Olen sitä mieltä, että monessa tapauksessa vielä tänäkin päivänä suomalainen psykiatriainstituutio perustuu mielisairaan ihmisen syyllistämiseen ja moraaliseen inkvisitioon ja alistamiseen. On aivan selvää, että ensimmäinen kahdesta kerrasta, joissa olen ollut psykiatrisessa hoidossa, perustui etenkin oman erottuvan persoonani nokkimiseen ja aiemmin tekemistäni valinnoista johtuvien asioiden esiintuomiseen ja syyllistämiseen. Esimerkiksi yksi hoitaja katsoi aiheelliseksi nostaa esiin metelin siitä, että olin ottanut äitini sukunimen. Toisella hoitokerralla eräs hoitaja huusi minulle ovelta tullessani takaisin kävelyltä: ”Run Forrest run”. Älykkyyteni on moneen otteeseen kyseenalaistettu niillä kerroilla, kun olen ollut hoidossa, ja esimerkiksi avohoidon lääkäri kysyi minulta jokin aika sitten, että ”kuinka kauan olet ajatellut olevasi älykäs?”. Kaikki se koulutus, opiskelu ja harrastuneisuus, johon olen käyttänyt aikaani, on kyseenalaistettu näiden psykiatrisen hoidon ammattilaisten keskuudessa – jopa se, onko minulla oikeutta omaan sukunimeeni.
Aiemmin olen lukenut siitä, miten melankolia katsottiin luovan ihmisen osaksi, ja raskasmielisyys oli aina kaiken luovan toiminnan keskellä. Kun taiteilijat ja kirjailijat kokoontuvat yhteen, on keskustelu ja toiminta monesti liitteessä alkoholiin, muihin päihteisiin ja mielenterveysongelmiin. Hulluja ihmisiä on esimerkiksi antiikin Kreikassa pidetty kaikkien sielun muotojen yhteisenä omatuntona, sillä näiden ihmisten on katsottu kärsivän enemmän kuin mitä tavalliset ihmiset tekevät.
Voimakkaasti omaa näkemystään ilmaisevat ja jollain tavalla erityisen tietoiset potilaat ovat suosikkeja alistettaviksi sen kaltaisten hoitajien ja lääkäreiden keskuudessa, jotka ilmentävät erityisen selkeätä taipumusta sadistisuuteen ja toisen ihmisen nujertamiseen ”vääränlaisena” tai ”huonona”. Erityisenä alistamisena pidin paikan sosiaalihoitajan tarvetta tunkea omalle alueelleni taloudellisten asioiden hoidossa. Olin ajatellut, että vapaa ihminen saisi olla yhteiskunnassa vähän vapaammin kuin mitä nämä ihmiset olivat asiasta mieltä. Mutta ei, minut piti nujertaa etenkin henkisesti, mikä myöhemmin sosiaaliharppujen kautta eteni myös materiaalisiin asioihin. Olin aina ollut sitä mieltä, että ihmiselle oli tärkeintä vapaus ja päättäminen omista asioistaan. Nyt olen sekä ruumiiltani että hengeltäni tämän psykiatriainstituution alistama: painoni on noussut kymmenessä vuodessa 75 kilosta 150 kiloon, kaikki taloudellinen riippumattomuuteni on viety, ja aivokapasiteettini on varmasti kärsinyt näiden voimakkaiden psyykenlääkkeiden pakkosyöttämisestä ja injektoinnista.
Kun mietin asiaa siten, että voisin sanoa jotain neuvoja toisille, niin voisin intoutua kehottamaan, ettei ainakaan kannata korostaa minkäänlaisia oikeuksia olla oma itsensä. EI! Siitä joutuu Suomessa vielä tänäkin päivänä psykiatriselle osastolle ja myöhemmin lihotetuksi palloksi, jonka aivotoiminta muistuttaa lobotomiapotilasta. Mutta uskonko minä, että Suomessa vielä voitaisiin ymmärtää poikkeavuutta. Uskon, kunhan sosialistinen psykiatriainstituutio ajetaan alas.
Olli von Becker
YTM
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti