Minä nautin eniten siitä, kun saan tehdä kotonani asioita jotka tuottavat minulle hyvää oloa ja nautintoa. Tällaisia ovat esimerkiksi kirjoittaminen (vaikka harvoin), lukeminen ja muu taiteellinen luovuus. Myös elokuvien, sarjojen ja dokumenttien katselu, sekä musiikin kuunteleminen. Siinä mielessä en poikkea suuresti muista ihmisistä. Kuitenkin minulla on tapana se, etten julkisilla paikoillla ala tavoitella sosiaalista dominanssia, koska se koostuu tavallisesti lähes pelkästään hyvin tavanomaisista asioista. Minä en myöskään kuljeskele kaupungilla silmä tarkkana sen suhteen, tuleeko vastaan joku ihminen, jota on juuri alennettu paljon mediassa ja julkisen silmän puolelta. Nämä, jotka nauravat joillekin ihmisille päin naamaa julkisessa tilassa, eivät ole kovinkaan kummoisilla ominaisuuksilla varustettuja. Minulla ei ole myöskään ole halua tehdä sosiaalisesta elämästäni julkisen tilan asiaa. Esimerkiksi Pariisissa minulla on tapana hakeutua sopivan tyhjiin kapakoihin ja ravintoloihin, eli en tee asiaa niin kuin tavalliset ranskalaiset tekevät, vaan täysin päinvastaisella tavalla. Yleensä on niin, etenkin naisten kesken, että yksin näistä ei olisi nauramaan suoraan päin jonkun naamaa, vaan siihen tarvitaan jonkinlainen ”seurue”, koska nainen nauraa nimenomaan silloin, kun joku sosiaalisessa piirissä antaa naiselle siihen oikeuden. Minä en ole koskaan kiinnittänyt huomiota ihmisiin sillä tavalla, että korostaisin huomioni erityisesti johonkin toiseen. Minä en ole kiinnostunut, eikä toisaalta minulla ole kykyäkään aistia sitä, mitä minusta tai kirjoituksistani sanotaan. En määrity siis toisista ihmisistä ja heidän mielipiteistään. Kuitenkin katson olevani sen verran kehittynyt etenkin henkisesti, että pystyn itse tunnistamaan sen, ettei tässä maassa ole näin kehittynyttä yksilökohtaista ja yksilöstä alkanutta filosofiaa koskaan harrastettu ja kirjoitettu. Maisemanvaihdos voisi olla hyväksi lähiaikoina, koska tietyt ihmiset Suomessa ovat toimineet minua vastaan täsmälleen sillä tarkoituksella, että minun etenemiseni Suomessa estettäisiin. Toisaalta on sanottava, että se on ollut siinä mielessä hyväkin, sillä olen saanut keskittyä pääasiallisesti sellaisiin asioihin, joissa koen todella olevani kehittynyt ja hyvä. Olen miettinyt käsitettä jaettu henkinen intimiteetti, joka vallitsee esimerkiksi vaikka eduskunnassa. Siitä tulisi päästä eroon sen takia, että kaikilla ihmisillä, vaikka sitten kansanedustajilla, voisi olla enemmän tilaa luoda ja kehittää omaa ajatteluaan, vaikka tämä on varmaan liian pitkälle kuviteltua, koska suurimmalla osalla ihmisistä ei ole minkäänlaista tarvetta tai halua esim. ajatella itsenäisesti tai tuottaa omaperäistä ajattelua. Korostan edelleenkin: minä EN OLE minkäänlainen julkisuuden henkilö, ja siinä mielessä esimerkiksi kunnianloukkauksen kriteerit ovat sellaiset kuin kenellä hyvänsä yksityiskansalaisella ovat. En tiedä sitten: kuvittelevatko tosiaan nämä ihmiset, joilla ei ole mitään muuta keinoa osoittaa omia ajatuksiaan, kuin nauraa toiselle päin naamaa, että he olisivat minua kehittyneempiä ihmisiä? Toisaalta kukaan ei pyri luomaan omaa ajatteluaan ja filosofiaa, koska heistä ei siihen ole, heidän tulisi aloittaa sen ajattelun kehittäminen niin syvältä kuin miten olen itse sen tehnyt. Aivan tällä tavalla tosiaan kirjoitti mm. Pentti Linkola, eli