Konsensuksesta ja reaktiivisuudesta

Konsensus tarkoittaa sellaisia mielipiteitä, jotka eivät ole alkuperäisin mistäänlaisesta arvottajasta ja päättelijästä, vaan nämä mielipiteet ovat tulosta reaktiivisesta päätöksenteosta ja arvottamisesta. Konsensuksessa sovitaan joidenkin asioiden olevan sellaisia sen takia, koska ei katsota, että jonkun tahon mielipide voitaisiin yleistää kaikkien päätöksenteossa mukana olevien yhteiseksi mielipiteeksi - on siis sanottava, että konsensuksessa ihmisille ei anneta oikeutta päättää omista mielipiteistään, eikä siinä anneta itsenäiselle päätöksenteolle ja arvottamiselle minkäänlaista mahdollisuutta ja toteutumisenvaraa. Suomi on konsensusyhteiskunta, koska täällä ollaan aina mukauduttu siihen mitä sosiaalidemokraattinen puolue sanoo, eli siis kaikki mikä ei täällä mene sosialistisen byrokratiajärjestelmän ja virkamieskunnan läpi, ei ole riittävän pätevää materiaalia yleistettäväksi lainsäädännölliselle tasolle. Suomeen konsensusyhteiskunta on tullut Ruotsista, joka on antanut kuvan puolueettomasta yhteiskunnasta, mikä ei ota kantaa mihinkään ja missä kapitalismia ei olla saatu yleistettyä kaikille yhteiskunnan osa-alueille. Suomen on siirryttävä kapitalistiseen markkinajärjestelmään ja liityttävä Natoon, joka antaisi suomalaiselle yhteiskunnalle merkin siitä, että Suomessa uskalletaan olla jotain mieltä, eikä päätöksentekojärjestelmä olisi vain jonkinlainen sosiaalinen ylläpitokoneisto, joka on olemassa vain yhteiskunnan heikoimman osan takia, jossa yhteydessä toimintaan, ajatteluun ja arvottamiseen kykenevät ihmiset jätetään täysin osattomiksi ja vaille huomiota, jolla voitaisiin edistää sitä, että ihmiset saisivat itse määritellä oman yhteiskuntakäsitteensä ja tapansa suhtautua yhteiskuntaan, arvoihin, ajatuksiin ja toisiin ihmisiin. Reaktiivinen arvottaminen tapahtuu siten, että siinä suuntaudutaan toisten ihmisten ja tahojen arvoihin ja ajatuksiin eikä suoranaisesti ajattelun ja arvotuksen kohteena oleviin arvoihin ja ajatuksiin. Siinä siis arvottaminen ja merkityksenantaminen on menettänyt perinteisen roolinsa ihmisten elämissä. Ihmisten täytyy saada arvottaa ja suuntautua omiin arvoihinsa, eikä sitä voida tai pidä minkäänlaisilla tavoilla kieltää, estää tai haitata. Mielestäni ihmisten elämissä tärkeä osa on juuri arvottamisella ja sillä että kehitetään omia arvoja ja ajatuksia ja sen jälkeen annetaan niille rooli elämässä ja sen jälkeen pyritään antamaan niille rooli ulkopuolisessa maailmassa. Reaktiivinen arvo ei ole arvo eikä mikään, koska siinä se sisältö, jonka arvottaja on arvolle antanut, on kadonnut ja tilalle on tullut toisten ihmisten sekalaisia mielipiteitä ja vaikutelman osoituksia. Suomessa toteutetaan reaktiivista arvottamista, mikä ei tarkoita muuta kuin arvottomuutta, koska ihmisille ei anneta oikeutta tarkastella itseään oikealla ja rehellisellä tavalla. Tämä oikea ja rehellinen tapa olisi se, että ihmisiä kannustettaisiin arvottamaan ja sitä kautta muotoilemaan omia ajatuksiaan ja arvojaan yhteiskunnasta, politiikasta ja ihmisen roolista politiikassa ja yhteiskunnassa. Mikä Suomessa siis estää sen, että ihmiset pääsisivät arvottamisen pariin. Se on etenkin virkamieskunta ja byrokraatit sekä sosialistiset poliitikot, markkinajohtajat ja luottamusmiehet. Mielestäni marxilaisuus itsessään on jotain sellaista, mikä estää ihmisiltä ja yksilöiltä itsenäisen ajattelun ja arvottamisen. Marxilaisuus katsoo, että ihminen on determinoitu omista materiaalisista ominaisuuksistaan käsin eli hän ei voi silloin, jos hän sattuu olemaan sen roskaväen jäsen, mitä varten Marx on rakennelmansa järjestänyt, ottaa kantaa minkäänlaisiin muihinkaan aatejärjestelmiin, koska hän on jo valmiina marxisti ellei hänen huoneensa satu olemaan suurempi kuin mikä tuon roskaväen huoneen koko on. Reaktiivinen arvo on siis toisten ihmisten mielipiteistä ja arvoista eri suuntiin poukkoileva pallo, joka ei pysy samana, vaan se merkitään uudestaan jokaisen erilaisen ihmisen kautta. Reaktiivinen arvo on