vastustajia. Orpo ei ole kokoomuslainen poliitikko. Hän on poliittisesti jopa vasemmalla kuin keskustapuolueen järkilinja. Hän pyrkii voitelemaan ja mairittelemaan sellaisia ihmisiä Kokoomuksen kannattajiksi, jotka eivät edusta puolueemme peruskannattajien linjaa. Kokoomuksella oli 2014 vain yksi toivo – Jan Vapaavuori, ja Häkkänen olisi ehdokkaaksi lähdöllään voinut ottaa tuon Vapaavuoren poistumisella tyhjäksi jääneellä paikalla sijainneen valta-aseman. Oli selvää jo 2014, että Vapaavuori oli puolueemme aateuskollisimman siiven valinta puheenjohtajaksi, mutta keveämmät ja poliittisesti ei yhtä vakavat tahot, jotka eivät sijainneet poliittisesti puolueemme aatekartalla, valitsivat silloin johtoon Alexander Stubbin, josta ei koskaan olisi voinutkaan olla siihen asemaan. Stubbin valinnan myötä jätin seuraavissa vaaleissa äänestämättä Kokoomusta. Häkkäselle olisi voinut olla tarjolla kaikki – Vapaavuoren puolueuskollisimman siiven kannatus ja paikka tulevana Suomen pääministerinä, mutta hän päätti odottaa ja jättää puolue vuokra-asuntovälittäjä Orpon epäpäteviin käsiin. Tällä hän on osoittanut olevansa pelkuri ja ei riittävän luja ja päättäväinen, kuten Vapaavuori, kun tämä päätti itsensä ja puolueensa takia haastaa nämä muut poliittiset höyhensarjalaiset puheenjohtajavaalissa vuonna 2014. Oli karmean sattuman ja toisten ehdokkaiden kapeakatseisuuden syytä, että Vapaavuori jäi tältä paikalta pois. Häkkäsellä olisi ollut kaikki tarvittava siihen, että hänestä olisi voinut tulla uusi puheenjohtaja ja puolueen vapaavuorelaisen linjan ja suuntauksen uusi johtaja ja puolueen uskollisimman kannattajakunnan kokoaja. Tämä puolue vajoaa entiseen kekkoslaisen ajan rooliinsa ikuisena oppositiopuolueena, ellei joku taho laita virtaa puolueeseen lähestymällä sitä sen uskollisimman ja puolueen historialliselle aatteelle ominaisimman kannattajajoukon arvoista ja aatteista käsin. Antti Häkkänen, te laitoitte puolueen vaikeaan paikkaan siinä, kun epäröitte silloin, kun olisi pitänyt tehdä ja näyttää, että Orpo on poliittinen herhiläinen – sellainen, joka pitää ääntä ja inisee, mutta joka voidaan polkaista riittävän painavan kannan alle, kun löytyy siihen oikea mies.