Millainen minä olen Osa I

Olen viime aikoina pyöritellyt mielessäni uusia kirjoituksen aiheita ja ideoita on kieltämättä tullut mieleen välillä yhdellä syötöllä. Haluaisin tässä kirjoittaa siitä, millainen koen olevani, mikä on elämän historiani ja ja millaiset päätökset ovat määritelleet suuntaani elämässä. Olen aina tullut siinä mielessä äitiini, että koen nykyisin sopeutumisen tärkeäksi elämässä, vaikka myös avaramielisyys ja uusien ilmiöiden hyväksyminen kuuluvat nykyisin henkiseen repertuaariini. Jotkut ovat väittäneet, että olen partiopoika tai yritän jollain tavalla tavoitella jotain, mitä en näiden ihmisten ennakkoluulojen mukaan ole. Miksi olisin kateellinen sellaisista asioista, joita en ole koskaan kokenut tärkeäksi? Myös on huvittavaa tämä joidenkin käsitys minusta, että olisin kehitysvammainen. Minun sosiaaliseen käyttäytymiseeni ja joidenkin mielestä sosiaalinen kömpelyys on johtunut pelkästään älyn suuresta määrästä eikä sen puutteesta. Mutta monet (etenkin naiset) tekevät tosiaan arvionsa tällaisessa asiassa etenkin poikkeuksellisuuden ja sosiaalisen toiminnan kautta, koska onhhan selvää, että on helpompaa pitää poikkeuksellista ihmistä massan eli enemmistön mielipiteen kautta vammaisena kuin tunnustaa hänet huippyälykkääksi. Poikkeavuus pelottaa joitain ihmisiä ja saa heidän mielipiteensä muuttumaan loukkaaviksi ja järjettömäksi. Huippuälykkyyteni ei ole pelkästään oma mielipiteeni asiasta, vaan tämän ovat minulle sanoneet monet professorit, kirjailijat, tutkijat, lääkärit jne. Uudenaikaisuus ei miellytä suurinta osaa ihmisistä. Naiset ajattelevat monesti, koska he tulkitsevat jopa miehen kehonkieltä, että jos joku vaikuttaa olevansa parempi erilaisissa tilanteissa kuin missä he haluavat olla ja päteä, on tämä jollakin tavalla negatiivisesti poikkeava, ja koska he ylistävät omaa elintapaansa parhaana mahdollisena, on naisten arvio tavallisesti hyvin totaalinen. On sanottava esimerkiksi feminismistä, että se on aika lailla samanlainen ajattelutapa kuin mitä oli esimerkiksi stalinismi tai Suomen taistolaisuus. Se olettaa että naisen luonto on juurikin tietynlainen, jota ei voida millään tavalla perustella väärälksi aivan kuin miten kommunistisessa järjestelmässä tehtiin. Kaikkien naisten nostaminen jalustalle ja poikkeuksellisiksi ja erityisiksi vertaantuu ryssien Volgan kulkusuunnan muuttamisen pyrkimykseen. Kukaan ei ole etenkin jotain pelkästään sen takia, jos tämä ihminen sattuu olemaan mies. On sanottava itsestäni, että painotan suuresti arvoista etenkin älykkyyttä ja mielestäni älykkyyden perusteella voidaan arvioida se, mihin kyseinen ihminen on kyvyllinen. Pelkkä naiseus, miehyys tai jonkin puolueen jäsenyys ei riitä perustelemaan jonkin ihmisen kyvyllisyyttä johonkin työhön tai opiskeluun. Ad hoc-argumentit ovat monesti tyypillisiä sellaisilla keskustelualustoilla, joissa ei tosiaankaan ole minkäänlaista älykkyysosamäärävaatimusta. Olen joskus miettinyt, että joillekin ihmisille voitaisiin facebookiinkin laittaa merkki, että tämä ihminen on syyntakeeton. Yleensä naisetkin ottavat asian, jossa joku arvostelee naisliikettä yleensä, että se tarkoittaisi jokaista naista erikseen. Se ei tarkoita sitä, koska kaikki naiset eivät todellakaan ole eikä halua tunnustaa itseään minkäänlaiseksi feministiksi. Molempia sukupuolia tulisi arvostella samanlaisten periaatteiden