kaikenlaisissa ns. ajattelijoiden ryhmissäkin vain pieni murto-osa heistä todella ilmentää jonkinlaista omaperäisyyttä ajattelussa. Jaettu henkinen intimiteetti on nimenomaan se tekijä, joka saaa esimerkiksi filosofian laitoksilta Suomessamekin loppumaan itsenäisen ajattelun. On tietysti sanottava, ettei nykypäivänä edes saa ilmentää itsenäistä ajattelua, jos haluaisi pyrkiä vaikka sitten käytännöllisen filosofian professoriksi. Siinä pitää luoda sellaista tutkimusta, joka on prostituoitu monelle muulle silmäparille, ja on varmasti niin, että etenkin naispuoliset filosofian opiskelijat ja tutkimushenkilöstö kokevat nämä valvovat silmät itsessään. Loppujen lopuksi nämä valvottujen silmien alla tehdyt tutkimukset aiheuttavat sen, että näistä valvotuista tulee lopulta uusia valvojia, jota kautta sama epäoriginellisuuden spiraali jatkuu ja toistuu vuosikymmenestä toiseen. Huomasin, että Jürgen Habermas oli kuollut vajaan sadan vuoden iässä. Hänelläkin olisi ollut rutosti aikaa pyöritellä ja luoda uusia käsitteitä, jotka eivät minun mielestäni kokonaisuutena olleet mitenkään erityisen omaperäisiä. Uskon, ettei habermasilaisuutta muistella nykyaikaisessa filosofiassa kauaa. Ne käsitteet olivat kuitenkin varsin heppoisia ja monimielisiä. On siis ajateltava, vähän aikaisempaan palaten, että olisiko parempaa, jos ei olisi ryhmästä ja joukosta kiihottuvaa väestöryhmää julkisessa tilassa arvostelemassa pintapuolisesti itseään syvällisempien ihmisten kirjoittamista ja toimintaa? On sanottava, että tavallisesti yksittäinen keskinkertainen ihminen ällistyy suuresti, jos hänet nolataan julkisessa tilassa ja vaatii palautetta. Minun on pitänyt ainakin parikymmentä vuotta olla tuon huomion alaisena, ja valittaa ei ole saanut, koska suomalainen kulttuuri hyväksyy tuollaisen naaman vääntelyn julkisessa tilassa. Sen takia tietysti olen rajoittanut oman olemiseni julkisessa tilassa mahdollisimman pieneen määrään aikaa. Naiset ovat tietysti ihmiskeskeisempiä kuin miehet, ja hirnuvat julkisessa tilassa vain sen takia, jos läsnä on joku ihminen, joka on jossain julkisessa tilassa tehty naurunalaiseksi. Eli se, kun olen kirjoittanut tuhanteen kertaan tappamisesta ja siitä miten epäomalaatuiset ihmiset toistavat toisten ihmisten reaktioita, niin on sanottava, ettei tällaisen ihmisen älynlahjat eikä edes huumorin ymmärrys ole kovinkaan korkealla tasolla. Tällaiset ihmiset eivät edes päätä sitä, mille he nauravat, minkä kokevat hauskaksi, vaan siinä on syvimmät evoluutionaarisesti kehittymättömät ryhmänjäsenyydet määräämässä asian. Olen kirjoittanut paljon siitä, miten auktoriteettiuskoisesti ihmisten enemmistö odottaa johtajiltaan esimerkiksi moraalista kannanottoa, joten on selvää, että tässäkin tapauksessa naiset ja tavanomaiset miehet nauravat sille, mille muut nauravat. Jos kukaan muu ei nauraisi, eivät nauraisi hekään, vaikka olisikin jotain naurunaihetta, koska he eivät missään vaiheessa kulttuurin sisällä tee itse päätelmiä edes hauskuudesta tai nauramisen aiheesta. Se mikä on hauskaa, on hauskaa silloinkin, vaikkei sille kukaan hirnuisi, samalla kun hauskaa ei tarvitse olla sen, minkä jonkinlainen löyhä yhteisöjäsenyys sellaisena näyttäisi. On tietysti selvää, että hauskaa mielestäni on se, jolle ei etenkään hirnuta julkisessa tilassa. Se on silloin hauskaa etenkin pienten yksityiskohtien kautta, joka tulee parhaimmalla tavalla esiin kirjallisuudesta. Minun mielestäni hauskoja kirjoja, vaikka niitä tavallinen suomalainen ei oikealla tavalla ymmärrä, ainakaan huumorin mielessä, ovat esimerkiksi Jonathan Swiftin Gulliverin harharetket, Voltairen Candide ja esimerkiksi Henrik Tikkasen osoitesarja. Näissä siis etenkin itseironia, ironia, sarkasmi ja itseironia kukkii. On sanottava näistä tyylilajeista, että ne ovat kehittyneet pitkälle kehittyneiden kansalaisten toimesta, joiden on vapauden puolesta täytynyt ottamaan kantaa tavalla joka on hienotunteista ja pienieleistä. Nykyaikainen sosiaalinen media ja sen koukerot ovat johtaneet siihen, että tavalliset ihmiset nauttivat huumorissa etenkin toisen ihmisen häpäisemisestä, tapahtui se sitten millä huumorin lajilla hyvänsä. On käsittämätöntä, että ihmisten sosiaalisen dominanssin tai sen myötäilyn pyrkimyksestä syntyvä julkinen tila kiihottaa ihmisiä erottelemaan toisia oman kehittymättömästi syntyneen ryhmäjäsenyytensä kautta. Kun joku on sellainen, joka ei näytä haluavan kuulua joukkoon tai meihin, niin on se otollinen kohde lasketella halpamaisuuksia ja törkeyksiä. Myös sellaiselle, joka vaikuttaa olevan ulkopuolinen, on mahdollista lasketella kaikenlaisia uhkauksia ja juoruja, yltyivät ne sitten vaikka minkälaisiin sfääreihin hyvänsä. Onhan selvää, että henkisesti jaetussa intimiteetissä ei edes anneta ihmisille kovinkaan minkäänlaisia mahdollisuuksia olla luovia tai yksilöitä, koska kaikki pitää tehdä pintapuolisesti arvioitujen arvollisuuksien ja odotuksien kautta. Onhan selvää, että yhteisöliitteet tekevät strukturalistisella tavalla käsittäen yksilöistä etenkin joidenkin ryhmien jäseniä, ja sellaisesta poikkeavuudessta, joka ei kumartele tällaista laumaa tai sen jäseniä, rankaistaan jonkinlaisella tavalla. On kuitenkin sanottava, että minä en ajatuksistani luovu siitäkään huolimatta, vaikka joku minua uhkaisi olemaan ajattelematta. Olen hukannut turhaan kaksitoista tuntia elämästäni salilla käymisen suhteen, plus sitten kun siihen lasketaan sinne meneminen ja sieltä tuleminen. Tuollaisessa paikassa lähes kaikki muut ihmiset ovat sellaisia, joilla ei ole minkäänlaisia itse pohdittuja arvoja tai asenteita, ja kuulin tuollakin paikassa välillä sen, etten todellakaan kuulunut tuossa paikassa valtavirtaan, mikä on tietysti olennainen käsite kaiken mahdollisen kannalta. Tavallinen ryhmän jäsen, oli se nyt sitten mies tai nainen, ei pysty käsittämään todellisuutta tämän jaetun henkisen intimiteetin ulkopuolella. Tietysti poikkeuksiakin on, mutta nämä eivät todellakaan ole kadun todellisuudessa yleisiä. Vaarallista on, jos nämä ”valtaa” haluavat teini-idolit pääsevät yhteiskunnassa asemaan, jossa he saavat päättää suuresta osasta ihmisiä heidän hyvän kannalta. Esimerkiksi on naurettavaa, että Sanna Marinilta, joka on entinen poliitikko, kysyttiin jossain viihdeteollisuusfestarissa, minne hän luontevammin sopiikin, mielipiteitään poliittisiin asioihin. Hän on niin ”seksikäs” ja hänellä on sellainen takalisto, että hän sopii tietyn väestön fraktaalin asioiden hoitajaksi, tietysti nuo kaksi asiaa ovat sellaisia, jotka kuuluvat hyvin monen nuoren naikkosen itsessään arvostettaviin asioihin. On kuitenkin sanottava, että pääministerin titteli on sellainen, johon ei pitäisi tuoda tämän tasoiselta kulttuurilta tulevia asioita. Kohta varman presidenttikin valitaan hänen maalatun pintansa kautta. Se on arvostettavinta mitä suomalaisista politiikan ajattelijoista löytyy! Ja sama Marin on korostanut sitä, miten paljon hän arvostaa ”valtaa” ja kaipaa sitä. Minun mielestäni ei voida suhtautua kovinkaan vakavasti sellaiseen ENTISEEN poliitikkoon, joka myöntää suoraan haluavansa ja kuvittelevansa tällaista suuresti mielikuvituksiin liittyvää asiaa kuin ”valtaa”. Jokin, varmasti Marinia vakavasti otettavampi ajattelija on joskus kirjoittanut, että vähiten ”valtaa” haluavat ihmiset ovat eniten kyvyllisiä päättämään toisia ihmisiä koskevista asioista. Tottahan se on. Sellaiset ihmiset eivät ainakaan korruptoidu vallasta Marinin tavalla, ja on kaikista naurettavinta, että hän on lukuisiin otteisiin myöntänyt omaksumansa korruption. Minulla on paljon kirjoitusprojekteja, joita tulisi tietysti päärräväisemmin työstää kuin tällaisia itsestäänselvyyksien toistamista. On kuitenkin toivottava mahdolliselta lukijalta, että hän suhtautuu näihin ajatelmiin avoimella tavalla. On mainittava, että monesti etenkin nuoret ja muuten kehittymättömät ihmiset ajattelevat enemmän ryhmiensä jäsenyyksiä, ja suurimman osan ihmisistä elämä kuluu tietysti puuhastelemalla näiden ryhmänjäsenyyksien sisällä, jotka ryhmät itse asiassa aiheuttavat sen, miksi he myöhemmin kokevat itsensä ja esimerkiksi oman työnsä. Sanoin äskettäin, että nauttisin ambulanssilääkärin tai jopa ensihoitajan toimesta, mutta en tosiaankaan viitsi lähteä mihinkään lääketieteelliseen viideksi vuodeksi. On varmaan niin, että jos haluaa olla itsenäinen ajattelija, ei silloin tule tukkia omaa omaperäisyyttään sen verukkeella, jos se ymmärtämättömistä ihmisistä tuntuu jollakin tavalla kielteiseltä. Mielestäni ihmisellä on oikeus kuvitella ja unelmoida. Tällä tavalla ajatelleista ihmisistä on myös tullut kehittyneimpiä poliitikkoja. Kuitenkin oman poliittisen uran sijasta olen tullut ajatelleeksi, vaikka siinäkin on oma korruptoitumisen ja epä-älyllisyyden uhkansa, että sopisin paremmin jonkinlaisen harmaan eminenssin positioon, kuin taistella eduskunnassa valvojien ja epäoriginaalisten laumanjohtajien kanssa omien ajatuksien ilmaisusta ja oikeudesta siihen. Kun seisoin eilen ratikassa Tampereella, näin naisen nauravan naaman parinkymmenen sentin etäisyydellä omasta naamastani. Aivan samalla tavalla kuin apinat villiintyvät porukassa, koskee se myös joitakin (aikuisia) ihmisiä. Kun päätetään yhdessä, että tälle ihmiselle kuuluu nauraa, niin se on toistettava aina, vaikka toiset olisivat juuri äsken samassa tilanteessa niin tehneet. Oikea huumori on pienieleistä, eikä se sisällä häpäisemistä ja toisille ihmisille nauramista, se on siis etenkin sellaista slapstick-huumoria, minkä juuri tuollaiset kuin tuolla ratikassa olleet naikkoset ymmärtävät. Mielestäni esimerkiksi jollekin asialle nauraminen on etenkin asioille ja huomiokyvylle nauramista, eikä siinä ole tarpeellista nauraa samalle asialle. Myös on sanottava, että häpäisyn sijasta huumori on erilaisten tilanteiden hauskuuden ymmärtämistä. Ja siinä mielessä on outoa, että ryhmäagitoinnista johtuen jo jonkin yksilön naama riittää siihen, että sille kuuluu nauraa. Vaikka millä tavalla hyvänsä jotakin yksilöä seurattaisiin teknologian menetelmillä tämän niitä huomaamatta, on täysin samantekevää mitä muut ajattelevat siitä, mitä yksilö omassa yksityisessä tilassaan tekee. Salakatselu ja salakuuntelu kielletään myös Suomen laissa. Kun joku nauraa minulle siitä, mitä teen omassa yksityisessä tilassani, haluaisin minä kysyä, minkälainen oikeus tällä naurajalla on tunkea naamansa minun yksityiseen laissa suojattuun arkeeni? Onko hän niin rikollinen ihminen, että hän kuvittelee pitävänsä itsellään oikeutta puuttua minun yksityiseen arkeeni? Ja sitten tämä vammaiseksi vihjaileminen: en ole kuullut että montaakaan miestä, jonka älykkyysosamäärä ylittää Mensan rajan, kutsuttaisiin vammaiseksi. Ja on tosi kliffaa, että sinullekin on löytynyt vammainen viereesi, että voit kuvitella olevasi niin tiedostava, ystävällinen ja lämmin ihminen. Sinun ”inhimillinen” isäsi on enemmän vammainen kuin minä, vääntelee vielä naamaansa oikein tyyppiotollisella tavalla! Istutaan piirissä, joku kertoo ontuvan vitsin, ja sitten hörötetään yhdessä sille. Niin, tuollaisiin ohjelmiin pääsee, kun kulkee kertomassa ymmärtämättömille lapsille omasta ”inhimillisyydestään”. Minä muistan, aivan omalta alakouluajaltani. Ja ne projektit, jotka minä aloitan, eivät kuulu todellakaan sellaiselle rahvaalle, jonka jäsen sinäkin auttamatta olet. Minä olen saanut enemmän aikaan jo tähän mennessä, mihin sinä et ole koskaan pyllysi näyttämisellä päässyt. Lisäksi kun ikää alkaa olla jo sen verran, ei pyllykään meinaa enää kaikille kelvata. Olen pahoillani siitä, ettet ole saanut mitään aikaiseksi! Ihmisillä pitäisi olla sen verran rotia tai häpyä (miten sen haluaa sanoa), ettei julkisessa tilassa jotakin siinä liikkumaan joutuvaa ihmistä alennettaisi sillä tavalla joka on kohtuutonta. Kun te näette julkisessa tilassa ihmisen, jolle on naurettu tai ”johtajat” ovat tehneet hänet naurunalaiseksi, ei minulle tulisi mieleenkään jatkaa reagoimista, koska tajuaisin sen omasta kokemuksestani, ettei se ole ollut hänelle helppoa, ja katsoisin kyseistä tyyppiä enemmän myötätunnolla kuin huvittuneisuudella. Mutta tässä sosiaalisen totaliteetissa elävät ihmiset, kuten naiset ja heiltä vain tiettyä asiaa haluavat miehet katsovat oman sosiaalisen todellisuuden, jossa saa naurella televisiolle ja sosiaalisen median Einsteineille, jatkuvan kaikkialla missä samanlaisia turhakeihmisiä on. Olen kieltämättä alkanut ajattelemaan Linkolan tavalla, että on masentavaa katsella ulkona ihmisjoukkoa, joihin ei tavallisesti kuulu yhtään sellaista jäsentä, joka antaisi panoksensa maailman ja ihmisen uudenlaiseen hahmotukseen. Kuinka monta tyhjäkeihmistä sisältyykään koko populaatioon, joiden olemassaolon selittävät vain ympäröivät rakenteet, ryhmäjäsenyydet ja elintason nousu. Kadulta et todellakaan löydä toista ajattelijaa kovin helpolla, mutta kun sellainen näkyy, tietää varmasti sen, ettei se ole ihmisten porukassa hirnumassa toiselle ajattelijalle. Naisten ja henkisesti feminiinisten miesten nykysosiologian kiihottama keksintö siitä, miten porukalla ryhmässä päätetään vaikka sitten raitiovaunussa siitä, onko jollekin naurettava. Jos tämä toteutuisi yksittäisen ihmisen kohdalla, voisi ainakin sanoa tällaisella ihmisellä olevan enemmän pokkaa tunnustaessaan oman tyhmyytensä itsenäisesti, mutta naiset haluavat aina todistaa tämän tyhmyytensä porukalla, kun se sisällytetään sosiaaliseen ja julkiseen tilanteeseen. Minä en tavallisesti hae kenenkään tunnistamista