siis jotain sellaista, joka oli ennen toisten arvojen vaikuttamaksi tuloa itsenäinen arvo, joka oli määritelty jonkun itsenäisen ajattelijan ja arvottajan omasta arvottamisesta käsin. MIllainen yhteiskunta siis on, jos se toteuttaa reaktiivisuutta ja konsensusta. Se tarkoittaa etenkin sellaista poliittista järjestelmää ja yhteiskuntaa, missä politiikan teon ja arvottamisen tärkein aihe ja merkitys on kadonnut ja tilalle on tullut järjestelmä, missä ei tunnusteta minkään tahon arvoja, sillä ne ovat muuttuneet sekalaiseksi värittömäksi mössöksi, jonka tunnustamisella yhteiskunta siis legitimoi sen, että siinä ei anneta yhdellekään äänestäjälle ja poliitikolle oikeutta olla jotain mieltä asioista. Konsensuksessa valta annetaan laumalle ja joukkohengelle, minkä takia tällaiset järjestelmät ovat siis lauman ja valtahengen diktatuureja, joissa kansa on yhtä henkisesti köyhää ja vallatonta kuin Neuvostoliitossa Ja Natsisaksassa. Tällaisen yhteiskunnan ja valtion nimi tulisi olla Köyhien ja vääristyneiden mielipiteiden-liitto. Reaktiivisuus tarkoittaa jotain mitä esimerkiksi Friedrich Nietzsche tutki kirjoituksissaan. Se tarkoittaa etenkin heikkoutta ja ihmisten arvoihin ja arvottamiseen päätöksentekijöiden suunnasta tullutta välinpitämättömyyttä ja peitettyä halveksuntaa. Reaktiivisuus kertoo myös poliittisen järjestelmän kelvottomuudesta, mitä voitaisiin korjata esimekiksi siirtymällä kaksipuoluejärjestelmään, jossa kansan luottamuksen puolelleen saama taho voisi rohkeammin edistää omien arvojensa sopeuttamista yhteiskuntaan. Tässä järjestelmässä siis ihmisten ei tulisi miettiä toisten hallituksessa olevien puolueiden jäsenten mielipiteitä erilaisista asioista. Kaksipuoluejärjestelmä myös antaisi äänestäjille helpomman oikeuden tunnustua ja identifioitua jonkin poliittisen puolueen kannattajaksi, ja vähentäisi sitä hämmästyneisyyttä ja tuskaa minkä puolueen valitseminen esimerkiksi suomalaisessa monipuoluejärjestelmä vaatii. Samaten kaksipuoluejärjestelmä korostaisi terveenomaisella tavalla poliittisten mielipiteiden ääripäätä, sillä poliiittisessa keskustassa olevat puolueet ovat perinteisellä tavalla eniten vaikuttuneita tekemään likaisia diilejä ja olemaan johonkin aikaan jotain mieltä ja joskus taas toista mieltä ja poliittisessa keskustassa olevuutensa takia he voivat sen tavallisesti tehdä ilman että heitä syytettäisiin omien arvojensa unohtamisesta. Polariteetti joka on kahden polittisen ääripään välillä voisi helpommin kertoa äänestäjilleen siitä, että poliitikot olisivat jotain mieltä ja voisivat saada enemmän ajettua omia mielipiteitään ja näyttää äänestäjilleen että heidän arvonsa voisivat tulla yhteiskuntaan tiettyjen lain säätämisen kohteiden ohjaajaksi. On siis sanottava, että esimerkiksi Kekkonen tajusi tämän asian oikein. nimittäin sen asian, että jos poliittinen puoluekartta laajenee ja monistuu äärimmäiselle asteelle, haittaa se silloin poliittista päätöksentekoa ja lainmuutosten toteutumista. Etenkin se hämmentää äänestäjiä, jotka monissa tapauksissa Suomessakin sanovat, etteivät he havaitse merkittävää eroa eri puolueiden edustamien mielipiteiden väliltä. Kaksipuoluejärjestelmällä voitaisiin myös helpottaa etenkin nuorten ihmisten tekemää valintaa puolueiden väliltä. Mielestäni esimerkiksi binaariset vastaparit oikeistolaisuus-vasemmistolaisuus ja liberaalisuus-konservatiivisuus ovat sellaisia, joihin puolueen kannattaminen tai kannattamatta jättäminen voisi perustua. Suurin poliittinen kamppailu käydään oikeistolaisten ja sosialistien välillä ja sen takia näiden kahden käsitteen kautta määrittyminen voisi olla yksinkertaistamassa oman poliittisen puolueen valitsemisessa. Konsensuksesta on päästävä eroon, koska sellaiset päätöksentekijät, jotka ovat osallistumassa tällaisten päätöksien tekemiseen ovat varmasti jossain määrin kyvyllisiä muotoilemaan myös omia ajatuksiaan. Politiikkaan ja arvottamiseen tulisi tuoda ehdottomuus, josta esimerkkiä voidaan hakea esimerkiksi Pentti Linkolan polittisesta toiminnasta.