kautta, eikä esimerkiksi hyväksyä sellaista tilannetta, jossa joku henkilö voisi korkeassa asemassa vetäytyä siihen tosiasiaan, että tällainen ihminen on esimerkiksi nainen. Naiset ovat miehiin verrattuna enemmän roolintäyttäjiä. Minä en esimerkiksi ole koskaan halunnut minkäänlaiseen rooliin tai saavuttaa jonkinlaista asemaa. On selvää, että jos naisia koulutetaan enemmän, niin he eivät ala puskemaan itsestään kakaroita maailmaan liian varhaisessa vaiheessa. On kuitenkin sanottava, että filosofia ja kaikenlainen vapaa-ajattelu menettää merkityksensä nopeasti, jos naiset alkavat vallottaa nämäkin yliopiston laitokset. Naisista ei ole uusien ideoiden ja ajatusten tuottajiksi, koska he korosteisesti keskittyvät kaikessa siihen, mitä joku muu ihminen on sanonut, kirjoittanut tai tehnyt. He siis ovat valmiina kulttuurissa ja he kokevat oman mahdollisuutensa uuden luomiseen mahdottomana, koska he vertaavat uutta olevaan ja heillä ei ole tavallisesti rohkeutta yrittääkään minkäänlaisia uusia ajatuksia ajatella. Oma lukunsa on kirjailijat, jotka pyrkivät etenkin porvarilliseen kulttuurilokeroon. He eivät ole kummoisia ajattelijoita ja he ajattelevat koko ajan sitä, mikä on ollut ennen heitä. Tähän liittyy myös se, miten jotkut ihmiset eivät lue ollenkaan vanhoja kirjoja, ja ajattelevat, että kaikki ajassa edennyt tieto on aina ollut etenemistä parempaan suuntaan. Se on sanottava, että suuri osa länsimaisesta kulttuurieetoksesta perustuvat etenkin Aristoteleen ja Platonin ajatteluun. On huvittavaa ajatella, että miten joidenkin filosofien yhteydessä kerrotaan innokkaasti, että satavuotiaaksi elänyt filosofi keksi elämänsä aikana peräti kaksi tai kolme käsitettä. Loppujen lopuksi, koska filosfiastakin on tullut nykypäivänä lähinnä tulkintaa ja komemntointia, on käsitteiden yhteydessä etsittävä sitä, että niiden tulisi kuvata tarkasti jotain analyyttisen mielen kuvaamaa asiaa. Kuitenkin on varmasti niin, että nykyaikaan mennessä länsimaisen filosofian historiassa on kuvattu samoja ilmiöitä erilaisilla käsitteillä ja sen takia käsitteitä tulisi tutkia nietzscheläisen käsitegenealogian kautta. Jos ajatellaan, että naiset ovat olleet jonkinlaisessa näkyvässä julkisessa elämässä käytännössä alle sata vuotta, on mielestäni täysin hullua, ja kertoo siitä, miten historian ja historian todistusten vastainen liike feminismi todella on. Sitä ylläpitävät vain tietyt yliopistojen opettajat ja toimittajat, jotka katsovat oman käsityksensä naiseudesta vastaavan kaikkien naisten käsitystä itsestään. Esimerkiksi oma äitini, joka on huomattavan älykäs ja sivistynyt, ei ole koskaan pyrkinyt feministiksi, vaikka hän on aina voinut suhtautua omaan naiseuteensa arvostusta saavalla tavalla. Filosofia ei voi perustua liiallisesti jo olemassa olevaan, koska filosofian luonne on ajatuksen kuvaaminen ja sen kehittäminen pienten kehitysaskelten kautta. Historiaa pitää arvostaa kaikkialla, ja voi varmaan Suomen kohdalla olla niin, että Suomen lyhyt historia on saanut aikaan sen, että Neuvostoliiton aikana täällä hilluivat taistolaiset ja nykyään enenevämmässä määrin feministit, jotka ovat kommunistien perillisiä. Myös on sanottava Setasta, että sen tapa rahvaanomaisesti korostaa jäsentensä sukupuolisuutta muka tärkeimpänä asiana heissä, on myös nykyaikaisen rahvaanomaisuuden ja kevytmielisyyden tuotosta. Olen aina hyväksynyt