julkisessa tilassa, minulla ei ole aiemmin sanotun tavalla kykyä eikä halua sitä tehdä. Voidaan kysyä, kumpiko on kehittyneempi: minä, joka en todellakaan halua aiheuttaa kenenkään mieleen ajatusta, että he olisivat huonompia, vai se, että nämä turhakeihmiset, joista ei ole mihinkään, nauravat minulle, koska minä en halua olla samanlainen toisten reaktioiden toistaja millaisia he haluavat todellakin olla. Ja on mainittava sekin, että minä en välitä siitä, millaiselta minun luova työskentelyni vaikuttaa niiden mielestä, jotka eivät osaa taidetta ja kirjallisuutta arvostaa. Minä en tee minkäänlaista eroa sen suhteen, miltä jokin repliikki, säe tai ajatus vaikuttaa valtavirran mielestä. Minä ajattelen vain sitä, miten saan kokemukseni, mielikuvani ja ajatukseni tuotua julki sillä tavalla kuin haluan. Se on tietysti totta, että vain ihmisten huono enemmistö harrastaa toisista ihmisistä puhumista ja/tai heille nauramista. Kadun massalla ei tosiaankaan ole muunlaista tapaa antaa palautetta ihmiselle, jonka aistitaan kuuluvan porukan ulkopuolelle. He aistivat sen aivan samalla tavalla kuin eläimet. Miksi sosiaalisessa tilassa pitää valita se, kuka ansaitsee naurut. Näitä samanlaisia naurun aiheita löydettäisiin varmasti kaikista ihmisistä yleensäkin, ja sen takia palaan vielä aiempaan sen suhteen, että paras huumorintaju ei ole porukassa korskumista, vaan ihmisyyden käsittämistä kokonaisuutena, jolloin huumorintaju voi täydentää ihmisen maailmankatsomusta. Tietyillä naisilla on monesti sellainen tapa, että porukassa täytyy näyttää joku (mies) huonommaksi, ja se täytyy tuoda jossakin tilanteessa julki sosiaalisessa elämässä. Tämä ei ole muuta kuin perusteellisinta kiusaamista, jossa ironian ja itseironian ihmismåisen maailmallisuuden sijasta osoitellaan yhtä, jonka katsotaan olevan jollain tavalla poikkeava/itseään huonompi. Ironia, itseironia ja satiiri on tarkoitettu ihmisen maailmallisuuden havaitsemiseen, samalla kun slapstickvitseissä naisten lisääntymiskykyinen osa nauraa esimerkiksi sille, jos joku mies alentaa toista miestä vaikka sitten verbaalisesti. Huumori tietyille naisille on ainoastaan jonkun toisen kunnian morkkaamista. Mies on sekä naista että toista miestä kohtaan huonompi, ja silloin nainen nauttii, että tällainen haukkuva ja epäoikeudenmukaisella tavalla toista kohtaan suhtautuva mies on heti houkuttelevampi lisääntymiskumppani. On sanottava, etteivät kaikki naiset ole kehittyneet evoluutiossa kovin pitkälle, kuten toki myös henkisesti feminiiniset miehet. Oikeudenmukaisuus ei kuulu nuoren naisen mahtiarvoihin tai mahtikäsitteisiin, vaan omasta subjektiivisuudesta käsin tulkittu valta miehessä ja sosiaalinen dominanssi yleensä ovat paljon tärkeämpiä asioita. Voidaan sanoa, että pintapuolisimpaan muotoonsa viety nuoren naisen mielenlaatu ei todellakaan tue sitä, että tällainen ihminen voisi opiskella tai ymmärtää juristin uraa. Heille jure on aina oman mielihalujen alla oleva asia, ainakin silloikn, jos oikeudenmukaisuus ja jure käsitetään yleisenä periaatteena maailmassa ja elämässä etenemiseen. Ei naisen miehen edessä alistumiseen pyrkivä luonne anna mahdollisuuksia sille, että naiset käsittäisivät oikeudenmukaisuuden ainakaan muuten kuin silloin, jos se koskettaa heidän omaa nahkaansa. Lisää vähän myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti