Historiasta ja ajasta

Olen miettinyt viime aikoina ihmisen alkuperää ja kuinka rationaalinen tapa käsittää historia on. On naurettavaa ajatella, että historia olisi lineaarinen ja suuntautuisi koko ajan parempaan. Henri Bergson kirjoitti aikanaan, että aika on keston määre eikä minkäänlainen objektiivisesti ymmärrettävä ja eteenpäinpyrkivä järjestelmä. Tästähän ovat myöhemmin kirjoittaneet mm. McTaggart ja aiemmin etenkin Hume ja Kant. Millainen siis on ajan ja historian määre omasta mielestäni. Historia koostuu toistuvista tapahtumista, joita voi tietynkaltaisessa hetkessä esiintyä joskus vähemmän ja joskus enemmän. On sanottava ainakin asia, joka kertoo länsimaiden rauhantunteesta, että Ukrainan sodan lisäksi Euroopassa on sodittu yli kaksikymmentä vuotta sitten Jugoslavian hajoamissotia, ja voidaan mielestäni sanoa, että sodan välttäminen onnistuu parhaiten mailta, joissa on kehittynyt länsimaalainen arvojen koostumus. Euroopan Unioni on ollut etenkin takaamassa tätä rauhan tilaa. Luin jossain vaiheessa kirjaa, jonka nimeä en muista, mutta jossa eräs professori kuvasi Euroopan tulevaisuutta ja väitti että Saksa on seuraavankin sodan syynä. Tähän minä en usko, koska saksalaiset ovat aina kovasti katuneet sitä, jos ovat joskus sattuneet häviämään ja Hitlerin varjo on liian suuri. Saksa on merkittävä rauhaan pyrkivä valtio tällä hetkellä, ja lähihistorian tapahtumat satuttavat heitä edelleen suuresti. Mutta sota on etenkin sellainen asia, jonka kautta voidaan hahmottaa historiaa. Aikaisemmin Euroopassa sodittiin toistuvasti ja sodat kestivät kauan. Tässä mielessä nykyään ongelmia voidaan hahmottaa rauhanturvaamisen ja diplomatian kautta. Sota on ehdottomasti tapahtuma, joka vaikuttaa kokonaisiin kansakuntiin, ja varmaan on niin, että kun sotia ei ole, on etsittävä jonkinlaisia muita perustavia tapoja hahmottaa historia. Jos ajatellaan että Ukrainan sodan lisäksi Euroopassa on viimeksi sodittu noin 80 vuotta sitten, jos ei lasketa Jugoslavian hajoamissotia, niin pitäisi miettiä sitä, millä keinoin kansakuntien historiaan vaikutetaan muilla merkittävillä rauhaan pyrkivillä periaatteilla. Suomen itsenäisyyspäivä lähenee, ja pian kymmenen uutisten katunäkymän ohikulkijoilta intetään, mitä itsenäisyys teille merkitsee. Minulle se tarkoittaa lähinnä sitä (jos sattuu olemaan Suomessa), että televitsionista tulee Tuntematon sotilas, joista itselleni on mieluisin ensimmäinen vuoden 1955 alkuperäinen versio. On sanottava uusimmasta, että Hietasen ja Äänislinnan venäläisen naisen orastava romanssi oli kuvattu hyvin myötätuntoa herättävällä tavalla. On siis niin, että Suomessakin itsenäisyys symboloituu suurimmin sodittuihin sotiin, niiden kautta voidaan saada glooriaa omalle kansakunnalle, vaikka kaatuneiden määrä yltäisi moniin prosentteihin koko populaatiosta. Muunlaisia merkittäviä inhimillisiä suorituksia ja panostuksia tulisi huomioida enemmän, ja sodan voittamisen sijaan tulisi pyrkiä siihen, ettei sotia enää tulisi. Sanoisin esimerkiksi Arvo Ylpön olleen vaikuttava persoona ja tietyssä mielessä koko Suomen kansan ja terveyden lähettiläs, joka eli itsekin yli satavuotiaaksi. Olen myös huomannut äidissäni syvää kansallismielisyyttä ja maanpuolustushenkeä ja hän on aina korostanut naisten roolia sotimisessa, mm. ko. Laura Birnin esittämää lottaroolia elokuvassa, jonka nimeä en enää muista. Naiset ovat monessa tapauksessa olleet aktiivisia Ukrainan sodan seuraamisessa, ja äitini kanssa keskustelin mm. Mariupolin terästehtaan miehistä, jotka olivat vetäytyneet kaupungin taistelujen loppuvaiheessa viimeiseen linnakkeeseensa terästehtaaseen, jota oli hyvin helppoa puolustaa, mutta ammuksia, haavoittuneiden hoitoon tarvittavaa materiaalia ja muonaa ei tietysti ollut paljon taistelujen jatkuttua pitkään. Mikä on siis tapa muistaa historiaa ja hahmottaa sitä jos se ei ole sota? On varmaa, että ryssien hyökkäys Ukrainaan tulee olemaan keskeisin Ukrainaa koskettava lähihistorian tapahtuma, josta myös kirjoitetaan moninkertaisesti enemmän kuin muista samanaikaisista aiheista. Sota on jossain mielessä niin ihmistä vaivaava elementti, kun siihen lisätään uskoon, oppiin ja kansallisuuksiin liittyviä piirteitä. Jotkut ihmiset todellakin uskovat vain sitä, kun joku tulee heitä pyssyllä pamauttamaan. Jossain mielessä etulinjan tykinruokana oleminen ei kuitenkaan anna ihmiselle kovin suurta arvokkuutta. Enoch Powell on edelleen Britannian armeijan kaikkien aikojen nuorin prikaatinkenraali ja esimerkiksi hän toimi sodan aikaan lähinnä esikunta-/strategiansuunnittelun tehtävissä. Mitkä voisivat siis olla erilaisia tapoja suhtautua siihen, miten aikaa ja historiaa koetaan. Siinä voitaisiin ottaa huomioon muutkin inhimillisen työn aiheet. Tällaisia on esimerkiksi vaikka Martti Ahtisaaren rauhanturvaamisessa ja sotien estämisessä tekemät työt. Myös koska maailma on nykyään liittoutuneempi ja globaalimpi, pitäisi miettiä yleisiä huolen aiheita, jotka koskettavat monta myös Suomen ulkopuolella olevaa ihmistä. Tämä on esimerkiksi koulutuksen ja valistuksen kautta tehtävää työtä. Afrikkalaisia tulisi opettaa paremmin tekemään työtä omissa maissaan, ja ei tietysti mikään vähäpätöinen pyrkimys ole, että kortsuja ja niiden käyttöä tulisi lisätä valistuksen kautta, ja siinä samalla luonnistuisi se, etteivät liian heikoissa oloissa elävät ihmiset hankkisi itselleen liian paljon elätettäviä jälkeläisiä. Kuitenkin ihmisiä tulisi rohkaista itse ottamaan entistä enemmän vastuuta omasta olemassaolostaan. Tästä ovat kirjoittaneet mm. Singer, Nussbaum ja Sen. Ihmisten tulisi siis luoda itselleen kyvykkyyksiä, joiden avulla he voisivat nostaa itseään kurjuudesta. Yhdistyneet Kansakunnat ovat tietysti jossain määrin jopa EU:hun verrattuna tärkeämpi taho, mutta ongelma on siinä, ettei YK:lla ole nykyäänkään minkäänlaista armeijaa alaisenaan. On selvää, että köyhyyden hillitseminen ja väestön kasvun nousun stoppaaminen ovat tärkeitä asioita maailmassa. Kuitenkin mielestäni on niin, että paikallisille väestöille tulisi tuottaa etenkin koulutuksella ja työllä mahdollisuuksia mielekkäällä tekemisellä parantaa asemaansa kuin että olisi niin, että länsimaiden tulisi tyhjän takia työntää leipää kehitysmaiden ihmisten suuhun. Siinä mielessä kortsut ovat paljon tärkeämpiä kuin varsinainen ruoka. On tietysti selvää sekin, että suuret luonnonvarat tulisi suuremmassa määrin ohjata siihen, kun kehitysmaissa luodaan uudenlaista opetukseen ja valistukseen liittyvää infrastruktuuria. Riistokauppa tulisi laittaa kuriin, koska Adam Smithinkin mielestä kaupanteko vaatii yhteisymmärrystä siitä, että osapuolet eivät jää tyytymättömiksi. Suomella ei kuitenkaan ole minkäänlaista siirtomaaisäntä-taustaa, joten samoja periaatteita maahanmuuttajien ottamiseksi ei ole, kuten tällaisia periaatteita käytetään etenkin Britanniassa ja Ranskassa perustelemaan entisistä siirtomaista tulevaa maahanmuuttajien määrää. Pentti Linkola sanoi parikymmentä vuotta sitten haastattelussaan, ettei enää yhtään maahanmuuttajaa korkeammalle elintasolle Suomeen, mutta jos suomalaiset lähtisivät heikommalle elintasolle savimajoihin, niin se olisi paikallaan. En tiedä kuinka vahvasti hyväksyn ko. Lausunnon, mutta pointti ja logiikka tuossa ovat varsin selviä. Elintaso pitäisi saada turhien asioiden takia lasekmaan. Vaikka Linkolaa väitettiin äärioikeistolaiseksi, on esimerkiksi talousihmisten mielipiteet hänen ajattelustaan kovin jyrkästi aiheutuvia. Talousihmiset haluavat talouden kasvavan, joka nimenomaisesti tarkoittaa sitä, että myyntiin tulee paljon roinaa ja turhia tavaroita, joiden ainoa funktio on transaktion osapuolten pinnallinen tyytyväisyys. Mielestäni mielenkiintoinen kulttuuri, jonka kautta voidaan hahmottaa aikaa ja historian käsitettä on Iso-Britannia. Sanotaan, että Britannia menetti vuonna 1997 Kiinalle palautetun Hongkongin ohessa myös lopullisesti asemansa suurvaltana. Olihan tietysti Hongkongissa tuolloinkin miljoonia asukkaita, ja nykyään suurin viimeinen Britannian merentakainen alue on Bermuda, jossa ei käsittääkseni ole edes sataatuhatta asukasta. Tietysti britit taistelivat vuonna 1982 saadakseen haltuunsa Argentiinan yllättäen valtaaman Falklandinsaaret. Sotilaat palasivat kesällä takaisin Southamptoniin juhlittuina sankareina, iso paraati järjestettiin Lontoossa, ja Thatcher sai itselleen seuraavana vuonna jatkokauden suurella vaalivoitolla. On kuitenkin sanottava, että jos sota sai esiin patrioottista mielialaa briteissä, on esimerkiksi Lady Thatcherin mies Denis oli myöntänyt haastettelussa sodan jälkeen, ettei hän edes tiennyt ennen sotaa missä Falklandinsaaret sijaitsivat. Falklandin operaatio hoidettiin pääasiassa laivaston tukemilla ilmavoimilla, laivastolla ja merijalkaväellä. Mutta britit ovat aina korostaneet omaa liitettään mereen ja tuollainen maailman toisella nurkalla käyty sota sai britit pauloihinsa. On varmasti ollut kiinteää limakalvoa tarjolla, kun on sanonut vain tulevansa Falklandilta. On sanottu Thatcheria edeltäneen Labourin pääministerin James Callaghanin sanoneen haastattelussa, että ”kunpa minullakin olisi ollut sota”, joka kuvaa aika hyvin tuollaisen tapahtuman merkitystä historiassa ja ajassa. Patrioottinen yhteismieli on varmasti helpoiten kaikenlaisia ihmisiä kokoava tapahtuma etenkin sotien jälkeen. Pitäisi rohkeasti pyrkiä siihen, että etulinjassa kaatuminen ei olisi enää kaikenlaisten heidän ominaisuuksistaan riippumatta arvostelluksi tulemisen seurauksen kunnollinen asiantila. On sanottava, että on paljon muunkinlaisia tehtäviä vaikka armeijan sisälläkin, kuten Juice Leskinen on runoillut: ”Vuoksi isänmaan, eestä ristin tään, täytyy miehen heilutella pistintään, mies on valmis vaikka kitumaan ja kuolemaan, vaan jos pitää käydä pimppiä nuolemaan...” Mitkä siis voisivat olla merkittäviä tehtäviä, joiden tulisi saada enemmän tilaa näkyä kuin pelkän sodankäynnin. Sotien yhteydessä kaikenlaisten rakenteiden olemassaolo ja ihmisten velvoitus tehdä oman velvollisuutensa mukaan korostuu suuresti. Sen takia ei voida vain ihannoida etulinjassa kuolemista, koska sillä on nykyaikaisessa sodankäynnissä varsin mitätön merkitys. Pitäisi kunnioittaa etenkin lääkäreitä, jotka auttavat haavoittuneita sotilaita. Kaikessa on nähtävä se, että velvollisuutensa suorittaminen on tärkeää tällaisessa epävakaassa maailmantilanteessa. Inhimillinen kulttuuri, joka ei siis tule suoraan aseen piipusta on tekijä, joka vaikuttuu monesti myös sodankäynnin puolista. Kuitenkin olisi huomioitava se, että kaiken joka koskettaa koko kansakuntaa jollakin tavalla, ei tarvitsisi olla ainoana aiheena esimerkiksi kaunokirjallisuudessa ja lyriikassa. Yrjö Jylhä kirjoitti talvisodan muistoinaan oman teoksensa Kiirastulen, jota analysoin lukiossa äidinkielen kurssilla. Myös Mika Waltarin muutamassa viikossa kokoama Antero ei enää palaa oli talvisodan aikaan suosittu kirja. Olisi korostettava sitä, että etenkin sodan tilassa jokaisen tulee täyttää jollain tavalla oman velvollisuutensa ja vastuunsa. Minä jouduin lopettamaan kesällä 2007 aloittamani asepalveluksen vasemmasta jalkapöydästä löydetyn murtuman takia. Kävin puhumassa majurin ja luutnantin kanssa, että olisin halunnut jatkaa asepalvelusta, mutta he sanoivat vain, että takaisin siviiliin. Sitten kun minulta tultiin seuraavan kerran kysymään asiasta, olin ulkomailla ja viinan ja filosofian pauloissa. Olisin voinut periaatteessa palauta sinne takaisin, mutta en ollut silloin kiinnostunut metsässä ryynäämisestä. Lopulta minut laitettiin e-luokkaan. Suvun reservinupseerit ja suvun menneiden aikojen ammattiupseerit varmaan ovat seuranneet ko. Asiaa pilkallisella ilmeellä. Ei minulla ollut pienintäkään epäilystä siitä, ettenkö itse olisi kyennyt Rukkiin pääsemään, mutta se ei ollut sillä tavalla tarkoitettu tässä elämässä. Merkittävimmät historian tapahtumat ovat siis sotimista etenkin länsimaisissa kansallisvaltioissa. Kuitenkin inhimillistä ja henkistä kulttuuria tulisi korostaa enemmän, koska ihmiset näkevät historian monikanavaisesti ja erilaisia merkityksiä sisältävänä. On sanottava, että itse koen olevani enemmän oman sukuni ja kantaisieni jälkeläinen kuin minkäänlainen ”suomalainen”. Siinä mielessä on tyypillistä, että aristokraattisuvuista polveutuvat ihmiset näkevät monesti oman sukuhistoriansa paljon pidempänä ja kiehtovampana kuin noin sata vuotta itsenäinen ollut kotimaansa. Minulla on linkkejä lähes kaikkiin keski- ja pohjois-Euroopan maihin. Tajusin itse eroavaisuuteni suhteessa tavalliseen maalaisväestöön siten, kun otin asiasta selvää, ja tajusin miten isovanhempani poikkeisivat tavallisesti väestä ympärillään ja miten toiset ihmiset kohtelivat heitä niin kunnioittavasti. Aina kun tulin taksilla Virranporttiin, kantoivat taksikuskit aina pyytämättä laukut sisään eteiseen. Lisäksi olen nähnyt mm. sellaista, että edessä kauppajonossa olleet ihmiset päättivät kaikki antaa mummon hoitaa ostoksiensa maksun ensimmäisenä Kaavilla kaupassa käydessä. Joku voisi väittää myös ideologioiden suosituksi tulemisen olevan jollain tavalla liitteessä aikaan ja historiaan. On sanottava, että etenkin sosialismi ja sen johdannaiset ovat aina olleet kuin oopiumia sellaisille ihmisille, jotka eivät todellakaan tule mistään historiallisesta eliitistä. Vanha raha tarkoittaa nykypäivänä sitä, että jollain ihmisellä on niinsanotusti luottoa. Menneisiin sukupolviin suunnattu kunnioitus ja historian vaiheiden arvostaminen sitä kautta on aatelin suurin hyve kauniiden käytöstapojen ohessa. Sosialismi on etenkin historiaton tapa suhtautua yhteiskuntaan. Suomen historia itsenäisenä valtiona on lyhyt ja sen yhteydessä korostetaan aina sotia. Myös presidentin linnanhulinoiden seuraaminen televisiosta on absurdi tapahtuma: eliitti vyöryy nauttimaan veronmaksajien tarjoamista eduista ja sitä katsotaan kuin suurempaakin hartautta. Amerikkalainen kaverini oli kerran meillä ja hän selaili ohjelmia tv:stä ja kun hän huomasi, että monella kanavalla tulee presidentinhulinoita, sanoi hän yllättyneesti: ”What's going on+” Ei niitä siellä presidentin luona olevia kiinnosta tavallisen rahvaan edustajat, joita jälkimmäisiä kuitenkin kiinnostaa paljon ensin mainitut. Historia perustuu myös monessa mielessä perinteisiin, joita tietysti nuoressa kansakunnassa ei ole niin paljon kuin vanhemmissa. Esimerkiksi Englannissa on perusteellisempi tapa suhtautua kulttuuriin, koska se sisältää niin paljon vaiheita ja eri tavalla muotoutuneita kerroksia. On aivan selvää, että tämän takia englantilaisilla on paljon enemmän kyvykkyyttä arvostaa historiaa ja perinteitä senkin takia, koska niitä on enemmän Englannissa. Joku mainitsi joskus senkin eron, että Britannia on kuningaskunta ja Suomi tasavalta. Suomalaiset, jotka tulevat alemmista kansanryhmistä ja ovat päässeet vasta 1900-luvulla kehittämään itseään ja opiskelemaan, eivät ole historiallisesti niin tietäväisiä kuin mitä eliittiin kuuluneet suvut pystyivät tuomaan jäsentensä kautta esiin. Britannia on yli tuhat vuotta vanha, samalla kun itsenäinen Suomi on vain sadan vuoden ikäinen. Joku on väittänyt omasta suvustani, että se olisi nykyään ”talonpoikaisaatelia”, kuitenkin suku on edelleen aateliskalenterissa ja on ollut niistä 1700-luvulta lähtien. Talonpoikais-termi varmasti tarkoittaa tässä sitä, kun muutamassa polvessa suvun Kaavilla eläneet jäsenet ovat olleet maaseudun juurevaa maata viljelevää väestöä. Kuitenkin luulen, että ukki kävi ritarihuoneella aikoinaan ainoan kerran, kun hän oli vielä 20-30-ikäinen. Hänen vanhin veljensä Martti oli varmasti aktiivinen ritarihuoneella kävijä. Ja hän vieläpä muistutti ulkoisesti aatelista: pikimustat hiukset, hoikka ja pitkä (yli 180 cm). Hänellä oli lisäksi ilmeessään sellaista diskreettistä ironisuutta, hienostuneisuutta ja pidättyväisyyttä, että on varmaan tullut hyvin katsotuksi joukkoon ritarihuoneella, vaikka hänen aikanaan vakiintui käsitys sukumme historiasta, jonka mukaan joukkoon kuuluminen oli kyseenalaistettu tietyssä vaiheessa. Olen myös saanut haltuuni kirjeitä muutamalle Ehrnroothille, olen epäillyt, että nämä ovat voineet olla samalla aikaa Norssissa Helsingissä, vaikka uskon monen Ehrnroothin käyneen ruotsinkielistä Norssia ja muiden muita ruotsinkielisiä kouluja, Martti oli suomenkielisen Norssin poikia. Martti oli isänsä jälkeen miltei viisikymmentä vuotta suvun päämiehenä edustaen sitä esimerkiksi päämiesten kokouksessa. Olen saanut sen käsityksen, että hänen kaksi edesmennyttä poikaansa olivat jonkinlaisissa huonoissa väleissä Martin kuoleman jälkeen. Se on sanottava, että kun suurin osa nykyisistä suomalaisista Beckereistä on kotitilan mukaisesti nimiltään Virrantalo, on tämä suku ainoa, jonka jäsenistä osalla on kotitilan mukaan otettu nimi. Vaikka Pentti Linkolan isän Kaarlo Collan polveutui säätyläissuvusta, ei hän ollut aatelinen, mutta Linkola-nimi tulee hänen sukunsa Sulkavalla sijaitsevasta huvilan nimestä. Aatelissukuun kuuluu se, että sukulaisia autetaan ja heidän vaiheitaan seurataan. Keskiluokan tapaista on se, että suhtaudutaan omiin sukulaisiin kuin kaikkiin muihin ihmisiin. Se on myös tapa, jonka myötä arvokkaat pienyhteisöjen perinteet ja periaatteet unohdetaan ja jätetään mainitsemassa. Tädilläni on yksi poika, joka ei tosiaankaan kunnioita suvun perinteitä, on opportunisti ja ei ollut edes isoisän hautajaisissa. Samanlaista laiminlyöntiä minulle on selventänyt oma enoni, jonka mukaan he unohtivat jo isovanhempien eläessä täysin heidät välinpitämättömyydellään. Historian ymmärtäminen on siis nykypäivänä vain harvojen ihmisten asia. Jotkut, etenkin keskiluokasta tulevat naiset eivät tavallisesti ole kiinnostuneita historiasta eivätkä myöskään sen myötä pysty ja halua sitä arvostaa. Tämä liittyy mielestäni naisen perustavimpaan luonteeseen, joka ei suosi pitkien jatkumoiden ymmärtämistä. Nainen on tarkoitettu uudentamiseen, ja siihen eivät sisälly perusteellisesti asioita kokevien miesten halu muistaa jatkumoita ja perinteitä. Nainen ei havaitse historiaa ja ei pysty tavallisesti käsittämään poikkeuksellisuutta siinä, joten asioiden muistaminen on aina korostunut miehissä. Tiettyjen perustavien arvotunteiden kokeminen on ehdottomasti siinä mukana, kun havaitaan jokin asia, joka täytyy jättää menneiden sukupolvien arvioitavaksi. Naisten arvotunteet ovat subjektiivisia, uudentavia ja nykymaailmaan liittyviä, joten on selvää, etteivät he tavallisesti voi kokea missään jotain merkityksellisenä kuin vain omaa arkeaan, miestä ja kakaroita. He ovat uusintamisen tasolla, jolla he tekevät ruokaa ja siivoavat, mutta perustavuuksien ja poikkeuksien monissa käsittämiseen heistä ei ole. Naisen huumorintaju liittyy tavallisesti siihen, että nauretaan sille, joka ei pysy samalla tavalla pikkuporvarillisessa liekanarussa kuin tämä nainen itse. Hän ei arvosta omaa näkemystään tai sellaisten ihmisten näkemyksiä joilla on kredibiliteettiä ymmärtää niitä paremmin. Hänen maailmansa on täysin provinsiaalinen ja subjektiivnen ja rajoittunut. Hän on kiinnostunut etenkin juoruamisesta ja taivastelusta itsensä kanssa samanlaisten naisten kanssa, missä yhteydessä ei todellakaan arvosteta tietoa ja totuutta. Impression tekeminen ja jonkun totuuden näytteleminen käy monesti naisilta todella hyvin. Esimerkki tästä on se, että heidän täytyy asuntonsa ovesta menemistä varten tehdä itselleen sotamaalaus. Tässäkin voidaan tietysti miettiä, onko kyse siitä, että naiset haluavat tällä tavalla henkisesti kilpailla toistensa kanssa tälläkin tavalla. Historia on etenkin perusteellisten ja voimakkaimmin kokevien miesten muodostama käsitys siitä, mikä on olennaista ja mikä pitää muistaa menneistä ajoista. Suurimmat historioitsijat ovat aina olleet miehiä tai vaihtoehtoisesti henkisesti enemmän miestä kuin naista. Nuoret naiset tavallisesti sanovat, että historia on tylsää ja tarpeetonta. Tässä yhdistyys sosialismi/seta/feminismin sisällyttämä maailmankatsomus, joka ei ota huomioon kuin nykyisen todellisuuden ja joka väheksyy sen takia historiaa – itse asiassa heidän täytyy vääristellä historiaa sen takia, koska historia ja sen perusteet kaataisivat heidän olkiukkoa muistutavan maailmankatsomusjärjestelmänsä. Olen huomannut äitini yhteydessä sen, että hän ei pidä sotaa ja historiaa tarpeettomina ja on esimerkiksi sotien yhteydessä ollut kiinnostunut lottien toiminnasta maanpuolustuksen eteen. Isänmaallinen tietysti.