seksuaalivähemmistöt, mutta on sanottava, että ihminen ei elä tässä maailmassa olemalla esimerkiksi etenkin homo, lesbo tai transu. Minun suvussani on ollut homoja jo 1800-luvulla ja minulla ei ole koskaan ollut Setan rahvaalle tyypillistä käsitystä, että homot, lesbot ja transut olisivat jotenkin uusi ilmiö maailmassa ja Suomessa. Olen myös aina ajatellut, että homouteen ja lesbouteen voidaan suhtautua arvokkaammalla tavalla, jossa sitä ei määritellä kokonaisuudessaan jonkun ihmisen persoonallisuuden määritelmäksi. Homoutta ei tarvitse julistaa outona ja uutena asiana, koska se ei ole mikään uusi ilmiö. On tietysti selvää, että aiemmin homous on saanut enemmän ymmärrystä etenkin yläluokassa, ja voidaankin sanoa, että työläisten ja keskiluokan itseidentiteetti on vasta äskettäin päässyt siihen vaiheeseen, että duunarin lapsi voi kokea avoimesti itsensä homoksi. Toisin sanoen: Seta on etenkin rahvaan järjestö. Historian arvostaminen tarkoittaa sitä, että löydetään ja ylläpidetään jatkumoita nykypäivän ja menneen välillä. On sanottava, että itse olen lukenut yliopistossa filosofiaa sen takia, koska minulla on ollut siihen varaa ja tietysti siihen liittyy myös se, että olen halunnut sivistyä yliopistossa, enkä hankkimaan tutkinnosta itselleni suoraa leipäpuuta. En ole koskaan ollut vakituisessa 9-17-työssä, vaan olen tehnyt vain freelancerhommia, kirjoittanut lehtiin, blogiin ja kirjoihin. Minulla on ollut siihen varaa. Siinä mielessä olen palannut sukumme alkuperäisille juurille, vaikka on kuitenkin sanottava, että muita humanisteja ei suuremmin lähisuvussa ole. Siinä mielessä olen jonkinlainen renessanssifiguuri, jos ajatellaan esimerkiksi, että olen kirjoittanut vajaat tuhat sivua kirjatekstiä sukumme historiasta ja aloitin kyseisen urakan sen takia, koska halusin tallentaa sukumme historian tarkasteltavaksi ennen kuin se olisi täysin unohtunut sukuni jäseniltä. Sanoisin, että miltei kaikilla sukumme jäsenillä ei ole kovin kehittynyttä tietämystä sukumme historiasta. Olen myös tietyillä hyväntekeväisyyshankkeilla ja aloitteilla pyrkinyt siihen, että suvulle annettaisiin oikeutettua ja sille kuuluvaa tunnustusta erilaisissa yhteyksissä. Ja vaikka joku väittäisi, että olisin ottanut sukuni nimen vain brassaillakseni, on kyse kuitenkin siitä, että minä olen aina ollut tietoinen sukuni historiasta, ja tiedän tiettyjä ihmisiä, jotka ovat ottaneet suvun nimen esimerkiksi isoisoäitinsä kautta, joilla ei ole minkäänlaista muuta perustetta suvun nimen ottamiselle kuin vain se, että se joidenkin mielestä vaikuttaa hienommalta tai sen avulla saa revaa/rahaa. Yläluokkaisin koskaan tuntemani ihminen on ehdottomasti äitini isä, jonka en noin 30 vuoden aikana koskaan haistanut/kuullut edes pieraisevan. Hän oli sentään Reinhold Octaviuksen lapsenlapsi, ja minulla on häneen jo kaksinkertainen matka. Olisi kuitenkin väärin ajatella, että suvustaan vain esimerkiksi oman nimen mukainen sukuhaara olisi itsessään ainokainen. Minulla on monessa linjassa savolaisia talollisia esivanhempina. Ja kaikki muut linjat kuin von Beckerit ovat olleet Savossa satoja vuosia.. Savon kielestä on sanottava, että joskus se herättää ärsytystä, kuten kaikki murteet, mutta on ollut hetkiä, jolloin se on vaikuttanut jopa rauhoittavalta (”soothing”). Esimerkiksi kun tulin eräänä keväänä Suomeen asuttuani toistamiseen