Hyvästä ja huonosta filosofiasta

On tärkeää miettiä sitä, millaisesta filosofiasta voi olla universaalista hyötyä (ei provinsiaalista hyötyä) ihmisille, niin yhteisö- kuin yksilötiloissaankin. Filosofialla on oltava jonkinlainen merkitys, koska muussa tapauksessa se ei voi todella ilmetä. Hyvässä filosofiassa ei voi olla huonoja käsitteitä, se ei voi olla materialistista, se ei voi olla käsiterunoutta, se ei voi olla liian uskonnollista, se ei voi rinnastaa ihmistä eläimiin, eikä se voi olla Karl Marxin ja VI Leninin ajatuksiin perustuvaa. Kuitenkin se voi hyvässä mielessä olla kulttuurin vastaista, koska varmasti ihmisten kulttuurimuodostelmissa eli sellaisissa asioissa joihin meidät pakotetaan ottamaan osaa, on asioita jotka ovat järjen ja esimerkiksi tiedon vastaisia. Hyvä filosofia on konkreettista ja ottaa huomioon ihmisen ja sen missä tilanteissa ihmisenä on tämän pallon päällä toimittava. Hyvän filosofian tulee korostaa ihmisen ainutlaatuista roolia. Hyvän filosofian tulee ottaa huomioon etenkin ihmisen ja maailman henkiset ominaisuudet. Hyvä filosofia ei pelkistä ja redusoi ihmistä eläimiksi. Hyvä filosofia tunnustaa tosiasiat, ja ei rajoita ihmisyyttä. Hyvä filosofia siis tunnustaa ihmisen arvon. Huonon filosofian esimerkki on marxilaisuus. Se on sitä sen takia, koska se ei tunnusta ihmisen perustavinta ja jaettua arvoa maailmassa, joka on vapaus. Se suhtautuu kielteisesti juuri siihen ihmisten ryhmään maailmassa, joiden on helpointa tehdä hyvää filosofiaa. Marxilaisuus on siis suorasti ja julkisanotusti hyvän filosofian vastainen suuntaus, joka katsoo, että omalla huonoudellaan se voisi peittää kaiken hyvyyden ja henkisen korkeuden, jotka ovat vaatimuksia siihen, että hyvää filosofiaa voi olla olemassa. Hyvän ja huonon filosofian erittelyssä voidaan pitää tärkeänä etenkin sitä, millainen rooli kullakin filosofialla on ihmisten elämän ohjaamisessa. Filosofiasta voi olla hyötyä etenkin aivojumppana, poliittisen ideologian hahmottamisessa mutta myös esimerkiksi psyykkisenä defenssimekanismina. On siis päätettävä mikä on tärkeää, ja voidaan varmasti sanoa, että tärkeää on etenkin se, että ihmisellä on jonkinlainen henkiseen tasoon vetoava oppijärjestelmä, jonka antamien ohjeiden mukaisella tavalla hän voi säädellä omaa elämäänsä. Filosofian hyvyyttä ja huonoutta voidaan varmasti määritellä etenkin sen mukaan, kun katsotaan mihin asiaan se kiinnittää huomiota. Tärkeitä ovat etenkin kielen ja mielen parissa toimivat filosofiat, mutta myös etiikka ja yhteiskuntafilosofia, silloin kun se tunnustaa ihmisen radikaalin vapauden ja oikeuden itsenäisyyteen tärkeäksi, ovat myös tärkeitä. Hyvää filosofiaa etsittäessä on myös kiinnitettävä huomio siihen, miten loogista jokin filosofia on suhteessa ihmiseen ja filosofian harrastajaan. Hyvä filosofia on etenkin kulttuurista mutta vielä enemmän korkeasta kulttuurista syntyvää filosofiaa, jossa ei manguta toisten paremmuuden vääryyden takia. Hyvä filosofia on etenkin henkisyyttä korostavaa filosofiaa, koska filosofian tulisi pysyttäytyä erossa kaikenlaisista materialistisista filosofisointiyrityksistä. Materialismi ei ole hyvää filosofiaa, koska se kiinnittää huomionsa sellaisiin asioihin, jotka eivät ole filosofian alueella merkityksellisiä, koska filosofia on vapaata ja materia ei sitä vastoin ole vapaata. Hyvä filosofia korostaa vapauden merkitystä kaikessa, niin ihmisen olemisessa, ajattelussa, yhteiskunnallisessa toiminnassa ja tiedonvälityksessä. Hyvä filosofia tunnustaa ihmisen mahdollisuudet, jotka korostuvat etenkin ihmisen kokonaisvaltaisessa vapaudessa, joka määrittelee hänen olemistaan. Huono filosofia vähättelee ihmistä ja redusoi hänet eläimiin, sosiaalisuuteen tai toisiin ihmisiin, jotka ovat samassa sosiaalisessa ympäristössä hänen kanssaan. Hyvä filosofia on etiikan ja yhteiskuntafilosofian alueella etenkin ihmisen mahdollisuuksia vapauden kautta korostavaa filosofiaa, ja teoreettisessa filosofiassa se on armottoman loogista, omalakinen järjestelmä, joka ei tarvitse minkäänlaista materiaalista hyötyä harrastajalleen. Yleensäkin kaikenlainen materiaalisuus on jotain mikä ei ole filosofian eikä etenkään hyvän filosofian alalla mahdollista ja hyväksyttävää. Filosofiaan ei tulisi ottaa sosiologian kautta sosiaalisuuden käsitettä, koska on etenkin niin, että ihminen on filosofiaa harrastaessaan ja hyvän filosofian olemusta määrittäessään yksin ja riippumaton ja toisiin liittymätön yksilö. Sen takia sosialistiset liikkeet jotka korostavat materiaa ja materiaalisuutta, eivät ota huomioon sitä, että niitä ihmisiä vastustaessaan, niitä joita he kutsuvat sortajiksi, he todellisuudessa vastustavat koko sitä järjestelmää, josta ainoastaan jonkinlaista filosofiaa saati sitten hyvää filosofiaa voi seurata. Korkea kulttuuri ja elintaso antaa mahdollisuuden siihen, että filosofiaa ja hyvää filosofiaa voi yhteiskuntaan syntyä.

Oppimistilanteesta

Suomalainen koulujärjestelmä perustuu vieläkin opetusjärjestyksessään menneisiin aikoihin tai vaihtoehtoisesti 70-luvulla koulutukseen tulleisiin taistolaisiin menetelmiin, joissa ei nähdä sitä, millainen opettajan ja opetettavan välisen relaation ja oppimistilanteen ja tiedonvaihtamisen ideaalisimman muodon tulisi olla sen takia, että opettaminen voisi tavoittaa sen tärkeimmän tarkoituksen. Koulussa on tärkeää, että lapset ja nuoret oppivat, ja kaikki sellainen opetus, joka ei pääse tuohon päämäärään on turhaa ja väärin. Muinainen opetusmenetelmä, jonka variaatiot vieläkin vallitsevat kouluissamme perustaa opetuksen opettajan tietopankkiin, joista talletetaan osia oppilaille, mutta aina kuitenkin opettajan keskeisen roolin kautta ja avustuksella. Voidaan sanoa, että tavallisin opetustilanteen osa koostuu siitä, kun opettaja tuo esiin jonkin tiedon alan, jonka opiskelijan tulee omaksua ja sen jälkeen muodostella sitä omien sanojensa ja ajatuksiensa mukaan. Oppimistilanteen osalliset ovat opettaja, opiskelija ja kolmas silmä. Kolmas silmä tarkoittaa itsekritiikkiä ja sitä tiedon alaa, joka jää tapahtumassa koskematta. Oppimistilanteen uudistamisessa tulee päästä eroon etenkin menneistä valheellisista käsityksistä opetustilanteen osallisista, koska niissä on kaikissa samaa toisistaan, eli ne eivät siis ole vain jotain tiettyä, jossa ei kosketeta muita osallisia. Opettamisessa ja oppimisessa tulisi koko ajan formuloida ja muodostaa uudelleen tiedon vaihtamisen ideaalisinta muotoa, ja tiedonvaihtamista tulisi opettaa kouluissa ja oppilaitoksissa omana aineenaan. Myös arvojen asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä tulisi opettaa kouluissa koska sen avulla opiskelijat saisivat selvyyttä siitä, mihin maailmassa ja elämässä tulisi pyrkiä, johon sisältyy varmasti myös se, että tiedossa on pyrittävä vain oikeaan tietooon. On oltava armoton totuudenmukaisuudessa, vaikka kuitenkaan luovuutta ei saa väheksyä tai asettaa heikompaan asemaan suhteessa tieteelliseen tietoon. Opettamisessa tulisi korostaa etenkin tiedon välitystä ja sitä mikä voisi olla sen parhain mahdollinen tapa. Siinä on huomioitava ideaalisin tiedon vaihdon rooli. Ja kaikessa tiedossa on pyrittävä ehdottomuuteen, ja sen takia opiskelijoiden arvoja on kehitettävä siihen suuntaan, missä tiedon piirissä ei lopulta enää voida olla epärehellisiä tai pyrkiä provinsiaaliseen hyötyyn tiedon avulla. Tiedonvaihdossa on siis pyrittävä etenkin rehellisyyteen ja puhtauteen. Näin ollen voidaan tiedonvaihto ja opetustilanne formuloida kaavalla A=BxC, jossa opetus on informaatio kerrottuna tiedonvaihtamisen kyvyllä. Oppilaille tulisi opettaa informaatiotiedonvaihtoa, joka korostaisi etenkin opetustilanteen mahdollisia variaatioita. Opettamisessa on myös hyödyttävä erilaisista opetustilanteen roolien vaihtamisesta, jossa opettajat on laitettava oppilaan rooliin ja opiskelijat opettajan rooliin, vaikka myös on harrastettava opettajan ja oppilaan välissä olevan tiedonvälittäjän roolia, joka voidaan myös henkilöidä ainakin havainnollisessa pyrkimyksessä. Oppimistilanteen kehittämisessä tärkein asia siis on se, ettei opettajaa enää missään tilanteessa voida pitää absoluuttisen ehdottomana auktoriteettina suhteessa opetettaviin asioihin, ja tuota valtasuhdetta tulisi voida myös opetustilanteessa kritisoida. Opetustilannetta tulee siis oppimistilanteissa pyrkiä formuloimaan koko ajan uudelleen sen hetkisten tarpeiden näyttämällä tavalla. Oppimistilanteen ja -suhteen tulisi siis ideaalisimmillaan olla sitä että opettajia opetetaan ja että oppilaat opettavat, ja noita suhteita tulisi koko ajan pyrkiä määrittelemään sisällöllisesti uudelleen. On mietittävä tiedonvaihdon käsitettä, ja tuota käsitettä ei tulisi sotkea taloudellisessa elämässä tavoiteltavaan hyötyyn, vaan sen tulisi olla etenkin itseisarvoista tiedon etsintää ja tiedon etsinnän ja erottelun merkitystä tulisi korostaa oppimisessa kaikilla tasoilla. Siinä pitäisi korostaa tiedonvaihdon opettamisen sisällön aluetta. On siis olennaista että koulussa on korostettava tiedon käsitettä ja sen takia tieteenfilosofiaa ja tietoteoriaa olisi opetettava kouluissa ainakin yläastetasolta alkaen. Etiikkaa ja tutkimuksen etiikkaa tulisi opettaa jo ala-asteelta alkaen. Opettajan roolia tulisi vähentää ainakin siinä määrässä, ettei oppilaiden tarvitsisi vertailla vastauksiaan toisten oppilaiden kanssa, koska jokaisella olisi itsellään omana jo niin vahva tiedollisten periaatteiden kokoelma, että he voisivat kokea olevansa oikeassa jo silloin, kun he pysyisivät uskollisina niille periaatteille, jotka heille tulisi koulussa opettaa. Silloin opettaja subjektiivisena persoonana ei enää tulisi esiin samalla tavalla kuin aiemmin, koska on selvää että tämä subjektin rooli heikentää joidenkin oppilaiden oppimistuloksia. Tuomalla opetukseen tiedon käsite, ideaalisin tiedon vaihto ja kritiikki, voitaisiin tehdä oppilaan ja opettajan roolista entistä tasa-arvoisempi ja sopusuhtaisempi.