Düsseldorfissa kävin terveysasemalla Vuorelassa, ja sairaanhoitajien puhuma sympaattinen savon kieli kuulosti hyvin vastaanottavalta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että muualta Helsinkiin tulleiden omaksumat svetisismit kuten kaffe tai sanojen lyhemelmät kuten haastis, kuulostavat todella typeriltä ja tässä tosiaankin yritetään vain kuulostaa paikalliselta. Monessa tapauksessa tuollaisia ilmaisuja käyttävät ihmiset ovat täysiä pöndejä. Olen minä muutaman kerran sanonut senkin, kun joku sukunsa ensimmäinen ylioppilas on ylpeillyt Helsingissä asumisellaan, että minun sukulaisiani on ollut Helsingissä jo ennen sitä kun Engel rakennutti asuttavan keskustan Helsinkiin. Olen lukenut viime aikoina myös sellaista kirjaa, jossa kerrotaan venäläisistä aatelisista Pariisissa kahden suursodan välillä 1900-luvun alussa. Monet aristokraatit joutuivat pakenemaan vallankumousta Venäjältä henkensä kaupalla, ja joillain ylhäisaatelisillakin suvuilla ei saattanut olla Pariisiin tullessa minkäänlaista omaisuutta, minkä takia he joutuivat menemään työelämään, ja Pariisissa saattoi tavata aristokraatteja, jotka työskentelivät esimerkiksi tarjoilijoina, hovimestareina, autonkuljettajina, kokkeina ja tiskaajina. Sanotaan, että he olivat hyviä työntekijöitä, koska he olivat itse palveltuina saaneet sopivan käsityksen siitä, miten tuollaiset asiat tuli hoitaa. Meidän sukuumme liittyy Polidoroffien suku Belgiassa, jotka tosiaankin joutuivat lähtemään Länsi-Eurooppaan vallankumousta pakoon. Aatelisia he tietysti ovat. Perheen isä Jeanin suomalainen isoäiti oli Suvikkaan kartanon ja Lampan talon omistaneen eversti Gustaf von Beckerin lapsenlapsi, eli Jean on neljännekseltään suomalainen. Historian ja kulttuurin tuntemus ja kielitaito ovat taipumuksia, jotka ovat varmasti tulleet minulle etenkin äitini puolelta. Isäni veli on diplomi-insinööri ja Metsätissuen Mäntän tehtaan johtaja, jolla on kohtalaisen näyttävä kirjasto toisessa kodissaan Mäntässä, ja mummo on kertonut hänen sanoneen, että hän etenkin pitkillä lentomatkoilla lukee kokonaisia kirjoja. Varmasti, koska hän käy usein työmatkoilla etenkin Ruotsissa ja Saksassa, että luulisi hänen osaavan ruotsia ja saksaakin jonkin verran, mitä hän ei varmasti ole oppinut koulussa, vaikka luulisin toimistokielen olevan noissa paikoissa englanti. Isäni isä oli metsäinsinööri, joka oli päällikön asemassa Hackmanin metsäosastolla. Hän tienasi enemmän kuin isäni, mutta isänikin kuuluu varmaan 5-10 korkeimmin tienaavaan prosentuaaliseen porukkaan. Äitini suku on monella suunnalla näkynyt kulttuurisuku, käytän sitä termiä mieluummin kuin aatelissukua, koska jälkimmäinen ei tarkoita nykypäivänä juuri mitään, kuin korkeintaan vain sen, että nimi löytyy pari-kolmesataa maksavasta lilla röda bokenista. Hauska yksityiskohta oli, kun selailin äskettäin kyseistä teosta, että yhdessä varsin vanhassa aatelissuvussa oli samana vuonna kuin minä syntynyt mies, joka oli ottanut äitinsä nen-päätteisen sukunimen, vaikka tietysti aatelisuuttahan tuo ei tietenkään poista. Sanoisin, että monet etabloituneet suvut ovat pystyneet säilyttämään tietyn tulotason ja koulutuksen laadun jopa muutamia vuosisatoja. Onhan meidänkin suvussa tänä päivänäkin reservinupseereita, mutta monissa suvuissa se on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Samalla tavalla pitkiä linjoja on pystytty pitämään yllä myös koulutuksessa, jos ajatellaan vaikka sitä, että meidän suvun entiset päämiehet ovat olleet entinen linja-autonkuljettaja ja baarimikko. Nykyinen päämies on jälkimmäisen poika, joka on taksikuski, vaikka kuulemma kuitenkin isäntä eikä renki. Linja-autonkuljettaja ja baarimikko olivat isosetäni metsäinsinööri Martti Napoleon Virrantalon poikia, ja on aika ihmeellistä, että Martin, joka mm. oli Norssissa 1920-luvulla, jälkeläiset ovat olleet selkeimmin proletariaattia kaikista hänen veljiensä jälkeläisistä. Mutta aatelissuvussa se on niin, että vanhimman sukuhaaran (Luhanka-Kaavi) vanhimman pojan jälkeläiset perivät päämiesaseman, vaikka se ei merkitse nykypäivänä juuri mitään. Kuitenkin päämiehen tehtäviin kuuluu suvun edustaminen päämiesten kokouksessa muutaman vuoden välein. Muistaakseni ne voivat kestää 1-2 kuukautta, minkä takia esimerkiksi meidän sukumme päämies Mika Virrantalo ei varmaankaan sinne kotootaan Pohjois-Karjalasta lähde. Pidän hyvin tärkeänä asiana itseilmaisua, koska se mahdollistaa ideoiden kehittelyn ja niiden punnitsemisen. Ideoita saadaan alkuun kirjoista, koska on selvää, että vain korkeintaan hyvin harvinaiset savantit osaavat tuottaa jonkinlaista omaperäistä materiaalia ilman sivistyksen ja tiedon perusteisiin perehtymistä. On varmasti niin, että kun lukioaikaan aloitin ensimmäisen oman kirjani kirjoittamisen, en ollut vielä kehittynyt tarpeeksi ajattelijuudessa ja yleissivistykseni ei ollut silloin läheskään yhtä korkealla tasolla kuin mitä se on tänään. Monet ovat sanoneet, että hallitsen kirjoittamisen aika hyvin nykypäivänä, ja on varmasti niin, että kirjoittamisessa kehittyy etenkin kirjoittamalla enemmän. Kuitenkin olennaista on lukeminen kirjoittamisen ohessa, vaikka siinäkään ei tarvitse ruveta tekemään minkäänlaisia tulkintoja ja kommentaareja. Mielestäni yksilöydentutkimuksen ja arvojen asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikin lisäksi oppiaineeksi tulisi ottaa viimeistäänkin yliopistossa puhdas ajattelu, joka keskittyisi etenkin luovan itsenilmaisun kehittämiseen. Ja tietysti on tässäkin yhteydessä tuotava ilmi se, että oppikokonaisuuksia tulisi yhdistää ja pelkistää samojen määritelmien alle jo koulussa ja lisätä etenkin erikoistumisen ja mielenkiinnonkohteiden kautta mahdollisuuksia valita vapaammin oppiaineiden väliltä. Lisäksi palautetta ja oppilaan profilointia tulisi harrastaa paljon tiuhemmalla seulalla kuin miten nykyisin tehdään. Jos sanon autismistani jotain, niin sanon sen, että se tänä päivänä on minulle enemmänkin myönteinen kuin kielteinen asia. Se on tuottanut minulle kykyä keskittyä oppimiseen, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Otan aina selvää niistä asioista, jotka minua kiinnostavat. Mikä minut erottaa tavallisesta ihmisestä on varmaan se, että minulla saattaa joidekin mielestä olla jokseenkin jyräävä tyyli kommunikaatiossa, koska en toimi samalla tavalla sosiaalisella ja emotionaalisella tasolla. Olen siis jossain mielessä yksikanavainen ihminen, jonka kommunikaatio tapahtuu monien muiden autistien kautta etenkin puhutun ja kirjoitetun kielen kautta. On sanottava, että minä kyllä ymmärrän etenkin naisten pyrkimystä kommunikoida nonverbaalisti ilmeiden, eleiden ja äänensävyn kautta, mutta olen päättänyt etten toimi sillä tasolla. Kieli on paljon ymmärrettävämpi tapa olla kommunikaatiossa. On sanottava siitä, että tietyt kokemukset naisten kanssa ovat aiheuttaneet minulle traumaa, parikin nais.. tyttöä on sanonut minulle: a) Älä ole enää koskaan yhteydessä minuun! b) Älä enää soita minulle! Mielestäni on hyvin kaksinaista, jos ajatellaan tavallisen harhakuvitelman mukaan, että naiset ovat niin herkkiä ja huomaavaisia, vaikka nämäkin kokemukset minulle, herkkänä ihmisenä, ovat aiheuttaneet monessa mielessä sen, etten ole enää aktiivisesti yhteydessä minkäänlaisiin naisiin. Naisten pitää saada tylyttää ja heille kelpaa todellakin vain heidän vaatimustensa mukainen mukaisuus. Olen sanonut monessa yhteydessä, että naisella tulisi olla oikeata ja terveisiin perustoihin tukeutuvaa itsetuntoa sen takia, että hänen ei tarvitsisi itkeskellä itsensä ja maailman kanssa. Minä en voisi olla sellaisen naisen kanssa, joka tukeutuisi minuun liikaa ja olisi koko ajan minua palvomassa. Esimerkiksi minä en ole koskaan imarreltunut minuun suunnatuista kehuista, koska olen aina halunnut säilyttää vapauden kaikkeen ja sanon esimerkiksi nykypäivänä, että nautin lihavana olemisesta, koska pintapuoliset hepsankeikat kiinnittävät minuun vähemmän huomiota ulkonäön takia. On sanottava pari esimerkkiä tästä, että kerran joku vanha homo tuli Jyväskylässä keskustelemaan kanssani ja yritti vakuuttaa minut siitä, että oli ollut jollain cd:llä, mikä paljastui jossain Länsi-Lapissa tehdyksi varmaan kehitysvammaisten harrastuspiirin tekemäksi cd:ksi, jossa hoettiin samoja sanoja. Montaa muuta homojen kiinnostumista en muista, olisin tietysti mieluummin kiskaissut ukkoa turpaan, mutta yritin olla suvaitsevainen. Sellainenkin on ärsyttänyt, kun eräs kehitysvammainen nainen laittoi minulle viestiä (ennen kuin estin tämän ihmisen) ja yritti imarrella ulkonäköäni. Introvertiostani huolimatta minä toimin naisten kanssa siten, että minä valitsen kiinnostavan naisen ja lähestyn häntä eikä toisinpäin. Tässä mielessä en ole koskaan tyytynyt siihen, minkä Weininger mainitsee naisten tavaksi – nimittäin matchmakingin. Naiset hyväksyvät sen, koska se kertoo heidän yksilöydentajuttomuudestaan. On siis tyypillistä, että nuori nainen parittaa hänestä kiinnostuneen miehen jollekin kaverilleen. Olen itse kuvannut tuota ilmiötä termillä ”kamarineito-ilmiö”. Minua ja minun romanttista kiinnostustani ei ohjaile naisten halu auttaa omia kavereitaan, koska he tekevät sen varmaan jopa täysin sitä tiedostamattaan. Joku on kuvannut minua kielineroksi, koska minulle on aina ollut helppoa oppia uusia kieliä ja tuotan monessakin kielessä uudissanoja usein aivan itse sitä huomaamatta. Sanoin eräällä keskustelupalstalla ad hoc-kommenttiin, että ei kannata aina valita ensimmäistä vaihtoehtoa joka tulee mieleen kuvaamaan jonkun toisen tarkoitusperiä, koska se monesti kertoo alhaisuudesta, ja alhaisuuden tunnustaminen ja sen väittäminen tarkoittaa tavallisesti sitä, miten tällainen ihminen itse ajattelee. Esimerkiksi jos joku ihminen väittää jotain kateelliseksi (saati sitten muistamatta sitä, että esimerkiksi poliitikot ovat julkisuuden henkilöinä aivan eri asemasssa sananvapaudessa kuin yksityishenkilöt) on hyvin suuressa määrin totta, että hän itse tunnistaa kateuden ilmiön. Minä en edes tiedä, mitä kateus tarkoittaa, koska en ole koskaan halunnut olla kukaan muu ihminen tai olla jotain sellaista mitä en todella ole.