Mistä politiikka alkaa ja mitä sen tulisi olla

Politiikan alkupiste sijaitsee siinä, kun mietitään mitä ihmisillä on heidän inhimillisten ominaisuuksiensa lisäksi. Siinä mietitään ominaisuuksien käyttöä ja huomioonottamista. Politiikalla säädellään, ja siinä pyrkimyksenä on etenkin yhteiskunnallisen ja yksilöllisen vapauden maksimointi. Politiikka alkaa siinä, kun mietitään mitä tarpeet edellyttävät. Politiikan ulkopuolella sijaitsevat ainakin ihmisten pysyvät ominaisuudet, sillä ihmisellä on ominaisuuksia, joita ei voida politiikalla muuttaa, eikä niihin sen takia tulisi välttämättä ottaa kantaakaan. Politiikan ulkopuolella sijaitsevat vapaus ja riipppumaton toiminta, joka aineellistuu markkinataloudessa ja kapitalistisessa yhteiskuntajärjestelmässä. On tajuttava se, ettei ihmisille kuuluvaa vapautta voida rajoittaa minkäänlaisilla sosiaalisuuksilla ja sosialismeilla. Politiikan ulkopuolella on myös ihmisen tarpeiden määrittely, sillä niiden määrittely tapahtuu politiikan ulkopuolisilla ja tärkeämmillä areenoilla. Voidaan myös sanoa, että politiikan ulkopuolella sijaitsevat myös jossain tarkoitetummassa mielessä ihmisyhteisöt, sillä politiikan tehtävä ei ole muokata vapaasti muodostettujen ihmisyhteisöjen olemusta. On parasta miettiä myös sitä, mitä politiikka tavallisesti nykypäivänä on. Monesti nykypäivänä poliitikoilla ei ole kosketusta ihmisiin tai äänestäjiin, eikä ihmisillä ole kosketusta poliitikkoihin. Politiikka ja sen käsittelemät asiat ovat vieraantuneet nykyaikaisen yhteiskunnan järjestyksestä tai ainakin siitä, mitä tuon järjestyksen tulisi olla. Nykyaikaisessa politiikassa on sosialismin muille puolueillekin sovittaman opin avulla alettu määrittelemään ihmisten tarpeita ja sitä myöten ihmisten pysyviä ominaisuuksia, joita ei voida muuttaa muuten kuin korkeintaan kosmeettisesti. Sosialismi on siis liian pitkälle menevää politiikkaa, joka kuvittelee kaiken yhteiskunnassa olevan poliittista ja näin ollen sillä muunneltavaa. Kaikista puolueista on siis tullut tuon sosialistien kehittämän maailmanjärjestysteorian tottelevaisia palvelijoita. On tärkeää miettiä sitä, mitä politiikan tulisi olla ja mihin asioiden piiriin sen etenkin tulisi osua. Ihmiset tarvitsevat etenkin mahdollisuuden toimia ja näin rakentaa omaa onneaan omien voimavarojensa mukaan, ja siihen ei politiikan ja sosialistien tulisi puuttua. Politiikassa tulisi ensimmäisenä periaatteena etenkin korostaa ihmisten vapautta ja sen maksimointia. Ihmisille on annettava mahdollisuus toimia vapaasti ja itsenäisesti, tehdä rankkaa työtä ja maksimoida sen myötä omaa vapauden ja velvollisuuksien suhdetta määrittelevää preferenssiautonomiaansa. Ja suurin osa ihmisistä varmasti hyväksyy tämän näkemyksen politiikan ja vapauden suhteesta, ainakin jos hän todella on suhteessa itseensä ja maailmaan rehellinen. Politiikan tulisi etsiä etenkin ihmisen parasta, ja politiikassa ei voida alkaa määrittelemään sitä, koska siinä on muutenkin menty sosialistien harjoittaman sopeuttamisjärjestelmän mukaisesti liian pitkälle siinä, kun on pyritty keinotekoisesti määrittelemään ihmisen parasta. Politiikan on tunnustettava ihmisen perimmäiset tarpeet, jotka eivät muutu vaikka yhteiskunnassa tapahtuisikin joitakin sopeuttavia muutoksen yrityksiä. Sosialismi vääristää ihmisen tarpeet siinä kun se pyrkii määrittämään ne valmiiksi jonkinlaisena ideaalityyppinä, josta kenenkään ei tulisi eikä tule poiketa. Sosialismi on myös ihmisille kuuluvan perustavimman vapauden maksimointiteorian vastustaja, koska se ei hyväksy sitä, että roskaväki olisi yhteiskunnan sisällä sille olennaisesti itsensä mukaan kuuluvalla sijalla. Sosialismi pyrkii viemään yhteiskunnan kyvykkäimmille ihmisille kuuluvat oikeudet sen takia, koska se haluaa miellyttää omaa kannattajaryhmäänsä yhteiskunnan ehdottominta pohjasakkaa. Sosialistit haluavat lisäksi muuttaa kaiken ylevän ihmisestä pois, koska se näkee ihmisen vain sen tuloksena mitä ihminen syö ja kuinka suuri hänen huoneensa on. Pitäisi ottaa käyttöön radikaali vapaus, joka voisi taata kulttuuri- tiede- taide- ja teollisen maailman kukoistuksen, ja antaisi kaikille sen sanoman, että tässä yhteiskunnassa voisi ihminen parantaa omaa asemaansa omilla teoillaan, ja että niiden puuttuminen voisi johtaa heikompaan asemaan, eikä siinä ollessa tulisi turhaan syytellä paremmassa asemassa olevia. Vapaa markkinatalous on sellainen tosiasia, jota ei tulisi lähteä jannittelemaan minkäänlaisilla sosiaalipoliittisilla katsauksilla. Ihmisillä on oltava etenkin oikeus vapauteen ja kovaan työhön, josta saatuja palkkioita ihminen voisi käyttää parhaaksi näkemällään tavalla. Sosialismi on etenkin ihmisen radikaalin vapauden kieltämistä ja hullu-ukkomaista kuvittelemista, että kaikki yhteiskunnan sisällä oleva olisi myös sen keinoilla ohjailtavissa ja muutettavissa.

Imitaatiokilpailustamme

Ihmisellä voi olla monta motiivia itsensä samanlaisena toisten kanssa näyttämiseen. Ensimmäinen motiivi on ehdottomasti se, että ihmisellä on tietyssä määrin tarve kuulua joukkoon eli olla tietyn sisäryhmän jäsen ja tulla tunnustetuksi ryhmän jäsenenä. Mitä sitten on samuus? Se on nykypäivänä etenkin senlainen laatu, jonka mukaan ihmiset ilmenevät ulkoiselle maailmalle, mutta etenkin sellaisille ihmisille, joiden ryhmään ihminen tahtoo samaistua. Ihmiset näkevät tavanomaisesti jonkinlaista hyötyä johonkin ryhmään kuulumisesta.Ihmiset voivat tietyssä määrin muokata omaa minäänsä sekä pysyvästi mutta etenkin myös sen mukaan, miten ihminen ilmenee toisille ihmisille. Tästä voidaan siis ajatella, että tuota tehdessään ihminen antaa jonkinasteisen arvon toisten ihmisten mielipiteille ja havainnointikyvylle. Tällainen ihminen siis elää etenkin toisia ihmisiä varten tai pikemminkin heidän takiaan. Filosofi George Berkeleyhan ajatteli että ”oleminen on havaituksi tulemista”; mutta hän ei välttämättä tarkoittanut suoraan tätä asian puolta. Nuorella ihmisellä on tavallista tulla tunnustetuksi vertaisryhmänsä parissa ja jossain määrin myös saada tunnustusta vanhemmilta opettajilta, vaikka tämä toinen piirre ei koske nuorison roskaväen osaa. Ihmisillä siis selkeästi on joissain tilanteissa imitoida toisiaan. Myönteisenä tätä voidaan varmaan pitää esimerkiksi nuorten taiteilijoiden piirissä, mutta toisaalta voidaan myös sanoa, että esimerkiksi Helsingin yliopiston opiskelijoita ei tunnista toisistaan, sillä he esimerkiksi pukeutuvatkin toisiinsa nähden yhtäläisellä tavalla. On siis sellaisia asioita, joissa on kannatettavaa pyrkiä yhdenmukaisuuteen, esimerkiksi maailmankirjallisuuden ja taiteen piirissä, mutta mennessään pelkästään ulkokultaisiin asioihin, voidaan sanoa, että silloin on tarrattu lillukanvarsiin. Imitaatio on siis sitä että siinä pyritään mukautumaan toisiin. Se on uskomusta siitä, että johonkin asetettuun tavoitteeseen pitää pyrkiä, mikä ei itsessään ole väärin. Siinä kuitenkin annetaan arvoille liian suuri ohja ja rooli, ja siinä arvot ovat etenkin yhteisöstä tulleita arvoja. Siinä pyritään jonkinlaiseen olemukselliseen konsistenssiin, joka ei itsessään synnytä mitään omaperäistä. Imitaatiossa siis reagoidaan samoin ja pyritään olemaan samoin, ja on sanottava, että kun kysytään voiko siitä hyötyä, niin ollaan tultu arkaluonteiseen asiaan. Onko matkimisella hyötyminen siis oikein, jos se ei loukkaa ketään? Ainakin se on niin yleistä, että on varsin turhaa miettiä sen oikeutusta. Ihmiset voivat siis kilpailla samanlaatuisuudessa, jossa voittaja on se, joka on eniten samanlainen. Voidaan sanoa, että kun kaikilla tulisi olla samanlaatuinen oikeus vapauteen ja valintaan, ei sen tulisi kuitenkaan olla oikeutta toisten matkimiseen. Sen tulisi olla oikeutta omaperäisyyden kehittämiseen ja ilmaisuun. Miten siis omaperäinen ihminen poikkeaa imitoijasta? Hän poikkeaa imitoijasta siten, että tällainen ihminen on antanut itselleen vallan vaikuttaa muiden silmissä minkälaiselta hyvänsä, koska hänen omaperäisyytensä on hänen mielensä ja luovuutensa lähde. Imitoija panee suuren merkityksen toisten mielipiteelle ja ei siksi pysty omaperäisyyteen. Imitoijat siis tavallisesti aistivat vallan ja sen symbolit ja sen takia he haluavat samaistaa itsensä noihin symboleihin. Voidaan varmaan sanoa, että suurin osa ihmisistä on imitoijia tai pikkuporvareita, johon nimitykseen heidät voidaan myös hyvin samaistaa. Voidaan sanoa, että jollei ihmiset tietäisi kulttuurihistoriaa ja muuta historiaa, eivät he voisi myöskään valtapyrkimyksissä imitoida toisiaan. Aina kun on tietoa vallan sijainnista, tullaan aina myös matkimaan ihmisiä hyötytarkoituksessa. Ihmiset jotka tahtovat yhteisöön konformisuuden pakkohyväksyntää, hyötyvät varmasti omasta samuuteen pyrkimisestään. On niin, että samuuden etsintä on yleistä etenkin yhteiskunnan heikoimman aineksen keskuudessa. Kuitenkin voidaan sanoa, että erilaisuuden pakkoetsintä esimerkiksi yliopisto-opintojen tai taiteilun, joihin ei todellisuudessa ole lahjoja, on myös väärin, ja suurin valta omaperäisyyteen tulisi antaa ihmisille joilla todellisuudessa on lahjoja muidenkin kuin vain omasta mielestä. Imitaation pyrkimisen vastakohta voisi olla sellainen todellisuus, jossa ei olisi valmiita kuvia ja kasvoja, eli ei valmiita esikuvia, joihin ohjattaisiin samaistumaan. Siinä siis annettaisiin omalle ilmaisulle tilaa. Samuuteen pyrkiminen on tyypillistä totalitaristissa yhteiskunnissa. Eli voidaan sanoa, että lähtökohdat voivat olla samat, mutta tulos voi olla ja sen tulee olla erilainen. Voidaan sanoa, että paras mahdollinen samanlaisuus on sellaista samanlaatuisuutta, jossa kaikki pyrkivät itse määrittelemään oman hyvänsä.

Miksi tarvitsemme arvoja

Arvot ovat tavanmukaisen määritelmänsä mukaisesti jotain sellaista, mihin kohdistuu ihmisestä tai ihmisistä lähtöisin oleva arvostamisen tunne tai impulssi. Arvot ovat siis ihmisperäisen arvostamisen kohteita, joissa käsitteellistyy jonkun tietyn niminen ”arvo”. Arvo voi tarkoittaa esimerkiksi vaikka jonkinlaista ihmiselämän osa-aluetta, kuten esimerkiksi sivistys, olemassaolon muotoa ja olosuhdetta kuin vapaus, tai esimerkiksi ihmiselämän osarakennetta kuten esimerkiksi perhe. Useimmin arvo siis tarkoittaa jotain olosuhdetta tai rakenteellista vastaavuutta, jolla on yhtäläisiä piirteitä ihmiselämän jonkin osan kanssa. Arvon olemassaolon syytä pohtiessa voi siis sanoa, että ihmiset tarvitsevat arvoja ainakin sen takia, että he voisivat korostaa arvoilla jotain ihmiselämään kuuluvaa piirrettä ja osa-aluetta. Näillä arvojen korostamisilla siis pyritään kiinnittämään huomio johonkin sellaiseen ihmisen ja ihmiselämän piirteeseen, jota tahdotaan jostain syystä korostamaan. Syy voi olla hyötyperäinen, itseisarvoinen tai välineellinen. Hyötyperäisellä arvostamisella pyritään näyttämään oma minä tai oma viiteryhmä jossakin tietyssä valossa, josta voi olla hyötyä sen myötä myöhemmässä tilanteessa, eli hyötyperäisellä arvostamisella pyritään saamaan palkkiota epäaidolla arvostamisella. Siinä voidaan myös pyrkiä saamaan omaan minään jonkinlaisia jostain arvosta kertovia merkkejä, sillä voihan joku haluta esimerkiksi vaikuttaa enemmän suomenruotsalaiselta, pidemmältä, kauniimmalta tai rikkaammalta kuin todellisuudessa on. Välineellinen arvostaminen on sukua hyötyperäisen arvostamisen kanssa, mutta se ei aina kuitenkaan pyri yhtä suorasti epärehellisyydellä tavoiteltuun hyötyyn. Välineellisellä arvostamisella voidaan siis ”välineellisesti” pyrkiä antamaan arvostamisella tiettyjä viitteitä siitä, että tuon arvostamisen takia ihminen voi seurausuhteessa olla jotain tai olla pyrkimässä jonkinlaiseen sellaiseen arvostamisen kohteeseen, jonka avulla voidaan hyötyä jostain arvostamisesta tai arvostamisen kohteesta. Itseisarvoinen arvostaminen tarkoittaa aidointa mahdollista arvostamisen muotoa. Se tarkoittaa sitä, että ihmisen arvostaminen suuntautuu suorimmin sellaisiin asioihin, joiden arvostaminen liittyy läheisesti hänen omaan minäänsä tai sellaisen ryhmän olemukseen jonka jäsen hän on tai jonka ryhmää hän omien ominaisuuksiensa kautta selkeästi edustaa. Voidaan esimerkiksi sanoa, että suomalainen ihminen, joka puhuu/kirjoittaa/ymmärtää selkeästi ruotsia, ja jolla on maailmankatsomuksessaan selkeästi Keski-Eurooppaan viittaava läntinen näkökulma, voidaan selkeästi samaistaa esimerkiksi suomenruotsalaisten ryhmään, mikäli hän haluaa liittää itseensä tuollaisen määreen. Arvostamisessa ja arvojen myöntämisessä siis kuitenkin on myös sellainen piirre, että ihminen voi itse päättää arvostamisestaan ja arvojensa kohteista vaikka hänessä olisikin jotain sellaisia ominaisuuksia, jotka voisivat liittyä joihinkin ryhmiin tai asioihin, joissa on jotain samaa hänessä olevien ominaisuuksien kanssa. Itse asiassa tämä arvoista ja arvostamisesta päättäminen onkin sellainen asia, joka muodostaa vahvalla tavalla sen kokonaisuuden mitä tarkoitamme arvoilla ja arvostamisella. Arvo siis on kuten sanottua, arvostamisen kohde, ja se syntyy tiedostetusta sisäisestä toiminnasta, joka näyttää ihmiselle sellaisia asioita, jotka usein ovat merkitseviä hänen aktiviteettiensa kannalta. Esimerkiksi mensan jäsen jolla on urheilijan vartalo, ei välttämättä arvosta älykkyyttä tai vaihtoehtoisesti urheilua ja urheilusuorituksia. Arvostaminen on tietämistoimintoa, jolla on lisäksi liitteensä perimmäisessä käytännöllisessä elämässä. Arvon syntyminen voidaan siis löyhästi formuloida sanomalla, että mitä universaalimpi mieli ihmisellä on, niin sitä universaalisempia arvoja hän myös tavallisesti pyrkii muodostamaan. Arvojen kohteet eivät myöskään ole kaikilla samalla tavalla käsitteellistettyjä ja rajattuja, vaan ihmisen tulisi parhaassa tapauksessa voida määritellä ja rajata arvot itse, mikä on tavallista, ellei ihminen halua arvostaa sellaisia arvojen kohteita, jotka ovat valmiiksi rajattuja ja aidattuja. Tämä on kuitenkin yleistä esimerkiksi nuorten ihmisten kanssa, jotka eivät ole vielä kehittyneet älyllisesti tarpeeksi paljon. Arvoissa siis on oma yhteisöllinen elementtinsä, joka aiheuttaa sen, että arvostamisen kohteiden eli arvojen määritelmät eivät tavallisesti ole lähtöisin jonkun yksittäisen yksilön aivotoiminnasta. Kuitenkin ihmiset voivat oman minänsä ja aivotoimintansa perusteella päättää sen miten yhteisöllisiä heidän arvojensa rajaukset ovat ja minkä osan he tuovat siihen itseltään. Kuitenkin voidaan sanoa, että esimerkiksi älymystön edustajat, joiden tehtäväksi tavallisesti katsotaan se, että heidän on tuotettava yhteiskuntaan arvoja, ovat monesti sellaisia ihmisiä, että he haluavat määritellä tarkasti itselleen ne arvot, joiden mukaan he päättävät elää. Eli voidaan sanoa, että tarvitsemme arvoja etenkin sen takia, koska voimme niiden avulla huomata sen, millaisia asioita ihmisessä ja ihmisen yhteisössä on. Ja on tärkeää tiedostaa myös vastakkaisia arvoja, koska niiden avulla voimme tarkistaa itsellemme valittujen arvojen rajauksia ja määritelmiä. Arvoista voidaan myös hyötyä kielteisessä muodossa siten, kun joku ihmisten ryhmä muodostaa jollekin arvoille kielteisenä nähtyä sisällystä, ja pyrkii siis sen avulla joko vähentämään tiettyjen arvojen suosiota tai vähentämään joihinkin arvoihin luottavien ihmisten arvostusta. Toinen kielteinen tapa, joilla arvoja voidaan hyödyntää on se, kun jokin taho voi johdatella jonkin ihmisen tai ihmisten ryhmän arvostamaan sellaista arvoa tai arvojen joukkoa, joiden sisällöstä he eivät ole täysin varmoja ts. eivät siis tiedä mitä ovat myöntyneet arvostamaan. Kommentaariaatti pyrkii tekemään sellaisista arvoista joista se saa eniten hyötyä institutionaalisia arvoja, joista se pyrkii muodostamaan arvoinstituutioita. Eli kommentaariaanisen vaikutteellisuuden alla elävät ihmiset eivät todellisuudessa ole saaneet itse päättää arvoistaan, vaan arvot on päätetty ja valittu hänelle kommentaariaatin toiminnan myötä. Voidaan sanoa, että monesti arvojen vallitseviksi tulemisessa tapahtuu adaptiivinen tulkinta, eli siis yksilöperäiset subjektiiviset mieltymykset ovat muuttuneet sen kautta objektiviisiksi, joiden katsotaan olevan yleispäteviä mahdollisimman monelle ihmiselle. Esimerkiksi voidaan sanoa, että marxismin alkupiste oli Karl Marx ja Friedrich Engels, ja heidän muodostamat ja muiden edelleen levittämät aatteet ovat malliesimerkki siitä, miten jonkun yksittäiset ajatukset voidaan sopeuttaa miljoonille muille ihmisille objektiivisena totuutena. Aatteilla joista muodostetaan yhteisöllisen toiminnan ja adaptiivisen tulkinnan myötä arvoja, voidaan siis helposti oikeissa olosuhteissa pakottaa ihmisiä konformistiseen toimintaan. Esimerkiksi politiikassa on monella alalla tyypillistä luottaa johtajaperiaatteeseen, eli johtajan asemaa ei usein pyritä haastamaan, ja tuo haastamatta jättäminen on itse asiassa yksi tuollaisista arvoista, jotka on pakotettu suurelle ihmisten ryhmälle. Kollektiivisella arvojen ohjailulla poliitikot monesti pyrkivät saamaan suuntaa ihmisten toivotulle toiminnalle, ja tuollaiset ohjeet monesti omaksutaan ilman minkäänlaista syvempää ajatustoimintaa.

Arvostaminen, arvostuksen vastaanottaminen ja itsekkäät tarpeet

Ihmisten tarpeet, eli sellainen palkitsemisenhalu, joka toistuu ihmisen elämässä toistuvasti tietyllä aikavälillä, ovat monesti hyvin itsekkäitä, ja sen takia ne eivät aina ota huomioon sitä tapaa, jolla ihmisyksilö etsii näitä palkitsemisia ja tarpeiden lähteitä ulkoisessa. Monesti tuo asia aiheuttaa sen, ettei ihminen pidä kaikkena aikana toisia ihmisiä päämäärinä, mitä esimerkiksi Immanuel Kant pitää kaikenlaisen etiikan alkupisteenä, vaan hän ajatutuu pitämään muita yksilöitä välineinä omien tarpeidensa tyydyttämiseen. Itsekkäitä tarpeita voivat olla esimerkiksi seksin, ruuan, viinan, maineen ja rahan tarve. Kun nämä asiat ovat myös yleisimmin niitä, mitä ihmiset yleisesti eniten kaipaavat, voidaan huomata että niistä kilpailu voi myös olla oikeimmissa olosuhteissa kaikkein verisintä. On mielenkiintoinen ilmiö esimerkiksi se, kun monet ihmiset, jotka kokevat rakastumisen tunteen ja kokevat kun tuon rakastumisen kohde asettuu heidän nähtäväkseen, että he voisivat luottaa tuohon rakkautensa kohteeseen, koska he kokevat rakastavansa häntä. Huomioiden sen, miten usein tuo on aivan turha toive, tulisi tuollainen rakastumisen ohjaileva päättely hylätä kokonaan, koska todellisuudessa tuollaisessa tilanteessa ihminen toimii toisen ihmisen arvioivan itseään löyhempien periaatteiden näyttämänä kuin tavallisessa tilanteessa. Rakkauden kohteeseen ei voida luottaa pelkästään tuon rakkauden tunteen ilmenemisen takia. Kun ihminen näkee tarpeidensa tyydytyksen kohteen, antaa hän yleensä arvostuksen affirmaation tuolle kohteelle. Kuitenkin tuo tarpeiden tyydyttäminen, joka alkaa tarpeiden kokijasta, ei voi olla riittävän hyvä aihe kokea toiselta ihmiseltä tulevaa arvostuksen tunnetta, koska se ei tuossa tilanteessa ole pyyteetön. Aito arvostaminen on aina yleisluontoista ja pyyteetöntä, ja erityisestäkin se aina pyrkii hakemaan yleistä. Arvostaminen voi siis tapahtua vain yleisten objektiivisella tasolla tapahtuvien asioiden asteella. Arvostaminen siis on useimmissa tapauksissa tänä päivänä vain oman hyvän kategoria, jossa esimerkiksi vertauskuvana voidaan pitää sitä, kun nainen oikeissa olosuhteissa ”antaa” miehelle, jonka ansiosta mies arvostaa naista. On siis sanottava että useimmissa tapauksissa tänä päivänä arvostaminen perustuu tuohon erityisen ja provinsiaalisen alaan. Arvostus siis voidaan parhaassa tapauksessa vastaanottaa vain havaitsemalla itseisarvoja, koska provinsiaalisessa tapauksessa annettu arvostaminen monesti tekee tarpeen tyydytyksen kohteen velvolliseksi jatkamaan tarpeen tyydytystä, jotta arvostaminen voisi jatkia, ja jotta tämä kohde voi kokea itsensä arvostetuksi. Ihmiset arvostavat asioita siis useimmissa tapauksissa pelkästään hyödyllisen kategorian sisällä. Kuitenkin arvostamisen syy voi provinsiaalisen syyn lisäksi olla yleinen, jolloin sen muoto ja arvostuksen vastaanottamisen tapa on täysin erilainen. Kuitenkin koska suurin osa ihmisistä ei pysty tavoittamaan asioiden yleistä tasoa, tyytyvät he siihen arvostukseen, jonka he saavat provinsiaalisella tasolla, ja tuo on asia, joka voi varjostaa arvostamisen ja arvostamisen vastaanottamisen yleisellä tasolla. On myös monesti niin, että ihmiset saattavat salata arvostamisensa kohteen tai arvostamisen vastaanottaja voi käsittää kokemansa arvostamisen aiheen olevan erilainen asia, kuin mistä hän todellisuudessa on vastannut. Tämä voi siis monissa tapauksissa tarkoittaa niin sanottua hyväksikäyttämistä, mitä esimerkiksi vanhemmat ihmiset harrastavat suhteessa nuorempiin ihmisiin esimerkiksi seksuaalisissa suhteissa. Ihminen voi myös monesti ylikorostaa omaa olemustaan ja imagoaan, josta saisi arvostusta, ja sitä seuraten esimerkiksi mainetta, seksiä tai rahaa. Ihmiset eivät siis läheskään aina ole rehellisiä suhteessa arvostamiseen ja arvostamisen vastaanottamiseen. Ihminen voi ymmärtää arvostamisen väärin myös siinä, mitä puolia hän näkee korostamisen arvoisena itsessään, ja toisaalta siinä, mitä muut ihmiset näkevät hänessä arvostettavimpina ominaisuuksina. Arvostamisen alkuna on siis provinsiaalisissa tapauksissa useimmin sen, kun joku haluaa joltakin jotain. Nämä ovat itsekkäitä tarpeita, ja monesti pyyteetöntä arvostamista voidaan odottaa vain ihmiselämässä paljon kokeneiden ihmisten taholta. Ihmiset monesti korostavat itsessään asioita, jos he kokevat että he jonkun ihmisen välityksellä tai hänen avullaan voidaan edesauttaa hänen omia pyrkimyksiään. Tässä voidaan havaita se, että loppujen lopuksi aito arvostaminen voi ilmetä vain aitojen ihmisten taholla, koska lähes kaikilla muilla ihmisillä on tapana tehdä välineitä tarpeittensa tyydyttämisen kohteista, tai niistä tahoista jotka avustavat tarpeiden tyydyttämisen tapahtumassa. Ihmisen pitää siis arvostaa itseisarvoisesti, ja ihmisen tulee erottaa saamansa arvostus provinsiaaliselta tasolta ja tajuta mikä on yleinen. Itsekkäiden tarpeiden tyydytys tulisi siis tehdä molemminpuolisen sovitusti ilman minkäänlaisia arvostamisen toimia tai arvostamisen vastaanottamisen myöhemmillä velvollisuuksilla jatkamisen oletetta.

Moraalisuus ja vaikuttimet

Moraalista tai eettistä toimintaa voidaan varmaankin useimpien mielestä pitää etenkin pyyteettömänä toimintana, jolla ei varsinaisesti pyritä lisäämään omaa provinsiaalista ja yksityistä hyötyä ja etua. Moraalisuus siis on etenkin silloin, kun se ei sisällä yksityistä laskelmointihyötyä, epäitsekästä ja yleishyödyllistä toimintaa. On tarpeellista miettiä sitä, millaisia motiiveja ihmisillä tavallisesti on toiminnalleen, ja mikä saa ihmisten osan jatkuvasti toimimaan tavalla joka ei noudata heidän omaa provinsiaalista hyötyään. Voidaan varmaan sanoa, että pintapuolinen ja opportunistinen oman hyödyn tavoittelu ei ole kovinkaan kunniakasta toimintaa, vaikka onkin sanottava ettei sitä tule sotkea sellaiseen toimintaan, joka on lähtöisin ihmisyksilöstä ja pyrkii hänen omaansa ja hänelle kuuluvaan hyvään. Kuitenkin pintapuolinen ja opportunistinen hyödyntavoittelu ei ole oikeata itsemotivoituvaa toimintaa, vaan siinä keinotellaan ja etsitään ulkoisesta sopivia rakoja oman itsekkään toimintansa mahdollistamiseksi. Moraalisuutta siis voi estää tai vaihtoehtoisesti sitä tukea tietynlaiset vaikuttimet, jotka voivat olla moraalin kannalta hyviä ja hyödyllisiä tai vaihtoehtoisesti huonoja ja sitä estäviä. Opportunistinen oman hyödyn tavoittelu siis perustuu selkeästi toisten ihmisten hyväksikäyttämiseen ja heidän heikkouksiensa itsekkääseen hyödyntämiseen. Jokainen ihmisyhteisö voi joko ehkäistä ihmisten itsekkäiksi tulemista tai vaihtoehtoisesti tukea ja propagoida sitä. Monesti jonkinlainen kyynisyys suhteessa moraalin toimintaan voi olla syynä siihen, miten etenkin nuoret ihmiset voivat tahtomattaan kehittyä moraalinvastaisiksi. Yhteiskunnassa ei tulisi tulla kyyniseksi ihmisten hyvyyttä kohtaan, ja sen takia sen vastaisista teoista tulisi rankaista ja jo varhaisen koulutuksen ja kasvatuksen asteessa tulisi korostaa sitä, miten oikeata moraalisuus on ja miten haitallista ja kiellettävää epämoraalinen toiminta voi olla. Mikä siis säätelee moraalisuutta, liittyy siihen, kun ihmisten toiminnan hyvyyttä arvostellaan. Hyvä ja moraalinen toiminta on siis sellaista toimintaa, joka suhtautuu aitoon ihmisen hyvään ja hyvyyteen myönteisesti. Tässä tärkeimpinä arvoina ovat siis etenkin elämän kunnioitus ja inhimillisyys ja ihmisen yksityisen olemisen ja toiminnan lähtökohtien kunnioitus. Myös sellainen toiminta on epätoivottavaa, joka rakentaa sellaiselle toiminnalle alaa, jota ei missään olosuhteissa voi pitää moraalisena. Tämä on siis sellaista toimintaa joka ei perustu hyvyyteen vaan perustuu etenkin epämoraaliseen ihmisten hyväksikäyttämiseen ja heidän ihmisarvonsa viemiseen. Monet sanovat että ihmisten itsekäs eduntavoittelu ja moraalisuus ovat monesti ristiriidassa. Eli onko järkevämpää hamuta itselleen epämoraalisesti kaikki rahat kuin että toimisi moraalisesti ja kantaisi vastuun siitä, miten rahat jaetaan ihmisten kesken. On varmasti niin että ihmisten toimintaa tulee ohjailla moraali sen takia, koska vastakkaiset olosuhteet voisivat olla haittaamassa ihmisten omaa itseislähtöistä toimintaa oman hyvän, muiden hyvän ja yhteisöjen ja yksilöiden tärkeiden pyrkimysten vastaisesti. Eli voidaan sanoa, että jos epäeettisyys hyväksyttäisiin kaikkialla, eivät kaikki voisi olla yhtä vapaita omissa pyrkimyksissään.Moraalin hyvät vaikuttimet siis tukevat sitä, että moraali voisi olla tukemassa kaikkien ihmisten itseislähtöistä toimintaa ja itsenäistä asioihin suuntautumista. On myös sanottava, että jos tulee valita ihmisten itsekkään edun maksimoinnin ja moraalisena pysymisen väliltä, on itsekkään edun taivuttava, emmehän esimerkiksi halua, että pieni ihmisten vähemmistö rikastuisi rikastumistaan pääomatuloilla samalla kun ihmisten enemmistön ansiotulot eivät pystyisi pysymään kehityksen mukana. Moraalin hyvien vaikuttimien tulisi ohjata ihmisiä siihen, etteivät heidän oma etunsa ja moraalin etu olisi toisiaan vastassa, vaan että ihmiset voisivat toimia entistä itsenäisemmin vaikka he samalla ottaisivatkin huomioon yleisen edun ja moraalin. Tämä vaatisi sitä, että moraalin ei tulisi enää olla vain jokin ulkoinen ja juhlapuheissa mainittu sana, vaan että se olisi kaikilla ihmisillä sisäistyneenä siten, ettei sitä vastaan voitaisi yhtä helposti rikkoa. Moraalin hyvän ja oman edun hyvän tulisi siis olla sisäistyneenä toisissaan, koska onhan selvää, että loppujen lopuksi tulojen distribuution ansiosta itsenäinen oman edun tavoittelu tuottaa myös yhteiskuntaan hyvää jo pelkästään tuollaisen toiminnan antaman esimerkin avulla. Ei voida sanoa, että moraali olisi jotain niin laajaa, ettei esimerkiksi oman itsenäisen mission toteuttamista ei voitaisi sallia. Kaikilla tulisi olla niin paljon moraalintajua, että sen ulottuvuus toiminnassa tulisi olla siinä jo valmiina, ettei tarvitsisi koko ajan olla miettimässä, onko tämä moraalista, ja jos niin, minkä takia?